Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Saatiin lapsi, ja olen tullut siihen tulokseen, että mieheni lapsuus oli karmiva
18.07.2019 |
Mies on aina ennen antanut ymmärtää, että hänellä on ollut tavallisen hyvä lapsuus. Ei ole koskaan sanonut mitään ikävää muistoa lapsuudestaan tai muutenkaan maininnut mitään, joka olisi ollut heidän perheessä jotenkin huonosti. Tosin ei ole erityisen paljoa lapsuudestaan puhunut, mutta hyviä asioita vain. Uskoo itse, että hänellä oli tavallinen ja hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat.
No me saatiin lapsi kaksi vuotta sitten ja tämän lapsen myötä on alkanut paljastua mielestäni aika karmivia asioita jotenkin rivien välistä. Kun puhutaan erilaisista tilanteista, joissa pitää päättää miten kasvattaa meidän lasta esim. pöytätavat tai nukkumaanmenotilanteet tai leikkimisen lopettamistilanteet jne, niin mies välillä mainitsee, että hänen lapsuudessaan heillä nuo asiat meni tavalla X. Ja minulle ne tavat kuulostaa kamalilta, tunnekylmiltä ja narsistisilta. Tai että häntä ei ole koskaan lapsena lohdutettu (hänen mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, minun mielestä taas lasta pitää äidin tai isän lohduttaa, jos lapsi vaikka pettyy pahoin). Tai miten häntä on vain haukuttu jos hän ei ole osannut jotain lapsena vaikka on yrittänyt ja ei kehuttu koskaan. Jne.
Sanoin miehelle, että kuulostaa että sinulla on ollut aika tunnekylmät ja ehkä narsistiset vanhemmat kun olit lapsi, ja mies alkoi vastaukseksi kehua heitä maasta taivaisiin. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ahdistaa. Surettaa miehen puolesta. Onneksi mies kuuntelee ja uskoo minua kyllä kun perustelen miksi esim. lohduttaminen on tärkeää, vaikka hänet on kasvatettu niin että ei saa lohduttaa.
Kommentit (149)
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen keski-ikää lähentelevä mies ja olen tajunnut pikkuhiljaa, että lapsuuteni oli aivan perseestä monellakin tavalla.
Mikä on saanut sinut tajuamaan, ja millä tavalla se oli perseestä?
Mieheni on 43-vuotias eli keski-ikää lähentelee hänkin. Ap
Miehenäsi ottaisin välittömästi eron noin miestä halveksivasta naisesta
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Jo nyt teini-ikäiset ovat täysin pilalla, mitä aloittajan kaltaisten naisten lapsista oikein tulee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jo nyt teini-ikäiset ovat täysin pilalla, mitä aloittajan kaltaisten naisten lapsista oikein tulee?
Ehkä ap:n ansiosta jopa normaaleja, inhimillisiä ja rakastetuksi itsensä tuntevia ihmisiä.
En tiedä itsestä, mua on kehuttu aiheesta mutta myös haukuttu kun siihen on ollut syytä. Mutta en ole ainakaan ikinä luullut itsestäni liikoja vaan olen tiennyt pärjääväni, kun vain jaksan yrittää. Mitään ylenpalttista halailua yms. ei mun lapsuuteeni kuulunut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Lässynlässyn-vanhemmuutta vierestä seuranneena homma ei tunnu menevän ihan putkeen vaan lapsi on itsekäs, itserakas ja uhmakas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Nää nyt vaan oli tosi tavallisia "vanhaan aikaan". Itse olen 1970-luvun lapsi ja meillä oli ihan samanlaista. Syynä selvästi se että sota-aikana syntyneet vanhemmat oli saaneet itse tällaisen mallin kotoaan. Ja oli ruuhkavuodet ja muu, ei he ehtineet miettiä jotain tunnejuttuja ja miten lapsia pitää kasvattaa, kun "mukulat oli siinä sivussa ennenkin kasvaneet". Omassa lapsuudessani tällainen oli tavallista mutta kyllä sitä nuoremmillakni vanhemmilla on esiintynyt.
