Saatiin lapsi, ja olen tullut siihen tulokseen, että mieheni lapsuus oli karmiva

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet, että suurimmalla osalla lapset ovat päiväkodissa kasvetettavina enemmän kuin kotona. Siellä ollaan osa laumaa, aikuisen aikaa ei oikeastaan koskaan saa, säännöt ja määräykset tuntuvat vääriltä (kyllä, päiväkodissa on todellakin pakko syödä, vaikka ei ole nälkä ja pakko nukkua, vaikka ei nukuta, pakko mennä ulos, vaikka leikit on kesken, pakko mennä vessaan, vaikka ei ole tarvetta jne.) eli meidän lapsemme kasvavat erittäin tunnekylmässä ilmastossa, jossa heidän omat tarpeensa eivät millään tavalla ole etusijalla tai edes huomioituina. Päiväkodissa lapsi ei ole uniikki lumihiutale, vaikka äidilleen olisi.

Miten paljon terapiakulut kasvavat 10-15 vuoden kuluttua, kun nämä nyt lapset teineinä huomaavat, että heillä on traumoja siitä, että äiti kohteli väärin, kun ei suostunut olemaan lapsuutta hoitajana, vaan valitsi työn.

Sulla ei taida olla koskaan ollut lasta päiväkodissa? Päiväkodeissa ollaan nykyään erittäin perehtyneitä kehityspsykologiaan ja lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ja lasta pyritään hoitamaan sensitiivisesti ja yksilölliset tarpeet huomioonottaen. Joka vuosi käydään keskustelut ja kirjoitetaan muistiin pitkät selostukset lapsen käyttäytymisestä, tunnereaktioista jne. ja siitä, miten henkilökunta pyrkii lasta tukemaan. Omahoitajajärjestelmä kehittyi kiintymyssuhdeteorian myötä jne.

Otsikkosi on hieman harhaanjohtava

sanalla ”karmiva”. Itselle tulee kuva lapsesta, joka lukittu pimeään komeroon, jätetty ruuatta ja pahoinpidelty. Sanot myös tuntevasi appivanhemmat hyvin, miten sulta on jääny huomaamatta, miten he kohtelevat poikaansa yhdessäolonne aikana? Miten he kohtevat nyt teidän lastanne?

Ot mutta ihmettelen syvästi miten näihin kirjoittajien vanhempien vanhemmuutta mitenkään kritisoiviin ketjuihin ilmestyy aina joku vänkääjä, jolle tuntuu olevan elintärkeää todistaa, että ei se lapsuus oikeasti niin kamala ollut, tai jos olikin, niin ei tarkoittaneet pahalla, tai jos tarkoittivatkin, niin ehkä olit huono lapsi joka ansaitsi sen jne jne. Mitä tahansa kunhan ei tarvitse hyväksyä että joku aiemman sukupolven vanhempi on ollut huono ja aiheuttanut lapsilleen traumoja. Miksi??

Oma lapsuus pitäisi käsittää aikuisena. Koetut kasvatusmetodit heijastuvat vanhempana omien lapsen kasvatukseen ja jos hahmottaa omaksuvan narsistisia ajatuksia, ne pitäisi kitkeä pois ennen lasten tekoa. Kamala huomata vasta lapsen synnyttyä, että kappas, onkin paljon käsiteltävää omassa päässä.

Vierailija kirjoitti:

Ot mutta ihmettelen syvästi miten näihin kirjoittajien vanhempien vanhemmuutta mitenkään kritisoiviin ketjuihin ilmestyy aina joku vänkääjä, jolle tuntuu olevan elintärkeää todistaa, että ei se lapsuus oikeasti niin kamala ollut, tai jos olikin, niin ei tarkoittaneet pahalla, tai jos tarkoittivatkin, niin ehkä olit huono lapsi joka ansaitsi sen jne jne. Mitä tahansa kunhan ei tarvitse hyväksyä että joku aiemman sukupolven vanhempi on ollut huono ja aiheuttanut lapsilleen traumoja. Miksi??

