Lue keskustelun säännöt.
Missä iässä ne lasten harrastukset pitää viimeistään alkaa, että kehittyy hyväksi?
Minua suuresti ihmetyttää, kun tytär 10 v. haluaisi aloittaa voimistelun. Otin jo keväällä yhteyttä erääseen voimisteluseuraan, josta valmentaja sanoi, että vähän myöhäinen ikähän tuo on aloittaa, jos aikoo kehittyä hyväksi. Suurin osa kuulemma aloittaa 5-8-vuotiaina, joten tyttäreni on varmasti vanhin aloittaja tulevana syksynä, jos jää jonottamaan paikkaa (näin siis kerrottiin). No, mietin sitten, voisiko hän aloittaa viulun soiton, koska on ollut lahjakas musiikissa (koulussa musiikki kiitettävä), ja koska häntä itseään kiinnostaisi viulun tai pianon soittaminen. Puolituttu viulunsoiton opettaja antoi ymmärtää, että kun ei ole mistään instrumentista lajitaustaa, voi olla vaikeaa aloittaa enää 10-11-vuotiaana viulun soittoa. Hän suositteli ennemmin esim. pianoa tai kitaraa, niissä voi kehittyä hyväksi vielä tuossa iässä aloittava. Nämä eivät kiinnosta tytärtäni. Olen hiukan hämmästynyt, että mihin harrastukseen tuon tytön pitäisi sitten mennä. Entäs sitten jos vaan menee viulua harjoittelemaan ja musiikin teoriatunneille ilman mitään paineita kehittyä huipuksi? Onko se muka paha asia? Tai voimistelun aloitus 5. luokan alussa? Pakkoko siinä on huipuksi kehittyä, vaikkei ole mistään lajista aiempaa kokemusta? Mikä sitten on sellaista, minkä voi aloittaa tuossa iässä ilman että valmentajan/opettajan asenne on, että olet vähän vanha enää aloittamaan?
Kommentit (501)
Vierailija kirjoitti:
Umpisurkeaa. Ymmärrän, että harrastuslajien ohjaajilla voi olla unelmia tulevaisuuden tähtien löytämisestä, mutta kyllä heidän silti pitäisi hahmottaa etttä heidän leipätyönsä on tarjota mielekästä ja kehittävää tekemistä ihan tavallisille lapsille.
... Ja aikuistenryhmissä ihan tavan aikuisille. Aina on hyvä aika aloittaa harrastus (kunhan lääkäri hyväksyy).
Oppiiko viulunsoiton aloittava 15 kesäinen paremmaksi viulistiksi kuin kaverinsa, joka ei soita viulua? Eiköhän tuo opi. Ja saattaa oppia jotain muutakin siinä matkan varrella.
Ja entäpä erityislapset ja -aikuiset. Hyötyvätkö he harrastamisesta? Mitäpä luulet?
Hahmotatko sinä, että hyvin hyvin harvassa tapauksessa ohjaajat ja valmentajat ovat ammattilaisia. Puhumattakaan että saisivat palkkaa. Useimmissa tapauksissa ohjaaja itse on aikanaan jollakin tasolla harrastanut ko asiaa ja kun oma lapsi on sopivassa iässä, hänelle haluaa tarjota mahdollisuuden samaan. Siispä iskä tai äiskä ryhtyy valmentajaksi tai ohjaajaksi. Jos harrastuksiin haluaa höntsäryhmiä niin täytyy vaan itse ryhtyä sellaista vetämään esim. Jonkun seuran puitteissa. Suomessa nämä harrastusjutut pitkälti menee vapaaehtoisvoimin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kannattaa harkita jotain yksilölajia jossa ei ole tarkoitus voittaa vastustajaa, vain itsensä.
Tai sitten sellainen joka alkaa myöhemmin, kampppailulajit ovat aika yleisiä ettei sinne 6v mene mitään tekniikoita opettelemaan.
Lisäksi muistaa sen että nyt kun aloittaa, on ehtinyt nelikymppisenä treenaamaan jo kauan, sihtaa siis mastersseihin.
Taitaa olla lähinnä hippalajeissa tuo vanhana aloittaminen. Täyskontaktilajeissa, judo, paini, jne. aloitetaan kyllä yleensä heti kun lapsi on oppinut kuuntelemaan ohjeita.