Ja itse muuten en koe lapsuuttani mitenkään huonoksi. Ymmärrän sen, että jotenkin hyvin herkälle tai erityistarpeiselle lapselle se olisi voinut johtaa katastrofiin, mutta minulle ja kahdelle veljelleni se johti tietynlaiseen hyvään kovettumiseen ja itsenäisyyteen, joka on auttanut paljon elämässä. Sitä piti löytää lohtu ja voima omasta sisältään jo pienenä, kerjäämättä sitä ulkopuoleltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Nää nyt vaan oli tosi tavallisia "vanhaan aikaan". Itse olen 1970-luvun lapsi ja meillä oli ihan samanlaista. Syynä selvästi se että sota-aikana syntyneet vanhemmat oli saaneet itse tällaisen mallin kotoaan. Ja oli ruuhkavuodet ja muu, ei he ehtineet miettiä jotain tunnejuttuja ja miten lapsia pitää kasvattaa, kun "mukulat oli siinä sivussa ennenkin kasvaneet". Omassa lapsuudessani tällainen oli tavallista mutta kyllä sitä nuoremmillakni vanhemmilla on esiintynyt.
Ja itse muuten en koe lapsuuttani mitenkään huonoksi. Ymmärrän sen, että jotenkin hyvin herkälle tai erityistarpeiselle lapselle se olisi voinut johtaa katastrofiin, mutta minulle ja kahdelle veljelleni se johti tietynlaiseen hyvään kovettumiseen ja itsenäisyyteen, joka on auttanut paljon elämässä. Sitä piti löytää lohtu ja voima omasta sisältään jo pienenä, kerjäämättä sitä ulkopuoleltaan.
Me ollaan mieheni kanssa molemmat 70-luvun lapsia, mies 43 ja minä 40. Mutta ei meidän vanhemmat ole sota-aikana syntyneet vaan monta vuotta sodan jälkeen. Mutta joka tapauksessa, ainakin minun lapsuudessa meidän perheessä oli paljon lohduttamista, halailua, sitä että lapsia kehuttiin ja kannustettiin, meille oltiin läsnä ja ei meitä lapsia koskaan haukuttu mistään (toki rajat meillä oli, mutta ei meitä haukuttu esim. tyhmiksi kuten miestäni). Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itsekin 3-kymppinen ennen kuin tajusin, että vanhempani eivät olleet kovin mukavia ihmisiä ja että en itse ollut normaali. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tunteita. En vain tiennyt sitä. Vaikea selittää. Sitten kun aloin tutustua enemmän ihmisiin ja maailmaan, aloin kyseenalaistaa asioita joita en ennen miettinyt. Onko miehelläsi pienet sosiaaliset ympyrät, tekemisissä lähinnä sukunsa kanssa? Voisi selittää sen että hän ei ole joutunut miettimään näitä.
En siltikään tajunnut kunnolla vanhempieni aiheuttamaa vahinkoa ennen kuin viimein aloin hakea apua mt-ongelmiini. Kai minun olisi pitänyt ymmärtää itsekin että vanhempani olivat ne aiheuttaneet, mutta en tajunnut ennen kuin vuoden terapian jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli paska lapsuus enkä ole lisääntynyt. Pitikö sulla heti paksuksi saada itsesi niin et ehtinyt edes miehen vanhempiin tutustumaan? Kamala kiire niin kuin ämmillä usein on. Älä ala sitten jälkeenpäin ruikuttamaan.
Tyypillistä av:ta sinun vastaus. Enhän minä edes maininnut tunnenko miehen vanhemmat ja kauanko olemme olleet yhdessä. Mutta pääsitpähän haukkumaan taas yhden aloittajan. Tuliko nyt hyvä mieli?
P.S. Tunnen miehen vanhemmat oikein hyvin. Olen ollut mieheni kanssa yhdeksän vuotta, ja lapsentekoon ryhdyttiin oltuamme viisi vuotta yhdessä, niistä kaksi naimisissa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Nää nyt vaan oli tosi tavallisia "vanhaan aikaan". Itse olen 1970-luvun lapsi ja meillä oli ihan samanlaista. Syynä selvästi se että sota-aikana syntyneet vanhemmat oli saaneet itse tällaisen mallin kotoaan. Ja oli ruuhkavuodet ja muu, ei he ehtineet miettiä jotain tunnejuttuja ja miten lapsia pitää kasvattaa, kun "mukulat oli siinä sivussa ennenkin kasvaneet". Omassa lapsuudessani tällainen oli tavallista mutta kyllä sitä nuoremmillakni vanhemmilla on esiintynyt.
