Saatiin lapsi, ja olen tullut siihen tulokseen, että mieheni lapsuus oli karmiva

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin.

Onko pakotettu syömään?

Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.

Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.

-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)

-ei kehuttu mistään

-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)

-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä 

-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti

-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä

-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa

Ap

Asuit siis miehesi lapsuudenperheessä, kun hän oli lapsi? Aika vahvasti kirjoitit, että ei kehuttu mistään tai ei oltu tunnetasolla läsnä jne. Sinä et voi tietää tuollaisia asioita kuin olemalla paikalla!

Sinua vaivaa nyt superäitisydrooma, jossa lapsi on pumpulissa eikä mikään saa häntä ikävällä tavalla koskettaa. Ei sen 2v:n kanssa tarvitsekaan puhua vaikeista puheenaiheista, vaikka oma äitisi vuodattikin sinulle alkoholisminsa. Eikä lasta ole tarpeen ryhtyä lohduttamaan jokaisen pettymyksen kohdalla, niitä kun on päivässä noin 100 kpl. Fiksu vanhempi tietää, että kaikista asioista ei kannata kehitellä isoja ja pahoja.

Pahoin pelkään, että lapsellasi tulee olemaan erittäin hankalaa päivähoidossa. Ongelmana ei ole isän kokema lapsuus, vaan äidin kehittämät kuvitelmat.

Hohhoi, en tietenkään ollut paikalla. Asiat mitä listasin on mieheni kertomia. Noin muuten en oikein ymmärtänyt viestisi pointtia. Ap

Siis jo miehesi kertoo sinulle, että olet paha ihminen, niin sinä uskot sen? Koska mies niin sanoo, niin se on tietoa ja totta.

Mikä on pointtisi ja miten tuo liittyy aloitukseeni? 

Jos mieheni kertoo, että häntä haukuttiin tyhmäksi kun hän oli lapsi, niin kyllä minä sen tietenkin uskon. Miksi hän minulle tuollaista valehtelisi?

Ap

Saatiin lapsi, niin halusit juuri nyt ja heti kakaran etkä miettinyt kenelle sen saat. 

Olisit tutustunut siihen mieheen ennen kuin hankkiudut paksuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin itsekin 3-kymppinen ennen kuin tajusin, että vanhempani eivät olleet kovin mukavia ihmisiä ja että en itse ollut normaali. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tunteita. En vain tiennyt sitä. Vaikea selittää. Sitten kun aloin tutustua enemmän ihmisiin ja maailmaan, aloin kyseenalaistaa asioita joita en ennen miettinyt. Onko miehelläsi pienet sosiaaliset ympyrät, tekemisissä lähinnä sukunsa kanssa? Voisi selittää sen että hän ei ole joutunut miettimään näitä.

En siltikään tajunnut kunnolla vanhempieni aiheuttamaa vahinkoa ennen kuin viimein aloin hakea apua mt-ongelmiini. Kai minun olisi pitänyt ymmärtää itsekin että vanhempani olivat ne aiheuttaneet, mutta en tajunnut ennen kuin vuoden terapian jälkeen.

Miehelläni on paljon kavereita, mutta ne on ehkä sellaisia harrastuskavereita ja työkavereita ja sellaisia, joiden kanssa puhutaan lähinnä harrastusjutuista tai työjutuista. Mieheni ei ole kovin sellainen menneiden tai tunteiden miettijä, en usko että hän on sen luonteensa takia paljonkaan lapsuuttaan miettinyt. Ap

Ei se välttämättä ole miehesi luonne. On myös mahdollista että hänet on niin ankarasti koulutettu häpeämään tunteita, että hän ei sen takia ajattele niitä. Niin oli ainakin itselläni. Luulin olevani kylmä, itsekäs, tunteeton ja muista piittamaton. Ja olinkin. Tunteet olivat kuolleet ankaran kasvatuksen takia. Ja olin ylpeäkin tunteettomuudestani. Nyt jälkeenpäin siinä ei ole järkeä.

