Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Missä iässä ne lasten harrastukset pitää viimeistään alkaa, että kehittyy hyväksi?
Minua suuresti ihmetyttää, kun tytär 10 v. haluaisi aloittaa voimistelun. Otin jo keväällä yhteyttä erääseen voimisteluseuraan, josta valmentaja sanoi, että vähän myöhäinen ikähän tuo on aloittaa, jos aikoo kehittyä hyväksi. Suurin osa kuulemma aloittaa 5-8-vuotiaina, joten tyttäreni on varmasti vanhin aloittaja tulevana syksynä, jos jää jonottamaan paikkaa (näin siis kerrottiin). No, mietin sitten, voisiko hän aloittaa viulun soiton, koska on ollut lahjakas musiikissa (koulussa musiikki kiitettävä), ja koska häntä itseään kiinnostaisi viulun tai pianon soittaminen. Puolituttu viulunsoiton opettaja antoi ymmärtää, että kun ei ole mistään instrumentista lajitaustaa, voi olla vaikeaa aloittaa enää 10-11-vuotiaana viulun soittoa. Hän suositteli ennemmin esim. pianoa tai kitaraa, niissä voi kehittyä hyväksi vielä tuossa iässä aloittava. Nämä eivät kiinnosta tytärtäni. Olen hiukan hämmästynyt, että mihin harrastukseen tuon tytön pitäisi sitten mennä. Entäs sitten jos vaan menee viulua harjoittelemaan ja musiikin teoriatunneille ilman mitään paineita kehittyä huipuksi? Onko se muka paha asia? Tai voimistelun aloitus 5. luokan alussa? Pakkoko siinä on huipuksi kehittyä, vaikkei ole mistään lajista aiempaa kokemusta? Mikä sitten on sellaista, minkä voi aloittaa tuossa iässä ilman että valmentajan/opettajan asenne on, että olet vähän vanha enää aloittamaan?
Kommentit (501)
Vierailija kirjoitti:
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.
Niin?
Eikö ole parempi että lapsi on hyvä jossain ja osaa jonkin taidon, josta voi tulla ammatti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä keskusteluja kun lukee, niin empä ihmettele lasten ja nuorten lisääntyviä mielenterveysongelmia ja aikuisten loppuunpalamisia.
Jos jo lapsesta asti harrastuksetkin määritellään sen mukaan ehtiikö kehittyä huipuksi, niin ompa kumma että sama suorituspaine seuraa läpi elämän.
Miksi lähtökohtana ei ole harrastuksen mielekkyys ihan vain iloa ja hyvää energiaa tuottavana tekemisenä?
Miksi lapsen pitää sitoutua aikuisen vanhemman tai valmentajan omiin toteutumattomiin toiveisiin, ja pyrkiä kohti sellaista menestystä mitä ei välttämättä ole eikä tule olemaan, kuin ehkä yhdelle tuhansista?
Hoitakaa aikuiset oikeesti päänne kuntoon ja miettikää mikä saa teidät toimimaan näin, mikä on motiivi taustalla?
Tällaisessa toiminassa ei ole mitään hyvää lapsen kannalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4-5v. Kaikki lahjakkaat urheilijat ja soittajat ovat aloittaneet n. 4-5-vuotiaana.
Päinvastoin. Oikeasti lahjakas voi aloittaa vanhempanakin. Mutta jos on keskinkertainen, ja haluaa tulla hyväksi, kannattaa aloittaa totta kai mahdollisimman nuorena, jotta on enemmän aikaa treenata.
Nykytutkimuksen mukaan geneettisen lahjakkuuden merkitys on huomattavasti pienempi, kuin on aikaemmin luultu. Paljon enemmän merkitystä on harjoittelulla ja esim. sillä, miten lapsi on liikkunut taaperoaikana ja varhaislapsuudessaan.
