Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ulkopuolisuuden tunnelukko, tunnistatko itsessäi?
12.07.2019 |
Oletko päässyt eroon moisesta? Itsellä taas kamala työpäivä takana ja yksinäinen vkl edessä. Ahdistaa.
"Kiusaaminen ja torjuna saavat aikaan ulkopuolisuuden tunnelukon. Ulkopuolelle jätetty lapsi alistuu rooliinsa ja saattaa alkaa uskotella itselleen, ettei tarvitse ystäviä. Hän tottuu olemaan yksinään, vaikka samalla kärsiikin hiljaa.
Joskus ulkopuolisuuden tunnelukkoa kantava on ulospäin suuntautunut ja jopa rohkea sosiaalisissa tilanteissa. Silti hän ajattelee: ”En kuulu mihinkään joukkoon”, ”En ole tärkeä kenellekään.” Nämä ajatukset saavat hänet etääntymään toisista.’"
Kommentit (109)
Hyvin vahvana tuo tällä hetkellä. En näe ulos pääsyä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo tunnistan. Just toi en kuilu mihinkään joukkoon, en ole tärkeä. Olin miehen kanssa juhlissa. Mies tunsi melkein kaikki, minäkin aika monen ainakin näöltä. Mies lähti itsekseen kiertelemään ja juttelemaan muiden kanssa sillä aikaa kun söin, syötyäni istuin paikallani ja tunsin itseni äärimmäisen epämukavaksi. En vaan pysty menemään juttelemaan kenellekään. Ystäviä minulla ei ole ollut vuosiin, koska en pidä yhteyttä ja siten ne hiipuvat.
Tunnistan tuon. Sitä pahentaa nykyinen työtilanteeni, jossa olen noussut johtoasemaan, ja oikeasti entiset työkaverit ei enää pidä minua kaverinaan eikö muut johtajatkaan (ehkä vielä?) pidä vertaisenaan. En siis oikeastikaan oikein kuulu mihinkään.
En kyllä ole varma, miksi tästä pitäisi jotenkin päästä eroon.
Miten voisi korjata jotain mikä ei ole omaa syytä?
https://www.avaamoterapia.fi/2017/09/03/ulkopuolisuuden-tunnelukko-ohja…
tunnistan, en ole päässyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika hauska, kun olen tuota yksin viihtymisen ihanuutta viimeksi tänään miettinyt. Minua on kiusattu ja varmaan on tunnelukko ja ehkä sen vuoksi olen kokenut itseni ulkopuoliseksi, inhotuksi ja kiusatuksi aikuisenakin.
Joka tapauksessa haluan elää näin. Minulla on mies ja muutama ystävä/tuttava. Mutta en todellakaan halua lähteä nuolemisleikkeihin ja yrittää tulla hyväksytyksi. Ihmiset saavat pitää minua outona, tyhmänä ja inhottavana. Minä nautin elämästäni täällä jossakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan ja vahvana on. Mun kiusaajat oli omat vanhemmat. Väkivaltainen narsisti isä ja ilkeä passiivis-aggressiivinen narsistia palvova äiti.
Ovat yhä nykyään mun ”kiusaajia”, haukkuminen, uhkailu, arvostelu, jne jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole tiennyt että tälle on nimikin! Mikäli ymmärsin termin oikein.
Lapsena pienellä paikkakunnalla ikätoverit harrastivat sitä, että yleensä (lähinnä jos eivät saaneet muuta seuraa) olivat kahden kesken minulle ystävällisiä ja pidin joitain hyvinä ystävinäni. Säännöllisesti porukassa kuitenkin olin aina se vähän ylimääräinen, ja nuo samat "kaverit" kierteli ja kaarteli selitysten kanssa, miksen tänään mahdukaan mukaan leikkeihin.
Menin lukioon toiseen kaupunkiin, jossa muut klikkiytyivät nopeasti, ja minä olin kai vähän sellainen maalaistollo jolle jonkin verran piikiteltiin erilaisesta murteesta ja pukeutumisesta, muttei varsinaisesti kiusattu, ei oikeastaan muuten edes huomattu että olen olemassa eikä reagoitu jos koitin jutella. Yleensä mumistiin vaivautuneesti jotakin, käännettiin katse ja ehkä kommentoitiin jollekin toiselle lähellä olevalle tyypille.