Voit olla oikeassakin. Ainakin hänen tunteille on hänen äiti jotenkin ilkeästi nauranut, sen tiedän. Mutta tämä kaikki on alkanut paljastumaan minulle vasta lapsemme syntymän jälkeen. Sitä ennen ihmettelin vain kun heidän perheessä puhuttiin aina vain hyvin pinnallisesti mutta en ajatellut sitten sitä sen enempää. Ap

Mistä tuon tiedät? Olit paikalla vai miehesi kertoi?

Tajuatko lainkaan, että miehesi lapsuudessa maailma ja kasvatuskulttuuri oli erilaisia. Lapset kasvatettiin elämään, ei pelkäämään kotona, kun sinun lapsellesi on käymässä. Ei hän voi ikinä mennä muiden seuraan, koska siellä ei aina ymmärretä tunteita, joskus nauretaankin eikä ikinä lähdetä siitä, että maailma pyörii lapsesi ympärillä.

Sinut ovat vanhempasi tainneet vauvana pudottaa useampaankin kertaan lattialle pää edellä. 

Näinhän se on.

Jokainen sukupolvi kun kuvittelee olevansa parempi kasvattaja kuin edellinen tai seuraava, mutta kasvatuksen tulokset näkyvät vasta sitten kun lapsi on itse vanhempi, miten hän kohtelee omia lapsia, vanhempiaa tai muita ihmisiå.

Ja lapsen kasvatuskin kulkee trendeissä, se mikä vielä muutama vuosi sitten uskottiin lapselle olevan hyvåksi, niin hetken päästä se onkin pahasta esim. unikoulu, pettymykset jne.

Ja luulen ap. ajattelevan monista asioista myöhemmin vielä toisin, jos lapsia olisi kolme tai lapset teini-ikäisiä, sillä pari vuotiaan esikoisen kanssa sitä vielä jaksaa uskoa omiin unelmiin ja tavoitteisiin ja tekevänsä kaiken oikein.

Olen keski-ikäinen ja mulla on kans aika tuskallisia lapsuusmuistoja.Olin sellainen rääsyissä kulkeva unohdettu lapsi,joka ei koskaan saanut tai uskaltanut pyytää mitään.Duunarivanhemmillani oli laman aikana kovia vaiheita,jotka heijastui kovana kurina ja ilottomuutena lasten elämään.

Onneksi eletään toisia aikoja nyt.Elämä jatkuu surusta ja häpeästä huolimatta.Jotkut oppii rakastamaan vasta oman lapsen myötä.Itse en sure mennyttä,mutta ajattelen,että en ole koskaan ollut lapsi oikeasti koska en ole koskaan kokenut,että minusta olisi pidetty huolta.

Exäni oli ennen lapsia kiltti, siis todella kiltti, huumorintajuinen, epäitsekäs, huomaavainen. 

Oli melkoinen järkytys huomata kuinka tunnekylmä, sulkeutunut, äkäinen ja vaativa ihminen voi olla, kun kyse on lapsen kasvatuksesta. Tajusin jossain kohtaa että mies käyttäytyy lapsiamme kohtaan JUURI niinkuin häntä on lapsena kohdeltu. Sehän on meissä ihan primitiivireaktio. Ja varmaan suurinta osaa suomalaislapsista on kasvatettu jokseenkin samalla tavalla, koska tässä maassa ilmeisesti tapana on ollut melko tunnekylmä kasvatus, jossa etenkin negatiiviset tunteet ei ole lapsille sallittuja. Näin olen monesta lähteestä lukenut kun olen tätä asiaa koittanut käsitellä. 

Asia oikein eskaloitui meidän perheessä, koska oma lapsuuteni ja omien vanhempieni kasvatustapa + opiskeluideni tuoma tieto ja ammattitaito (varhaiskasvatusala) oli niin suuressa ristiriidassa kumppanin tapojen kanssa. 