Ne "lahjakkaat" lapset ovat niitä, jotka ovat saaneet pienestä pitäen kävellä itse, eikä kaikkialle ole menty rattailla ja joita on jaksettu viedä leikkipuistoihin yms. möyrimään niin, että he ovat oppineet hallitsemaan kehoaan pienestä pitäen. Nämä ovat sellaisia taitoja, joiden oppimisen herkkyyskaudet ovat hyvin nuorina ja 10-vuotiaana, saati aikuisena, on todella vaikeaa enää ottaa kiinni lapsuuden laiminlyöntejä.
Sanonta "Lahjakkuus on laiskojen ihmisten nimitys harjoittelulle", on hyvin paikkansa pitävä.
Meillä muksu pelasi fudista Vjs:ssä. Oli vielä siinä huonoimpien ryhmässä eli ei tulostavoitteita, kunhan pelataan. Meidän muksu kävi kaikissa harkoissa. Peleissä ei kertaakaan päässyt kentälle ennen kuin toisen puoliajan lopussa. Ihan kiva kun yhteen peliin ajettiin muutama kymmenen kilometriä. Ainoastaan yksi vaihtopelaaja. No meidän vaihtopelaaja pääsi kentälle toisen puoliajan lopulla :C
Ihan kiva kun toinen tykkäsi fudiksesta yli kaiken ja valmentajat söivät kaiken innon.
Valmentajilla pitäisi olla joku luonnetesti tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.
Niin?
Eikö ole parempi että lapsi on hyvä jossain ja osaa jonkin taidon, josta voi tulla ammatti?
Pointti onkin, että onko kyseessä harrastus vai ammattiin opiskelu, jos tavoite on ammatti? Kumpi sinusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun lukee, niin empä ihmettele lasten ja nuorten lisääntyviä mielenterveysongelmia ja aikuisten loppuunpalamisia.
Jos jo lapsesta asti harrastuksetkin määritellään sen mukaan ehtiikö kehittyä huipuksi, niin ompa kumma että sama suorituspaine seuraa läpi elämän.
Miksi lähtökohtana ei ole harrastuksen mielekkyys ihan vain iloa ja hyvää energiaa tuottavana tekemisenä?
Miksi lapsen pitää sitoutua aikuisen vanhemman tai valmentajan omiin toteutumattomiin toiveisiin, ja pyrkiä kohti sellaista menestystä mitä ei välttämättä ole eikä tule olemaan, kuin ehkä yhdelle tuhansista?
Hoitakaa aikuiset oikeesti päänne kuntoon ja miettikää mikä saa teidät toimimaan näin, mikä on motiivi taustalla?
Tällaisessa toiminassa ei ole mitään hyvää lapsen kannalta.
Miksi elämässä kannattaa tavoitella yhtään mitään kun suurella todennäköisyydellä se jää saavuttamatta?
On olemassa kaltaisiani ihmisiä, jotka asettavat tavoitteita ja päämääriä. Vaikka ne tavoitteet jäisivät saavutamatta niin matka tavoitetta kohden on aina silti antanut paljon enemmän kuin se on ottanut.
Suosittelen kokeilemaan.
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun lukee, niin empä ihmettele lasten ja nuorten lisääntyviä mielenterveysongelmia ja aikuisten loppuunpalamisia.
Jos jo lapsesta asti harrastuksetkin määritellään sen mukaan ehtiikö kehittyä huipuksi, niin ompa kumma että sama suorituspaine seuraa läpi elämän.
Miksi lähtökohtana ei ole harrastuksen mielekkyys ihan vain iloa ja hyvää energiaa tuottavana tekemisenä?
Miksi lapsen pitää sitoutua aikuisen vanhemman tai valmentajan omiin toteutumattomiin toiveisiin, ja pyrkiä kohti sellaista menestystä mitä ei välttämättä ole eikä tule olemaan, kuin ehkä yhdelle tuhansista?
Hoitakaa aikuiset oikeesti päänne kuntoon ja miettikää mikä saa teidät toimimaan näin, mikä on motiivi taustalla?
Tällaisessa toiminassa ei ole mitään hyvää lapsen kannalta.
Ei kysymys ole siitä, että tarvitseeko lapsen kehittyä huipulle, vaan nimenomaan siitä, että harrastus on mielekästä.
