Saatiin lapsi, ja olen tullut siihen tulokseen, että mieheni lapsuus oli karmiva

Suomalainen kasvatusperintö on itsenäistävää, tunnekylmää ja pärjäämiseen kannustavaa. Se ei ole herkille hyväksi.

Kun tuohon lisää tunteiden käsittelyn ja kohtaamisen opettelua, rakkautta ja armoa sekä vuorovaikutusta, lopputulos on parempi.

Syrjäytyneiltä puuttuvat tunne- ja vuorovaikutustaidot. Ne vetäytyvät ihmissuhteista ja turruttavat tunteensa päihteillä. Näitä taitoja voi oppia missä iässä tahansa, ja siihen psykoterapiat perustuvat. Menneiden kaivelu ei mitään hyödytä, koska elämä on tässä ja tulevaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Voi terapia sentään, mites nyt taas tuntuu, että tämäkin avaus on ihan keksitty. Haettu keskustelua stereotypioista, tunnekylmät vanhemmat.

Tämä on provo. Ap häipyny ja laittanut jo uuden provon tulille toisessa ketjussa.

Sinulla ap näyttäisikin olevan yhden sijasta kaksi lasta, joita kasvatat, pieni ja iso.

Miten miehesi suhtautuu, jos sinä menetät vaikka jonkun läheisen. Tuleeko hän oma-aloitteisesti lohduttamaan sinua halaamalla, syliin ottamisella ja rauhoittavalla puheella, vai seisooko vain tumput suorassa ja toteaa, että kyllä nuo naiset sitten ovat kummallisia, kun ne itkeä tihuuttavat kaikista asioista? Noin tumpelosti toimivat useimmat suurten ikäluokkien ihmiset ja myös heidän vanhempansa, niin naiset kuin miehetkin. Kuulun itse suuriin ikäluokkiin ja voisin sanoa, että minulla on ollut hyvin samanlainen lapsuus kuin ap:n miehellä. Syömään ei tosin koskaan pakotettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet, että suurimmalla osalla lapset ovat päiväkodissa kasvetettavina enemmän kuin kotona. Siellä ollaan osa laumaa, aikuisen aikaa ei oikeastaan koskaan saa, säännöt ja määräykset tuntuvat vääriltä (kyllä, päiväkodissa on todellakin pakko syödä, vaikka ei ole nälkä ja pakko nukkua, vaikka ei nukuta, pakko mennä ulos, vaikka leikit on kesken, pakko mennä vessaan, vaikka ei ole tarvetta jne.) eli meidän lapsemme kasvavat erittäin tunnekylmässä ilmastossa, jossa heidän omat tarpeensa eivät millään tavalla ole etusijalla tai edes huomioituina. Päiväkodissa lapsi ei ole uniikki lumihiutale, vaikka äidilleen olisi.

Miten paljon terapiakulut kasvavat 10-15 vuoden kuluttua, kun nämä nyt lapset teineinä huomaavat, että heillä on traumoja siitä, että äiti kohteli väärin, kun ei suostunut olemaan lapsuutta hoitajana, vaan valitsi työn.

Sulla ei taida olla koskaan ollut lasta päiväkodissa? Päiväkodeissa ollaan nykyään erittäin perehtyneitä kehityspsykologiaan ja lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ja lasta pyritään hoitamaan sensitiivisesti ja yksilölliset tarpeet huomioonottaen. Joka vuosi käydään keskustelut ja kirjoitetaan muistiin pitkät selostukset lapsen käyttäytymisestä, tunnereaktioista jne. ja siitä, miten henkilökunta pyrkii lasta tukemaan. Omahoitajajärjestelmä kehittyi kiintymyssuhdeteorian myötä jne.

Ollaan vaan perehtyneitä ja pyritään ihan mitä tahansa, mutta silti jokaisessa haastattelussa päiväkodeissa työskentelevät kertovat, miten se arki on sellaista venymistä kun väkeä ja voimavaroja ei riitä ja sitten siinä riittää yksikin Nico-Veeti, jolla on vähän vikaa päässä, kun se henkilökunnan aika kuluukin sitten jo hänen kanssaan taistellessa.

Aivan varmasti on päiväkodissa kaikenlaista tietotaitoa ja osaamista, mutta kaksi lasta päiväkodin eri ikäryhmissä kierrättäneenä sanoisin, että jää kauniiden puheiden varaan suurimmalta osin nuo yksilöllisten tarpeiden huomioimiset yms, kun väkeä on niin vähän että ehditään vain pakolliset tehdä.

Vähän öttaa päähän tämä nykysuuntaus, jossa kaikki oma epäonnistuminen ja huonommuuden tunteet yms pitää saada lykättyä omien vanhempiensa syyksi. Että kun ne oli niin tunnekylmiä ja muakaan ei otettu enää syliin kun olin 15 ja kehuttiinkohan mua edes koskaan.