Koska mies ei ongelmiaan myöntänyt ja hakenut apua, otin lapset ja lähdin. Edelleenkään mies ei ole hakenut apua, onneksi saan aika pitkälle päättää miten lapset hänelle annan (hänellä itsellään ei ole mitään vaatimuksia juurikaan). Olen todennut että maks. 2 yötä/ kerta on sopiva määrä hänen pitää yksin lapsia, sen ajan hän jaksaa jotenkuten tsempata. Jos lapset on hänellä pitempään, alan saada puheluita joissa hän kiukuttelee kuin pikkulapsi miten lapset on kohdelleet häntä väärin + saan kuulla lapsilta miten isi oli vihainen ja sanoi sitä ja tätä. 

En nyt mielipiteiden takia läksisi tuomitsemaan kenenenkään lapsuutta huonoksi tai karmivaksi, kun jokainen lapsi on yksilö ja viimeistään teini-iässä miettii vanhempien kasvatusmenetelmiä ja kyseenalaistetaan ne ja myöhemmin aikuisena muokkaa niitä tieto, ympäristö ja omat kokemukset.

Harvat vanhemmat kait ottavat mallin omasta lapsuudestaan ja kasvattavat samalla tavalla lapsiaan, kun aika, ympäristö, elintaso jne. ovat aivan toiset kuin 40v sitten ja oma mielipidekkin muuttuu ymmärryksen ja tiedon vuoksi.

Ja oli kasvatus lapsuudessa miten hyvä ja esimerkillinen, silti lapsesta voi kasvaa täysin erilainen, mitä vsnhemmat ovat toivoneet esim. ääriliikkeiden jäseniksi.

Ollaan lähempänä 50 nyt ja meillä sama kuvio toistuu. Välillä tuntuu että on ollut jotain vakavampaakin 70 luvun lapsuudessa. No se menee hautaan asti. Ei saakkaan olla samoja arvoja enään 2000 luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen keski-ikää lähentelevä mies ja olen tajunnut pikkuhiljaa, että lapsuuteni oli aivan perseestä monellakin tavalla.

Niin, mutta koska olet keski-ikäinen, valkoinen ja todennäköisesti hetero, ei sinua tarvitse ymmärtää, vain haukkua.

Jos nyt mietin omia appivanhempiani, niin he ovat aikoinaan keskittyneet omiin uriinsa ja harrastuksiinsa, kotiapulainen pyöritti huushollia. Heillä on etäiset suhteet mieheeni. Olen huomannut, että mieheni on samantyyppinen, keskittyy omiin juttuihinsa eikä oikein tiedä ja osaa lasten kanssa olla. Ei ota kasvatusvastuuta, vähättelee esim. tapaturmia tai muita ikäviä tapahtumia. Luultavasti siis käyttäytyy kuten vanhempansakin. En silti menisi diagnosoimaan appivanhempiani narsisteiksi edes omassa mielessäni, saati että töksäyttäisin niin miehelleni ja loukkaisin häntä.

Oma isäni lähti toisen naisen matkaan jo vauva-aikanani eikä ole pitänyt yhteyttä. Äitini oli taas taloudellisesti tiukilla, hermot pinnassa ja helposti räjähtelevä tyyppi. En nyt silti heitäkään luokittelisi mielenterveyspotilaiksi.

Kun edellinen sukupolvi on sössinyt lastensa kanssa, ei ole kovin hedelmällistä märehtiä sillä. Sen sijaan voi keskittyä omaan tyyliinsä olla vanhempi ja tukea puolisoaan ja tämän pyrkimyksiä olla parempi vanhempi kuin omansa. Ja keskustella omassa parisuhteessaan avoimesti niistä haasteista, joita kaikille meille lapsen saaneille tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin.

Onko pakotettu syömään?

Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.

Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.

-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)

-ei kehuttu mistään

-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)

-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä 

-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti

-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä

-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa

Ap

Asuit siis miehesi lapsuudenperheessä, kun hän oli lapsi? Aika vahvasti kirjoitit, että ei kehuttu mistään tai ei oltu tunnetasolla läsnä jne. Sinä et voi tietää tuollaisia asioita kuin olemalla paikalla!