Esimerkiksi ap:n tapauksessa, jossa hän halusi viedä 10-vuotiasta esiteiniä voimistelun alkeistreeneihin, on vain vastuullista valmentajalta kertoa, että hän on nyt myöhässä. Jos muut aloittajat ovat 5-vuotiata, treenit on suunniteltu viihdyttämään päiväkoti-ikäisiä ja 10-vuotias tuskin haluaisi leikkiä samoja leikkejä heidän kanssaan. Toisaalta ei hän voi oikein mennä yht'äkkiä omanikäistensä 5 vuotta harrastaneiden ryhmään, koska tasoero on niin valtava, että kenelläkään ei olisi kivaa. Ap:n lapsi ei voisi tehdä samoja harjoitteita, kuin muu ryhmä tai muun ryhmän pitäisi pudottaa harjoittelunsa tasoa reilusti. Kumpikaan ei varmaan olisi kenenkään kannalta hyvä vaihtoehto.
Kun on vaikka kuinka paljon harrastuksia, joita voi harrastaa höntsäten, niin miksi pitää tunkea niihin kahteen kaikkein stereotyyppisimpään varhaisen erikoistumisen lajiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.
Niin?
Eikö ole parempi että lapsi on hyvä jossain ja osaa jonkin taidon, josta voi tulla ammatti?Pointti onkin, että onko kyseessä harrastus vai ammattiin opiskelu, jos tavoite on ammatti? Kumpi sinusta?
Mitä väliä, anna lapsen tehdä ja kokeilla kuinka pitkälle hän pääsee.
Minulla oli ensin harrastus ja siitä tuli sitten ammattini. Olen erittäin kiitollinen että saa tehdä sitä, mitä rakastan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun lukee, niin empä ihmettele lasten ja nuorten lisääntyviä mielenterveysongelmia ja aikuisten loppuunpalamisia.
Jos jo lapsesta asti harrastuksetkin määritellään sen mukaan ehtiikö kehittyä huipuksi, niin ompa kumma että sama suorituspaine seuraa läpi elämän.
Miksi lähtökohtana ei ole harrastuksen mielekkyys ihan vain iloa ja hyvää energiaa tuottavana tekemisenä?
Miksi lapsen pitää sitoutua aikuisen vanhemman tai valmentajan omiin toteutumattomiin toiveisiin, ja pyrkiä kohti sellaista menestystä mitä ei välttämättä ole eikä tule olemaan, kuin ehkä yhdelle tuhansista?
Hoitakaa aikuiset oikeesti päänne kuntoon ja miettikää mikä saa teidät toimimaan näin, mikä on motiivi taustalla?
Tällaisessa toiminassa ei ole mitään hyvää lapsen kannalta.Miksi elämässä kannattaa tavoitella yhtään mitään kun suurella todennäköisyydellä se jää saavuttamatta?
On olemassa kaltaisiani ihmisiä, jotka asettavat tavoitteita ja päämääriä. Vaikka ne tavoitteet jäisivät saavutamatta niin matka tavoitetta kohden on aina silti antanut paljon enemmän kuin se on ottanut.
Suosittelen kokeilemaan.
Eikö tavoite voi olla, että harrastaminen on mukavaa ajanvietettä tai kunnon kohottamista, ilman mitään ammattilaisuraan tähtäämistä?
Eikö hammaslääkäriksi haluava voi harrastaa koripalloa ihan vain omaksi ilokseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.
Se, että lapsi oppii panostamaan johonkin tavoitteeseen, on mitä parasta opiskelua elämää varten. Jos vaikka katsotaan yliopistojen opiskelijoita, hyvin monilla siellä on nuoruuden kilpaurheilutausta. Ei heistä ole välttämättä ammattiurheilijoita tullut, mutta he ovat oppineet tekemään töitä tavoitteidensa eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.
Niin?
Eikö ole parempi että lapsi on hyvä jossain ja osaa jonkin taidon, josta voi tulla ammatti?Pointti onkin, että onko kyseessä harrastus vai ammattiin opiskelu, jos tavoite on ammatti? Kumpi sinusta?
