Lue keskustelun säännöt.
Saatiin lapsi, ja olen tullut siihen tulokseen, että mieheni lapsuus oli karmiva
18.07.2019 |
Mies on aina ennen antanut ymmärtää, että hänellä on ollut tavallisen hyvä lapsuus. Ei ole koskaan sanonut mitään ikävää muistoa lapsuudestaan tai muutenkaan maininnut mitään, joka olisi ollut heidän perheessä jotenkin huonosti. Tosin ei ole erityisen paljoa lapsuudestaan puhunut, mutta hyviä asioita vain. Uskoo itse, että hänellä oli tavallinen ja hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat.
No me saatiin lapsi kaksi vuotta sitten ja tämän lapsen myötä on alkanut paljastua mielestäni aika karmivia asioita jotenkin rivien välistä. Kun puhutaan erilaisista tilanteista, joissa pitää päättää miten kasvattaa meidän lasta esim. pöytätavat tai nukkumaanmenotilanteet tai leikkimisen lopettamistilanteet jne, niin mies välillä mainitsee, että hänen lapsuudessaan heillä nuo asiat meni tavalla X. Ja minulle ne tavat kuulostaa kamalilta, tunnekylmiltä ja narsistisilta. Tai että häntä ei ole koskaan lapsena lohdutettu (hänen mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, minun mielestä taas lasta pitää äidin tai isän lohduttaa, jos lapsi vaikka pettyy pahoin). Tai miten häntä on vain haukuttu jos hän ei ole osannut jotain lapsena vaikka on yrittänyt ja ei kehuttu koskaan. Jne.
Sanoin miehelle, että kuulostaa että sinulla on ollut aika tunnekylmät ja ehkä narsistiset vanhemmat kun olit lapsi, ja mies alkoi vastaukseksi kehua heitä maasta taivaisiin. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ahdistaa. Surettaa miehen puolesta. Onneksi mies kuuntelee ja uskoo minua kyllä kun perustelen miksi esim. lohduttaminen on tärkeää, vaikka hänet on kasvatettu niin että ei saa lohduttaa.
Kommentit (149)
Mahtava ketju! Kumma, miten toiset ihmiset näkee ja ymmärtää tämän asian, toiset ei millään voi hyväksyä? Loppuun saakka väännetään, valehdellaan itselle, ettei lapsuus ollut niin kamala?
Millaisia nämä ihmiset ovat puolisoina?
Minun ex (jolla lapsuudessa väkivaltaa yms) oli tunnekylmä väkivaltaa harrastava. Meni kauan ennenkuin ymmärsin, ettei vika ollutkaan minussa! Itsekin väkivaltaisen lapsuuden omaava. Ennen eroa yritimme vielä hakea pariterapiasta apua. Ex suuttui kun hänelle yritettiin antaa näkökulmaa lapsuudesta, "hyvä lapsuus oli"!
Siskonsa sai vielä pitkälle teini-ikään oikeasti selkäänsä, molemmilla huono itsetunto, jota yrittäävät peittää. Ex ei kyennyt empatiaan, monet itkut itkin yksin. Läheisen kuolemaan en saanut lohtua. Aivan järkyttävää kylmyyttä. Ja se haukkuminen! Minä olin hänen mukaan hullu, sairas, hoidon tarpeessa jne..
Riidellä ei osannut, meni aina henkilökohtaisuuksiin, piti julmasti henkisesti otteessa.
Huh, ihan ahdistaa kun palasi ikävät asiat mieleen :(
Nykyinen puoliso osaa olla tukena ja näyttää tunteensa, en meinannut uskoa! että tällaisia, kilttejä, ihmisiä on olemassa, koska olin tottunut huonoon kohteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ot mutta ihmettelen syvästi miten näihin kirjoittajien vanhempien vanhemmuutta mitenkään kritisoiviin ketjuihin ilmestyy aina joku vänkääjä, jolle tuntuu olevan elintärkeää todistaa, että ei se lapsuus oikeasti niin kamala ollut, tai jos olikin, niin ei tarkoittaneet pahalla, tai jos tarkoittivatkin, niin ehkä olit huono lapsi joka ansaitsi sen jne jne. Mitä tahansa kunhan ei tarvitse hyväksyä että joku aiemman sukupolven vanhempi on ollut huono ja aiheuttanut lapsilleen traumoja. Miksi??
