Lue keskustelun säännöt.
Missä iässä ne lasten harrastukset pitää viimeistään alkaa, että kehittyy hyväksi?
Minua suuresti ihmetyttää, kun tytär 10 v. haluaisi aloittaa voimistelun. Otin jo keväällä yhteyttä erääseen voimisteluseuraan, josta valmentaja sanoi, että vähän myöhäinen ikähän tuo on aloittaa, jos aikoo kehittyä hyväksi. Suurin osa kuulemma aloittaa 5-8-vuotiaina, joten tyttäreni on varmasti vanhin aloittaja tulevana syksynä, jos jää jonottamaan paikkaa (näin siis kerrottiin). No, mietin sitten, voisiko hän aloittaa viulun soiton, koska on ollut lahjakas musiikissa (koulussa musiikki kiitettävä), ja koska häntä itseään kiinnostaisi viulun tai pianon soittaminen. Puolituttu viulunsoiton opettaja antoi ymmärtää, että kun ei ole mistään instrumentista lajitaustaa, voi olla vaikeaa aloittaa enää 10-11-vuotiaana viulun soittoa. Hän suositteli ennemmin esim. pianoa tai kitaraa, niissä voi kehittyä hyväksi vielä tuossa iässä aloittava. Nämä eivät kiinnosta tytärtäni. Olen hiukan hämmästynyt, että mihin harrastukseen tuon tytön pitäisi sitten mennä. Entäs sitten jos vaan menee viulua harjoittelemaan ja musiikin teoriatunneille ilman mitään paineita kehittyä huipuksi? Onko se muka paha asia? Tai voimistelun aloitus 5. luokan alussa? Pakkoko siinä on huipuksi kehittyä, vaikkei ole mistään lajista aiempaa kokemusta? Mikä sitten on sellaista, minkä voi aloittaa tuossa iässä ilman että valmentajan/opettajan asenne on, että olet vähän vanha enää aloittamaan?
Kommentit (501)
Meillä 15v poika, jolle harrastusta ei ole löytynyt. Ala-asteella harrasti jonkin aikaa mm.sählyä, pesistä jne, mutta ns. mikään ei ole hänelle kolahtanut. Nyt ongelmana on juuri se, että hirveän vähän on ryhmiä isoille vasta-alkajille. Syksyisin taitaa joku karate tmv alkaa nuorille.
Tyttö taas on 10v ja tanssinut yli 6 vuotta. Alkanut ihan naperotanssista. Sitten show/jazzia ja lisäksi viikossa myös koreografia-treenit. Tulevana syksynä mukaan tulee vielä baletti-tunti ja nykytanssi. Kisaryhmässä on. Tämän se vaatii, että saa kisata.
Monet ovat valitettavasti jo auttamattomasti ulkona, niin se vaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi edes pitäisi olla tavoitteena kehittyä erityisen hyväksi? Harrastushan on nimenomaan HARRASTUS, ei mikään ura jolla pitäisi edetä. Harrastuksen pitää olla mielekästä tekemistä ja voimavara josta saa iloa ja jaksamista! Joku yksilö nyt sitten aina on poikkeuksellisen hyvä ja kilpailuhenkinen, mutta eihän nyt kaikkien tarvitse olla! Ärsyttää muutenkin kun jo lasten leikkejä arvioidaan ja arvostellaan että onko ne varmasti kehittäviä. Eikö mitään voi tehdä vain siksi että se on kivaa?!
Ihmiset nyt vaan on erilaisia. Kuten jo itsekin totesit, toiset on kilpailuhenkisiä. Kaikille ei riitä se että on hyvä, pitää olla "paras" tai ainakin pyrkiä siihen. Ehkä ap:n ongelma on että kysyi väärästä voimisteluseurasta joka on kilpailutavotteinen jossa tuo ikä voi jo noustakin ongelmaksi harrastuksen aloittamiseen?
Vierailija kirjoitti:
Meillä 15v poika, jolle harrastusta ei ole löytynyt. Ala-asteella harrasti jonkin aikaa mm.sählyä, pesistä jne, mutta ns. mikään ei ole hänelle kolahtanut. Nyt ongelmana on juuri se, että hirveän vähän on ryhmiä isoille vasta-alkajille. Syksyisin taitaa joku karate tmv alkaa nuorille.
Tyttö taas on 10v ja tanssinut yli 6 vuotta. Alkanut ihan naperotanssista. Sitten show/jazzia ja lisäksi viikossa myös koreografia-treenit. Tulevana syksynä mukaan tulee vielä baletti-tunti ja nykytanssi. Kisaryhmässä on. Tämän se vaatii, että saa kisata.