Tuollaisia kirjoittaa esim. ne, jotka tietää itse olevansa/olleensa laiminlyöviä tai muuten huonoja vanhempia ja siksi heissä herää halu puolustautua.

Vierailija kirjoitti:

Ot mutta ihmettelen syvästi miten näihin kirjoittajien vanhempien vanhemmuutta mitenkään kritisoiviin ketjuihin ilmestyy aina joku vänkääjä, jolle tuntuu olevan elintärkeää todistaa, että ei se lapsuus oikeasti niin kamala ollut, tai jos olikin, niin ei tarkoittaneet pahalla, tai jos tarkoittivatkin, niin ehkä olit huono lapsi joka ansaitsi sen jne jne. Mitä tahansa kunhan ei tarvitse hyväksyä että joku aiemman sukupolven vanhempi on ollut huono ja aiheuttanut lapsilleen traumoja. Miksi??

Vauvalle on elintärkeää kokea hoivaajansa hyväntahtoisena. Vauvat ovat täydellisen avuttomia, ja heidän selviytymisensä muiden varassa. Psyyke ei kestä sitä että hoivaaja olisi turvaton, joten turvattomuudesta tehdään turvallista ja rakkaudettomuudesta rakkautta. Hoivaajan rakkaudettomuus tarkoittaa vauvalle ja pienelle lapselle kuolemaa, ja aiheuttaa niin hirveää kauhua, ettei lapsen psyyke päästä hoivaajan todellista luonnetta omaan tietoisuuteensa lainkaan, vaan hoivaajan todellinen luonne otetaan osaksi itseä ja kätketään syvälle mieleen. Näin uskotaan esimerkiksi narsistisen häiriön syntyvän. Se, että sukupolvien ketju katkeaisi, edellyttää omien kasvattajien näkemistä realistisesti, ja mitä julmempia he ovat olleet, sitä vaikeampaa se on. Tämän takia aikuisenakin vielä koitetaan pakkomielteisesti kääntää pahoinpitely ja kylmyys rakkaudeksi, sillä muuten joutuisi kohtaamaan sen, että se oma hoivaaja ei rakastanutkaan.

En osannut asiaa kovin hyvin selittää, mutta jotenkin tuonne päin se kehityspsylogiassa menee, siis yhden (hyväksytyn) teorian mukaan. Luin asiasta ymmärtääkseni vanhempaani, ja ainakin narsistinen vaurio tuli itselleni jotenkin helpommaksi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ot mutta ihmettelen syvästi miten näihin kirjoittajien vanhempien vanhemmuutta mitenkään kritisoiviin ketjuihin ilmestyy aina joku vänkääjä, jolle tuntuu olevan elintärkeää todistaa, että ei se lapsuus oikeasti niin kamala ollut, tai jos olikin, niin ei tarkoittaneet pahalla, tai jos tarkoittivatkin, niin ehkä olit huono lapsi joka ansaitsi sen jne jne. Mitä tahansa kunhan ei tarvitse hyväksyä että joku aiemman sukupolven vanhempi on ollut huono ja aiheuttanut lapsilleen traumoja. Miksi??

Vauvalle on elintärkeää kokea hoivaajansa hyväntahtoisena. Vauvat ovat täydellisen avuttomia, ja heidän selviytymisensä muiden varassa. Psyyke ei kestä sitä että hoivaaja olisi turvaton, joten turvattomuudesta tehdään turvallista ja rakkaudettomuudesta rakkautta. Hoivaajan rakkaudettomuus tarkoittaa vauvalle ja pienelle lapselle kuolemaa, ja aiheuttaa niin hirveää kauhua, ettei lapsen psyyke päästä hoivaajan todellista luonnetta omaan tietoisuuteensa lainkaan, vaan hoivaajan todellinen luonne otetaan osaksi itseä ja kätketään syvälle mieleen. Näin uskotaan esimerkiksi narsistisen häiriön syntyvän. Se, että sukupolvien ketju katkeaisi, edellyttää omien kasvattajien näkemistä realistisesti, ja mitä julmempia he ovat olleet, sitä vaikeampaa se on. Tämän takia aikuisenakin vielä koitetaan pakkomielteisesti kääntää pahoinpitely ja kylmyys rakkaudeksi, sillä muuten joutuisi kohtaamaan sen, että se oma hoivaaja ei rakastanutkaan.