Vauvalle on elintärkeää kokea hoivaajansa hyväntahtoisena. Vauvat ovat täydellisen avuttomia, ja heidän selviytymisensä muiden varassa. Psyyke ei kestä sitä että hoivaaja olisi turvaton, joten turvattomuudesta tehdään turvallista ja rakkaudettomuudesta rakkautta. Hoivaajan rakkaudettomuus tarkoittaa vauvalle ja pienelle lapselle kuolemaa, ja aiheuttaa niin hirveää kauhua, ettei lapsen psyyke päästä hoivaajan todellista luonnetta omaan tietoisuuteensa lainkaan, vaan hoivaajan todellinen luonne otetaan osaksi itseä ja kätketään syvälle mieleen. Näin uskotaan esimerkiksi narsistisen häiriön syntyvän. Se, että sukupolvien ketju katkeaisi, edellyttää omien kasvattajien näkemistä realistisesti, ja mitä julmempia he ovat olleet, sitä vaikeampaa se on. Tämän takia aikuisenakin vielä koitetaan pakkomielteisesti kääntää pahoinpitely ja kylmyys rakkaudeksi, sillä muuten joutuisi kohtaamaan sen, että se oma hoivaaja ei rakastanutkaan.
En osannut asiaa kovin hyvin selittää, mutta jotenkin tuonne päin se kehityspsylogiassa menee, siis yhden (hyväksytyn) teorian mukaan. Luin asiasta ymmärtääkseni vanhempaani, ja ainakin narsistinen vaurio tuli itselleni jotenkin helpommaksi ymmärtää.
Jotenkin näin minäkin uskon asian olevan, ja tämä selittää hyvin esimerkiksi sen että sisarukset hyökkäävät yhden lapsen kimppuun jos tämä tuo esiin lapsuuden huonoja puolia. Mutta että pitää yrittää puuttua tuntemattoman random internetihmisen PUOLISON lapsuudenkokemuksiin, se on hämmentävää. Mutta kai se on sitten niin suuri uhka.
Heillä varmaan tuo defenssi on niin vahvana, että mikä tahansa keskustelu aiheesta uhkaa heidän omaa valheellista mielikuvaa omista vanhemmista rakastavina vanhempina. Ja se defenssi aktivoituu aina kun aihe tulee puheeksi, ja saa aikaiseksi oikein hyökkäysreaktion aihetta kohtaan. Ettei vain joutuisi kohtaamaan sitä asiaa, että jollakin saattoi olla kamalat vanhemmat, jotka ei rakastaneet lastaan. Koska jos kerran jollakin oli, niin saattoiko minullakin olla?
Olen 50v ja minuun varmaan pätee se, että vanhempani olivat tunnekylmiä.
Tajuan silti, miksi he kasvattivat meitä kuten tekivät. Osaltaan varmasti oli oman lapsuuden traumat, osaltaan se, että yhteiskunta oli kovin erilainen. Jokaisen tuli pyrkiä edellisiä sukupolvia parempaan (koulutukseen, vaurauteen what ever) ja sosiaalihuoltoon tukeutuminen oli viimeinen oljenkorsi ja epäonnistuminen. ”Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee” ”joka ei työtä tee, sen ei syömäänkään pidä” jne vanhat sananparret olivat selkeitä ohjenuoria ja eräänlainen kasvatuksen kylmyys pyrkimystä varmistaa lapsista niin sinnikkäitä, että he pärjäisivät elämässä. Kuri ja tiukkuus olivat heistä rakkauden osoitus ja ’vapaa kasvatus’ merkki rakkaudettomuudesta.
Monelle tuo oli ja olisi yhä hyvä tapa kasvaa, mutta lapsia on niin monenlaisia. Toisaalta varmasti on lapsia, joille nykykasvatus ei sovi (ja sekin kyllä jo näkyy kaikenlaisina oireiluina).
Toivottavasti nykykasvatus kasvattaa edes pääosin tasapainoisempia aikuisia. Epäilen kyllä, että moni kohtaa vielä suuria henkisiä ongelmia koska ei ole tottunut sietämään ja itse työstämään pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta ehkäpä siitäkin sitten voi taas nykyvanhemmat syyllistää.