Sinua vaivaa nyt superäitisydrooma, jossa lapsi on pumpulissa eikä mikään saa häntä ikävällä tavalla koskettaa. Ei sen 2v:n kanssa tarvitsekaan puhua vaikeista puheenaiheista, vaikka oma äitisi vuodattikin sinulle alkoholisminsa. Eikä lasta ole tarpeen ryhtyä lohduttamaan jokaisen pettymyksen kohdalla, niitä kun on päivässä noin 100 kpl. Fiksu vanhempi tietää, että kaikista asioista ei kannata kehitellä isoja ja pahoja.

Pahoin pelkään, että lapsellasi tulee olemaan erittäin hankalaa päivähoidossa. Ongelmana ei ole isän kokema lapsuus, vaan äidin kehittämät kuvitelmat.

Hohhoi, en tietenkään ollut paikalla. Asiat mitä listasin on mieheni kertomia. Noin muuten en oikein ymmärtänyt viestisi pointtia. Ap

Siis jo miehesi kertoo sinulle, että olet paha ihminen, niin sinä uskot sen? Koska mies niin sanoo, niin se on tietoa ja totta.

Mikä on pointtisi ja miten tuo liittyy aloitukseeni? 

Jos mieheni kertoo, että häntä haukuttiin tyhmäksi kun hän oli lapsi, niin kyllä minä sen tietenkin uskon. Miksi hän minulle tuollaista valehtelisi?

Ap

Jos siis miehesi sanoo, että sinä olet paha ihminen, niin miksi hän sinulle valehtelisi? Tietenkin uskot häntä, miehellähän on se kokemus, että sinä olet paha.

Lapsuus on jännä juttu. Sitä pitää itselle niin normaalina ettei aina näe kaikkia sävyjä.

Mä olen aina tiennyt ettei mun lapsuus ollut kovin kummoinen. Olen kuitenkin ajatellut että kai sitä muillakin on ongelmansa ja ihan ihminen musta tuli vaikka kaikenlaista mt-ongelmaa ja persoonallisuushäiriötä löytyykin.

Kerran oli ystävä käymässä ja juteltiin syntyjä syviä sen ja mun miehen kanssa. Ystävä sitten kysyi multa että oliko mulla rankka lapsuus. Vastasin että vähän mutta aika perus varmaan. Mies katsoi tyrmistyneenä ja sanoi että kyllä, sillä oli h*lvetin rankka lapsuus. 

Kun ajattelen että luen jonkun toisen kertomana mun lapsuutta, näen että se on sairas. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Varmaan sama ap:n miehellä, ei vaan osaa nähdä sitä kaikkea omalla kohdallaan. Onneksi ap:n mies vaikuttaa vastaanottavaiselta vaihtoehtoisille toimintatavoille, siitä on hyvä jatkaa.

Oletteko miettineet, että suurimmalla osalla lapset ovat päiväkodissa kasvetettavina enemmän kuin kotona. Siellä ollaan osa laumaa, aikuisen aikaa ei oikeastaan koskaan saa, säännöt ja määräykset tuntuvat vääriltä (kyllä, päiväkodissa on todellakin pakko syödä, vaikka ei ole nälkä ja pakko nukkua, vaikka ei nukuta, pakko mennä ulos, vaikka leikit on kesken, pakko mennä vessaan, vaikka ei ole tarvetta jne.) eli meidän lapsemme kasvavat erittäin tunnekylmässä ilmastossa, jossa heidän omat tarpeensa eivät millään tavalla ole etusijalla tai edes huomioituina. Päiväkodissa lapsi ei ole uniikki lumihiutale, vaikka äidilleen olisi.

Miten paljon terapiakulut kasvavat 10-15 vuoden kuluttua, kun nämä nyt lapset teineinä huomaavat, että heillä on traumoja siitä, että äiti kohteli väärin, kun ei suostunut olemaan lapsuutta hoitajana, vaan valitsi työn.