Niin jos on tarkoitus kilpailla. Jos taas haussa on vain kiva liikuntaharrastus niin asia on toinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elina Gustafsson aloitti nyrkkeilyn 20-vuotiaana, nyt hän on maailman huippuja.
Sitten on se joku mies, joka aloitti oopperalaulamisen vasta aikuisena ilman mitään aiempaa laulukokemusta ja josta noin vain on kohonnut yksi tunnetuimmista tämän päivän suomalaisartisteista. Kiertelee maailman lavoja, käy välillä Suomessa piipahtamassa. Ei tule nyt nimi mieleen.
Oliko Elina tehnyt mitään herkkyysiässä vai istuiko kotona värittämässä yksisarviskirjaa?
Ja muutenkin nuo esimerkit on hauskoja: 1/5 000 000
Onnea matkaan että tenavasi on lumihiutale
Tämähän se on. Jos on pienestä pitäen harrastanut monipuolisesti liikuntaa, on mahdollista vielä teini-iässä aloittaa jokin urheilu, tanssi tms. Siellä on silloin se fysiikka kordinaatio yms hanskassa. Esim tyttäreni on harrastanut omaa lajiaan 6 vuotiaasta lähtien ja jossain vaiheessa harjoittelusta tuli tavoitteellista. Suhteellisen helposti muutkin lajit pystyy omaksumaan.
AP voisi ehdottaa kilpavoimistelun sijaan naisvoimistelua. Mukavaa liikuntaa ryhmässä ja pääsee myös esiintymään.
Missä päin Suomea on naisvoimistelua? Eikös se ole joku 50-luvun villitys?
No ihan joka puolella Suomea Helsingistä Rovaniemelle. Kvg paikkakunnan nimi plus naisvoimistelijat. Tarjolla on monenlaista jumppaa, kuntosalia ja sitten niitä voimisteluryhmiä lapsille nuorille ja aikuisille. Kyllähän tätä harrastetaan ympäri maailmaa. Joka neljäs vuosi järjestetään Gymnaestrada World tapahtuma. 2015 tämä oli Helsingissä ja siihen osallistui 17000 ulkomaista voimistelijat yli 50 eri maasta ja yli 4000 suomalaista voimistelijaa. Järjestetään myös kotimainen Gymnaestrada Suomi, jossa viimeksikin oli mukana 10000 suomalaista voimistelijaa. Toiminnassa on mukana enimmäkseen naisia ikähaitarilla 1-80v. Juuri muuten päättyi Gymnaestrada World 2019 Dornbirnissä Itävallassa. Ytstä löytyy esityksiä.
Tämä on sinänsä halpa harrastus. Yleensä muutaman kympin jäsenmaksuja saa osallistua haluamiinsa kymppiin.
Ei kymppiin vaan jumppiin...
Taitoluistelu ja voimistelu on esimerkkejä lajeista, joiden idea on kilpaileminen ja hyväksi tuleminen eli niitä on vähän vaikea harrastaa "ihan vaan huvin vuoksi" tai niistä ei ole tehty harrastajaversioita. Eli näihin lajeihin on vaikea motivoitua pidemmän päälle "vaan harrastamaan" eli kilpaileminen ja paremmuudesta kamppaileminen on merkittävä osa näitä lajeja.
Toisenlaisia esimerkkejä on taas esim. suunnistus ja ratsastus, jossa "höntsäily ja harrastelu ja omaksi iloksi liikkuminen" on merkittävälle osalle harrastajista se harrastuksen tärkein muoto. Ratsastuksessa suurin osa harrastajista ei kilpaile millään tasolla, vaan ratsastus perustuu maastossa nautiskeluun, tunneilla käymiseen hyvässä kaveriporukassa ja yhteistyöstä nauttimiseen ison eläimen kanssa tms. Kilpailujärjestelmä on monitasoinen ja suurimmat harrastajamäärät on ykköstason kisoissa, joissa voi menestyä ratsastuskoulun tuntihepalla ja treenammalla pari kertaa viikossa. Vastaavasti sitten maailman huipulla taso on kivikova ja treenimäärät, niin hevosella kuin ratsastajallakin huikeita (ja rahaa tulee ja menee isoja summia). Myös suunnistuksessa iltarastitoiminta ja kiintorastit on suurimmalle osalle harrastajista se sopiva määrä kilpailuhenkisyyttä. Mahdollisesti kerran vuodessa käydään jukolanviesteissä tai/ja rastiviikoilla suunnistamassa numerolappurinnassa, mutta silloinkin ilman tulostavoitetta. Toisen ääripäänä on MM-taso, jossa kilpaillaan oikeasti ammattiurjeilijoina ja ympäri maailmaa.