(Ja tämä ei ollut julman kasvatuksen puolustelua!)
Yhden ja ainoan kakaran lähes kasvattanut ja näyttäisi menevän päin peetä. En kyllä tajua, mitä vanhempani ovat tehneet, että näin kävi. Isä kyllä muistaa välillä sanoa, että "älä tee samoja virheitä", mutta ei ole tarkentanut, mitä ne virheet ovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet, että suurimmalla osalla lapset ovat päiväkodissa kasvetettavina enemmän kuin kotona. Siellä ollaan osa laumaa, aikuisen aikaa ei oikeastaan koskaan saa, säännöt ja määräykset tuntuvat vääriltä (kyllä, päiväkodissa on todellakin pakko syödä, vaikka ei ole nälkä ja pakko nukkua, vaikka ei nukuta, pakko mennä ulos, vaikka leikit on kesken, pakko mennä vessaan, vaikka ei ole tarvetta jne.) eli meidän lapsemme kasvavat erittäin tunnekylmässä ilmastossa, jossa heidän omat tarpeensa eivät millään tavalla ole etusijalla tai edes huomioituina. Päiväkodissa lapsi ei ole uniikki lumihiutale, vaikka äidilleen olisi.
Miten paljon terapiakulut kasvavat 10-15 vuoden kuluttua, kun nämä nyt lapset teineinä huomaavat, että heillä on traumoja siitä, että äiti kohteli väärin, kun ei suostunut olemaan lapsuutta hoitajana, vaan valitsi työn.
Sulla ei taida olla koskaan ollut lasta päiväkodissa? Päiväkodeissa ollaan nykyään erittäin perehtyneitä kehityspsykologiaan ja lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ja lasta pyritään hoitamaan sensitiivisesti ja yksilölliset tarpeet huomioonottaen. Joka vuosi käydään keskustelut ja kirjoitetaan muistiin pitkät selostukset lapsen käyttäytymisestä, tunnereaktioista jne. ja siitä, miten henkilökunta pyrkii lasta tukemaan. Omahoitajajärjestelmä kehittyi kiintymyssuhdeteorian myötä jne.
Ollaan vaan perehtyneitä ja pyritään ihan mitä tahansa, mutta silti jokaisessa haastattelussa päiväkodeissa työskentelevät kertovat, miten se arki on sellaista venymistä kun väkeä ja voimavaroja ei riitä ja sitten siinä riittää yksikin Nico-Veeti, jolla on vähän vikaa päässä, kun se henkilökunnan aika kuluukin sitten jo hänen kanssaan taistellessa.
Aivan varmasti on päiväkodissa kaikenlaista tietotaitoa ja osaamista, mutta kaksi lasta päiväkodin eri ikäryhmissä kierrättäneenä sanoisin, että jää kauniiden puheiden varaan suurimmalta osin nuo yksilöllisten tarpeiden huomioimiset yms, kun väkeä on niin vähän että ehditään vain pakolliset tehdä.
Totta kai näin, mutta pointtini oli että päiväkoti ei ole "tunnekylmä ilmasto" jota voi verrata tunnekylmiin vanhempiin. Se että pk:ssa ei aina ehditä huomioida kaikkia lapsen tarpeita mutta kuitenkin pyritään siihen on eri juttu kuin koti jossa oikein pidättäydytään lohduttamasta, pilkataan itkemistä tms.
Ja tosiaan, koska pk ei pysty huomioimaan lasta täydellisesti yksilönä niin sitä suuremmalla syyllä kodin pitäisi olla lämmin ja sensitiivinen.
Moni ei tajua oikein sitäkään, ettei näiden asioiden pohtiminen ja niistä puhuminen tarkoita, että syyteltäisiin vanhempia, katkottaisiin välit tms. dramaattista. Faktahan on, ettei tapahtunutta voi muuttaa. Mutta sitä voi ymmärtää ja sen voi antaa kasvattaa tekemään paremmin itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mahtava ketju! Kumma, miten toiset ihmiset näkee ja ymmärtää tämän asian, toiset ei millään voi hyväksyä? Loppuun saakka väännetään, valehdellaan itselle, ettei lapsuus ollut niin kamala?
