Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Saatiin lapsi, ja olen tullut siihen tulokseen, että mieheni lapsuus oli karmiva
18.07.2019 |
Mies on aina ennen antanut ymmärtää, että hänellä on ollut tavallisen hyvä lapsuus. Ei ole koskaan sanonut mitään ikävää muistoa lapsuudestaan tai muutenkaan maininnut mitään, joka olisi ollut heidän perheessä jotenkin huonosti. Tosin ei ole erityisen paljoa lapsuudestaan puhunut, mutta hyviä asioita vain. Uskoo itse, että hänellä oli tavallinen ja hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat.
No me saatiin lapsi kaksi vuotta sitten ja tämän lapsen myötä on alkanut paljastua mielestäni aika karmivia asioita jotenkin rivien välistä. Kun puhutaan erilaisista tilanteista, joissa pitää päättää miten kasvattaa meidän lasta esim. pöytätavat tai nukkumaanmenotilanteet tai leikkimisen lopettamistilanteet jne, niin mies välillä mainitsee, että hänen lapsuudessaan heillä nuo asiat meni tavalla X. Ja minulle ne tavat kuulostaa kamalilta, tunnekylmiltä ja narsistisilta. Tai että häntä ei ole koskaan lapsena lohdutettu (hänen mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, minun mielestä taas lasta pitää äidin tai isän lohduttaa, jos lapsi vaikka pettyy pahoin). Tai miten häntä on vain haukuttu jos hän ei ole osannut jotain lapsena vaikka on yrittänyt ja ei kehuttu koskaan. Jne.
Sanoin miehelle, että kuulostaa että sinulla on ollut aika tunnekylmät ja ehkä narsistiset vanhemmat kun olit lapsi, ja mies alkoi vastaukseksi kehua heitä maasta taivaisiin. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ahdistaa. Surettaa miehen puolesta. Onneksi mies kuuntelee ja uskoo minua kyllä kun perustelen miksi esim. lohduttaminen on tärkeää, vaikka hänet on kasvatettu niin että ei saa lohduttaa.
Kommentit (149)
Kuulostaa ihan omilta vanhemmiltani, olen kohta 30 ja minulla on nyt oma parin vuoden ikäinen lapsi jota kasvatan täysin eri lailla kuin itseäni kasvatettiin. Olen tiedostanyt jo parikymppisestä asti että omat vanhempani ovat aika sairaita ihmisiä ja niin ei todellakaan pitäisi kenenkään toimia ja sitten vielä päälle ihmetellä miksi minullekin tyli kaikenlaisia ongelmia. En anna heidän nyt oikeastaan edes juuri tavata lastani koska huomasin että he ottivat hänet jo heti jonkinlaiseksi vallan välineeksi ja alkoivat mitätöidä äitiyttäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmisyyden ylijumalia te luulette olevanne?
Aloittajakin puhuu miehestään kuin käyttöesineestä.
Te, tai teidän lapsenne eivät ole tässä universumissa millään muotoa erityisiä.
Lasten on hyvä oppia heti, että maailma on julma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itsekin 3-kymppinen ennen kuin tajusin, että vanhempani eivät olleet kovin mukavia ihmisiä ja että en itse ollut normaali. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tunteita. En vain tiennyt sitä. Vaikea selittää. Sitten kun aloin tutustua enemmän ihmisiin ja maailmaan, aloin kyseenalaistaa asioita joita en ennen miettinyt. Onko miehelläsi pienet sosiaaliset ympyrät, tekemisissä lähinnä sukunsa kanssa? Voisi selittää sen että hän ei ole joutunut miettimään näitä.
En siltikään tajunnut kunnolla vanhempieni aiheuttamaa vahinkoa ennen kuin viimein aloin hakea apua mt-ongelmiini. Kai minun olisi pitänyt ymmärtää itsekin että vanhempani olivat ne aiheuttaneet, mutta en tajunnut ennen kuin vuoden terapian jälkeen.