Ja itse muuten en koe lapsuuttani mitenkään huonoksi. Ymmärrän sen, että jotenkin hyvin herkälle tai erityistarpeiselle lapselle se olisi voinut johtaa katastrofiin, mutta minulle ja kahdelle veljelleni se johti tietynlaiseen hyvään kovettumiseen ja itsenäisyyteen, joka on auttanut paljon elämässä. Sitä piti löytää lohtu ja voima omasta sisältään jo pienenä, kerjäämättä sitä ulkopuoleltaan.
Me ollaan mieheni kanssa molemmat 70-luvun lapsia, mies 43 ja minä 40. Mutta ei meidän vanhemmat ole sota-aikana syntyneet vaan monta vuotta sodan jälkeen. Mutta joka tapauksessa, ainakin minun lapsuudessa meidän perheessä oli paljon lohduttamista, halailua, sitä että lapsia kehuttiin ja kannustettiin, meille oltiin läsnä ja ei meitä lapsia koskaan haukuttu mistään (toki rajat meillä oli, mutta ei meitä haukuttu esim. tyhmiksi kuten miestäni). Ap
Näitä täydellisiä perheitä oli harvassa ja lapsia voitiin suosia niin että kaikki wéivät ole kokeneet samanlaisina perheensä lapsuudessa.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä itsestä, mua on kehuttu aiheesta mutta myös haukuttu kun siihen on ollut syytä. Mutta en ole ainakaan ikinä luullut itsestäni liikoja vaan olen tiennyt pärjääväni, kun vain jaksan yrittää. Mitään ylenpalttista halailua yms. ei mun lapsuuteeni kuulunut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Lässynlässyn-vanhemmuutta vierestä seuranneena homma ei tunnu menevän ihan putkeen vaan lapsi on itsekäs, itserakas ja uhmakas.
Minäkin ajattelin TÄSMÄLLEEN noin ennen kuin selvitin asiani terapiassa ja itsekseni. Sen jälkeen tuollainen muiden lyttäämisen ihannointi on tuntunut vain säälittävältä. Olet ns. vain mielistelevä koira joka nuolee kättä joka lyö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin itsekin 3-kymppinen ennen kuin tajusin, että vanhempani eivät olleet kovin mukavia ihmisiä ja että en itse ollut normaali. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tunteita. En vain tiennyt sitä. Vaikea selittää. Sitten kun aloin tutustua enemmän ihmisiin ja maailmaan, aloin kyseenalaistaa asioita joita en ennen miettinyt. Onko miehelläsi pienet sosiaaliset ympyrät, tekemisissä lähinnä sukunsa kanssa? Voisi selittää sen että hän ei ole joutunut miettimään näitä.
En siltikään tajunnut kunnolla vanhempieni aiheuttamaa vahinkoa ennen kuin viimein aloin hakea apua mt-ongelmiini. Kai minun olisi pitänyt ymmärtää itsekin että vanhempani olivat ne aiheuttaneet, mutta en tajunnut ennen kuin vuoden terapian jälkeen.
Miehelläni on paljon kavereita, mutta ne on ehkä sellaisia harrastuskavereita ja työkavereita ja sellaisia, joiden kanssa puhutaan lähinnä harrastusjutuista tai työjutuista. Mieheni ei ole kovin sellainen menneiden tai tunteiden miettijä, en usko että hän on sen luonteensa takia paljonkaan lapsuuttaan miettinyt. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Nää nyt vaan oli tosi tavallisia "vanhaan aikaan". Itse olen 1970-luvun lapsi ja meillä oli ihan samanlaista. Syynä selvästi se että sota-aikana syntyneet vanhemmat oli saaneet itse tällaisen mallin kotoaan. Ja oli ruuhkavuodet ja muu, ei he ehtineet miettiä jotain tunnejuttuja ja miten lapsia pitää kasvattaa, kun "mukulat oli siinä sivussa ennenkin kasvaneet". Omassa lapsuudessani tällainen oli tavallista mutta kyllä sitä nuoremmillakni vanhemmilla on esiintynyt.
Ja itse muuten en koe lapsuuttani mitenkään huonoksi. Ymmärrän sen, että jotenkin hyvin herkälle tai erityistarpeiselle lapselle se olisi voinut johtaa katastrofiin, mutta minulle ja kahdelle veljelleni se johti tietynlaiseen hyvään kovettumiseen ja itsenäisyyteen, joka on auttanut paljon elämässä. Sitä piti löytää lohtu ja voima omasta sisältään jo pienenä, kerjäämättä sitä ulkopuoleltaan.