V*ttu! Se oli sitä aikaa. Silloin oli heillä tietyt mallit ja tietynlaiset Dr Spock -kasvatusoppaat hyllyssä! Niillä mentiin, aivan samalla tavalla kuin mekin kaikki nykyvanhemmat hössötetään näiden nykyisten virtausten mukaan - osaamatta yhtään katsoa sinne taaksepäin tai tulevaisuuteen - ihan yhtä lailla meidän lapset saattaa nyt haukkua vanhempansa sitten keski-ikäisinä, kun eivät mokomat osanneet kasvattaa.

Jälkiviisaus on aina helppoa, enkä oikein ymmärrä, mitenkä kenenkään mieli siitä sen terveemmäksi muuttuu, että saa ruotia terapiassa vanhempiensa tekemisiä ja tekemättä jättämisiä vuositolkulla.

Olisikohan sillä yksilöllä mitään omia ominaisuuksia ja omaa vastuuta siitä olostaan? Voiko kaiken vaan sysätä vanhempiensa niskaan, vaikka nämä olisivatkin kasvattaneet lastaan ihan normien mukaan?

Toki väkivaltaiset ja muuten sekopäät vanhemmat ovatkin oma lukunsa ja niitä saakin syytellä, mutta pääosin kannattaisi kyllä muistaa, että aika oli joskus 70-luvullakin niin erilainen ja kasvatusnormit ja -opit niin toisenlaisia, ettei ehkä kannata ihan kaikkea vanhempiensa niskaan mättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä itsestä, mua on kehuttu aiheesta mutta myös haukuttu kun siihen on ollut syytä. Mutta en ole ainakaan ikinä luullut itsestäni liikoja vaan olen tiennyt pärjääväni, kun vain jaksan yrittää. Mitään ylenpalttista halailua yms. ei mun lapsuuteeni kuulunut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Lässynlässyn-vanhemmuutta vierestä seuranneena homma ei tunnu menevän ihan putkeen vaan lapsi on itsekäs, itserakas ja uhmakas. 

Minäkin ajattelin TÄSMÄLLEEN noin ennen kuin selvitin asiani terapiassa ja itsekseni. Sen jälkeen tuollainen muiden lyttäämisen ihannointi on tuntunut vain säälittävältä. Olet ns. vain mielistelevä koira joka nuolee kättä joka lyö.

Sinä hakeuduit terapiaan eli sinulle ilmeisesti lapsuus oli jättänyt vähän vakavampiakin jälkiä. Enkä itsekään suosittele ketään nykyaikana kasvattamaan sen mallin mukaan, että mukuloita ei kehuta ettei ylpisty ja luule jotain itsestään tms. Mutta aika iso osa sen vanhan ajan kylmän lapsuudenkin kokeneista pärjää ihan hyvin ja on itsekseen onnistunut selvittämään ahdistuksensa, eikä väkisin tarvi heistäkin tehdä jotain terapiaa tarvitsevia uhreja jotka ei vaan muka jotenkin tiedosta ongelmiaan. 

Kerron oman tarinani, kun ei meistä ammatti-ihmisiä lukuunottamatta ole monellakaan muuta. Tämä on terapian puolustuspuhe.  

Minä pärjäsin oikein hyvin monta vuosikymmentä, oikeastaan pärjäsin loistavasti. Selvittelin ahdistukseni hienoilla itse kehitetyillä tavoilla: oli oikein monimutkainen koneisto ahdistuksen säätelyyn. Ja mikä parasta, minua ei mielestäni koskaan masentanut, koska minulla oli tosi hyvä aivokemia. En tarvinnut apua keltään, koska pärjäsin itse! Ja sitten tuli omat lapset - vähän kuin ap:n miehelle -ja en enää pärjännytkään. Sinnittelyni vei minut pahan burn outin rajamaille. Onneksi hakeuduin terapiaan hetki ennen isoa romahdusta. Löytyi ahdistus kerros kerrokselta, sen alta myös kaiken aikaa kieltämäni masennus. Olen ollut lapsesta asti masentunut ja ahdistunut, mutta se on ollut minulle niin normaalia, että en ole edes tajunnut sitä. Keinoni selvitä olivat tehokkaat - ja ne olivat samalla työläät. Terapia pelasti minut ja perheeni. Ilman terapiaa olin lapsuuteni uhri. Toistin lapsuuteni traumaa uudestaan ja uudestaan. Terapia teki minusta vahvemman, sai karistaamaan uhrin viitan niskasta ja nimenomaan näkemään, mikä siellä lapsuudessa meni pieleen ja mitä en jaa eteenpäin omille lapsilleni. 

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin.

Onko pakotettu syömään?

Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.

Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.

Tällaisilla tyypeillä on kovat defenssit päällä, niin eivät tajua itse olevansa kylmien ja välinpitämättömien vanhempien uhreja. 

Ja joo, itsekin olen joutunut vanhempiani ruotimaan terapiassa. Omia lapsia ei ole ja kovasti mietityttää osaisinko olla tarpeeksi lämmin ja läsnäoleva. 

