Ahdistaako/ahdistiko sinua omien vanhempien vanheneminen?

Mä en ehtinyt ahdistua vanhenemisesta, kun äitini vähän yli seitsämänkymppisenä sairastui vakavasti ja kuoli. Hän oli siihen asti todella hyväkuntoinen ja liikkui paljon, eikä ollut juuri ehtinyt ns.vanhentua. Isäni elää vielä mutta en ole hänen kanssaan läheinen monestakin syystä.

Ei ole ahdistanut. On luonnollista, että ihmiset vanhenevat. Niin minä kuin omat vanhempanikin. Kuolemakin on luonnollinen osa elämänkiertokulkua, vaikka se surullista onkin.

Mistäpä nämä nuoremmat eivät ahdistuisi, kummaa porukkaa, kun eivät ymmärrä elämän realiteetteja.

No ei se vanheneminen sinällään ahdista, eikä sekään että vanhemmista tulee vähän hupsuja ja voimat / arjen tekemisen taidot katoaa, mutta se millaisia heistä (ehkä) tulee, kun muistisairaus muuttaa aivoja ja persoonaa.

Minua ei haittaa se että joudun käymään n kerran kuussa auttamassa heitä maalla niin ulkotöissä kuin esim siivoamisessa. Teen sen ihan mielelläni koska pidän kesällä ulkona olemisesta ja maaseudun rauhasta.

Mutta sitten on se toinen puoli joka ahdistaa tai pikemminkin ärsyttää. Erityisesti äitini, joka ei muutenkaan ole ollut koskaan minulle sellainen äiti kuin olisin toivonut, rakastava lämmin ja läheinen, vaan aivan jotain muuta. Hän on kasvattanut minut ankaran tyrannimaisella otteella fyysistä kuritusta kaihtamatta 70 luvulla. Minun on hyvin vaikea sietää hänen änkyrä piirteitään enää (tai taas), sitä että ei kuuntele yhtään mitä sanon, sivuuttaa kaiken ihan niin kuin minua ei olisikaan, ei koskaan kysy mitä minulle tai siskolleni kuuluu, hänestä on tullut ihan sairaan itsekeskeinen. Hän oikein korottaa ääntään kun huomaa että joku muu puhuu, jotta saa itsensä kuuluviin. Minä sitä minä tätä, minulla, minun, minusta, minä minä minä... Häneltä alkaa suodatin siis katoamana. Jauhaa puhelusta ja tapaamiskerrasta toiseen samoja asioita, kertoo ehkä kymmenettä kertaa jotain leikkauksen kulkua ja mitä lääkäri sanoi tai ei sanonut, eli ajatukset kiertää vaan kehää. Nyt on alkanut tulla kuolemasta puhuminen, siis tässä kohtaa vielä tuttujen, naapureiden, kaukaisten sukulaisten tms. Puheet on 95% jotain negatiivista, hyvin harvoin mikään asia on hyvin tai tuotti jotain mielihyvää. Hän ei luota yhtään siihen että osaisin edes keittää tavallisen nakkikeiton, hän antaa ohjeita vieressä ja kun hätistän hänet pois sanomalla että kyllä selviän tästä ja osaan, niin kohta hän seisoo selän takana tai kun itse lähden käymään toisessa huoneessa hän menee tarkastamaan onko kaikki varmasti tehty kuten hän käskee. Hänelle pitää perunatkin pilkkoa siihen muotoon ja sen kokoiseksi kun hän haluaa ja kuten heillä aina on tehty. Mikään ei saa muuttua. Hän pyytää minua leipomana, koska osaan sen varsin hyvin, mutta sitten kun olen sitä tekemässä hän käskee tekemään niitä ja näitä pullia, kulkee ess taas takanani katsomassa hoituuko homma, eikä tykkää siitä että teen jotain mitä olisin itse mielelläni tehnyt. esimerkkejä olisi satoja, en viitsi kirjoittaa, mutta ymmärrätte varmana mitä tässä on vielä odotettavissa.

Eniten pelkään sitä että äitistäni tulee taas se häijy ja ilkeä mikä hän oli silloin kun olin lapsi, en ole koskaan ollut hänen suosikkinsa, toisin kuin 3 v vanhempi siskoni ja tiedän että mulla palaa käämit välittömästi jos minkäänlaista ilkeilyä minua kohtaan ilmenee. Sen verran pahat traumat on yhä jossain syvällä yhä. Jos näin käy, he ovat omillaan. En ala enää pahoittamaan mieltäni hänen takiaan, vaikka se olisi kuinka jonkun alzhaimerin syytä. Tiedän että hänen tyrannimainen ja määräämisenhaluinen persoonassaan on aina ollut aikuisenakin siellä piilossa sen suodattimen alla, koska seuraan miten toimii isän ja muiden ihmisten kanssa.