Millaisia nämä ihmiset ovat puolisoina?
Minun ex (jolla lapsuudessa väkivaltaa yms) oli tunnekylmä väkivaltaa harrastava. Meni kauan ennenkuin ymmärsin, ettei vika ollutkaan minussa! Itsekin väkivaltaisen lapsuuden omaava. Ennen eroa yritimme vielä hakea pariterapiasta apua. Ex suuttui kun hänelle yritettiin antaa näkökulmaa lapsuudesta, "hyvä lapsuus oli"!
Siskonsa sai vielä pitkälle teini-ikään oikeasti selkäänsä, molemmilla huono itsetunto, jota yrittäävät peittää. Ex ei kyennyt empatiaan, monet itkut itkin yksin. Läheisen kuolemaan en saanut lohtua. Aivan järkyttävää kylmyyttä. Ja se haukkuminen! Minä olin hänen mukaan hullu, sairas, hoidon tarpeessa jne..
Riidellä ei osannut, meni aina henkilökohtaisuuksiin, piti julmasti henkisesti otteessa.
Huh, ihan ahdistaa kun palasi ikävät asiat mieleen :(
Nykyinen puoliso osaa olla tukena ja näyttää tunteensa, en meinannut uskoa! että tällaisia, kilttejä, ihmisiä on olemassa, koska olin tottunut huonoon kohteluun.
Tämä on todella hämmentävä ketju, koska tässä osa kommentoijista kiistää koko aloituksessa kuvatun ilmiön ja jopa hyökkää sen ilmiön olemassaoloa vastaan, ja osa kommentoijista taas tunnistaa sen hyvin. Olisi tosiaan mielenkiintoista tietää mikä tämän kahtiajakautumisen selittää.
Ja miksi se tuntuu osalle olevan mahdoton ajatus, että oma lapsuus oli kamala, vaikka he kyllä kuvaavat lapsuudestaan tunnekylmyyttä ym? Minulla itselläni oli kamala lapsuus, perheväkivaltaa ja kaikkea, mutta en minä vanhempiani puolustele eikä minun ole vaikea sanoa, että lapsuuteni oli kamala. Se oli, en sille enää voi mitään, mutta en tunne mitään tarvetta ajatella, että lapsuuteni olisi ollut jotenkin kohtuullinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen keski-ikää lähentelevä mies ja olen tajunnut pikkuhiljaa, että lapsuuteni oli aivan perseestä monellakin tavalla.
Mikä on saanut sinut tajuamaan, ja millä tavalla se oli perseestä?
Mieheni on 43-vuotias eli keski-ikää lähentelee hänkin. Ap
Miehesi on keski-ikäinen.
-ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen keski-ikää lähentelevä mies ja olen tajunnut pikkuhiljaa, että lapsuuteni oli aivan perseestä monellakin tavalla.
Mikä on saanut sinut tajuamaan, ja millä tavalla se oli perseestä?
Mieheni on 43-vuotias eli keski-ikää lähentelee hänkin. Ap
Miehesi on keski-ikäinen.
-ohis
https://www.talouselama.fi/uutiset/tutkimus-keski-ika-alkaa-53-vuotiaan…
Keski-ikä alkaa 53-vuotiaana nykyään, ennen muinoin neljäkymppisenä.
Ei meilläkään lohdutettu eikä kasvatettu pumpulissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei meilläkään lohdutettu eikä kasvatettu pumpulissa.
Ylpeiletkö sillä, että teillä ei lohdutettu? Miksi ihmeessä näet empatian pahana asiana, etenkin kun kyse on lapseen kohdistuvasta empatiasta?
Ei tuo nyt karmivaa ollut. Oikeasti karmiva on todella pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en haluaisi toimia tämän ketjun naisten lasten opettajana, kun ne ovat teini-iässä. esimiehenä olosta puhumattakaan.
jo nyt nuoret ovat sekaisin kuin käkikellot.
Vierailija kirjoitti:
Ei meilläkään lohdutettu eikä kasvatettu pumpulissa.
Sama täällä eikä mitään traumoja ole. Nykylapset on lelliperseitä, jotka ei myöhemmin kestä mitään realiteettejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmisyyden ylijumalia te luulette olevanne?