Miehelläni on paljon kavereita, mutta ne on ehkä sellaisia harrastuskavereita ja työkavereita ja sellaisia, joiden kanssa puhutaan lähinnä harrastusjutuista tai työjutuista. Mieheni ei ole kovin sellainen menneiden tai tunteiden miettijä, en usko että hän on sen luonteensa takia paljonkaan lapsuuttaan miettinyt. Ap
Ei se välttämättä ole miehesi luonne. On myös mahdollista että hänet on niin ankarasti koulutettu häpeämään tunteita, että hän ei sen takia ajattele niitä. Niin oli ainakin itselläni. Luulin olevani kylmä, itsekäs, tunteeton ja muista piittamaton. Ja olinkin. Tunteet olivat kuolleet ankaran kasvatuksen takia. Ja olin ylpeäkin tunteettomuudestani. Nyt jälkeenpäin siinä ei ole järkeä.
Voit olla oikeassakin. Ainakin hänen tunteille on hänen äiti jotenkin ilkeästi nauranut, sen tiedän. Mutta tämä kaikki on alkanut paljastumaan minulle vasta lapsemme syntymän jälkeen. Sitä ennen ihmettelin vain kun heidän perheessä puhuttiin aina vain hyvin pinnallisesti mutta en ajatellut sitten sitä sen enempää. Ap
Meillä oli uusperhe ja sain remmiä paljaalle perseelle vielä murkkuikäisenäkin, sitä ennen tukkapöllyä ja risua kintuille. Kaverilla hakattiin päätä kylpyammeeseen ja minua koitettiin pahoinpidellä mutta olin niin vahvassa kunnossa jo ettei mahdettu mitään kun löin takaisin.
Mieheni kanssa meillä alkoi olla väkivaltainen suhde kunnes tajusin ettei voida jatkaa sillä radalla tai jompi kumpi on vankilassa jos ei lopeteta. Minä tein stopin siihen. Minä olin saanut kotoa väkivaltaisen kasvatuksen niin että lyömällä ratkaistaan riidat. Olen nainen ja häpeän sitä. Häpesin perhettäni kun se oli ihan sairas yhteisö kun äidilläni vaihtui miehet koko ajan ja meidä koti oli kuin hotelli vieraille. Kapinoin siitä ja sitten sain selkääni remmillä siltä vieraalta mieheltä. En tykännyt mennä murkkuiässä saunaan niiden äidin panomiesten kanssa ja ihmettelin kuinka ne äijät kehtaavat.
Ap, mun miehen vanhemmat eivät ole narsisteja mutta varsinkin anoppi on jotenkin tunnekylmä. Ja se näkyy joskus miehen toiminnassa lasten kanssa, esim. niin että hän ei vaan tajua lapsen perspektiiviä jossain tilanteessa, ei ole riittävän empaattinen tms. Mulle lapsen tunne-elämän turvallinen kehitys on äärimmäisen tärkeää, joten mä sanon asiasta miehelle aina, perustellusti ja rauhallisesti, miksi hän mielestäni toimi väärin. Mies on pystynyt ottamaan tämän vastaan ja muuttanut toimintaansa tosi paljon, mistä hänelle pisteet. Jatka sinäkin tuota että "call him out" jos hän on lapsille kylmä tai piittaamaton. Älä ala ajatella, että ehkä sinun pitää joskus antaa periksi miehen tavalle kohdella lapsia, ei pidä jos se on lapsille pahasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerran eräässä porukassa juteltiin ja kaikilla oli itsetunto-ongelmia - paitsi yhdellä. Hän oikein ihmetellen sanoi, että hänellä ei ole koskaan ollut itsetunto-ongelmia. Kysyttiin sitten häneltä, että millaiset vanhemmat sulla oli. Hän mietti vähän aikaa ja vastasi: "Isä aina kehuu ja äiti oli sellaanen lempiä".