Jokainen kuolee joskus. Tärkeintä viettää aikaa ja nauttia näistä hetkistä mitä meillä vielä on. Turha murehtia, kun ikinä ei voi tietää miten käy.

Mitä ahdistumista siinä on? Tuota verbiä käytetään nykyään joka paikassa ihan turhaan ja liikaa.. Suretti kun tuli varhaisessa vaiheessa toiselle muistisairaus. Ja toinen vanhempi joutui tiukille. Suretti ja piti olla paljon avuksi jne, mutta ei ahdistanut.  Ja heitä  muistelen nyt itse yli kuusikymppisenä lämmöllä.

Äiti täytti juuri 50 ja joskus kun katson häntä niin vatsassa kouraisee se tosiasia että hän alkaa olla vanhus, ainakin pian. Hän näyttää niin kurttuiselta jo ja rumalta verrattuna siihen mitä muistan kun olin lapsi. Isä kuoli äkillisesti kun oli 45v. Elämä on julmaa 😭

Ei. Voin köyttää vyöllä sänkyynsä, niin pysyy paikallaan, kuten he tekivät lapsilleen.

Ahdistaa koska ovat jo suht iäkkäitä ja en vielä pärjää elämässäni kovinkaan hyvin, joten minua pelottaa ja ahdistaa ajatus siitä että joudun kohtaamaan heidän kuoleman

Mulla ei oo kummosetkaan välit kasikymppisiin vanhempiin. Isä on hyvässä kunnossa, huonokuntoisen äidin omaishoitaja. Asun kaukana, enkä ajattele asiaa.

Olen 61-vuotias. Äitini on 89-vuotias muistisairas. Vanha sukupolvi on mennyt lähes kaikki. Kyllä se surettaa, että seuraavat 20-40 vuotta tekevät lopun meistä seuraavistakin. Viimeistään. Paljon vähemmän edessä kuin takana. Muistisairaus mietityttää, koska se voi tulla jo 10 vuoden päästä. Oikeastaan voi laskea elävänsä vielä 10 vuotta reippaasti, jos hyvin käy. Niin se oli omilla vanhemmilla. Sitten alkoi sairaudet. Luopuminen.

Isäni on alkoholisti ja on 70-vuotiaana rollaattorikunnossa, eikä kykene huolehtimaan itsestään. En olisi nuorempana uskonut, että 45-vuotiaana hoidan isäni asioita. Ajattelin, että tämä olisi realismia vasta n. kymmenen vuoden päästä.

Ei ahdista. Yli 80-vuotiaalle muistisairaalle soisi jo lähdön.

Eka kerran ahdisti aikoinaan, kun siirryin opiskelumaailmasta työelämään parikymppisenä. Vanhempani olivat tuolloin yli 60 v, hyväkuntoisia. Mutta tajusin, jos nyt kuolevat, minulla ei ole ketään. Vanhempaan veljeen etäiset välit muu suku vanhaa. No, he elivät vielä liki 30v ja näkivät lapsenlapsetkin. 

Vierailija kirjoitti:

No ei se vanheneminen sinällään ahdista, eikä sekään että vanhemmista tulee vähän hupsuja ja voimat / arjen tekemisen taidot katoaa, mutta se millaisia heistä (ehkä) tulee, kun muistisairaus muuttaa aivoja ja persoonaa.

Minua ei haittaa se että joudun käymään n kerran kuussa auttamassa heitä maalla niin ulkotöissä kuin esim siivoamisessa. Teen sen ihan mielelläni koska pidän kesällä ulkona olemisesta ja maaseudun rauhasta.

Mutta sitten on se toinen puoli joka ahdistaa tai pikemminkin ärsyttää. Erityisesti äitini, joka ei muutenkaan ole ollut koskaan minulle sellainen äiti kuin olisin toivonut, rakastava lämmin ja läheinen, vaan aivan jotain muuta. Hän on kasvattanut minut ankaran tyrannimaisella otteella fyysistä kuritusta kaihtamatta 70 luvulla. Minun on hyvin vaikea sietää hänen änkyrä piirteitään enää (tai taas), sitä että ei kuuntele yhtään mitä sanon, sivuuttaa kaiken ihan niin kuin minua ei olisikaan, ei koskaan. 

Mulla samantapaista. Selän takana komentavat vanhemmat. Muistisairaus vähän pehmitti. Mutta sympatiat täältä!

Jos luonnollinen asia ahdistaa, ei ole kaikki ok.