Aloittajakin puhuu miehestään kuin käyttöesineestä.
Te, tai teidän lapsenne eivät ole tässä universumissa millään muotoa erityisiä.
Lasten on hyvä oppia heti, että maailma on julma.
Kuulostat ihmiseltä, joka kävi läpi rankan lapsuuden itse. Älä väheksy ja tuomitse heitä, jotka ovat rohkeita puhumaan tästä vaikeasta asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Ei meilläkään lohdutettu eikä kasvatettu pumpulissa.
Mutta jos siihen kasvatukseen sisältyy elementtejä eri väkivallan muodoista, niin kyllä se on aika helvetin karmaisevaa ja sellaista lapsuutta voi ihan helposti kuvailla onnettomaksi. Mitä muutakaan se olisi? On eri asia ettei kasvatettu pumpulissa kuin se, että lasta pahoinpidellään henkisesti, fyysisesti ja/tai seksuaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
en haluaisi toimia tämän ketjun naisten lasten opettajana, kun ne ovat teini-iässä. esimiehenä olosta puhumattakaan.
jo nyt nuoret ovat sekaisin kuin käkikellot.
Minä olen se alkupuolen vastaaja joka huomauti miehelleen systemaattisesti tunnekylmästä käyttäytymisestä lapsia kohtaan ja mies muuttui. Isommat lapset ovat 11 ja 6 ja molemmista on tullut pelkkiä kehuja koulusta ja päiväkodista, erityisesti empaattisuudesta ja muiden huomioimisesta.
Mun miehellä on ihan kiva perhe, mutta saanut melko perinteisen afrikkalaisen kasvatuksen fyysisine kurituksineen, tunnekylmyyksineen.. jne.
Mies ei osaa luonnostaan jutella lapselle, kannustaa (taputtaa, kehua), lohduttaa halaamalla. Osaa kieltää sanomalla Ei ja esim itkuun reagoi vain sanomalla ”älä itke”. Toisaalta perhe ja lapsi on hänelle kaikki kaikessa, on välittävä ja lämmin isä.
Tämä ei tullut mulle kyllä yllätyksenä, olemme asiasta paljon keskustelleet ennen lasta. Mutta aikamoista on ollut 9kk ”jatkuvasti neuvoa ja näyttää mallia”. Mies onneksi on vastaanottavainen ja oppi menee perille yhdessä opettelemalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet, että suurimmalla osalla lapset ovat päiväkodissa kasvetettavina enemmän kuin kotona. Siellä ollaan osa laumaa, aikuisen aikaa ei oikeastaan koskaan saa, säännöt ja määräykset tuntuvat vääriltä (kyllä, päiväkodissa on todellakin pakko syödä, vaikka ei ole nälkä ja pakko nukkua, vaikka ei nukuta, pakko mennä ulos, vaikka leikit on kesken, pakko mennä vessaan, vaikka ei ole tarvetta jne.) eli meidän lapsemme kasvavat erittäin tunnekylmässä ilmastossa, jossa heidän omat tarpeensa eivät millään tavalla ole etusijalla tai edes huomioituina. Päiväkodissa lapsi ei ole uniikki lumihiutale, vaikka äidilleen olisi.
Miten paljon terapiakulut kasvavat 10-15 vuoden kuluttua, kun nämä nyt lapset teineinä huomaavat, että heillä on traumoja siitä, että äiti kohteli väärin, kun ei suostunut olemaan lapsuutta hoitajana, vaan valitsi työn.
Sulla ei taida olla koskaan ollut lasta päiväkodissa? Päiväkodeissa ollaan nykyään erittäin perehtyneitä kehityspsykologiaan ja lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ja lasta pyritään hoitamaan sensitiivisesti ja yksilölliset tarpeet huomioonottaen. Joka vuosi käydään keskustelut ja kirjoitetaan muistiin pitkät selostukset lapsen käyttäytymisestä, tunnereaktioista jne. ja siitä, miten henkilökunta pyrkii lasta tukemaan. Omahoitajajärjestelmä kehittyi kiintymyssuhdeteorian myötä jne.