Me ollaan mieheni kanssa molemmat 70-luvun lapsia, mies 43 ja minä 40. Mutta ei meidän vanhemmat ole sota-aikana syntyneet vaan monta vuotta sodan jälkeen. Mutta joka tapauksessa, ainakin minun lapsuudessa meidän perheessä oli paljon lohduttamista, halailua, sitä että lapsia kehuttiin ja kannustettiin, meille oltiin läsnä ja ei meitä lapsia koskaan haukuttu mistään (toki rajat meillä oli, mutta ei meitä haukuttu esim. tyhmiksi kuten miestäni). Ap
Teillä oltiin edistyksellisiä :) Täällä oli joskus ketjukin jossa 1960- ja 1970-luvulla syntyneet jakoivat kokemuksiaa lapsuudestaan ja äideistään ja päälinja oli että oli aika kylmää. Joitain oli toki jotka tuli ketjuun kertomaan että ei meillä vaan, oli ihan erilaista. Mutta valtava enemmistö oli sitä mieltä että kersat sai kasvaa lähinnä itsekseen, nöyryytettiin, ei ihan pikkulapsi-iän jälkeen koskettu jne. Osalle tämä oli aiheuttanut aikuisikään asti jatkuvia vaikeuksia, osalle ei.
Itse olen sitä mieltä että ei sitä mallia kannata jatkaa vaan toimia lapsilähtöisemmin. Mutta ei sitä myöskään tarvi kauhistella eikä väkisin tehdä siitä ongelmaa, jos tämän vanhanajan kasvatuksen "uhri" pärjää nykyisin ihan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Nää nyt vaan oli tosi tavallisia "vanhaan aikaan". Itse olen 1970-luvun lapsi ja meillä oli ihan samanlaista. Syynä selvästi se että sota-aikana syntyneet vanhemmat oli saaneet itse tällaisen mallin kotoaan. Ja oli ruuhkavuodet ja muu, ei he ehtineet miettiä jotain tunnejuttuja ja miten lapsia pitää kasvattaa, kun "mukulat oli siinä sivussa ennenkin kasvaneet". Omassa lapsuudessani tällainen oli tavallista mutta kyllä sitä nuoremmillakni vanhemmilla on esiintynyt.
Ja itse muuten en koe lapsuuttani mitenkään huonoksi. Ymmärrän sen, että jotenkin hyvin herkälle tai erityistarpeiselle lapselle se olisi voinut johtaa katastrofiin, mutta minulle ja kahdelle veljelleni se johti tietynlaiseen hyvään kovettumiseen ja itsenäisyyteen, joka on auttanut paljon elämässä. Sitä piti löytää lohtu ja voima omasta sisältään jo pienenä, kerjäämättä sitä ulkopuoleltaan.
Me ollaan mieheni kanssa molemmat 70-luvun lapsia, mies 43 ja minä 40. Mutta ei meidän vanhemmat ole sota-aikana syntyneet vaan monta vuotta sodan jälkeen. Mutta joka tapauksessa, ainakin minun lapsuudessa meidän perheessä oli paljon lohduttamista, halailua, sitä että lapsia kehuttiin ja kannustettiin, meille oltiin läsnä ja ei meitä lapsia koskaan haukuttu mistään (toki rajat meillä oli, mutta ei meitä haukuttu esim. tyhmiksi kuten miestäni). Ap
Näitä täydellisiä perheitä oli harvassa ja lapsia voitiin suosia niin että kaikki wéivät ole kokeneet samanlaisina perheensä lapsuudessa.
Meitä oli kaksi lasta, minä ja siskoni ja me ollaan juteltu paljon lapsuudestamme teininä ja nyt aikuisena, ja kyllä meillä aikalailla samanlaiset kokemukset "kohtelustamme" on. Tai siis siitä että meillä oltiin läsnä lapsille ja lasten tarpeille jne. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä itsestä, mua on kehuttu aiheesta mutta myös haukuttu kun siihen on ollut syytä. Mutta en ole ainakaan ikinä luullut itsestäni liikoja vaan olen tiennyt pärjääväni, kun vain jaksan yrittää. Mitään ylenpalttista halailua yms. ei mun lapsuuteeni kuulunut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Lässynlässyn-vanhemmuutta vierestä seuranneena homma ei tunnu menevän ihan putkeen vaan lapsi on itsekäs, itserakas ja uhmakas.