50-luvulla syntyneitä olimme kaikki ja me muut oltiin saatu se ajalle tyypillinen kasvatus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Asuit siis miehesi lapsuudenperheessä, kun hän oli lapsi? Aika vahvasti kirjoitit, että ei kehuttu mistään tai ei oltu tunnetasolla läsnä jne. Sinä et voi tietää tuollaisia asioita kuin olemalla paikalla!
Sinua vaivaa nyt superäitisydrooma, jossa lapsi on pumpulissa eikä mikään saa häntä ikävällä tavalla koskettaa. Ei sen 2v:n kanssa tarvitsekaan puhua vaikeista puheenaiheista, vaikka oma äitisi vuodattikin sinulle alkoholisminsa. Eikä lasta ole tarpeen ryhtyä lohduttamaan jokaisen pettymyksen kohdalla, niitä kun on päivässä noin 100 kpl. Fiksu vanhempi tietää, että kaikista asioista ei kannata kehitellä isoja ja pahoja.
Pahoin pelkään, että lapsellasi tulee olemaan erittäin hankalaa päivähoidossa. Ongelmana ei ole isän kokema lapsuus, vaan äidin kehittämät kuvitelmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauheeta että niin moni puolustelee täälläkin kylmiä ja kovia vanhempiaan. Mitähän koviksia ne aikuisenakin on.
Kirjoittaja no 29 on oikeassa. Samoin ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Asuit siis miehesi lapsuudenperheessä, kun hän oli lapsi? Aika vahvasti kirjoitit, että ei kehuttu mistään tai ei oltu tunnetasolla läsnä jne. Sinä et voi tietää tuollaisia asioita kuin olemalla paikalla!
Sinua vaivaa nyt superäitisydrooma, jossa lapsi on pumpulissa eikä mikään saa häntä ikävällä tavalla koskettaa. Ei sen 2v:n kanssa tarvitsekaan puhua vaikeista puheenaiheista, vaikka oma äitisi vuodattikin sinulle alkoholisminsa. Eikä lasta ole tarpeen ryhtyä lohduttamaan jokaisen pettymyksen kohdalla, niitä kun on päivässä noin 100 kpl. Fiksu vanhempi tietää, että kaikista asioista ei kannata kehitellä isoja ja pahoja.
Pahoin pelkään, että lapsellasi tulee olemaan erittäin hankalaa päivähoidossa. Ongelmana ei ole isän kokema lapsuus, vaan äidin kehittämät kuvitelmat.
Hohhoi, en tietenkään ollut paikalla. Asiat mitä listasin on mieheni kertomia. Noin muuten en oikein ymmärtänyt viestisi pointtia. Ap
Karmivasta lapsuudesta hyvin harva kertoo ihan ensimmäiseksi suhdettä jos luodaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omassa kaveripiirissäni ollaan puhuttu paljon perhesuhteista ja siitä, miten aikuistuessa alkaa nähdä omat vanhemmat ihmisinä - siis kaikkine virheineen ja huonoine ominaisuuksineen. Minulla tämä alkoi varmaan siitä, kun yksi kaveri hakeutui terapiaan äitinsä vuoksi. Perheellä kulissit kunnossa ja läheiset välit, ihan tavallinen keskiluokkainen lapsuus - ja silti äiti oli istuttanut lapseensa todella tiukkaan irrationaalisia pelkotiloja ym, jotka puskivat ulos vasta aikuisiällä. Omien vanhempieni toimintaa, luonteita ym. analysoimalla olen löytänyt paljon syitä sille, miksi minusta on tullut esim. luonteeltani tietynlainen ja miksi pelkään, vetäydyn, puolustaudun tai panikoin tietynlaisissa tilanteissa. Näitä pohtimalla olen sitten voinut työstää käyttäytymismallejani jne. Olen kohta 30v, eli ei se ihan auvoa liene ollut millään sukupolvella.