Ollaan vaan perehtyneitä ja pyritään ihan mitä tahansa, mutta silti jokaisessa haastattelussa päiväkodeissa työskentelevät kertovat, miten se arki on sellaista venymistä kun väkeä ja voimavaroja ei riitä ja sitten siinä riittää yksikin Nico-Veeti, jolla on vähän vikaa päässä, kun se henkilökunnan aika kuluukin sitten jo hänen kanssaan taistellessa.
Aivan varmasti on päiväkodissa kaikenlaista tietotaitoa ja osaamista, mutta kaksi lasta päiväkodin eri ikäryhmissä kierrättäneenä sanoisin, että jää kauniiden puheiden varaan suurimmalta osin nuo yksilöllisten tarpeiden huomioimiset yms, kun väkeä on niin vähän että ehditään vain pakolliset tehdä.
Lto:na yhdyn. Jos 3-5-vuotiaiden ryhmässä olisi 6 lasta/aikuinen, tuen tarvitsevat lapset olisivat omissa ryhmissä erityisopettajan johdossa, niin voitaisiin puhua laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Silloin kaikki hoitajien ja opettajien todellinen tietotaito pääsisi oikeuksiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalainen kasvatusperintö on itsenäistävää, tunnekylmää ja pärjäämiseen kannustavaa. Se ei ole herkille hyväksi.
Kun tuohon lisää tunteiden käsittelyn ja kohtaamisen opettelua, rakkautta ja armoa sekä vuorovaikutusta, lopputulos on parempi.
Syrjäytyneiltä puuttuvat tunne- ja vuorovaikutustaidot. Ne vetäytyvät ihmissuhteista ja turruttavat tunteensa päihteillä. Näitä taitoja voi oppia missä iässä tahansa, ja siihen psykoterapiat perustuvat. Menneiden kaivelu ei mitään hyödytä, koska elämä on tässä ja tulevaisuudessa.
Itse olen jos myönnetään niin aika syrjäytynyt nuori nainen. Kyllä minulla silti tunne- ja vuorovaikutustaitoja on ja en mitenkään tahallani ole ihmissuhteista vetääntynyt vaan elämä on mennyt niin etten ole helposti kavereita löytänyt. Tähän monesti muutot ja koulutusten loppuminen yms myös syynä. En siis ole mitenkään päättänyt, että jään nyt vaan yksikseni tänne vaan monia juttuja on liittynyt siihen. Päihteitä on käytä koskaan ja todellakin olen muutenkin tunteellinen ihminen. Toivon, ettei meitä "syrjäytyneitä" niputtettaisi kaikkia joiksikin ongelmatapauksiksi, kun ei tämä termi muutenkaan mikään imarteleva ole. En minäkään ole päättänyt, että nyt olen syrjäytynyt vaan paljon siihen vaikuttavia asioita löytyy ja toisaalta olin kiusattu pitkään ja senkään vuoksi ei jäänyt niitä kavereita elämääni. Nyt pitäisi aloittaa kaikki tutustuminen alusta ja en todellakaan halua olla sellainen ihminen, joka näillä asioilla vaivaa muita vaan mielluummin olen hiljaa elämästäni.
Niinpä, minuakin häiritsee se kuinka syrjäytyneistä puhutaan täysin homogeenisena ryhmänä/vähän reppanoina ja avuttomina. Tai sitten puhutaan vain tietynlaisista syrjäytyneistä eikä lausunnot muita koskekaan. Se vaan jätetään mainitsematta kun puhutaan syrjäytyneistä. Tottakai on asioita, jotka lisäävät syrjäytymisen riskiä ja riskien ehkäisyä sopiikin korostaa.
Yhteiskunnallisesta osallistumisesta syrjään voi jäädä tai vetäytyä todella monesta syystä vaikka joku olisikin yleisempää kuin toinen. Yhdistävä tekijä on, että elämä ei mene niinkuin olisi ihanteellista. Syrjäytyminen voi olla väliaikaista tai toivotanta, syrjäytynyt voi tarvita avustuksia ja tukitoimia kuntoutuakseen aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi... tai sitten ei tarvitse. Ja kaikki syrjäytyneet eivät ole miehiä tai täysin mielisairaita tai voivat olla molempia. Jotain auttaa terapia. Joillain itsetunto on kunnossa, ei kiellä asioita ja muutenkin leikkaa, joten hän saattaa selvitä paremmin jopa ilman terapiaa. Vaikka terapia on monesti hyväksi.