Monet ovat valitettavasti jo auttamattomasti ulkona, niin se vaan on.
Ulkona mista? Kilpaileminen ei muuten ole vakavallekaan tanssinharrastajalle mikaan paamaara, suurin osa maailman parhaista tanssijoista ei varmaan ole ikina ollut yksissakaan varsinaisissa kilpailuissa (koulujen sisaankarsinnoissa ehka korkeintaan). Eli kyseinen laji ei todellakaan ole tyypillisesti kilpailulaji, ja kovaa treenaaminen taitaa olla "oikeille'" tanssijoille sen hinta, etta saa tanssia. Ja he haluavat tehda niin.
Olen tuo aikuistelinejumpassa kaynyt. Onneksi nykyaan saa kaikenikaiset aloittaa ja harrastaa kaikkea. Olen kokeillut melkein mita vaan ja tallaisten vahan epatavallisempien (ja vaativaksi miellettyjen) liikuntajuttujen ryhmissa on aika paljon naita entisia keskinkertaisia kilpaurheilijoita. Eivat he fyysisesti mitaan yli-ihmisia todellakaan ole (oikeasti menestyneet kilpaurheilijat voivat sita ollakin). Kaikkien positiivisin mielikuva on niista, jotka tuntuvat oikeasti vaan nauttivan liikunnasta ja haluavat oppia uutta. Ehka kilpaileminen oli heille aina kuitenkin toisarvoista.
Vierailija kirjoitti:
Meillä 15v poika, jolle harrastusta ei ole löytynyt. Ala-asteella harrasti jonkin aikaa mm.sählyä, pesistä jne, mutta ns. mikään ei ole hänelle kolahtanut. Nyt ongelmana on juuri se, että hirveän vähän on ryhmiä isoille vasta-alkajille. Syksyisin taitaa joku karate tmv alkaa nuorille.
Tyttö taas on 10v ja tanssinut yli 6 vuotta. Alkanut ihan naperotanssista. Sitten show/jazzia ja lisäksi viikossa myös koreografia-treenit. Tulevana syksynä mukaan tulee vielä baletti-tunti ja nykytanssi. Kisaryhmässä on. Tämän se vaatii, että saa kisata.
Monet ovat valitettavasti jo auttamattomasti ulkona, niin se vaan on.
Kuntosali pojalle. Itsekin olin skidinä tuollainen, että harrastelin vähän aikaa sitä sun tätä, mutta nyt voimaharjoittelu on jäänyt ohjelmaan jo yli kymmeneksi vuodeksi.
Kuulostaa kyllä kovasti vanhemman halulta projisoida omaan lapseensa oman toteutumattoman lahjakkuutensa ilmentyminen.
Tai mistä minä tiedän.
Olen kuunnellut 2-vuotiasta, joka kilpaili laulukilpailussa, säestäen itseään pianolla. Kun ei laulu lapsen flunssan vuoksi kulkenut, arvosteltiin vain soitto...
Toisaalta on merkittävän suomalaisen pianokilpailun voittanut (nyt en muista tuon nuoren naisen nimeä), joka alkoi opetella pianonsoittoa vasta 17-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva, kun aikuisena on niin paljon vapaampaa. Voi pelata futista puulaakisarjassa ilman sen suurempia paineita, tai vaikka ilmoittautua aikuisbalettiin ilman että tähtäimessä olisi ura Mariinski-teatterissa.
Vierailija kirjoitti:
Kiva, kun aikuisena on niin paljon vapaampaa. Voi pelata futista puulaakisarjassa ilman sen suurempia paineita, tai vaikka ilmoittautua aikuisbalettiin ilman että tähtäimessä olisi ura Mariinski-teatterissa.
En tajua miten se on vapaampaa että vaihtoehtoja on vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa ihmetellyt itsekin. Minulla on 9-vuotias tyttö, joka tykkäisi ”vain” harrastaa, ei siis ole mitenkään kilpailuhenkinen. Jalkapalloa on harrastanut, mutta siinäkin olisi vain kiva pelailla kavereiden kanssa. Sama telinevoikassa, ei häntä kiinnosta kilpailut, vaan sielläkin on kiva käydä temppuilemassa kavereiden kanssa.