Jos mies on vain mitenkään halukas, yritä saada häntä puhumaan enemmänkin perheoloistaan. Ei syyllistäen, vaan jotta käsittelisi samalla itse niitä asioita. Sitten jos on halukas, niin ehkä ammattilaiselle asti. Tärkeintä on, ettei toista huonoa käytöstä oman lapsensa kasvatuksessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itsekin 3-kymppinen ennen kuin tajusin, että vanhempani eivät olleet kovin mukavia ihmisiä ja että en itse ollut normaali. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tunteita. En vain tiennyt sitä. Vaikea selittää. Sitten kun aloin tutustua enemmän ihmisiin ja maailmaan, aloin kyseenalaistaa asioita joita en ennen miettinyt. Onko miehelläsi pienet sosiaaliset ympyrät, tekemisissä lähinnä sukunsa kanssa? Voisi selittää sen että hän ei ole joutunut miettimään näitä.
En siltikään tajunnut kunnolla vanhempieni aiheuttamaa vahinkoa ennen kuin viimein aloin hakea apua mt-ongelmiini. Kai minun olisi pitänyt ymmärtää itsekin että vanhempani olivat ne aiheuttaneet, mutta en tajunnut ennen kuin vuoden terapian jälkeen.
Miehelläni on paljon kavereita, mutta ne on ehkä sellaisia harrastuskavereita ja työkavereita ja sellaisia, joiden kanssa puhutaan lähinnä harrastusjutuista tai työjutuista. Mieheni ei ole kovin sellainen menneiden tai tunteiden miettijä, en usko että hän on sen luonteensa takia paljonkaan lapsuuttaan miettinyt. Ap
Ei se välttämättä ole miehesi luonne. On myös mahdollista että hänet on niin ankarasti koulutettu häpeämään tunteita, että hän ei sen takia ajattele niitä. Niin oli ainakin itselläni. Luulin olevani kylmä, itsekäs, tunteeton ja muista piittamaton. Ja olinkin. Tunteet olivat kuolleet ankaran kasvatuksen takia. Ja olin ylpeäkin tunteettomuudestani. Nyt jälkeenpäin siinä ei ole järkeä.
Voit olla oikeassakin. Ainakin hänen tunteille on hänen äiti jotenkin ilkeästi nauranut, sen tiedän. Mutta tämä kaikki on alkanut paljastumaan minulle vasta lapsemme syntymän jälkeen. Sitä ennen ihmettelin vain kun heidän perheessä puhuttiin aina vain hyvin pinnallisesti mutta en ajatellut sitten sitä sen enempää. Ap
Mistä tuon tiedät? Olit paikalla vai miehesi kertoi?
Tajuatko lainkaan, että miehesi lapsuudessa maailma ja kasvatuskulttuuri oli erilaisia. Lapset kasvatettiin elämään, ei pelkäämään kotona, kun sinun lapsellesi on käymässä. Ei hän voi ikinä mennä muiden seuraan, koska siellä ei aina ymmärretä tunteita, joskus nauretaankin eikä ikinä lähdetä siitä, että maailma pyörii lapsesi ympärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunneilmapiiriltään vinksahtaneissa perheissä puhutaan yhtä ja tehdään toista. Minäkin olin tuntenut miehen ja appivanhemmat jo aika monta vuotta, tai siis "tuntenut". Omien lasten kanssa vasta olen päässyt seuraamaan, millaisia kasvatusoppeja anoppilan väki oikeasti kannattaa, tehhnyt mielenkiintoisia havaintoja ja solminut langanpäitä yhteen. Kyllä suhde avuttomampaan kertoo ihmisen luonteesta enemmän kuin mikään muu.
Vierailija kirjoitti:
Karmivasta lapsuudesta hyvin harva kertoo ihan ensimmäiseksi suhdettä jos luodaan.