Minulla on myös sellaiset tunnekylmät vanhemmat. Ikinä ei ole lohdutettu tai kehuttu ja se on ollut heille aina kova paikka jos itkin, kun heidän mielestään itkeminen on ihan turhaa ja ei saa olla niin heikko, että itkee. Minulla on muutenkin ollut paljon ikäviä juttuja elämässä ja jouduin kiusatuksi ja tämänkin he käänsivät aina niin, että olen liian heikko ihminen ja ei saa muutenkaan välittää mistään. Jos joskus esim itkin pahaa oloani niin olin heti se heikko, joka antaa muiden vaikuttaa. Isäni varsinkin oli myös sellainen, joka todella haukkui minua jos en heti osannut jotain ja äitini ei koskaan puuttunut kunnolla tähän. Minunkaan vanhempani eivät koskaan ole olleet kunnolla läsnä elämässäni ja kaikki on mennyt siihen asti hyvin, kun en ole rasittanut heitä mitenkään ja kaikki jutut ovat pysyneet "kevyinä ja pinnallisina". Sitten, kun olen uskaltanut joskus puhua jostain vaikeammasta jutusta olen heti rasittanut heitä tai ollut muuten hankala. Olen aina saanut selvitä kaikista jutuista ihan itse ilman mitään tukea tai se tuki on ollut sitä, että ovat sanoneet, että sinun pitäisi olla erilainen, että pärjäisit. En ole koskaan riittänyt heille omani itsenäni. Vieläkin joskus mieitin kuinka sokeita voivat olla, kun eivät ymmärrä mitä minäkin olen jo joutunut käymään läpi. Varsinkin tuo kiusaaminen oli todella pitkäkestoista ja eivät sen aikana tehneet  mitään, että olisivat auttaneet minua tai edes joskus tukeneet. Asiosta ei saanut edes puhua mitään ja silti piti pärjätä harrastuksissa ja olla hyvä koulussa. Mikään ei olisi saanut vaikuttaa. Molemmat ovat silti sellaisia itse, jotka suuttuvat heti jos joku arvostelee. Heille ei silti ole mitään kokemusta esim kiusaamisesta, mutta äitiäni yksi työkaveri joskus arvosteli niin hänelle tämä oli jo kova paikka, mutta minun kokemukseni eivät olleet minkään maininnat arvoisia. Ovat jälkeenpäinkin todellakin vähätelleet kiusaamiskokemuksiani ja sanoneet etten minä nyt niin pienestä voi välittää ja  en voi olla niin heikko, vaikka tietävät kyllä ettei tämä ollut mikään pikkujuttu ja tietävät myös kuinka yksinäinen olen ollut. Silti eivät todellakaan välitä mistään ja heidän mielestään kaikki on mennyt ihan hyvin, eikä heitä saa arvostella tai loukkaantuvat heti. Varsinkin äitini on ollut toisaalta pahempi, kun olen hänelle paljon puhunut, eikä silti koskaan välitä mistään. Isäni on nyt vanhempana mennyt vähän parempaan suuntaan ja ainakin lopettanut sen raivoamisen joka asiasta. Hän on suurperheen kasvatti ja tuskin koskaan saanut mitään ohjeita elämäänsä. Äitini oma äiti taas varmaan itse oli jotenkin narsistinen ja muutenkin hyvin hankala ihminen ja äitini on nyt paljon piirteitään "ominut" sieltä, vaikka on aina sanonut ettei haluaisi olla sellainen. Silti varsinkin nyt kun olen  aikuinen niin huomaa kuinka paljon samaa hänessä on ja on todella ikävä ja mielialoiltaan todella vaihteleva ihminen.

Itse olen puolestaan kasvatettu hyvin kiltiksi ja olen tavallaan jäänyt aika "persoonattomaksi" ihmiseksi ja minun on vaikeaa puolustaa mielipiteitäni ja pitää puoliani. Tuntuu, että on vaikeaa olla sellainen kuin haluaisin olla. Tähän tosin myös kiusaaminen syynä ja kaikki nämä kokemukset. Välillä tuntuu etten edes kuulu tähän perheeseen. Oikeastaan isoisäni oli ainoa ihminen, joka vähän muistutti minua ja oli varmaan järkevin koko perheestäni. Itse olen syntynyt 90-luvulla ja tuskin koskaan edes haluan omia lapsia. Tosin tähän muut asiat syynä kuin menneisyyteni.

Vierailija kirjoitti:

Vähän öttaa päähän tämä nykysuuntaus, jossa kaikki oma epäonnistuminen ja huonommuuden tunteet yms pitää saada lykättyä omien vanhempiensa syyksi. Että kun ne oli niin tunnekylmiä ja muakaan ei otettu enää syliin kun olin 15 ja kehuttiinkohan mua edes koskaan.

V*ttu! Se oli sitä aikaa. Silloin oli heillä tietyt mallit ja tietynlaiset Dr Spock -kasvatusoppaat hyllyssä! Niillä mentiin, aivan samalla tavalla kuin mekin kaikki nykyvanhemmat hössötetään näiden nykyisten virtausten mukaan - osaamatta yhtään katsoa sinne taaksepäin tai tulevaisuuteen - ihan yhtä lailla meidän lapset saattaa nyt haukkua vanhempansa sitten keski-ikäisinä, kun eivät mokomat osanneet kasvattaa.