En osannut asiaa kovin hyvin selittää, mutta jotenkin tuonne päin se kehityspsylogiassa menee, siis yhden (hyväksytyn) teorian mukaan. Luin asiasta ymmärtääkseni vanhempaani, ja ainakin narsistinen vaurio tuli itselleni jotenkin helpommaksi ymmärtää.

Jotenkin näin minäkin uskon asian olevan, ja tämä selittää hyvin esimerkiksi sen että sisarukset hyökkäävät yhden lapsen kimppuun jos tämä tuo esiin lapsuuden huonoja puolia. Mutta että pitää yrittää puuttua tuntemattoman random internetihmisen PUOLISON lapsuudenkokemuksiin, se on hämmentävää. Mutta kai se on sitten niin suuri uhka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin.

Onko pakotettu syömään?

Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.

Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.

-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)

-ei kehuttu mistään

-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)

-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä 

-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti

-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä

-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa

Ap

Tämä oli ihan tavallista  ja normaaia kasvatustyyliä -70 luvun lapsilla.  Tästä on moni ponnistanut nykyvanhemiksi ja kipuilee sen kanssa, kun kasvatus on mennyt enemmän tunnekeskeiseksi ja lapsen kokemusta korostavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ot mutta ihmettelen syvästi miten näihin kirjoittajien vanhempien vanhemmuutta mitenkään kritisoiviin ketjuihin ilmestyy aina joku vänkääjä, jolle tuntuu olevan elintärkeää todistaa, että ei se lapsuus oikeasti niin kamala ollut, tai jos olikin, niin ei tarkoittaneet pahalla, tai jos tarkoittivatkin, niin ehkä olit huono lapsi joka ansaitsi sen jne jne. Mitä tahansa kunhan ei tarvitse hyväksyä että joku aiemman sukupolven vanhempi on ollut huono ja aiheuttanut lapsilleen traumoja. Miksi??

Vauvalle on elintärkeää kokea hoivaajansa hyväntahtoisena. Vauvat ovat täydellisen avuttomia, ja heidän selviytymisensä muiden varassa. Psyyke ei kestä sitä että hoivaaja olisi turvaton, joten turvattomuudesta tehdään turvallista ja rakkaudettomuudesta rakkautta. Hoivaajan rakkaudettomuus tarkoittaa vauvalle ja pienelle lapselle kuolemaa, ja aiheuttaa niin hirveää kauhua, ettei lapsen psyyke päästä hoivaajan todellista luonnetta omaan tietoisuuteensa lainkaan, vaan hoivaajan todellinen luonne otetaan osaksi itseä ja kätketään syvälle mieleen. Näin uskotaan esimerkiksi narsistisen häiriön syntyvän. Se, että sukupolvien ketju katkeaisi, edellyttää omien kasvattajien näkemistä realistisesti, ja mitä julmempia he ovat olleet, sitä vaikeampaa se on. Tämän takia aikuisenakin vielä koitetaan pakkomielteisesti kääntää pahoinpitely ja kylmyys rakkaudeksi, sillä muuten joutuisi kohtaamaan sen, että se oma hoivaaja ei rakastanutkaan.

En osannut asiaa kovin hyvin selittää, mutta jotenkin tuonne päin se kehityspsylogiassa menee, siis yhden (hyväksytyn) teorian mukaan. Luin asiasta ymmärtääkseni vanhempaani, ja ainakin narsistinen vaurio tuli itselleni jotenkin helpommaksi ymmärtää.

Jotenkin näin minäkin uskon asian olevan, ja tämä selittää hyvin esimerkiksi sen että sisarukset hyökkäävät yhden lapsen kimppuun jos tämä tuo esiin lapsuuden huonoja puolia. Mutta että pitää yrittää puuttua tuntemattoman random internetihmisen PUOLISON lapsuudenkokemuksiin, se on hämmentävää. Mutta kai se on sitten niin suuri uhka.