Itsestäni tämä nykysuuntaus on huolestuttava, kun jokaisen pitäisi olla paras ja se on ihan puhtaasti vanhemmista lähtöisin oleva ongelma. Entä jos joku 12-vuotias haluaa aloittaa uuden harrastuksen, mutta ei oteta porukkaan ja syrjäytyy sen vuoksi. Enemmän pitäisi kannustaa liikunnan iloon. Ja tämä koskee myös koululiikuntaa, sielläkin kilpaillaan jatkuvasti jostain ja valitaan parhaat osallistujat milloin mihinkin. Veikkaan, että jos lapsesta asti pakotetaan liikkumaan, niin ei se innostus välttämättä aikuisena kestä.
Eikö siellä muka ole yhtään harrastusporukkaa jossa ei onnistu pelkkä harrastaminen ilman vakavamielistä kilpailua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi pitäisi "kehittyä hyväksi", eikö riitä että on hauskaa ja saa kavereita?
Huipputasolle päästäkseen pitää aloittaa muutaman vuoden, s.o. 3-4 v. iässä ja olla huippulahjakas.
Vähän tulee mieleen, yrittääkö tässä vanhempi panna lasta toteuttamaan vanhemman haaveita. Se ei johda mihinkään hyvään, kukin haaveilkoon ja toteuttakoon itse omat haaveensa.
Urheilusta on paljon kirjoitettu jo, niin kommentoin hiukan musiikkipuolta.
Viulu tosiaan tyypillisesti aloitetaan 5-7-vuotiaana. Ei välttämättä niinkään sen takia, etteikö sitä voisi aloittaa myöhemmin, vaan pikemminkin siksi, että siinä iässä ei oikein pysty aloittamaan muuta soitinta kuin pianon tai jousisoittimen, joten nuorimmat musiikkiopistoon pääsijät jakautuvat näihin soittimiin. Pianossa voi aloitella sen minkä ylettyy, ja viuluista ja selloista on lasten kokoisia versioita. Puhaltimista ei ole, ja niihin pitää myös jaksaa puhaltaa, ja pysyvistä etuhampaistakin voi olla hyötyä. Näin ollen puhaltimet aloitetaan tyypillisesti vanhempana. Monet niistä onnistuvat noin 8-10v iässä, mutta esimerkiksi fagotti vaatii käytännössä aikuisen koon, ja siinä aloittajat ovat usein vähintään 15-vuotiaita. Näidenkin soittimien soittajissa on kuitenkin olemassa maailman huippuja ja ammattilaisia, joten kaikkia soittimia ei ole pakko aloittaa ihan pienenä.
Mutta viulu on siinä mielessä kaikkein vaikeimpia soittimia, että siinä pitää olla tosi tarkka korva. Kun ei ole mitään otenauhoja niinkuin kitarassa, eikä muitakaan nappuloita tai näppäimiä, vaan pitää vaan laittaa sormi johonkin kohtaan ja kuulla, tuleeko sieltä oikea ääni ja puhtaana. Myös viulun viritys vaatii tosi tarkan korvan. Ne joilla tällaiset kyvyt on, usein pääsevät musiikkiopistoon jo pienenä. Mun sävelkorva ei ikinä riittäisi viuluun, mutta riittää oikein hyvin klarinettiin, jota aloin soittaa 12-vuotiaana. Pärjäsin siinä musiikkiopistovuosinani oikein hyvin, soitonopettaja piti ammattiuraakin mahdollisena, mutta ykköskiinnostukseni olivat muualla, joten en koskaan pyrkinyt ammattilaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi "kehittyä hyväksi", eikö riitä että on hauskaa ja saa kavereita?
Huipputasolle päästäkseen pitää aloittaa muutaman vuoden, s.o. 3-4 v. iässä ja olla huippulahjakas.
Vähän tulee mieleen, yrittääkö tässä vanhempi panna lasta toteuttamaan vanhemman haaveita. Se ei johda mihinkään hyvään, kukin haaveilkoon ja toteuttakoon itse omat haaveensa.
Olen sun kanssa täsmälleen samaa mieltä. Onhan mulla tietenkin vuosien harjoittelun (telinevoimistelu, taitoluistelu, baletti) tuloksena hoikka ja notkea vartalo, jota monet ihailevat. Kohtuuttomat vaatimukset ja menestymisen pakko tekivät minusta kuitenkin epävarman ja heikkoitsetuntoisen nuoren aikuisen. Jälkikäteen mietin, oliko kaikki sen arvoista. Antakaa lastenne harrastaa vaikka puissa kiipeilyä, kunhan heidän elämässään säilyy ilo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa lapset eivät harrasta, lapset kilpailevat. Näitä ryhmiä vetävät yleesä ihmiset, joilla itselläänkin on kilpaurheilutausta.