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon terapiakulut kasvavat 10-15 vuoden kuluttua, kun nämä nyt lapset teineinä huomaavat, että heillä on traumoja siitä, että äiti kohteli väärin, kun ei suostunut olemaan lapsuutta hoitajana, vaan valitsi työn.

Ai äiti kohteli väärin? Onko ne ressukat isättömiä kaikki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä itsestä, mua on kehuttu aiheesta mutta myös haukuttu kun siihen on ollut syytä. Mutta en ole ainakaan ikinä luullut itsestäni liikoja vaan olen tiennyt pärjääväni, kun vain jaksan yrittää. Mitään ylenpalttista halailua yms. ei mun lapsuuteeni kuulunut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Lässynlässyn-vanhemmuutta vierestä seuranneena homma ei tunnu menevän ihan putkeen vaan lapsi on itsekäs, itserakas ja uhmakas. 

Minäkin ajattelin TÄSMÄLLEEN noin ennen kuin selvitin asiani terapiassa ja itsekseni. Sen jälkeen tuollainen muiden lyttäämisen ihannointi on tuntunut vain säälittävältä. Olet ns. vain mielistelevä koira joka nuolee kättä joka lyö.

Sinä hakeuduit terapiaan eli sinulle ilmeisesti lapsuus oli jättänyt vähän vakavampiakin jälkiä. Enkä itsekään suosittele ketään nykyaikana kasvattamaan sen mallin mukaan, että mukuloita ei kehuta ettei ylpisty ja luule jotain itsestään tms. Mutta aika iso osa sen vanhan ajan kylmän lapsuudenkin kokeneista pärjää ihan hyvin ja on itsekseen onnistunut selvittämään ahdistuksensa, eikä väkisin tarvi heistäkin tehdä jotain terapiaa tarvitsevia uhreja jotka ei vaan muka jotenkin tiedosta ongelmiaan. 

Onko isäni tämän kirjoittaja? Puhuit aina noin, mutta vanhempana olit todella traumatisoiva. Nyt minä selvitän lapsuuteni aiheuttamia mielenterveysongelmia terapiassa, kun sinä et aikoinasi viitsinyt tehdä ongelmillesi muuta kuin kaataa ne lastesi niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin.

Onko pakotettu syömään?

Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.

Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.

-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)

-ei kehuttu mistään

-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)

-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä 

-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti

-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä

-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa

Ap

Asuit siis miehesi lapsuudenperheessä, kun hän oli lapsi? Aika vahvasti kirjoitit, että ei kehuttu mistään tai ei oltu tunnetasolla läsnä jne. Sinä et voi tietää tuollaisia asioita kuin olemalla paikalla!

Sinua vaivaa nyt superäitisydrooma, jossa lapsi on pumpulissa eikä mikään saa häntä ikävällä tavalla koskettaa. Ei sen 2v:n kanssa tarvitsekaan puhua vaikeista puheenaiheista, vaikka oma äitisi vuodattikin sinulle alkoholisminsa. Eikä lasta ole tarpeen ryhtyä lohduttamaan jokaisen pettymyksen kohdalla, niitä kun on päivässä noin 100 kpl. Fiksu vanhempi tietää, että kaikista asioista ei kannata kehitellä isoja ja pahoja.

Pahoin pelkään, että lapsellasi tulee olemaan erittäin hankalaa päivähoidossa. Ongelmana ei ole isän kokema lapsuus, vaan äidin kehittämät kuvitelmat.

Hohhoi, en tietenkään ollut paikalla. Asiat mitä listasin on mieheni kertomia. Noin muuten en oikein ymmärtänyt viestisi pointtia. Ap

Siis jo miehesi kertoo sinulle, että olet paha ihminen, niin sinä uskot sen? Koska mies niin sanoo, niin se on tietoa ja totta.

Mikä on pointtisi ja miten tuo liittyy aloitukseeni? 

Jos mieheni kertoo, että häntä haukuttiin tyhmäksi kun hän oli lapsi, niin kyllä minä sen tietenkin uskon. Miksi hän minulle tuollaista valehtelisi?