Heillä varmaan tuo defenssi on niin vahvana, että mikä tahansa keskustelu aiheesta uhkaa heidän omaa valheellista mielikuvaa omista vanhemmista rakastavina vanhempina. Ja se defenssi aktivoituu aina kun aihe tulee puheeksi, ja saa aikaiseksi oikein hyökkäysreaktion aihetta kohtaan. Ettei vain joutuisi kohtaamaan sitä asiaa, että jollakin saattoi olla kamalat vanhemmat, jotka ei rakastaneet lastaan. Koska jos kerran jollakin oli, niin saattoiko minullakin olla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ot mutta ihmettelen syvästi miten näihin kirjoittajien vanhempien vanhemmuutta mitenkään kritisoiviin ketjuihin ilmestyy aina joku vänkääjä, jolle tuntuu olevan elintärkeää todistaa, että ei se lapsuus oikeasti niin kamala ollut, tai jos olikin, niin ei tarkoittaneet pahalla, tai jos tarkoittivatkin, niin ehkä olit huono lapsi joka ansaitsi sen jne jne. Mitä tahansa kunhan ei tarvitse hyväksyä että joku aiemman sukupolven vanhempi on ollut huono ja aiheuttanut lapsilleen traumoja. Miksi??

Vauvalle on elintärkeää kokea hoivaajansa hyväntahtoisena. Vauvat ovat täydellisen avuttomia, ja heidän selviytymisensä muiden varassa. Psyyke ei kestä sitä että hoivaaja olisi turvaton, joten turvattomuudesta tehdään turvallista ja rakkaudettomuudesta rakkautta. Hoivaajan rakkaudettomuus tarkoittaa vauvalle ja pienelle lapselle kuolemaa, ja aiheuttaa niin hirveää kauhua, ettei lapsen psyyke päästä hoivaajan todellista luonnetta omaan tietoisuuteensa lainkaan, vaan hoivaajan todellinen luonne otetaan osaksi itseä ja kätketään syvälle mieleen. Näin uskotaan esimerkiksi narsistisen häiriön syntyvän. Se, että sukupolvien ketju katkeaisi, edellyttää omien kasvattajien näkemistä realistisesti, ja mitä julmempia he ovat olleet, sitä vaikeampaa se on. Tämän takia aikuisenakin vielä koitetaan pakkomielteisesti kääntää pahoinpitely ja kylmyys rakkaudeksi, sillä muuten joutuisi kohtaamaan sen, että se oma hoivaaja ei rakastanutkaan.

En osannut asiaa kovin hyvin selittää, mutta jotenkin tuonne päin se kehityspsylogiassa menee, siis yhden (hyväksytyn) teorian mukaan. Luin asiasta ymmärtääkseni vanhempaani, ja ainakin narsistinen vaurio tuli itselleni jotenkin helpommaksi ymmärtää.

Jotenkin näin minäkin uskon asian olevan, ja tämä selittää hyvin esimerkiksi sen että sisarukset hyökkäävät yhden lapsen kimppuun jos tämä tuo esiin lapsuuden huonoja puolia. Mutta että pitää yrittää puuttua tuntemattoman random internetihmisen PUOLISON lapsuudenkokemuksiin, se on hämmentävää. Mutta kai se on sitten niin suuri uhka.

Heillä varmaan tuo defenssi on niin vahvana, että mikä tahansa keskustelu aiheesta uhkaa heidän omaa valheellista mielikuvaa omista vanhemmista rakastavina vanhempina. Ja se defenssi aktivoituu aina kun aihe tulee puheeksi, ja saa aikaiseksi oikein hyökkäysreaktion aihetta kohtaan. Ettei vain joutuisi kohtaamaan sitä asiaa, että jollakin saattoi olla kamalat vanhemmat, jotka ei rakastaneet lastaan. Koska jos kerran jollakin oli, niin saattoiko minullakin olla?