Jälkiviisaus on aina helppoa, enkä oikein ymmärrä, mitenkä kenenkään mieli siitä sen terveemmäksi muuttuu, että saa ruotia terapiassa vanhempiensa tekemisiä ja tekemättä jättämisiä vuositolkulla.

Olisikohan sillä yksilöllä mitään omia ominaisuuksia ja omaa vastuuta siitä olostaan? Voiko kaiken vaan sysätä vanhempiensa niskaan, vaikka nämä olisivatkin kasvattaneet lastaan ihan normien mukaan?

Toki väkivaltaiset ja muuten sekopäät vanhemmat ovatkin oma lukunsa ja niitä saakin syytellä, mutta pääosin kannattaisi kyllä muistaa, että aika oli joskus 70-luvullakin niin erilainen ja kasvatusnormit ja -opit niin toisenlaisia, ettei ehkä kannata ihan kaikkea vanhempiensa niskaan mättää.

Aloitusviestissä oli kyse siitä, että ap:n mies toistaa lapsuutensa haitallisia toimintamalleja omien lastensa kanssa. Minusta ap halusi ennen kaikkea ajatuksia siihen, miten voisi katkaista tämän ketjun ja toissijaisesti avautua siitä, että oli järkyttynyt asiasta. Ei kukaan mielestäni ilmaissut, että ap:n miehellä ei ole mitään vastuuta käytöksestään, päinvastoin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa kaveripiirissäni ollaan puhuttu paljon perhesuhteista ja siitä, miten aikuistuessa alkaa nähdä omat vanhemmat ihmisinä - siis kaikkine virheineen ja huonoine ominaisuuksineen. Minulla tämä alkoi varmaan siitä, kun yksi kaveri hakeutui terapiaan äitinsä vuoksi. Perheellä kulissit kunnossa ja läheiset välit, ihan tavallinen keskiluokkainen lapsuus - ja silti äiti oli istuttanut lapseensa todella tiukkaan irrationaalisia pelkotiloja ym, jotka puskivat ulos vasta aikuisiällä. Omien vanhempieni toimintaa, luonteita ym. analysoimalla olen löytänyt paljon syitä sille, miksi minusta on tullut esim. luonteeltani tietynlainen ja miksi pelkään, vetäydyn, puolustaudun tai panikoin tietynlaisissa tilanteissa. Näitä pohtimalla olen sitten voinut työstää käyttäytymismallejani jne. Olen kohta 30v, eli ei se ihan auvoa liene ollut millään sukupolvella.

Jos mies on vain mitenkään halukas, yritä saada häntä puhumaan enemmänkin perheoloistaan. Ei syyllistäen, vaan jotta käsittelisi samalla itse niitä asioita. Sitten jos on halukas, niin ehkä ammattilaiselle asti. Tärkeintä on, ettei toista huonoa käytöstä oman lapsensa kasvatuksessa.

Onko sinulla terapeutin koulutus? Muutenhan et kykene analysoimaan vanhempiesi toimintaa ja luonteita. Nytkin teet sitä kontekstistaan irrotettuna ja keskustelematta vanhempiesi kanssa, joten kyseessä ei oikeastaan ole vanhempien toiminta vaan se, millaisena haluat sen nähdä ja kokea. Moni menee terapiaan valittamaan vanhempiensa toimintaa, koska itse ei hyväksy vikoja itsessään. Isää ja äitiä on helpompi syyttää kuin hyväksyä omat puutteensa.

Kuinka monelle terapeutille otetaan omat vanhemmat mukaan että terapeutti voi haastatella heitä, ei se terapeuttikaan analysoi vanhempien toimintaa muuten kuin tämän terapeutilla kävijän kanssa/kautta? Eiköhän sielläkin puhuta juuri niistä omista tuntemuksista ja kokemuksista suhteessa muihin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen kasvatusperintö on itsenäistävää, tunnekylmää ja pärjäämiseen kannustavaa. Se ei ole herkille hyväksi.

Kun tuohon lisää tunteiden käsittelyn ja kohtaamisen opettelua, rakkautta ja armoa sekä vuorovaikutusta, lopputulos on parempi.

Syrjäytyneiltä puuttuvat tunne- ja vuorovaikutustaidot. Ne vetäytyvät ihmissuhteista ja turruttavat tunteensa päihteillä. Näitä taitoja voi oppia missä iässä tahansa, ja siihen psykoterapiat perustuvat. Menneiden kaivelu ei mitään hyödytä, koska elämä on tässä ja tulevaisuudessa.

Itse olen jos myönnetään  niin aika syrjäytynyt nuori nainen. Kyllä minulla silti tunne- ja vuorovaikutustaitoja on ja en mitenkään tahallani ole ihmissuhteista vetääntynyt vaan elämä on mennyt niin etten ole helposti kavereita löytänyt. Tähän monesti muutot ja koulutusten loppuminen yms myös syynä. En siis ole mitenkään päättänyt, että jään nyt vaan yksikseni tänne vaan monia juttuja on liittynyt siihen. Päihteitä on käytä koskaan ja todellakin olen muutenkin tunteellinen ihminen. Toivon, ettei meitä "syrjäytyneitä" niputtettaisi kaikkia joiksikin ongelmatapauksiksi, kun ei tämä termi muutenkaan mikään imarteleva ole. En minäkään ole päättänyt, että nyt olen syrjäytynyt vaan paljon siihen vaikuttavia asioita löytyy ja toisaalta olin kiusattu pitkään ja senkään vuoksi ei jäänyt niitä kavereita elämääni. Nyt pitäisi aloittaa kaikki tutustuminen alusta ja en todellakaan halua olla sellainen ihminen, joka näillä asioilla vaivaa muita vaan mielluummin olen hiljaa elämästäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin.