Ap

Jos siis miehesi sanoo, että sinä olet paha ihminen, niin miksi hän sinulle valehtelisi? Tietenkin uskot häntä, miehellähän on se kokemus, että sinä olet paha.

Olet outo vänkääjä, minäkään en ymmärrä pointtiasi.

Ap:n mies ajattelee lapsuuttaan normaalina koska samanlaista lienee ollut kavereiden kotona. Lapsia haluttiin karaista ja siitä syystä ei niin lohdutettu, jos teki tyhmyynsiä niin kyllä siitä tyhmäksi haukuttiin, osa sai selkäänkin.

Mutta ei curling-vanhemmuuskaan hyvästä ole, pettymyksiä pitää osata myös itse käsitellä jottei elämän vastoinkäymisistä tule liian vaikeita.

Vierailija kirjoitti:

En nyt mielipiteiden takia läksisi tuomitsemaan kenenenkään lapsuutta huonoksi tai karmivaksi, kun jokainen lapsi on yksilö ja viimeistään teini-iässä miettii vanhempien kasvatusmenetelmiä ja kyseenalaistetaan ne ja myöhemmin aikuisena muokkaa niitä tieto, ympäristö ja omat kokemukset.

Harvat vanhemmat kait ottavat mallin omasta lapsuudestaan ja kasvattavat samalla tavalla lapsiaan, kun aika, ympäristö, elintaso jne. ovat aivan toiset kuin 40v sitten ja oma mielipidekkin muuttuu ymmärryksen ja tiedon vuoksi.

Ja oli kasvatus lapsuudessa miten hyvä ja esimerkillinen, silti lapsesta voi kasvaa täysin erilainen, mitä vsnhemmat ovat toivoneet esim. ääriliikkeiden jäseniksi.

Ihan tutkimustenkin mukaan suuri osa ihmisistä toistaa omassa vanhemmuudessaan samaa kaavaa kuin miten itseä on kasvatettu. Ja suurin osa esim. omista reagointitavoista on tiedostamattomia, ja ne monet mallit syntyy jo ihan siellä varhaislapsuudesta; ajasta mistä et muista mitään yksittäistä tapahtumaa, mutta silti se on muovannut sinua jo monella tavalla. Miten vauvan itkuun, nälkään ym tarpeisiin on vastattu ja kuinka nopeasti. Millaisia ilmeitä ja eleitä vauva/taapero näkee. Millaisista asioista palkitaan ja mistä tulee rangaistus (rangaistus voi olla mitä vaan fyysisestä väkivallasta totaaliseen huomiottajättämiseen). Miten tunteita on sanoitettu, hyväksytty ja käsitelty. Millainen on perheen yleinen tunneilmapiiri, miten vanhemmat ovat kanssakäymisessä toistensa kanssa tai lapsen sisaruksiin jne..

On toki myös asioita mitä muistetaan, sekä asioita mitä voimme oppia tunnistamaan ja tiedostamaan. Mutta vaikka ne tiedostaisi, niiden muuttaminen vaatii hyvin usein valtavaa ja pitkäjänteistä työtä. Koska mallit on juurtuneet ja esim. väsyneenä ihminen toimii primitiivisesti, ei järkevästi. Ja lähes jokainen vanhempi on enemmän tai vähemmän väsynyt, tämän varmaan tietää jokainen vanhempi. 

Huono lapsuus ei ole tuomio, mutta kyllä se tie on silloin yleensä ainakin kivisempi oman vanhemmuuden kannalta. 

Kannattaa muistaa että ne oli aikanaan ihan yleisiä kasvatusoppeja esim. neuvolassa jaettuja, ettei itkevää vauvaa/lasta saanut rynnätä lohduttamaan, muuten lapsesta tulee liian vaativa. Monesta vanhemmasta se saattoi tuntua pahalta mutta uskoivat auktoriteettia että niin kuuluu toimia.

Voi olla että jotain nykyistä kasvatusmallia omat lapsemme kauhistelevat aikanaan.