Näin minäkin sen ajattelen olevan. Aika hurjia nuo ”lasten on hyvä oppia että maailma on julma” -jutut. Eli tavallaan käännetään asia niin että vanhempien julmuus onkin hyvä asia, ja lapselle parhaaksi. Ei kyseenalaisteta sitä kylmyyttä vaan nähdään se hyvänä tapana kasvattaa, vaikka luulisi että on ihan itsestäänselvää että lämpö ja rakkaus on aina parempi kuin kylmyys ja rakkaudettomuus. Eikä se maailma ole julma, vaan ko. kirjoittajan lapsuudenkoti on ollut julma.

Ja myöskin tuohon defenssiin tuntuu kuuluvan suuri inho sellaista normaalia vanhemman rakkautta kohtaan. Kun nähdään vanhempi joka suhtautuu lapseen empaattisesti, niin hyökätään kimppuun, ja syytetään lapsen elämän pilaamisesta. Varmaan se vaille jäämisen kokemus pyrkii pintaan.

Voi terapia sentään, mites nyt taas tuntuu, että tämäkin avaus on ihan keksitty. Haettu keskustelua stereotypioista, tunnekylmät vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä itsestä, mua on kehuttu aiheesta mutta myös haukuttu kun siihen on ollut syytä. Mutta en ole ainakaan ikinä luullut itsestäni liikoja vaan olen tiennyt pärjääväni, kun vain jaksan yrittää. Mitään ylenpalttista halailua yms. ei mun lapsuuteeni kuulunut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Lässynlässyn-vanhemmuutta vierestä seuranneena homma ei tunnu menevän ihan putkeen vaan lapsi on itsekäs, itserakas ja uhmakas. 

Minäkin ajattelin TÄSMÄLLEEN noin ennen kuin selvitin asiani terapiassa ja itsekseni. Sen jälkeen tuollainen muiden lyttäämisen ihannointi on tuntunut vain säälittävältä. Olet ns. vain mielistelevä koira joka nuolee kättä joka lyö.

"muiden lyttäämisen ihannointi on tuntunut vain säälittävältä. Olet ns. vain mielistelevä koira --"

Menehän itseesi.

"Lasta pitää lohduttaa, jos tämä pettyy johonkin". Määrittele asiat, joista lapsen petyttyä tätä pitää lohduttaa?

Jos 2-vuotias lapsi haluaa lyödä kissaa ja tämä kielletään: lapsi pettyy ja alkaa itkemään. Alatko lohduttamaan? Toivottavasti et, sillä kissan lyöminen on kiellettyä, tuntuipa se kuinka pahalta tahansa. Jos alat lohduttamaan tuollaisessa tilanteessa, teet asiasta ison numeron ja viestit lapsellesi, että sinä teit tässä nyt väärin kun pahoitit lapsen mielen. Kun taas jos kiellät napakasti lyömisen ja viet joko kissan tai lapsen pois tilanteesta ja annat asian olla, lapsi todennäköisesti itkee vähemmän aikaa kuin jos jäät pitkittämään tilannetta lässytyksellä.

Jos taas lapsi pettyy esimerkiksi siksi, että ei päästykään uimaan kun sataa vettä kaatamalla, voit lohduttaa kertomalla, että mennään kyllä uimaan paremmalla kelillä tai mennään uimahalliin uimaan.

Vierailija kirjoitti:

"Lasta pitää lohduttaa, jos tämä pettyy johonkin". Määrittele asiat, joista lapsen petyttyä tätä pitää lohduttaa?

Jos 2-vuotias lapsi haluaa lyödä kissaa ja tämä kielletään: lapsi pettyy ja alkaa itkemään. Alatko lohduttamaan? Toivottavasti et, sillä kissan lyöminen on kiellettyä, tuntuipa se kuinka pahalta tahansa. Jos alat lohduttamaan tuollaisessa tilanteessa, teet asiasta ison numeron ja viestit lapsellesi, että sinä teit tässä nyt väärin kun pahoitit lapsen mielen. Kun taas jos kiellät napakasti lyömisen ja viet joko kissan tai lapsen pois tilanteesta ja annat asian olla, lapsi todennäköisesti itkee vähemmän aikaa kuin jos jäät pitkittämään tilannetta lässytyksellä.