Lapsi aloitti jalkapallon 6 v. ja lopetti 11 v. Harjoitusten määrä nousi tuossa vaiheessa 4 kertaan viikossa ja pelit sitten viikonloppuisin.Näinhän se on, valitettavasti.
Oma poikani lopetti futsalin ja jalkapallon 14-vuotiaana, kun harjoitusten määrä alkoi nousta 3-4 kertaan viikossa eikä aikaa tuntunut jäävän enää millekään muulle.
Minulta jäi muodostelmaluistelu 9-vuotiaana kun treenejä olisi ollut kahdeksat viikossa.
Omat lapseni ovat harrastaneet leikki-iästä lähtien vuoden, pari yhtä lajia, sitten toista (sirkus, tanssi, uimakoulu, tennis, jalkapallo, parkour, pesis nyt äkkisiltään tulee mieleen), ovat nyt alakoululaisia. Vaihtavat sitten kun keksivät jotain uutta mielenkiintoista. Maksettu kausi käydään loppuun ja sinnikkyyttä noista lapsista ei puutu, määrätietoiseksi pitkäjänteiseksi harjoitteluksi riittää minusta peruskoulukin, joten en ole nähnyt aihetta vaatia lajiuskollisuutta. Mutta en voi olla miettimättä kadunko joskus, että en painostanut jatkamaan yhden lajin parissa ja tulemaan "hyväksi" jossain. Kaipaavatko nuo joskus sitä? Nyt uskon enemmän liikunnan iloon, uudesta innostumiseen ja siihen että haluaa oppia erilaisia taitoja. Ja uskon, että harrastaminen jatkuu varmemmin läpi nuoruusiän jos se on jotain mitä voi tehdä vähän kevyemmällä asenteella ja suuntaa mieltymysten mukaan muuttaen - ja saatan olla täysin väärässä. Itse olen vasta aikuisena uskaltanut aloittaa harrastuksia sillä asenteella että "kunhan kokeilen", moni juttu on jäänyt kokeilun asteelle ja jotkut sitten palaavat uudelleen ja uudelleen arkeeni muodossa tai toisessa, kuten tanssi.
Tyttäreni harrasti kanssa ala-asteella kaikkea mahdollista voimistelussa ja baletista jääkiekkoon, jalkapalloon, ratsastukseen ja pianonsoittoon. Sitten yläasteikään mennessä kaikissa harjoittelumäärät nousivat niin suuriksi, että pikkuhiljaa oli pakko karsia yksi kerrallaan pois. Nyt 18 v. Vain rakkain laji on jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
http://www.terveurheilija.fi/kymppiympyra/urheilijanominaisuudet/nuoren…
Lapsilla on siis herkkyyskausia ja tiettyjä taitoja opitaan nuorena, tiettyjä myöhemmin.
Nuorena opitaan morotiikkaa ja yleistaitoja. Yksilöllisiä eroja (kuten 1/100 000 000 fanit muistavat antaa esimerkin jostain joka on aloittanut myöhemmin) löytyy varmasti.
Lisäksi on siirtovaikutusta. On esimerkiksi huomattu että skeittaus ja uinti auttaa nyrkkeilyssä, käsi-silmä koordinaatio skeittauksesta ja uinnista kestävyyttä.
Tärkeämpää olisi siis lapsena tehdä jotain ja kaikkea. Erikoistumaan ehtii sitten myöhemmin kun tulee ajankäyttöongelmia.
Oma tytär aloitti joukkuevoimistelun 9 vuotiaana. Nyt hän on 17v ja voimistelee SM tasolla. Käyvät myös kansainvälisissä kisoissa.
Sitä ennen oli lähinnä pihaliikuskelua tms.
Hänellä on pienestä pitäen ollut hyvä musiikkikorva. Käytettiin muskarissa jne. mutta alakouluiässä laulunopettaja sanoi suoraan, että tälle riittää kotona lauleskelu. Ei tarvii opastaa ja ohjata enempiä. Sitten ehkä yläasteen jälkeen, jos kiinnostusta on klassiseen yms. lauluun, niin silloin palatkaan musiikinopettajan pariin... tai hakee kouluun jne. Näillä kyseisillä taidoilla pääsee helposti esiintyväksikin taiteilijaksi, jos on sellaisia mielitekoja. Lähinnä tyttärelle laulaminen on stressin poistoa. Jotain muuta koulun ja voimistelun lisäksi.
Hän myös maalaa, aloitti sen yläasteella. Ns. koulun kerhossa, mutta haki kaupungin taidekouluunkin. Yhtenä päivän viikossa käy siellä sitten taiteilemassa.