Minäkin olen nuori nainen ja valitettavasti syrjäytynyt. Olen jättänyt opiskelun kesken kiusaamisen ja taloudellisen tilanteen vuoksi - ei riittänyt motivaatio kärsiä kiusaamisesta ja elättää pientä lasta. Avomieheni on kuollut, se oli kyllä traumaattista. Ehkä siinä vaiheessa todella syrjäydyin. Ehdin kuitenkin muuttaa opintojen perässä toiselle paikkakunnalle ja tukiverkot jäivät. Vanhat kaverit katosivat elämänmuutosten myötä ja uusia kavereita en ole saanut, mutten usko, että minussa on sellaista vikaa, jonka haluaisin muuttaa saadakseni ystäviä. Minua ei ole aina kiusattu joka paikassa, ainoastaan korkeakouluopintonnot aloitettuani. Vika oli koulun ilmapiirissä. Etsin seuraa sitten kun jaksan. Tällä hetkellä keskityn siihen, että edes tytöllä on leikkiseuraa ja teen "p.askaduuneja", jotta pääsemme muuttamaan pois täältä. Olen toistaiseksi aika syrjäytynyt, mutta siihen ei auta terapia tai muu juttuseura. Selviän ihan oikeasti paremmin omin neuvoin kuin avautumalla vastoinkäymisistäni tuntemattomalle, (kokeiltu on neuvolan neuvosta, mutten vain kaipaa ulkopuolisen tulkintaa, tsemppiä ja olkapäätä). Terapiasta on usein hyötyä jos on jotenkin "jumissa", "kiertää kehää". Minulla on kuitenkin keinoja ratkaista ongelmani ja uuvuttava terapia lykkäisi suunnitelmiani ties kuinka. Syrjäytyminen kuitenkin tarkoittaa osallistumattomuutta yhteiskuntaan ja melko moni löytää tiensä takaisin oravanpyörään itsekin jos haluaa.
Niin ja vanhempani tekivät ja tekevät virheitä varmasti. En kuitenkaan sanoisi heitä tunnekylmiksi, aika harva sitä onneksi on, edes suurissa ikäluokissa. Tunteisen ilmaisussa ja tunnistamisessa on ihmisellä oppimista läpi elämän, muttei se tee elämää mahdottomaksi elää. Rakkaudeton lapsuus on varmasti onnetonta, sellainen ihminen tarvitseekin tukea aikuisuudessaan. Lapsi, jota on rakastettu selviää vastoinkäymisistä ja siitäkin jos on annettu luunappeja tai tukistettu, mitä en kannata. Lapsi, jota rakastetaan selviää ja kasvaa ehjäksi ihmiseksi vaikka vanhemmalta loppuisi joskus keinot kesken.
SIKSI joku saattaa pitää lapsuuttaan hyvänä vaikka se olisi ollut toisinaan väkivaltainen ja kaltoinkohteleva (toki vääryys tekee särön perusturvallisuuden tunteeseen, mutta suurinpiirtein ehjäksi kasvaa). Ja siksi joku voi muistella lapsuuttaan hirveänä ilman, että mitään kovin "hirveää" olisi tapahtunut. Koska ei otettu syliin ja ei tultu katsomaan tanssiesitystä, "voi ei", koska ei rakastettu. Sehän on se isoin ero, eivät edes kaikki ne teot vaan syyt.
Onhan näitä asioita hyvä miettiä, mutta hysteria ei sekään ole tervettä tai hyväksi.
Ap, hienoa, että katkaiset tunnekylmyyden ja opetat miehellesi parempia lastenkasvatuksen tapoja!
Mutta pyydän: älä kyökkidiagnosoi appivanhempiasi. He todennäköisesti kasvattivat lastaan kuten heitä itseään olivat sota-ajan isovanhemmat kasvattaneet, "karaisemalla".
Ja on oikeasti turhaa alkaa haukkua miehelle hänen vanhempiaan ja lapsuuttaan! Se on todella ahdistavaa miehellesi. Hän ymmärtää kyllä asian itse jossain vaiheessa, jos on ymmärtääkseen. Sinun jankuttamisesi ei asiaa auta.