Monissa joukkulajeissa on mahdollista harrastaa harrastustasolla ja kilpailumielellä ja jotain siltä ja väliltä. Mutta ongelmaksi tulee löytää jokaiselle se oikea ryhmä sekä taitotason, että sitoutumishalun kannalta. On vaikeaa, jos osa joukueesta on erittäin motivoinuneita harjoittelemaan ja kilpailemaan, kun taas osa haluaa käydä treeneissä vain silloin tällöin ja silloinkin enemmän hyvän seuran ja kuntoliikunnan vuoksi, kuin kehittyäkseen lajissa. Minusta tässä olisi seuroilla yhteistyön tekemisen vaikka. Eli vaikka kilpajoukkueet treenaisi erillään, niin höntsäilijöille kannattaisi perustaa yhteisjoukkueita.
Paini on taas laji, jossa ennen kilpaileminen ja hyväksi tuleminen on ennen ollut "se juttu", mutta sen parissa on tehty merkittävästi töitä viimeisen 10vuoden aikana. Edelleen suuri osa harrastajista tähtää kilpailemiseen ja kilpailee. Ja sitten kilpailu-uran tullessa loppuun onkin vaihtoehdot vähissä painin parissa. Mutta nyt pikkuhiljaa yhä useammassa seurassa on nalle-paini toimintaa, jossa lasten on helppo tulla lajiin mukaan ja ekana vuonna ainoana harjoitusvastustaja voi olla oma vanhempi (siitä sitten pikkuhiljaa myös joukkuekavereiden kanssa ja myöhemmin treeneihin jopa ilman vanhempaa), ei ihan niin totisesti lajia harrastaville on taas tullut uusia vähän enemmän hymy suupielessä harrastettavia lajeja kuten lukkopaini ja rantapaini (toki näissäkin kilpaillaan ja parhaat palkitaan). Monissa seuroissa on alkaa näkyä myös erilaisia ukkojumppa ja kuntopaini ryhmiä (ainakin meidän lapsen seurassa näissä ryhmissä käy vanhoja harrastajia, jotka ovat kullanarvoisia lasten treenien vetäjiä ja apuvetäjiä, kilpailujen toimihenkilöitä yms. aktiiveja).
Eli aloittajalle sanoisin, että kannattaa lapsen kanssa miettiä mitä hän haluaa harrastukseltaan. Esim. miksi voimistelu kiinnostaa ja onko hän valmis tekemään töitä vuosia ennen kuin pääsee kilpailemaan ja hyväksymään sen, että kilpailumenestystä joutuu odottamaan (jos ei satu olemaan poikkeuksellisen lahjakas). Ja onko hän valmis kohtaamaan voimisteluun liittyvän kilpiluhenkisyyden ja yhteen pisteeseen tähtäämisen. Vai olisiko joku laji, jossa olisi niitä samoja elementtejä kuin voimistelussa, mutta ainoa tavoite ei olisi kilpaileminen ja kilpailuissa menestyminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kannattaa harkita jotain yksilölajia jossa ei ole tarkoitus voittaa vastustajaa, vain itsensä.
Tai sitten sellainen joka alkaa myöhemmin, kampppailulajit ovat aika yleisiä ettei sinne 6v mene mitään tekniikoita opettelemaan.
Lisäksi muistaa sen että nyt kun aloittaa, on ehtinyt nelikymppisenä treenaamaan jo kauan, sihtaa siis mastersseihin.
Taitaa olla lähinnä hippalajeissa tuo vanhana aloittaminen. Täyskontaktilajeissa, judo, paini, jne. aloitetaan kyllä yleensä heti kun lapsi on oppinut kuuntelemaan ohjeita.