Jos taas lapsi pettyy esimerkiksi siksi, että ei päästykään uimaan kun sataa vettä kaatamalla, voit lohduttaa kertomalla, että mennään kyllä uimaan paremmalla kelillä tai mennään uimahalliin uimaan.

Lohduttaminen ei ole sama kuin hyväksyntä, eikä sen tarkoitus ole viestittää lapsen toimivan oikein ja vanhemman väärin. Lohduttaminen on empatiaa, ja lapsi oppii empatiaa kun hän saa sitä osakseen itse. Jos lapsi esimerkiksi satuttaa eläintä, niin toiminta kielletään ja estetään, ja lapselle selitetään että eläimeen sattuu. Kun lapsi suuttuu ja uhmaa, niin tilanne sanoitetaan lapselle ”huomaan että sinua harmittaa kun minä kielsin lyömästä kissaa, mutta kissaa ei saa lyödä, kissaan sattuu, toisia ei saa satuttaa”. Tarvittaessa sitten pidetään sitä riehuvaa lasta sylissä ja kannetaan pois tilanteesta, mutta empatia säilytetään.

Ei tuo ole mitään pehmoilua, vaan juuri oikeanlaista kasvatustyötä.

Kuulostaa tosi tutulta. Miehelläsi on varmaan ollut samankaltaiset vanhemmat kuin mulla. Mun sisaruksista on tullut miehesi kaltaisia jotka puolustelee vanhempia loppuun asti eikä näe tuollaisessa tunnekylmässä kasvatuksessa mitään väärää/outoa. Valitettavasti lapsista tulee usein todella kieroon kasvaneita sellaisessa perheessä, kuten minustakin on tullut.

Vierailija kirjoitti:

Miehenäsi ottaisin välittömästi eron noin miestä halveksivasta naisesta

Sinä oireilet sekä heikkoa lukutaitoa että empatiakyvyn puutetta.

Miehesi kertoo ja muistaa asiat omalla tavallaan ja sinä tulkitset ne omalla tavallasi.

Olennaista ei ole se, miten ihanaa tai kamalaa oli lapsuudessa vaan se, miten käyttäytyy ja toimii nyt.

Pettymyksen kestäminen on jokaisen opittava. On sinun ongelmasi, ettet kestä antaa lapsesi kohdata ja käsitellä pettymystään. Voi olla että liiaksi pehmustamalla hänen tietään kasvatat narsistia.

Kasvata itsesi myös, lapsi on niin fiksu otus että kadvattaa itse itsensä kunhan sinä asetat rajat ja rakastat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen keski-ikää lähentelevä mies ja olen tajunnut pikkuhiljaa, että lapsuuteni oli aivan perseestä monellakin tavalla.

Mikä on saanut sinut tajuamaan, ja millä tavalla se oli perseestä?

Mieheni on 43-vuotias eli keski-ikää lähentelee hänkin. Ap

43- vuotias miehesi on kyllä jo vakaasti keski-ikäinen ihan millä mittapuulla tahansa mitattuna. Pahoittelut jos rikon ikuisen nuoruuden tavoittelua kylmällä faktalla.

Minunkin lapsuudestani on ollut monen moista, mutta muistan kyllä kun itselläni heräsi vähän samankaltaisia ajatuksia puolisoni puolelta, kun lapset syntyivät. Itse olen aika paljon käsitellyt lapsuuttani ja tehnyt paljon töitä ja tietoista muutosta itseni kanssa. Mieheni puolestaan aina kertoi kuinka äitinsä on ollut lempeä äiti ja heillä on ollut läheisyyttä. Anoppikin (nyt jo vainaa) aina mainosti itseään hirveän lapsirakkaana ja empaattisena ihmisenä. Minä ihmettelin tätä jo ennen lapsia sillä 1) en ikinä nähnyt mieheni ja äitinsä halaavan ja 2) päinvastoin puheita heidän vuorovaikutus oli todella huonoa ja anoppi oli suorastaan ilkeä miestäni, sisaruksiaan ja muita ihmisiä kohtaan. Mieheni oli usein vihainen äidilleen. Anoppi aina huolestui kyllä milloin mistäkin, mutta näihin liittyi aina kontrollointi. Vaikea selittää, eikä sillä oikeastaan nyt väliä. Pointti oli, että ehkä sellaisen huolen varjolla kontrolloinnin vuoksi hän näyttäytyi sitten empaattisena, mikä ei kyllä minulle täysin välittynyt ikinä.