Mitä väliä, anna lapsen tehdä ja kokeilla kuinka pitkälle hän pääsee.
Minulla oli ensin harrastus ja siitä tuli sitten ammattini. Olen erittäin kiitollinen että saa tehdä sitä, mitä rakastan.
Kiva juttu. Minusta taas on ihanaa, kun harrastus on harrastus eikä ammatti. Pysyy se rakkaus paremmin yllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat tässä näköjään päälääkäriä tarvitsee, tämän ketjun perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.
Se, että lapsi oppii panostamaan johonkin tavoitteeseen, on mitä parasta opiskelua elämää varten. Jos vaikka katsotaan yliopistojen opiskelijoita, hyvin monilla siellä on nuoruuden kilpaurheilutausta. Ei heistä ole välttämättä ammattiurheilijoita tullut, mutta he ovat oppineet tekemään töitä tavoitteidensa eteen.
Lapsellahan voi olla ihan muu tavoite ammatikseen kuin se harrastus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun lukee, niin empä ihmettele lasten ja nuorten lisääntyviä mielenterveysongelmia ja aikuisten loppuunpalamisia.
Jos jo lapsesta asti harrastuksetkin määritellään sen mukaan ehtiikö kehittyä huipuksi, niin ompa kumma että sama suorituspaine seuraa läpi elämän.
Miksi lähtökohtana ei ole harrastuksen mielekkyys ihan vain iloa ja hyvää energiaa tuottavana tekemisenä?
Miksi lapsen pitää sitoutua aikuisen vanhemman tai valmentajan omiin toteutumattomiin toiveisiin, ja pyrkiä kohti sellaista menestystä mitä ei välttämättä ole eikä tule olemaan, kuin ehkä yhdelle tuhansista?
Hoitakaa aikuiset oikeesti päänne kuntoon ja miettikää mikä saa teidät toimimaan näin, mikä on motiivi taustalla?
Tällaisessa toiminassa ei ole mitään hyvää lapsen kannalta.Miksi elämässä kannattaa tavoitella yhtään mitään kun suurella todennäköisyydellä se jää saavuttamatta?
On olemassa kaltaisiani ihmisiä, jotka asettavat tavoitteita ja päämääriä. Vaikka ne tavoitteet jäisivät saavutamatta niin matka tavoitetta kohden on aina silti antanut paljon enemmän kuin se on ottanut.
Suosittelen kokeilemaan.Eikö tavoite voi olla, että harrastaminen on mukavaa ajanvietettä tai kunnon kohottamista, ilman mitään ammattilaisuraan tähtäämistä?
Eikö hammaslääkäriksi haluava voi harrastaa koripalloa ihan vain omaksi ilokseen?
Mistä ihmeestä sä nyt olet saanut päähäsi jotain ammattilaisuraan tähtäämistä. Jos kuitenkin pelataan jotain peliä, jossa lasketaan pisteitä, on aika luonnollista, että siinä yritetään myös kehittyä niin, että niitä pisteitä saisi tehtyä.
Joo varmaan monet korisskidit haaveilevat NBA-urasta, mutta eivätkö lapset saisi haaveilla? Pitäisikö vanhempien lytätä heidän unelmansa. Kyllä minunkin poikani haaveilee NBA:sta, mikä ei ole hänen kasvuennusteellaan tai nykyisellä pelitasollaan kovinkaan todennäköistä, mutta en ole kokenut tärkeäksi kertoa sitä hänelle.
Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.
Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.
Törmäsin itse tähän asiaan lapsena ysärillä. Halusin jo alle kouluikäisenä telinevoimisteluun ja pianotunneille, mutta äitini kielsi ne, sanoen että ei noin pienen tarvitse mitään harrastaa. Joka vuosi kyselin joko saisi ja kuutosluokalla äiti vihdoin suostui, että voisin aloittaa ja uskoi, että tosissaan halusin, kun olin yli 6 vuotta pyytänyt.