Hippalajit? Itse miellän hippalajiksi vaikka karaten? Riippunee seurastakin, onko mahdollisuutta ja intoa opettaa pienimpiä.
Tarmon kilpanyrkkeilykoulu on 12+
Savatessa alkaa 12+
Kuntonyrkkeilyt 7+
Toki se on hienoa että judossa opetetaan käytöstapoja ja kaatumista jopa 4 vuotiaille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Umpisurkeaa. Ymmärrän, että harrastuslajien ohjaajilla voi olla unelmia tulevaisuuden tähtien löytämisestä, mutta kyllä heidän silti pitäisi hahmottaa etttä heidän leipätyönsä on tarjota mielekästä ja kehittävää tekemistä ihan tavallisille lapsille.
... Ja aikuistenryhmissä ihan tavan aikuisille. Aina on hyvä aika aloittaa harrastus (kunhan lääkäri hyväksyy).
Oppiiko viulunsoiton aloittava 15 kesäinen paremmaksi viulistiksi kuin kaverinsa, joka ei soita viulua? Eiköhän tuo opi. Ja saattaa oppia jotain muutakin siinä matkan varrella.
Ja entäpä erityislapset ja -aikuiset. Hyötyvätkö he harrastamisesta? Mitäpä luulet?
Tämä käsitys vaan jaksaa elää ja joka kerta se ottaa päähän yhtä paljon.
Hyvin, hyvin harvalla lapsia ja nuoria valmentavalla ohjaajalla se valmentaminen on leipätyö tai edes työ. Isoilla seuroilla saattaa olla yksi päätoiminen valmentaja (joka on sekin yleensä osa-aikainen työ) jonka tehtäviin kuuluu kaikki toiminnan suunnittelusta jäiden/kenttien/salien yms. varaamiseen, turnausjärjestelyihin, hallintoon jne. sen valmentajien ohella ja hän sitten valmentaa lähinnä niitä seuran parhaita ja ehkä ihan pieniä siinä mielessä että osaa poimia lahjakkuuksia joilla olisi rahkeita sitä luistelukoulua tms. pidemmällekin niin halutessaan.
90 % lasten ja nuorten valmennuksesta tapahtuu ihan siltä pohjalta, että valmentaja saa ehkä jonkun umpisurkean pienen korvauksen pitämästään treenistä, mutta tekee sitä tyypillisesti opiskelujen/omien töidensä ohella ihan vaan rakkaudesta lajiin, monet useita kertoja viikossa. Se on harrastus, ei työ, eikä heidän tehtävänään ole todellakaan pohtia sitä, miten ap:n lapsi nyt saataisiin vaikka telinejumppaan ilman että joutuu siellä pyörimään 5-vuotiaiden naperoiden parissa.
Joukkueurheilussa älyttömän moni joukkue pyörii sillä, että pari isää/äitiä ottaa valmennusvastuun ja myös joukkueen johto ja rahaston hoito tapahtuvat vanhempien toimesta.
Ei ole mitään leipätyökseen valmentavia, joiden pitäisi nyhjätä tyhjästä ryhmiä 12-vuotiaille jotka yhtäkkiä päättävät kokeilla jääkiekkoa ilman mitään liikuntataustaa, mutta joille nyt sitten pitäisi keksiä joukkueellinen samoin 12-vuotiaita aloittelijoita. Varsinkin kun se into näillä myöhäisherännäisillä lopahtaa yleensä n. puolen vuoden sisällä ja siirrytään johonkin muuhun. Kun näitä myöhään aloittavia on niin älyttömän vähän niin ei heille yksinkertaisesti pysty ylläpitämään noita ryhmiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu varmaan juurikin siitä, haluaako kehittyä huipuksi vai vain harrastaa esim. liikunnan vuoksi. Minusta pitäisi kyllä olla ryhmiä kaikille. Ei kaikista tarvi tulla kilpaurheilijoita, mutta liikunta on todella tärkeää lapsille ja nuorille. Tosi hölmöä, jos lasten harjoitteluryhmään ei oteta mukaan sillä perusteella, että ei ole potentiaalia huippu-urheilijaksi.