Onko pakotettu syömään?

Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.

Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.

-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)

-ei kehuttu mistään

-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)

-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä 

-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti

-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä

-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa

Ap

Asuit siis miehesi lapsuudenperheessä, kun hän oli lapsi? Aika vahvasti kirjoitit, että ei kehuttu mistään tai ei oltu tunnetasolla läsnä jne. Sinä et voi tietää tuollaisia asioita kuin olemalla paikalla!

Sinua vaivaa nyt superäitisydrooma, jossa lapsi on pumpulissa eikä mikään saa häntä ikävällä tavalla koskettaa. Ei sen 2v:n kanssa tarvitsekaan puhua vaikeista puheenaiheista, vaikka oma äitisi vuodattikin sinulle alkoholisminsa. Eikä lasta ole tarpeen ryhtyä lohduttamaan jokaisen pettymyksen kohdalla, niitä kun on päivässä noin 100 kpl. Fiksu vanhempi tietää, että kaikista asioista ei kannata kehitellä isoja ja pahoja.

Pahoin pelkään, että lapsellasi tulee olemaan erittäin hankalaa päivähoidossa. Ongelmana ei ole isän kokema lapsuus, vaan äidin kehittämät kuvitelmat.

Hohhoi, en tietenkään ollut paikalla. Asiat mitä listasin on mieheni kertomia. Noin muuten en oikein ymmärtänyt viestisi pointtia. Ap

Siis jo miehesi kertoo sinulle, että olet paha ihminen, niin sinä uskot sen? Koska mies niin sanoo, niin se on tietoa ja totta.

Mikä on pointtisi ja miten tuo liittyy aloitukseeni? 

Jos mieheni kertoo, että häntä haukuttiin tyhmäksi kun hän oli lapsi, niin kyllä minä sen tietenkin uskon. Miksi hän minulle tuollaista valehtelisi?

Ap

Jos siis miehesi sanoo, että sinä olet paha ihminen, niin miksi hän sinulle valehtelisi? Tietenkin uskot häntä, miehellähän on se kokemus, että sinä olet paha.

Eihän tässä ole samasta asiasta kyse, jos mies kertoo että häntä haukuttiin tyhmäksi, se on konkreettinen asia joka on tapahtunut, (ellei sitten mies valehtele, mikä on taas aivan eri juttu). Jos mies sanoo jollekin että olet paha, niin eihän se ole asia joka uskotaan vain sillä että se sanotaan, että joo minä olen sitten paha, sehän on tosiaan sen sanojan kokemus. Jos mies sanoo sulle että haukuit juuri minua tyhmäksi, niin se asia uskotaan, se on tosiasia, jos tosiaan häntä tyhmäksi haukkui.

Miksi jotkut yrittävät väkisin vääntää jonkun toisen vanhemmat kamaliksi, narsistisiksi, tunnekylmiksi ja muuten vain hirveiksi vanhemmiksi? Kokomukset kuitenkin ovat aina kokemuksia, eivät faktoja. Jopa saman perheen sisällä, samalla tavalla kasvatetut suunnilleen saman ikäiset ihmiset voivat kokea lapsuutensa eri tavoilla. Toisen mielestä lapsuus oli hyvä, vaikka vanhemmat olivatkin vain ihmisiä ja saattoivat joskus suuttuakin. Toinen taas kokee, että lapsuus oli kamala, koska vanhemmat vain raivosivat.

Toki on tapauksia, joissa se elämä ei oikeasti ole ollut normaalia, mutta koska muusta ei tiedä, sen on ollut ok. Kuitenkin sanoisin, että suurimmalla osalla suomalaisista se lapsuus on ollut aikansa mittapuulla suhteellisen normaali. Jos minä koen, että oma lapsuuteni oli hyvä, oli se millainen hyvänsä, mitä joku asian ulkopuolinen on arvostelemaan kokemustani. Ei ihmisestä tarvitse väkisin vääntää terapiaa tarvitsevaa kaltoinkohdeltua ihmisparkaa, jos hän ei koe itse siihen mitään tarvetta. Ja miksi esim. lapsuutta pitäisi vatvoa vuosiakausia, jos siinä ei omasta mielestä ole mitään hampaan koloon jäänyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet, että suurimmalla osalla lapset ovat päiväkodissa kasvetettavina enemmän kuin kotona. Siellä ollaan osa laumaa, aikuisen aikaa ei oikeastaan koskaan saa, säännöt ja määräykset tuntuvat vääriltä (kyllä, päiväkodissa on todellakin pakko syödä, vaikka ei ole nälkä ja pakko nukkua, vaikka ei nukuta, pakko mennä ulos, vaikka leikit on kesken, pakko mennä vessaan, vaikka ei ole tarvetta jne.) eli meidän lapsemme kasvavat erittäin tunnekylmässä ilmastossa, jossa heidän omat tarpeensa eivät millään tavalla ole etusijalla tai edes huomioituina. Päiväkodissa lapsi ei ole uniikki lumihiutale, vaikka äidilleen olisi.