Aloin sitten rohkeasti harrastaa ja matkustella yksin, kävin eri tapahtumissa yksin, ja aina löytyi juttuseuraa ja uusia tuttavuuksia, jotka kuitenkin jäivät useimmiten etäiseksi kun en vain osaa pitää yhteyttä "muuten vaan". Oletan kai alitajuisesti jotenkin, että totta kai toisilla on muutakin tekemistä kuin pitää yhteyttä minun kanssani, lisäksi ahdistun nähdä ketään kahden kesken. Kuvittelen kai olevani tylsä, ja että oikeasti toinen haluaisi olla jossain muussa seurassa. Harrastusporukassa ja muuten isossa seurassa viihdyn kyllä hyvin, tämän vuoksi minulla onkin paljon tuttavia ja ihmiset luulevat minua todella sosiaaliseksi.
Onneksi viihdyn kyllä itseksenikin vallan mainiosti, eikä elämäni mitenkään huonoa ole. Kunhan kävin pohtimaan.
Tunnistan.
Syntyi varmaan koulukiusaamisen ja perheen dynamiikan seurauksina. Olin omassa perheessäni ulkopuolinen.
Nyt nelikymppisenä työssä ja harrastuksissa tuntuu, että olen omissa sfääreissäni, ja olen aina ollutkin. Mietiskelen asioita ja haluan oppia uusia asioita syvällisesti. Tuntuu, että muut harrastusryhmissäni ovat keskittyneitä pintapuolisiin asioihin, kun minä reflektoin omaa sisäistä maailmaani ja harrastus on minulle kasvun väline.
Olen hetkittäin turhautunut tuohon asenteeseeni ja kyseenalaistanut sitä. Olen kuunnellut tarkasti muita ja antanut heille tilaa siinä toivossa, että he tulisivat kanssani syviin vesiin. Mutta eivät tule.
Olen myös jälkikäteen tajunnut olleeni aina tällainen jolla on omanlainen ajatusmaailmani, en siis ole aiemmissa elämänvaiheissani vain kuvitellut olevani erilainen vaan ajan saatossa ne ihmiset eivät koskaan ole menneet pintaa syvemmälle omissa jutuissaan.
Kohtaamattomuus harmittaa ja tuottaa aina pettymyksiä. Luin tuon Avaamoterapian jutun mutta kohdallani tuntuisi aika utopistiselta toiveajattelulta että yhtäkkiä löytäisin samankaltaisuutta. Olen jo näin vanhaksi elänyt enkä vieläkään löytänyt yhteisöäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan, on vahva edelleen ja se vaikuttaa arkeeni. En koe olevani riittävän tärkeä tai mielenkiintoinen, vaikka olen nuorena aikuisena matkustellut ja elänyt paljon. Minulla voisi olla hyviä tarinoita, jos osaisin niitä kertoa.
läheisiä ystäviä on muutamia sekä miesystävä. Silti jopa puolisoni ystävien kanssa koen itseni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Koen olevani outo, mitä on minulle sanottukin ja sen kanssa osaan kyllä elää. Silti kaikki isot työpaikan tapahtumat tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin hauskanpidolta, joten lähden pian ja toivotan hauskaa iltaa. Osallistun, koska koen kuitenkin jossain määrin velvollisuudekseni osallistua työnantajan järjestämiin työyhteisön tapahtumiin.
Lapsuudessani me muutimme usein. On minua yritetty kiusatakin, muttei se koskaan päässyt ihon alle, koska testin minulla olevan rakastavan perheen ja kiusaajilla ei. Tiettyyn pisteeseen jaksoin katsoa ja sitten sanoin julkisesti sen, mikä sattuu kiusaajaan pahiten ja sain olla rauhassa seuraavaan kouluun saakka. Samaa yritettiin, mutta tarjotin samaa lääkettä ja se riitti heillekin. Ei kiusaaja halua kuulla julkisesti ja tulla nolatuksi siitä, että hänellä on juopot vanhemmat, jotka eivät välitä hänestä, ja ettei hän ole niin täydellinen itsekään kuin mielessään kuvittelee. Hänellä vaan on paha olla ja minulla ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan.