Näissä tunnutaan usein unohtavan myös se kuinka paljon oma motivaatio voi merkitä. Oma veljeni aloitti koripallon 9-vuotiaana, mikä oli aika myöhään. Monet joukkuetoverinsa olivat pelanneet 4-5-vuotiaista saakka. Mutta hän innostui koriksesta aivan toden teolla ja harjoitteli motivoituneesti, myös itsenäisesti kotona ja koulun koriskentällä. Teini-ikään mennessä hän oli jo joukkueensa parhaita pelaajia ja nykyään reilu parikymppisenä pelaa ammattilaisena Korisliigassa.
Juu on hölmöä. Meillä uinnissa on kilparyhmä ja harrasteryhmä. Valitettavaa mutta kilparyhmään ei pääse sotkemaan muiden treenejä kun ratatilaa on mitä on ja harvemmin 9 vuotias haluaa oikeasti harjoitella 4 vuotiaan kanssa.
Niin? Eihän tuossa ole mitään ongelmaa, juuri hyvä järjestely että on eri ryhmät eritasoisille. Minä viittasin hölmöllä noihin tapauksiin, joissa lapsi ei pääse harrastukseen mukaan ollenkaan sen takia että on "liian vanha"/ei tarpeeksi lahjakas. En sanonut, että mielestäni kaikkien pitäisi päästä mukaan kilparyhmään. Vaan nimenomaan että sen kilparyhmän rinnalla pitäisi olla muitakin ryhmiä, etenkin kun on kyse lasten liikunnasta/ harrastuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut taitoluisteluseuran toiminnassa mukana 10 vuotta ja täytyy sanoa että näiden matalan kynnyksen ryhmien pyörittäminen on paljon hankalampaa kuin kilparyhmien!
Kun lapsi aloittaa vanhempana ”höntsä”mielessä niin ei lajiin sitoudu lapsi eivätkä vanhemmat. Harkoissa käydään silloin kun huvittaa ja tuuli puhaltaa oikeasta suuntaa, valmentajalle ei muisteta ilmoittaa milloin ollaan poissa harkoista eikä vanhempia saa mukaan mihinkään talkoisiin tai seuratyöhön ja isompana aloitettu harrastus myös lopetetaan melko matalalla kynnyksellä.
Meidän seuramme mielellään panostaisi enemmän myös harrasteluisteluun mutta se ei valitettavasti ole kannattanut ollenkaan.
Meillä ei alle kouluikäisillä ole ollut mitään halua harrastaa. Sitten kun ollaan 8-10 vuotiaina aloitettu harrastukset omasta kiinnostuksesta, niin onhan se ollut aika outoa mennä ryhmiin, jossa pitää ottaa huomioon melko keskittymiskyvyttömät leikki-ikäiset, jotka saattavat jopa itkeä haluavansa kotiin ja joita saa maanitella tekemään harjoituksia. Ja ne harjoituksetkin on joskus sitten sellaista leikkimistä, että alkaa oma maksuhalukkuus horjua.
Aulassa odotellessa on tullut minullekin selväksi, että vanhempien halusta siellä harrastuksessa ollaan ja lapseni ovat sitten kertoneet, miten rasittavaa on siellä ryhmässä toimimisen kannalta olla niin paljon henkisesti ja fyysisesti edellä niitä muita harrastajia.
Soittamisessa on pari vuotta aiemmin aloittaneiden etumatka saatu aika nopeasti kurottua umpeen, mutta on se opettajienkin vaikea myöntää, että isompanakin voi aloittaa, koska enemmän rahaahan se vuosien varrella tuo, kun lapsi saadaan tarpeeksi aikaisin sitoutettua. Tai siis vanhemmat sitoutettua, koska heillähän se lompsa on. Lapsilta on turha kysyä mitä he haluaisivat tehdä, vanhemmille se "tuote" pitää saada myytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mun mielestä näitä ihan harrastajaryhmiäkin on hyvin tarjolla. Voimisteluseuroilla esimerkiksi on. On telinevoimistelussa ja rytmisessä voimistelussa. Ei 10-vuotiaan tarvitse mennä 4-5-vuotiaiden ryhmään, vaan ihan oman ikäiseten harrasteryhmään voi ilmoittautua. Osa on siellä harrastanut monta vuotta, osa vasta aloittaa, sillä ei ole näissä harrasteryhmissä merkitystä milloin on aloittanut. Tanssituntejakin on eri ikäisille ja tasoisille. 10-vuotias voi osallistua vaikka 10-12-vuotiaiden ryhmään. Taitoluisteluseuroilla on luistelukoulut alle kouluikäisille ja kouluikäisille erikseen. On myös ryhmiä vähän edistyneemmille harrastajille, jossa voi harrastaa vaikka 2 kertaa viikossa. Yleisurheiluseuroilla myös ryhmiä kaiken ikäisille harrastajille. Kilparyhmät on sitten erikseen.