Ja 12-vuotias oli jo ihan liian vanha mihinkään. Pianotunneille liian vähän musikaalista taustaa, eikä löytynyt opettajaa. Sanottiin, ettei sormet enää kehity niin taitaviksi ja olisi pitänyt alottaa kauan sitten jo.
Voimisteluun ei ollut mitään asiaa, kun omanikäiset oli todella harrastaneet sitä tarhaiästä lähtien ja olivat niin älyttömän taitavia, ja notkeita, ettei kömpelöä aloittelijaa, jolla ei ole mitään liikkuvuutta, voitu siihen ottaa. Eikä 12v voinut mennä 4-5v ikäisten kanssa samaan alkaisryhmään.
En siis koskaan päässytkään harrastamaan niitä.
Omien lasten kohdalla vein ne heti vauvasta lähtien vauvauintiin, äiti-vauva-jumppaan, muskariin, sitten taaperojumppaan ja temppujumppaan. Sitten eri tanssiryhmiin, esim breikkiin, tanssilliseen voimisteluun, ja myös sirkuskouluun, taitoluistelemaan tai futikseen. Ja lisäksi piano-, viulu- ja kitaratunneille. (Meillä siis monta lasta, jokaisella oman kiinnostuksen mukaan harrastus, ei siis yhdellä näitä kaikkia, mutta jokaisella soitto ja liikuntaharrastus).
Kun liikunnan harrastaminen on aloitettu jo pienenä, on lapsen motoriikka aivan eri tasolla, ja kun harrastamista on jatkettu 4-5v iässä 1-2 lajiin, niin nyt esiteini- ja teini-ikäiset lapset voivat harrastaa mieleistään lajia ja ovat hyviä siinä, koska sitä on harrastettu jo vuosia. Lisäksi yksi poika vaihtoi futiksen parkouriin, ja on hyvä siinäkin, koska harrasti pienenpänä myös telinevoimistelua.
En halunnut omille lapsille samaa mitä itselle kävi. On oikeasti niin typerää, ettei isommat lapset pääse enää mihinkään, jos harrastamista ei ole aloitettu jo tarhaiässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.
Se, että lapsi oppii panostamaan johonkin tavoitteeseen, on mitä parasta opiskelua elämää varten. Jos vaikka katsotaan yliopistojen opiskelijoita, hyvin monilla siellä on nuoruuden kilpaurheilutausta. Ei heistä ole välttämättä ammattiurheilijoita tullut, mutta he ovat oppineet tekemään töitä tavoitteidensa eteen.
Lapsellahan voi olla ihan muu tavoite ammatikseen kuin se harrastus.
Onko luetunymmärtämisesi ihan oikeasti sillä tasolla, ettet pystynyt ymmärtämään tuon lainaamasi viestin sisältöä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.
Se, että lapsi oppii panostamaan johonkin tavoitteeseen, on mitä parasta opiskelua elämää varten. Jos vaikka katsotaan yliopistojen opiskelijoita, hyvin monilla siellä on nuoruuden kilpaurheilutausta. Ei heistä ole välttämättä ammattiurheilijoita tullut, mutta he ovat oppineet tekemään töitä tavoitteidensa eteen.
Eivät kaikki halua kilpailla, ja pärjäävät silti mainiosti yliopistossa (jos se nyt joku mittari edes on).
Oma tyttöni _harrasti_ lapsena erästä urheilulajia ja tuli siinä erittäin taitavaksi, muttei halunnut kilpailla. Nyt hänellä on kaksi yliopistotutkintoa ja hyvä työ.
Ja harrastuksia on muitakin kuin urheilu. Sekä tavoitteellisia että ei-tavoitteellisia.
Pakko olla samaa mieltä sen kanssa, joka sanoi ettei näköjään ole ihme, että jo lapsilla ja nuorilla on niin paljon mielenterveysongelmia.
Alue: Aihe vapaa
Jos tavoite on päästä huipulle, niin onko kyseessä enää edes harrastus? Sehän on käytännössä ammattiin opiskelua.