Mieheni kai uskoo, että hänellä oli tavallinen hyvä lapsuus. Tai uskottelee itselleen. Kehuu äitiään ja isäänsä ja heidän tapaansa kasvattaa. Mutta sitten kun saimme oman lapsen, niin on kuitenkin alkanut kertoa esimerkkejä mitä se hänen lapsuus oikein oli. Silti on sitä mieltä, tai ainakin sanoo olevansa, että se oli hyvä lapsuus. Ap
Vierailija kirjoitti:
Omassa kaveripiirissäni ollaan puhuttu paljon perhesuhteista ja siitä, miten aikuistuessa alkaa nähdä omat vanhemmat ihmisinä - siis kaikkine virheineen ja huonoine ominaisuuksineen. Minulla tämä alkoi varmaan siitä, kun yksi kaveri hakeutui terapiaan äitinsä vuoksi. Perheellä kulissit kunnossa ja läheiset välit, ihan tavallinen keskiluokkainen lapsuus - ja silti äiti oli istuttanut lapseensa todella tiukkaan irrationaalisia pelkotiloja ym, jotka puskivat ulos vasta aikuisiällä. Omien vanhempieni toimintaa, luonteita ym. analysoimalla olen löytänyt paljon syitä sille, miksi minusta on tullut esim. luonteeltani tietynlainen ja miksi pelkään, vetäydyn, puolustaudun tai panikoin tietynlaisissa tilanteissa. Näitä pohtimalla olen sitten voinut työstää käyttäytymismallejani jne. Olen kohta 30v, eli ei se ihan auvoa liene ollut millään sukupolvella.
Jos mies on vain mitenkään halukas, yritä saada häntä puhumaan enemmänkin perheoloistaan. Ei syyllistäen, vaan jotta käsittelisi samalla itse niitä asioita. Sitten jos on halukas, niin ehkä ammattilaiselle asti. Tärkeintä on, ettei toista huonoa käytöstä oman lapsensa kasvatuksessa.
Onko sinulla terapeutin koulutus? Muutenhan et kykene analysoimaan vanhempiesi toimintaa ja luonteita. Nytkin teet sitä kontekstistaan irrotettuna ja keskustelematta vanhempiesi kanssa, joten kyseessä ei oikeastaan ole vanhempien toiminta vaan se, millaisena haluat sen nähdä ja kokea. Moni menee terapiaan valittamaan vanhempiensa toimintaa, koska itse ei hyväksy vikoja itsessään. Isää ja äitiä on helpompi syyttää kuin hyväksyä omat puutteensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itsekin 3-kymppinen ennen kuin tajusin, että vanhempani eivät olleet kovin mukavia ihmisiä ja että en itse ollut normaali. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tunteita. En vain tiennyt sitä. Vaikea selittää. Sitten kun aloin tutustua enemmän ihmisiin ja maailmaan, aloin kyseenalaistaa asioita joita en ennen miettinyt. Onko miehelläsi pienet sosiaaliset ympyrät, tekemisissä lähinnä sukunsa kanssa? Voisi selittää sen että hän ei ole joutunut miettimään näitä.
En siltikään tajunnut kunnolla vanhempieni aiheuttamaa vahinkoa ennen kuin viimein aloin hakea apua mt-ongelmiini. Kai minun olisi pitänyt ymmärtää itsekin että vanhempani olivat ne aiheuttaneet, mutta en tajunnut ennen kuin vuoden terapian jälkeen.
Miehelläni on paljon kavereita, mutta ne on ehkä sellaisia harrastuskavereita ja työkavereita ja sellaisia, joiden kanssa puhutaan lähinnä harrastusjutuista tai työjutuista. Mieheni ei ole kovin sellainen menneiden tai tunteiden miettijä, en usko että hän on sen luonteensa takia paljonkaan lapsuuttaan miettinyt. Ap
Ei se välttämättä ole miehesi luonne. On myös mahdollista että hänet on niin ankarasti koulutettu häpeämään tunteita, että hän ei sen takia ajattele niitä. Niin oli ainakin itselläni. Luulin olevani kylmä, itsekäs, tunteeton ja muista piittamaton. Ja olinkin. Tunteet olivat kuolleet ankaran kasvatuksen takia. Ja olin ylpeäkin tunteettomuudestani. Nyt jälkeenpäin siinä ei ole järkeä.