Miten paljon terapiakulut kasvavat 10-15 vuoden kuluttua, kun nämä nyt lapset teineinä huomaavat, että heillä on traumoja siitä, että äiti kohteli väärin, kun ei suostunut olemaan lapsuutta hoitajana, vaan valitsi työn.

Sulla ei taida olla koskaan ollut lasta päiväkodissa? Päiväkodeissa ollaan nykyään erittäin perehtyneitä kehityspsykologiaan ja lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ja lasta pyritään hoitamaan sensitiivisesti ja yksilölliset tarpeet huomioonottaen. Joka vuosi käydään keskustelut ja kirjoitetaan muistiin pitkät selostukset lapsen käyttäytymisestä, tunnereaktioista jne. ja siitä, miten henkilökunta pyrkii lasta tukemaan. Omahoitajajärjestelmä kehittyi kiintymyssuhdeteorian myötä jne.

Ollaan vaan perehtyneitä ja pyritään ihan mitä tahansa, mutta silti jokaisessa haastattelussa päiväkodeissa työskentelevät kertovat, miten se arki on sellaista venymistä kun väkeä ja voimavaroja ei riitä ja sitten siinä riittää yksikin Nico-Veeti, jolla on vähän vikaa päässä, kun se henkilökunnan aika kuluukin sitten jo hänen kanssaan taistellessa.

Aivan varmasti on päiväkodissa kaikenlaista tietotaitoa ja osaamista, mutta kaksi lasta päiväkodin eri ikäryhmissä kierrättäneenä sanoisin, että jää kauniiden puheiden varaan suurimmalta osin nuo yksilöllisten tarpeiden huomioimiset yms, kun väkeä on niin vähän että ehditään vain pakolliset tehdä.

Sitä suuremmalla syyllä kotona sitten ollaan lapsen kanssa empaattisessa, kannustavassa ja lämpimässä vuorovaikutuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin.

Onko pakotettu syömään?

Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.

Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.

-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)

-ei kehuttu mistään

-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)

-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä 

-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti

-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä

-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa

Ap

Nää nyt vaan oli tosi tavallisia "vanhaan aikaan". Itse olen 1970-luvun lapsi ja meillä oli ihan samanlaista. Syynä selvästi se että sota-aikana syntyneet vanhemmat oli saaneet itse tällaisen mallin kotoaan. Ja oli ruuhkavuodet ja muu, ei he ehtineet miettiä jotain tunnejuttuja ja miten lapsia pitää kasvattaa, kun "mukulat oli siinä sivussa ennenkin kasvaneet". Omassa lapsuudessani tällainen oli tavallista mutta kyllä sitä nuoremmillakni vanhemmilla on esiintynyt.

Ja itse muuten en koe lapsuuttani mitenkään huonoksi. Ymmärrän sen, että jotenkin hyvin herkälle tai erityistarpeiselle lapselle se olisi voinut johtaa katastrofiin, mutta minulle ja kahdelle veljelleni se johti tietynlaiseen hyvään kovettumiseen ja itsenäisyyteen, joka on auttanut paljon elämässä. Sitä piti löytää lohtu ja voima omasta sisältään jo pienenä, kerjäämättä sitä ulkopuoleltaan.

Voi miten surullinen tuo loppu, lohtu piti löytää sisältään jo pienenä. 😥 Ei pitäisi tarvita ja tuntuu niin surulliselta, että lapsen perustarpeet olisivat kerjäämistä. Tässä on hyvä esimerkki ihmisestä, joka on pakotettu olemaan kova niin itselleen kuin muille. Ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa kaveripiirissäni ollaan puhuttu paljon perhesuhteista ja siitä, miten aikuistuessa alkaa nähdä omat vanhemmat ihmisinä - siis kaikkine virheineen ja huonoine ominaisuuksineen. Minulla tämä alkoi varmaan siitä, kun yksi kaveri hakeutui terapiaan äitinsä vuoksi. Perheellä kulissit kunnossa ja läheiset välit, ihan tavallinen keskiluokkainen lapsuus - ja silti äiti oli istuttanut lapseensa todella tiukkaan irrationaalisia pelkotiloja ym, jotka puskivat ulos vasta aikuisiällä. Omien vanhempieni toimintaa, luonteita ym. analysoimalla olen löytänyt paljon syitä sille, miksi minusta on tullut esim. luonteeltani tietynlainen ja miksi pelkään, vetäydyn, puolustaudun tai panikoin tietynlaisissa tilanteissa. Näitä pohtimalla olen sitten voinut työstää käyttäytymismallejani jne. Olen kohta 30v, eli ei se ihan auvoa liene ollut millään sukupolvella.