Näin ainakin Espoossa ja varmaan muissakin isommissa kaupungeissa. Meillä kolme tytärtä ja ainakin noita lajeja meidän lapset ovat täällä ihan vaan olleet harrastamassa.
Joo vähän paikkakunnasta ja lajista riippuen harrasteporukoita joko löytyy tai ei...
Itse aloitin jalkapallon pelaamisen joukkueessa muistaakseni 2.luokalla. Muistan kun vielä ala-aste ikäisiä ollessamme tehtiin kyselykartoitus, kuinka korkealle haluaa/on suunnitelma edetä. Laitin paineissa että maajoukkueseen, koska kaikki muutkin laittoivat... nykyään olemme 19-22 vuotiaita ja yksikään ei pelaa maajoukkueessa:D tiedän yhden joka pelaa naisten ykköstä, se on korkein saavutus. Eihän tuon ikäinen tiedä mitä maajoukkueessa pelaaminen edes käytännön elämän kannalta tarkoittaa... Mutta anyway meitäkin rankattiin aika raa'asti 1. ja 2. joukkueisiin. Jalkapallon puolelta löytyy hyvin höntsäporukoita mutta sitähän ei tässä haettu:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap en jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta viulunsoiton voi ainakin aloittaa! Ihan höpö höpöä että olisi liian vanha. Itse aloitin 9-vuotiaana ja soitan edelleen lähemmäs 30-vuotiaana. Olen hyvä soittamaan, sen voin sanoa.
Ehkä isommissa kaupungeissa voi olla harrastusryhmiä monentasoisille harrastajille, mutta ei pienemmillä paikkakunnilla. Pitäisikö sinun mielestä sitten näiden lasten olla harrastamatta, jos eivät tajunneet 4-vuotiaana aloittaa?
Ja miksi siellä joukkueessa ei voisi olla ”huonompiakin” vain harrastamisen ilosta? Luulen, että lapsia se ei haittaisi vaan vanhempia. Eihän niihin turnauksiin ole pakko osallistua ennen kuin taidot on sillä tasolla, että siellä pärjää.
Juuri tällaisten nykyvanhempien asenteiden vuoksi on päässyt lasten harrastuspiireissä päässyt syntymään se tilanne minkä ap kuvaili.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elina Gustafsson aloitti nyrkkeilyn 20-vuotiaana, nyt hän on maailman huippuja.
Sitten on se joku mies, joka aloitti oopperalaulamisen vasta aikuisena ilman mitään aiempaa laulukokemusta ja josta noin vain on kohonnut yksi tunnetuimmista tämän päivän suomalaisartisteista. Kiertelee maailman lavoja, käy välillä Suomessa piipahtamassa. Ei tule nyt nimi mieleen.
Oliko Elina tehnyt mitään herkkyysiässä vai istuiko kotona värittämässä yksisarviskirjaa?
Ja muutenkin nuo esimerkit on hauskoja: 1/5 000 000
Onnea matkaan että tenavasi on lumihiutale
Tämähän se on. Jos on pienestä pitäen harrastanut monipuolisesti liikuntaa, on mahdollista vielä teini-iässä aloittaa jokin urheilu, tanssi tms. Siellä on silloin se fysiikka kordinaatio yms hanskassa. Esim tyttäreni on harrastanut omaa lajiaan 6 vuotiaasta lähtien ja jossain vaiheessa harjoittelusta tuli tavoitteellista. Suhteellisen helposti muutkin lajit pystyy omaksumaan.