Voit olla oikeassakin. Ainakin hänen tunteille on hänen äiti jotenkin ilkeästi nauranut, sen tiedän. Mutta tämä kaikki on alkanut paljastumaan minulle vasta lapsemme syntymän jälkeen. Sitä ennen ihmettelin vain kun heidän perheessä puhuttiin aina vain hyvin pinnallisesti mutta en ajatellut sitten sitä sen enempää. Ap
Vanhempien käytös lasta kohtaan muuttuu kun tämä aikuistuu. Jos miestäsi on kohdeltu lapsena todella huonosti, se ei varmaan kovin paljon näy ulospäin enää. Nämä ikävät asiat pyritään peittämään. Se julmasti kohdeltu lapsikin haluaa pitää kulissia pystyssä, vielä aikuisenakin. Joskus edes sitä tiedostamatta.
Vierailija kirjoitti:
Tunneilmapiiriltään vinksahtaneissa perheissä puhutaan yhtä ja tehdään toista. Minäkin olin tuntenut miehen ja appivanhemmat jo aika monta vuotta, tai siis "tuntenut". Omien lasten kanssa vasta olen päässyt seuraamaan, millaisia kasvatusoppeja anoppilan väki oikeasti kannattaa, tehhnyt mielenkiintoisia havaintoja ja solminut langanpäitä yhteen. Kyllä suhde avuttomampaan kertoo ihmisen luonteesta enemmän kuin mikään muu.
Juuri tällaista meillä on. En tarkoituksella halunnut mainita aloituksessani mitään siitä millaisia kasvatusoppeja anoppini ja appeni on minulle meidän lapsen synnyttyä syytänyt, koska en halunnnut tästä mitään anoppi-ketjua, mutta aika järkyttynyt olen välillä ollut. Ja minusta on alkanut tuntua, että en tunne appivanhempiani oikeasti kovin hyvin, vaikka tunnen heidät hyvin. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Asuit siis miehesi lapsuudenperheessä, kun hän oli lapsi? Aika vahvasti kirjoitit, että ei kehuttu mistään tai ei oltu tunnetasolla läsnä jne. Sinä et voi tietää tuollaisia asioita kuin olemalla paikalla!
Sinua vaivaa nyt superäitisydrooma, jossa lapsi on pumpulissa eikä mikään saa häntä ikävällä tavalla koskettaa. Ei sen 2v:n kanssa tarvitsekaan puhua vaikeista puheenaiheista, vaikka oma äitisi vuodattikin sinulle alkoholisminsa. Eikä lasta ole tarpeen ryhtyä lohduttamaan jokaisen pettymyksen kohdalla, niitä kun on päivässä noin 100 kpl. Fiksu vanhempi tietää, että kaikista asioista ei kannata kehitellä isoja ja pahoja.
Pahoin pelkään, että lapsellasi tulee olemaan erittäin hankalaa päivähoidossa. Ongelmana ei ole isän kokema lapsuus, vaan äidin kehittämät kuvitelmat.
Hohhoi, en tietenkään ollut paikalla. Asiat mitä listasin on mieheni kertomia. Noin muuten en oikein ymmärtänyt viestisi pointtia. Ap
Siis jo miehesi kertoo sinulle, että olet paha ihminen, niin sinä uskot sen? Koska mies niin sanoo, niin se on tietoa ja totta.
Alue: Aihe vapaa
Ei se välttämättä ole miehesi luonne. On myös mahdollista että hänet on niin ankarasti koulutettu häpeämään tunteita, että hän ei sen takia ajattele niitä. Niin oli ainakin itselläni. Luulin olevani kylmä, itsekäs, tunteeton ja muista piittamaton. Ja olinkin. Tunteet olivat kuolleet ankaran kasvatuksen takia. Ja olin ylpeäkin tunteettomuudestani. Nyt jälkeenpäin siinä ei ole järkeä.