Nuorten harrastamisesta, myös kokemukset omasta nuoruudestasi

?

Minulla ei ole lapsia enkä harrastanut nuorena. En harrastanut kun asuttiin pikkukunnassa maalla ja isäni oli sen verran pihi ettei halunnut ostaa mitään harrastusvälineitä. Näin aikuisena hieman kismittää kun miettii miten hyvä voisi olla nykyisissä harrastuksissani (joita olisin halunnut harrastaa lapsesta asti) jos olisi saanut silloin jo lapsena aloittaa.

Olen sitä mieltä, että nuorella tulee olla vähintään yksi ohjattu harrastus. Jos se maksaa niin vyötä kiristetään jostain muualta, mutta rajansa siinäkin. Kyllä, lukemista ja lenkkeilyä voi harrastaa halpoina vaihtoehtoina mutta siinä vaan v*tutuskäyrä nousee jos ei ole lukutoukka tai himoliikkuja.

Minun näkemyksiin vaikuttaa henkilökohtaisten kokemusten lisäksi työkokemus nuorten mt-palveluista. Mielekäs ja mieleinen harrastus nuoruudessa suojaa yksinäisyydeltä, kiusaamisen haitoilta ja (varsinkin liikuntaharrastus) masennukselta. Ja toisaalta pitkäaikaisen, intensiivisen, tavoitteellisen harrastuksen päättyminen nuoruusiässä on iso riski, isompi kuin jos harrastusta ei olisi ollutkaan. Nuoruusikäiset ovat usein surullisen tietoisia harrastuksen taloudellisesta rasitteesta sekä siitä jos sisarukset sen vuoksi joutuvat eriarvoiseen asemaan, ja se syyllisyys on iso taakka.

Itse sain harrastaa, minua kannustettiin ja jopa patistettiin, mutta en halunnut koska en ollut löytänyt mieleistä lajia. Omien (vielä alle teini-ikäisten) lasteni harrastamista tuen ja olen valmis nipistämään muusta jos se sitä vaatii, mutta korostan että minusta harrastukset on ihmisen iloksi, harrastusta saa vaihtaa ja harrastuksesta kuuluu enimmäkseen nauttia. Rahasta puhun jonkun verran, esim. ilmoittautumisvaiheessa kysyn sitoutuuko lapsi nyt maksetuksi kaudeksi hommaan (ettei käy niin että maksan 200 euroa ja lapsi ilmoittaa kahden käynnin jälkeen että nyt riitti) ja mietitään mitä seuran kaupittelemasta tavarasta lapsi oikeasti kaipaa, ja emme ole koko perhe katsomassa jokaista näytöstä tai kaikkia kisoja, mutta teen kyllä lapsille selväksi että minä kannan vastuun raha-asioista eikä heidän tarvitse miettiä onko meillä varaa, minä hoidan sen.

En saanut harrastaa mitään maksullista

Omat teinini harrastavat mytta mitään tiettyä tavoitteellista kallista ei ole kummallakaan.

Toinen suorittaa taiteen perustutkintoa kyllä.

Sain harrastaa kaikkea, mihin yksinhuoltajaäitini rahat riittivät. Eli jääkiekko ja mikroautoilu ei käynyt päinsä, mutta pelasin sitten mm. käsipalloa, olin uima- ja yleisurheiluseurassa ja kokeilin karatea. Tosin kaikki jäivät vuoden mittaisiksi kokeiluksi. Vasta aikuisena löysin keilauksesta harrastuksen, mikä on jatkunut vuosikymmenestä toiseen.

En saanut vaan jouduin. Tuntui lähinnä ylimääräiseltä velvollisuudelta. Tosin kyseessä oli liikuntaharrastus, ja ymmärrän kyllä, että liikunnallinen harrastus on hyväksi terveydelle. Ala-asteella minulla oli muitakin harrastuksia, mutta en niistäkään tykännyt. En vain ole ikinä aidosti tykännyt mistään ohjatusta toiminnasta.

Uppista.

Ei ollut ohjattuja harrastuksia.

Niitä ei ollut maalla 70-80- luvulla tarjolla urheiluseuratoimintaa lukuunottamatta.

Olin kömpelö, eikä minulla ollut mitään kilpailuviettiä, joten urheilunkan pariin en hakeutunut.

Kaikenlaista omaehtoista toimintaa järjestin itselleni kyllä.

Omat lapseni ovat harrastaneet urheilua jossain määrin, mutta kiinnostus on lopahtanut viimeistään lukiossa.

Kiitos vastauksistanne.

Itse sain lapsena/nuorena harrastaa. Ja harrastamista tuettiin monin tavoin.

Minä olen sitä mieltä, että niin kauan, kun omaa intoa ja halua riittää, saa harrastaa. Ja juuri sillä tasolla mitä itse haluaa.

Itselläni painaa vaakakupissa juurikin henkinen hyvinvointi. Ryhmään kuuluminen, sitä kautta saadut kaverisuhteet, jotka parhaimmillaan kantaa läpi elämän. Itse nuorena sain joukkuelajista paljon hyvää elämääni. Vaiķka mitään huippu-urheilijaa ei minusta koskaan tullut. Myös aikuisena oli helppo palata tutun lajin pariin, ja saada sitä kautta kavereita elämään uudella paikkakunnalla.

Olen myös sitä mieltä, että järkevä harrastaminen pitää nuoret pois pahanteosta. Tai ainakin siihen kylillä pöljyilyyn on vähemmän aikaa.

Siksi olen valmis kiristämään kuvetta, ja kaivamaan jostain rahat lasten harrastamiseen. Ja olen myös valmis itse heitä sinne tarpeen mukaan kuskaamaan. Tämä tarkoittaa omasta ajasta ja omista menoista tinkimistä. Mutta, lopulta kyse on kuitenkin vain joistain vuosista.

Mieheni taas, ei ole saanut lapsena harrastaa, ja ikävä kyllä on siitä katkera. Eikä ole halukas osallistumaan lastensa harrastuskuluihin. On sanonut myös kuskaamisesta yms. Että ei ole hänen harrastuksensa, eikä aio osallistua. Käyttää nyt aikuisena rahat omiin harrastuksiinsa.

Tämä ymmärrettövästi tuo erimielisyyttä meille. Mutta itsestä tuntuisi kamalalta kieltää lapsilta harrastus josta tykkäävät kovasti. Varsinkin kun ei ole aivan pakko.

Ap

Up

Sain harrastaa kaikkea mitä halusin, rahasta ei ollut puutetta. Ratsastusta, balettia, telinevoimistelua, pianon- ja huilunsoittoa. Musiikista tuli minulle myöhemmin ammatti, niin että sikäli hyvä.