AP voisi ehdottaa kilpavoimistelun sijaan naisvoimistelua. Mukavaa liikuntaa ryhmässä ja pääsee myös esiintymään.
Missä päin Suomea on naisvoimistelua? Eikös se ole joku 50-luvun villitys?
Meidän länsisuomalaisessa kunnassamme naisvoimistelijat pitävät aikuisten "normaalien" jumppien lisäksi ties mitä zumbaa ja joogaa. Lisäksi on pikkulasten taaperoliikuntakerhoja ja satubalettia ja kouluikäisille erilaisia voimistelu- ja cheerleading-ryhmiä. Vuosimaksu on alaikäisestä muistaakseni 40 euroa, aikuiselta noin 50 euroa. 70 eurolla saa osallistua niin moneen ryhmään kuin haluaa.
Jos tyttöä yhtään kiinnostaa niin Cheerleadingin voi aloittaa ja mikäli motivaatiota ja halukkuuta löytyy niin alkeisjoukkueesta voi alkaa nousta eteenpäin! Ja ei se ei ole mitään lätkäpeleissä keikuttamista
Höntsäjuttuja voi ihan itsekin alkaa pitää. Kokoatte vain muutaman perheen yhteen, päätätte päivän ja kellonajan, ja sitten sovitte kiertävän systeemin. Kerran viikossa yksi aikuinen uhraa pari tuntia elämästään siihen, että valvoo esim. kymmenpäisen katraan uintia tai jalkapallopeliä tai jääkiekkoilua tai mikä laji nyt teillä onkaan sydäntä lähellä.
Minä olen pitänyt kuusi vuotta (lapsi on nyt 11-v.) itsekseni lapseni+kaverilauman jääkiekkohöntsää koulun kentällä. Mukaan saa tulla kuka vain, vaikka jonkun koulukaverin saisi joskus innostettua. Sääntönä on ollut, että kypärä on pakollinen, ketään ei taklata, "junnut" pelaavat heikkotasoisten mukaan eivätkä pyöritä osaamattomia miten sattuu. Vuosien myötä on porukka kasvanutkin. Puolisoni taas on vienyt useasti lasta kaveriporukkansa kanssa metsään ja suolle vaeltamaan pieniä muutaman kilometrin reittejä sekä kalaan. Meillä on vain yksi lapsi, joten on ollut kiva tehdä tuollaisia juttuja niin, että on ollut kavereita mukana. Lapsen kaverit osaavat olla fiksusti, eikä ongelmia ole ollut. Aina on mennyt perille, kun on vaivihkaa huomauttanut jostain huutelusta tms.
Olen ollut kova musiikinkuuntelija noin 10.v lähtien, mutta omaa instrumenttiani aloin soittamaan lähes suoraan bändin kanssa vasta reilusti päälle parikymppisenä, kun rohkeutta kokeilla tuli tarpeeksi.
Eli aina voi oppia ja tulla "hyväksi", miten sen sitten ikinä määritteleekään.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä isommissa kaupungeissa voi olla harrastusryhmiä monentasoisille harrastajille, mutta ei pienemmillä paikkakunnilla. Pitäisikö sinun mielestä sitten näiden lasten olla harrastamatta, jos eivät tajunneet 4-vuotiaana aloittaa?
Ja miksi siellä joukkueessa ei voisi olla ”huonompiakin” vain harrastamisen ilosta? Luulen, että lapsia se ei haittaisi vaan vanhempia. Eihän niihin turnauksiin ole pakko osallistua ennen kuin taidot on sillä tasolla, että siellä pärjää.
Juuri tällaisten nykyvanhempien asenteiden vuoksi on päässyt lasten harrastuspiireissä päässyt syntymään se tilanne minkä ap kuvaili.
Keneltä kysyt?
Lapsi pitää ilmoittaa harrastusryhmään noin 3kk ennen synnytystä. Harrastus pitää toki olla aloitettuna ja harrastustaustaa olisi hyvä olla n. 5 vuotta.
Taitaa olla lähinnä hippalajeissa tuo vanhana aloittaminen. Täyskontaktilajeissa, judo, paini, jne. aloitetaan kyllä yleensä heti kun lapsi on oppinut kuuntelemaan ohjeita.