Jos mies on vain mitenkään halukas, yritä saada häntä puhumaan enemmänkin perheoloistaan. Ei syyllistäen, vaan jotta käsittelisi samalla itse niitä asioita. Sitten jos on halukas, niin ehkä ammattilaiselle asti. Tärkeintä on, ettei toista huonoa käytöstä oman lapsensa kasvatuksessa.

Onko sinulla terapeutin koulutus? Muutenhan et kykene analysoimaan vanhempiesi toimintaa ja luonteita. Nytkin teet sitä kontekstistaan irrotettuna ja keskustelematta vanhempiesi kanssa, joten kyseessä ei oikeastaan ole vanhempien toiminta vaan se, millaisena haluat sen nähdä ja kokea. Moni menee terapiaan valittamaan vanhempiensa toimintaa, koska itse ei hyväksy vikoja itsessään. Isää ja äitiä on helpompi syyttää kuin hyväksyä omat puutteensa.

Oletko sinä terapeutti vai millä "ammattitaidolla" latelet tuollaista? Jos olet niin suosittelen alanvaihtoa.

Joku tuolla yritti selittää, että lapsen kanssa pitää joka tilanteessa sanoittaa tunteita ja olla empaattinen ja muuta vastaavaa. Varmasti ihan ok silloin, kun ollaan rauhassa kotosalla ja sellaiseen on aikaa.

Mutta kun nykyään näkee näitäkin vanhempia (lähinnä äitejä), jotka kuvittelevat, että aina on aika sanoittaa niitä tunteita ja keskustella ja lässyttää. EI OLE! Esim. viime viikolla näin tälläisen tilanteen keskellä suojatietä. Siinä on tilanne, jossa ei keskustella eikä sanoiteta, siinä otetaan tinttailevaa muksua vaikka sitten niska-perseotteella kiinni ja kannetaan tien yli jalkakäytävälle.

Joillakin kasvattajilla vaan menee tämä nykysuuntaus niin täydelliseksi ylilyönniksi, ettei siitäkään mitään hyvää seuraa.

Nimittäin se maailma on kuitenkin oikeasti tyly.

Jo päiväkodissakin tulee tilanteita, joissa lapsenkin täytyy osata vaan niellä ne kyyneleet ja sitten sanoitetaan ja sössötetään toisella kertaa.

Entäs työelämä? Kuinka kauan sinun työpaikallasi katsotaan Naava-Kerttua, joka vaan haluaa keskustella joka asiasta ja sanoittaa tunteitaan, niin ettei ehdi töitään tekemään?

Vanhoihin kasvatusmetodeihin verrattuna tässä nykyisessä on paljon hyvää, mutta sitäkin pitäisi aikuisen osata sitten käyttää työkaluna oikeassa paikassa, järki päässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa kaveripiirissäni ollaan puhuttu paljon perhesuhteista ja siitä, miten aikuistuessa alkaa nähdä omat vanhemmat ihmisinä - siis kaikkine virheineen ja huonoine ominaisuuksineen. Minulla tämä alkoi varmaan siitä, kun yksi kaveri hakeutui terapiaan äitinsä vuoksi. Perheellä kulissit kunnossa ja läheiset välit, ihan tavallinen keskiluokkainen lapsuus - ja silti äiti oli istuttanut lapseensa todella tiukkaan irrationaalisia pelkotiloja ym, jotka puskivat ulos vasta aikuisiällä. Omien vanhempieni toimintaa, luonteita ym. analysoimalla olen löytänyt paljon syitä sille, miksi minusta on tullut esim. luonteeltani tietynlainen ja miksi pelkään, vetäydyn, puolustaudun tai panikoin tietynlaisissa tilanteissa. Näitä pohtimalla olen sitten voinut työstää käyttäytymismallejani jne. Olen kohta 30v, eli ei se ihan auvoa liene ollut millään sukupolvella.

Jos mies on vain mitenkään halukas, yritä saada häntä puhumaan enemmänkin perheoloistaan. Ei syyllistäen, vaan jotta käsittelisi samalla itse niitä asioita. Sitten jos on halukas, niin ehkä ammattilaiselle asti. Tärkeintä on, ettei toista huonoa käytöstä oman lapsensa kasvatuksessa.

Onko sinulla terapeutin koulutus? Muutenhan et kykene analysoimaan vanhempiesi toimintaa ja luonteita. Nytkin teet sitä kontekstistaan irrotettuna ja keskustelematta vanhempiesi kanssa, joten kyseessä ei oikeastaan ole vanhempien toiminta vaan se, millaisena haluat sen nähdä ja kokea. Moni menee terapiaan valittamaan vanhempiensa toimintaa, koska itse ei hyväksy vikoja itsessään. Isää ja äitiä on helpompi syyttää kuin hyväksyä omat puutteensa.

Kuinka monelle terapeutille otetaan omat vanhemmat mukaan että terapeutti voi haastatella heitä, ei se terapeuttikaan analysoi vanhempien toimintaa muuten kuin tämän terapeutilla kävijän kanssa/kautta? Eiköhän sielläkin puhuta juuri niistä omista tuntemuksista ja kokemuksista suhteessa muihin ihmisiin.