Syntyi varmaan koulukiusaamisen ja perheen dynamiikan seurauksina. Olin omassa perheessäni ulkopuolinen.
Nyt nelikymppisenä työssä ja harrastuksissa tuntuu, että olen omissa sfääreissäni, ja olen aina ollutkin. Mietiskelen asioita ja haluan oppia uusia asioita syvällisesti. Tuntuu, että muut harrastusryhmissäni ovat keskittyneitä pintapuolisiin asioihin, kun minä reflektoin omaa sisäistä maailmaani ja harrastus on minulle kasvun väline.
Olen hetkittäin turhautunut tuohon asenteeseeni ja kyseenalaistanut sitä. Olen kuunnellut tarkasti muita ja antanut heille tilaa siinä toivossa, että he tulisivat kanssani syviin vesiin. Mutta eivät tule.
Olen myös jälkikäteen tajunnut olleeni aina tällainen jolla on omanlainen ajatusmaailmani, en siis ole aiemmissa elämänvaiheissani vain kuvitellut olevani erilainen vaan ajan saatossa ne ihmiset eivät koskaan ole menneet pintaa syvemmälle omissa jutuissaan.
Kohtaamattomuus harmittaa ja tuottaa aina pettymyksiä. Luin tuon Avaamoterapian jutun mutta kohdallani tuntuisi aika utopistiselta toiveajattelulta että yhtäkkiä löytäisin samankaltaisuutta. Olen jo näin vanhaksi elänyt enkä vieläkään löytänyt yhteisöäni.
Vielä ehdit löytää sielunsisaria!
Itsellänikin on. Työelämä on ihan p*****skaa . Teen vain suojarajan verran töitä. Ei siitä minulle ole mitään iloa, että hautajaispuheessa muistelevat minua, että "se oli niin ahkera ja uurasti nöyrästi". Olen henkilökohtainen avustaja ja inhoan tätä työtä, mutta en keksi mitä muutakaan vois tehdä.
Minä olen työpaikoillani panostanut työn tekemiseen enkä suhteisiin ja joukkoon kuulumiseen. Mutta sillä ei voi edetä, suhteilla saa ja pääsee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan.
Syntyi varmaan koulukiusaamisen ja perheen dynamiikan seurauksina. Olin omassa perheessäni ulkopuolinen.
Nyt nelikymppisenä työssä ja harrastuksissa tuntuu, että olen omissa sfääreissäni, ja olen aina ollutkin. Mietiskelen asioita ja haluan oppia uusia asioita syvällisesti. Tuntuu, että muut harrastusryhmissäni ovat keskittyneitä pintapuolisiin asioihin, kun minä reflektoin omaa sisäistä maailmaani ja harrastus on minulle kasvun väline.
Olen hetkittäin turhautunut tuohon asenteeseeni ja kyseenalaistanut sitä. Olen kuunnellut tarkasti muita ja antanut heille tilaa siinä toivossa, että he tulisivat kanssani syviin vesiin. Mutta eivät tule.
Olen myös jälkikäteen tajunnut olleeni aina tällainen jolla on omanlainen ajatusmaailmani, en siis ole aiemmissa elämänvaiheissani vain kuvitellut olevani erilainen vaan ajan saatossa ne ihmiset eivät koskaan ole menneet pintaa syvemmälle omissa jutuissaan.
Kohtaamattomuus harmittaa ja tuottaa aina pettymyksiä. Luin tuon Avaamoterapian jutun mutta kohdallani tuntuisi aika utopistiselta toiveajattelulta että yhtäkkiä löytäisin samankaltaisuutta. Olen jo näin vanhaksi elänyt enkä vieläkään löytänyt yhteisöäni.
Vielä ehdit löytää sielunsisaria!
Positiivinen kommentti varmaan tarkoitti hyvää mutta kirjoittaja kuulosti hyväksyneen osansa.
Tunnistan, en ole päässyt vaikka olen käynyt eri terapioissa vuosia.
Alue: Aihe vapaa
Tunnistan mutta en ole päässyt eroon.