Minäkin ajattelin TÄSMÄLLEEN noin ennen kuin selvitin asiani terapiassa ja itsekseni. Sen jälkeen tuollainen muiden lyttäämisen ihannointi on tuntunut vain säälittävältä. Olet ns. vain mielistelevä koira joka nuolee kättä joka lyö.
Sinä hakeuduit terapiaan eli sinulle ilmeisesti lapsuus oli jättänyt vähän vakavampiakin jälkiä. Enkä itsekään suosittele ketään nykyaikana kasvattamaan sen mallin mukaan, että mukuloita ei kehuta ettei ylpisty ja luule jotain itsestään tms. Mutta aika iso osa sen vanhan ajan kylmän lapsuudenkin kokeneista pärjää ihan hyvin ja on itsekseen onnistunut selvittämään ahdistuksensa, eikä väkisin tarvi heistäkin tehdä jotain terapiaa tarvitsevia uhreja jotka ei vaan muka jotenkin tiedosta ongelmiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itsekin 3-kymppinen ennen kuin tajusin, että vanhempani eivät olleet kovin mukavia ihmisiä ja että en itse ollut normaali. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tunteita. En vain tiennyt sitä. Vaikea selittää. Sitten kun aloin tutustua enemmän ihmisiin ja maailmaan, aloin kyseenalaistaa asioita joita en ennen miettinyt. Onko miehelläsi pienet sosiaaliset ympyrät, tekemisissä lähinnä sukunsa kanssa? Voisi selittää sen että hän ei ole joutunut miettimään näitä.
En siltikään tajunnut kunnolla vanhempieni aiheuttamaa vahinkoa ennen kuin viimein aloin hakea apua mt-ongelmiini. Kai minun olisi pitänyt ymmärtää itsekin että vanhempani olivat ne aiheuttaneet, mutta en tajunnut ennen kuin vuoden terapian jälkeen.
Miehelläni on paljon kavereita, mutta ne on ehkä sellaisia harrastuskavereita ja työkavereita ja sellaisia, joiden kanssa puhutaan lähinnä harrastusjutuista tai työjutuista. Mieheni ei ole kovin sellainen menneiden tai tunteiden miettijä, en usko että hän on sen luonteensa takia paljonkaan lapsuuttaan miettinyt. Ap
Hän on varmaankin niitä, jotka temperamenttinsa ja luonteensa takia ovat kestäneet lapsuutensa hyvin. Jos ei olisi, niin niitä menneitä olisi pakko miettiä, koska ne aiheuttaisivat jatkuvaa pahaa oloa nykyhetkeen.
Meillä oli myös samantapainein kasvatus kuin miehelläsi (ja olen samaa mieltä aiemmin kirjoittaneiden kanssa että se oli aika yleistä ikäluokassa), ja meistä lapsista kaksi on menestynyt hyvin eikä ole kohdannut mitään ihmeempiä tunne-elämän vaikeuksia. Sen sijaan nuorin meistä, herkkä ja taiteellinen pikkuveli, on sairastanut vaikeaa masennusta teinistä asti ja joutui 32-vuotiaana sen takia eläkkeelle. Uskon, että häntä olisi voinut auttaa aivan erilainen kasvatus. Sen sijaan me 2 muuta "luupäämpää" mentiin vaan eikä mietitty, kovetuttiin vaan vastoinkäymisistä ja sisuunnuttiin torjunnoista, ja olemme pärjänneet paremmin.
Omia lapsiani en itse kuitenkaan koskaan kasvattaisi oman lapsuuteni opein.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä itsestä, mua on kehuttu aiheesta mutta myös haukuttu kun siihen on ollut syytä. Mutta en ole ainakaan ikinä luullut itsestäni liikoja vaan olen tiennyt pärjääväni, kun vain jaksan yrittää. Mitään ylenpalttista halailua yms. ei mun lapsuuteeni kuulunut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Lässynlässyn-vanhemmuutta vierestä seuranneena homma ei tunnu menevän ihan putkeen vaan lapsi on itsekäs, itserakas ja uhmakas.
Miksi haluat kovin puolustella tynnekylmää kasvatustapaa?
Alue: Aihe vapaa
Itse olen keski-ikää lähentelevä mies ja olen tajunnut pikkuhiljaa, että lapsuuteni oli aivan perseestä monellakin tavalla.