Itse olen suht aktiivinen tuossa joukkuevoimistelu seurassa... ja siellä on pikkasen kökköä se, että pienissä seuroissa myös kurkoitetaan taivaisiin, jos vaan on tarpeeksi motivoituja lapsia. Se harrastepuoli jää sitten täysin jalkoihin.
Sama juttu oli pojan koriksen kanssa. Yläasteikäisenä loppui "kaikki pelaa" systeemit ja sen jälkeen pelaamisesta tuli totista kisaamista ja kehittymistä. Harrastaminen loppui siihen. NYT 18 vuotiaana hän pääsi "pappajoukkueen", jossa voi pelata korista muuten vaan. Siellä on keski-ikäisiä miehiä ja näiden nuoria aikuisia poikia.
Yläasteellahan niitä harrastuksia tarvis, mutta tää on jotenkin niin pirun nurinkurista. Ehkä tää on vaan omien kulmien ongelma ja muualla olisi fiksummin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elina Gustafsson aloitti nyrkkeilyn 20-vuotiaana, nyt hän on maailman huippuja.
Sitten on se joku mies, joka aloitti oopperalaulamisen vasta aikuisena ilman mitään aiempaa laulukokemusta ja josta noin vain on kohonnut yksi tunnetuimmista tämän päivän suomalaisartisteista. Kiertelee maailman lavoja, käy välillä Suomessa piipahtamassa. Ei tule nyt nimi mieleen.
Ei naisten nyrkkeilyä voi verrata esim. taitoluisteluun tai voimistelun. Taitotaso ja harrastajien määrä on täysin eri. Samoin voisin ihan mutullakin väittää, että venäläiset ja kiinalaiset treenauttaa jo pikkulapsia todella kovaa. Ei sieltä muuten voi säännöllisesti nousta ihan teini-ikäisiä supervoimistelijoita.
Kun Elina on vasta aloittanut nyrkkeilyuraansa, on jo huippuvoimistelujat eläkkeellä. Näin kärjistetysti. Mutta ero on huima.
Oma poikani on 12 ja on pelannut jääkiekkoa pienestä asti. Ei siihen joukkueeseen ole enää vuosiin voinut kukaan aloittelija nousta, pelaavat jo harjoittelun tuloksena niin kovaa ja taitavasti. Joten kyllä hyvin moneen lajiin 10-vuotias on jo liian vanha.
Ahaa, anteeksi. En ymmärtänyt, että tässä etsitään harrastusta, jossa ollaan "huipulla" kaksikymppisenä, minkä jälkeen sitä ei enää voi harrastaa. Kuvittelin, että ap:n lapsi etsii kivaa liikuntaharrastusta, josta voisi olla iloa vaikka loppuelämäksi, eikä jotain, mikä lopetetaan, kun 18 kilahtaa mittariin.
Aloituksessa kysyttiin, missä iässä viimeistään jonkin asian opetteleminen pitää aloittaa, jotta voi kehittyä hyväksi. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat aloittaneet jonkin asian vasta täysi-ikäisenä, ja kehittyneet erinomaisiksi. Moni aloittaa vaikkapa juoksuharrastuksen aikuisena ihan tyhjästä ja jonkin vuoden jälkeen käy vuosittain juoksemassa maratoneja. Tuossa aiemmin oli kaksi erimerkkiä, jotka ovat edenneet maailman huipulle asti, mutta ap ei ilmeisesti ihan siihen mittakaavaan suunnittele lapsensa harrastusta.
Kuten joku jo mainitsikin, puhallinsoittimien, erityisesti vaskipuhaltimien, soiton moni aloittaa "vasta" noin 10-vuotiaana tai vanhempana. Isot soittimet ovat liian painavia pienille käsille.
Joko Joko-pallo on hyvä.. Voi aloittaa tuossa iässä ja vaatii sekä älyä että fysiikkaa. Suosittelen👍
Tosiasia on, että 80% lapsista aloittaa jonkun harrastuksen 5-7v, oikeastaan ekalla luokalla pääsee vielä mukaan, sen jälkeen huonommin.
Ne loput 20% ei sitten taidakaan mitään ohjattua harrastaa, pelaavat, lukevat, piirtävät, ovat perheen ja kavereiden kanssa.
Teini/opiskeluiässä on uuden aloittamisen mahdollisuus, kun vaihdetaan harrastuksia ja etsitään höntsäryhmiä.
Vasta 2-vuotiaana Andre isä TEIPPASI tennis mailan pojan käteen. Sillä sitten sängyssään mäiski ja oli kuulemma jo 3-vuotiaana oikein hyvä pelaaja!