Kun saimme lapsia, niin mies alkoi enemmän kertomaan lapsuudestaan. Anoppi jätti esimerkiksi paljon lapsia yksin kotiin pieninä ja isompinakin nämä joutuivat olemaan jo kohtuuttoman itsenäisiä ikäänsä nähden. Samaan aikaan hän saattoi kuitenkin kohdella näitä todella pieninä ikäänsä nähden, esim. ei antanut leikkiä ja harrastaa ikätasoisesti huolen varjolla. Outous oli siis minun näkökulmasta siinä, että mies joutui huolehtimaan itse esim. ruokansa, mutta samaan aikaan ei saanut ajaa polkupyörällä ilman valvontaa. En viitsi yksityiskohtia avata ja nuo olivat puoliksi keksityt esimerkit, sillä meidän lapsetkin ovat jo sen ikäisiä että voivat ihan hyviä lukea tätä palstaa. Anoppi ei myös saattoi antaa lelun ja ottaa sen parin päivän päästä pois.Sitten viikon päästä antoi saman lelun joululahjaksi. Kysyin myös joskus mieheltäni että ottiko äitinsä syliin tai halasiko koskaan (koska miehelle esim. minun halaaminen oli "vaivalloista"), niin mies ei muistanut yhtään ainutta kertaa, mutta "kyllä se varmasti halasi kun sehän on niin sellainen hellivä äiti". Mies myös muistaa äitinsä usein uhkailleen väkivallalla ja harjoittaneen paljon henkistä väkivaltaa, pitäneen mm. mykkäkoulua lapsilleen, puhunut heistä pahaa muille heidän kuullen, keksinyt ikäviä lempinimiä ulkonäköön perustuen jne.

Tästä saa nyt kuvan että inhoan anoppiani. En inhoa, meillä oli ihan hyvät välit ja uskon että anoppini kasvoi ihmisenä kun lapsensa aikuistuivat hieman. Ei paljon, mutta hieman. Käytös omia lapsia kohtaan oli kurjaa, mutta isoäitinä lapsillemme oli ihan hyvä, kunhan lapsia ei jättänyt hänelle hoitoon. Kun lapset kasvoivat ja alkoivat uhmaamaan, sanomaan vastaan ja testaamaan rajojaan, niin anoppini ei selvästikään jaksanut sitä. Jokin primitiivireaktio hänessä tuli ja hoiti tilanteet rehellisesti sanottuna epäkypsästi. Eli paljon piti ohjata mummoa mm. leipomaan lasten kanssa ym. mielekästä puuhaa tekemään, niin saivat toisistaan parhaat palat. Minua anoppi kohteli aina ihan hyvin.

Mutta lyhykäisyydessään jäin miettimään, että onkohan miehissä ja naisissa vaan eroa sen suhteen, kuinka pystyvät käsittelemään lapsuuttaan ja ylittämään sen. Sillä minun vanhempani eivät todellakaan olleet täydellisiä, mutta näin heidän virheet selvästi ja ylitin heidät vanhempana. Tämähän on evolutiivisesti järkevää, että se joka yleensä on ensisijainen hoitaja, kykenisi tällaiseen toimintaan paremmin. Kenties anoppinikin ylitti oman äitinsä, sodan jälkeistä sukupolvea kuin on. Tosin onhan se niinkin, että eivät kaikki naisetkaan kykene näkemään vanhempiaan realistisesti. Ihmisen halu nähdä vanhempansa hyvinä, jopa täydellisinä, on luonnollisesti voimakas.