Terapiassa ei ole tarkoitus syyttää ketään. Siellä puhutaan omista tunteista ja kokemuksista. Yleensä terapiaan menevät muille kiltit ja helpot ihmiset, jotka kärsivät ahdistuksesta ja/tai masennuksesta. He menevät sinne, koska heillä on huono olo. Kyse ei ole mistään omien vikojen hyväksymättömyydestä, vaan kärsimyksestä. 

Terapiassa käyneen ihmisen tunnistaa yleensä siitä, ettei hän syytä ketään. Hän ymmärtää omien vanhempiensa käytöksen takana olevat mekanismit mutta ei kiellä eikä vähättele sitä, jos vanhempien toiminta on heitä satuttanut. 

ITse ymmärrän, miksi vanhempani olivat väkivaltaisia minua kohtaan aikanaan. Myös myönnän, miten kovasti se minua satutti. En syytä heitä mistään.  Nimenomaan terapiassa kirkastui toisten tekojen ymmärtäminen, hyväksyminen tai ei-hyväksyminen ja omien kärsimysten tunnistaminen. 

Siinä menee aikansa, lapsena sitä ei edes ymmärrä että tulee kaltoinkohdelluksi vaan olettaa että muissakin perheissä toimitaan niin tai että itsessä on jotain pahasti vialla joten se on "oikeutettua". Itse tajusin että oma perhe oli rikkinäinen, väkivaltainen ja kaltoinkohteleva vasta siinä 20 vuotiaana.

Koko lapsuus meni vakuuttuneena siitä että kaikki lyönnit ja pakkasissa sukkasilleen värjöttelyt johtui omasta huonommuudesta ja voi miksi en voinut olla kuin muut pojat jotka oli reippaampia ja saivat lahjoiksi mönkijöitä ja mopoja kun olivat niin urheita ja miehekkäitä. Itkeminen oli kotona kielletty ja isä yleensä otti huutamisen jälkeen rinnuksista ja tuijotti suoraan silmiin ettei yrittänyt pidätellä itkua tai hengittänyt liian "neitimäisesti". Teininä luovutti kokonaan, passivoitui ja hyväksyi että on rikki ja pahnanpohjimmaisia, alkoholia meni ja paljon.

18-20 vee kun kävi armeijan, sai työpaikan, tyttöystävän ja oman auton niin luulin että perhe viimeinkin hyväksyisi mutta humalassa sadattelivat ja uhkailivat lyönneillä jokatapauksessa. Ja vasta silloin heräsin todellisuuteen että minussa ei ole mitään vikaa vaan vanhemmissa. En ollutkaan se perheen musta lammas vaan vanhempani olivat susia.

Vierailija kirjoitti:

Joku tuolla yritti selittää, että lapsen kanssa pitää joka tilanteessa sanoittaa tunteita ja olla empaattinen ja muuta vastaavaa. Varmasti ihan ok silloin, kun ollaan rauhassa kotosalla ja sellaiseen on aikaa.

Mutta kun nykyään näkee näitäkin vanhempia (lähinnä äitejä), jotka kuvittelevat, että aina on aika sanoittaa niitä tunteita ja keskustella ja lässyttää. EI OLE! Esim. viime viikolla näin tälläisen tilanteen keskellä suojatietä. Siinä on tilanne, jossa ei keskustella eikä sanoiteta, siinä otetaan tinttailevaa muksua vaikka sitten niska-perseotteella kiinni ja kannetaan tien yli jalkakäytävälle.

Joillakin kasvattajilla vaan menee tämä nykysuuntaus niin täydelliseksi ylilyönniksi, ettei siitäkään mitään hyvää seuraa.

Nimittäin se maailma on kuitenkin oikeasti tyly.

Jo päiväkodissakin tulee tilanteita, joissa lapsenkin täytyy osata vaan niellä ne kyyneleet ja sitten sanoitetaan ja sössötetään toisella kertaa.

Entäs työelämä? Kuinka kauan sinun työpaikallasi katsotaan Naava-Kerttua, joka vaan haluaa keskustella joka asiasta ja sanoittaa tunteitaan, niin ettei ehdi töitään tekemään?

Vanhoihin kasvatusmetodeihin verrattuna tässä nykyisessä on paljon hyvää, mutta sitäkin pitäisi aikuisen osata sitten käyttää työkaluna oikeassa paikassa, järki päässä.

Siinä olet oikeassa että keskellä jalkakäytävää ei pidetä mitään puheita, vaan siirrytään syrjään, mutta muuten kommentistasi huomaa ettet ole ymmärtänyt tunnekasvatuksen ideaa. Tarkoitus on, että lapsi jolle opetetaan tunnetaitoja, oppii lopulta toimimaan tunteidensa kanssa niin etteivät ne häiritse toimintakykyä aikuisena. Eli aikuisena hän tunnistaa tunteensa ja hyväksyy sekä positiiviset että negatiiviset tunteet osaksi elämää, eikä hänellä ole tarvetta työstää niitä jatkuvasti.