Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mennyt. Haikailen edelleen eksän perään vuosien jälkeen. Mielenterveysongelmat repii rikki aina vaan. Toisaalta mulla on tosi paljon rakkaita ystäviä ja olen vielä elossa, joten on myös hyvää.

Hyvää?

Vierailija kirjoitti:

Eipä oikeastaan ole. Haaveilin nuorena akateemisesta tutkijan urasta, enkä tiennyt minulle pedatun kylähullun virkaa. Itse voi hyvin vähän vaikuttaa miten käykään elämän käsikirjoituksessa. 

Niin.

Olisin halunnut olla kaunis, pitkä, hoikka, hyvännäköinen. Korkeastikoulutettu, kielitaitoinen, kaunis puheääni, hyvät vuorovaikutustaidot. Hyvä palkka ja siisti työ. Asua hyvällä alueella ja ajaa hienolla autolla. Olla fiksu ja itsevarma. Kävellä kauniisti, osata tanssia, laulaa ja soittaa. Olla taiteellinen ja urheilullinen. 

Paljon huonommin kuin luulin menevän.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mennyt. Haikailen edelleen eksän perään vuosien jälkeen. Mielenterveysongelmat repii rikki aina vaan. Toisaalta mulla on tosi paljon rakkaita ystäviä ja olen vielä elossa, joten on myös hyvää.

Toi on kyllä paha. Tuollainen elämän pelkääminen. Haikailet sitä vanhaa jotakin exää, joka ei ilmeisesti halunnut olla sinun kanssasi? Ja sinä mukamas haluaisit olla sellaisen kanssa, joka ei sinun kanssasi halua olla. Ihan oikeasti?

 

Uskalla. Uskalla hakea sellainen sopiva. Uskalla nauttia tästä hetkestä.

 

Tiedän tunteen, koska itse haaveilen tai siis haikailen tai jahkailen, että miksi en silloin tehnyt sitä ja tätä. Olen kuitenkin tehnyt valinnat niissä hetkissä, niillä eväillä mitä on silloin ollut.

 

Kannattaa olla tyytyväinen, kun saa elää tätä elämää. Tässä ja nyt. Eihän meillä muuta ole. 

ne mielenterveyden ongelmat vaan pahenevat, kun et sano itsellesi että ei. Nyt etiäpäin vaan. Sehän on itsensä kiduttamista roikkua sellaisessa, mitä ei ole saanut,

-tee sellaisia asioita, mitä voit. Ota sellaisia juttuja, mitä saat itsellesi.

-ei tarvitse epäonnistumista tavallaan ruokkia. Voit ruokkia onnistumista.

- on tavallaan helpompi maata siellä maassa ja ruikuttaa, kun ei ole saanut sitä mitä on halunnut. Entäs jos alat vaan haluta sellaisia asioita, mitkä ovat mahdollisia?

 

Marttyyrin rooli on aika huono rooli. Se syö vain sinulta energiaa.

Olin nuorena optimisti huonoista lähtökohdista huolimatta. Kuvittelin, että minullakin olisi mahdollisuus onnistua elämässä samoin kuin muillakin. Sitten alkoi kuitenkin tulla monenlaisia vastoinkäymisiä johtuen ehkä vääristä päätöksistä, kun kukaan ei ollut neuvomassa. Yrittämisellä ja sisulla selvisin eteenpäin. Silti huono-onnisuus ei näköjään lopu ikinä ja jatkuu vielä jälkipolveenkin.  Hyviä puolia saa oikein hakemalla hakea, mutta joillakin on vaan kovin kivikkoinen polku kuljettavana. 

Ei ole mennyt.

Tavallaan. Aikuisiästä lähtien. Lapsuus ja varsinkin teini-ikä oli hirveää. 18vna muutin pois alkoholistivanhemman luota, menin opiskelemaan turhaa humanistialaa, tajusin että tästä ei tule mitään ja luovuin opinnoista. 

Tässä välissä tapasin nykyisen miehen, pidettiin pari välivuotta, matkusteltiin, Suomessa olevan ajan istuin illat kaupan kassalla, luin lääkiksen pääsykokeisiin ja hain sinne useamman kerran. Pääsin lopulta, rakastuin alaan ja valmistuin. Valmistumisen jälkeen kolme muksua erikoistumisen ohessa, ruuhkavuosia mutta elämä menee omalla painollaan. Nyt lähes 40vnä vietän laiskaa sunnuntaita roikkuen netissä ja syömällä roskaruokaa, kun mies on lasten kanssa mummolassa. Asiat ei voisi olla paremmin. Ihanan keskiluokkaista elämää!

Hyvä kysymys. Koen, että elämä on mennyt nii kuin olen toivonut. Paljon on tullut myös asioita, joita en ole toivonut. Usko itseensä, päämäärätietoisuus ja kärsivällisyys ovat toiveiden osalta merkittävässä roolissa ja lopulta tuottaneet tulosta. Toivomilleni asioille en ole asettanut määräaikaa, vaan ne ovat tapahtuneet osaltansa aina oikeaan aikaan.

On ollut paljon vastoinkäymisiä ja ne ovat niitä asioita jotka ovat vieneet kohti omia toiveita.

Elämä on tähän asti ollut antoisaa vastoinkäymisien kera. En malta odottaa, että mitä seuraavaksi on edessä!

Päin prinkkalaa meni

Kaikki on mennyt pahasti pieleen, olen todella pettynyt elämääni. Olen jo ehtoo puolella ja ehkä jokin sairauksistani vie kohta multiin. -58 vuotias nainen-

Huonommin meni, äidin vahva persoonallisuushäiriö vaikutti meihin kaikkiin!! pakko oli totella, hän alisti, eikä arvostanut meitä!!

En ole saanut oikein mitään elämässäni. Haaveita ei ole ollut nuorempana, ajelehdin vain jotenkin. Tulin varhain  raskaaksi, lapsia tulikin sitten kolme. Sopivaa miestä en usko että löytyy enää tältä pallolta. Olen aina ollut köyhä, nytkin duunaritason matalapalkkaisessa työssä.Säästöön ei mitään siis saa, omaisuutta ei ole. Matkustellut en ole koska ei ole rahaa. Olen sotkenut raha-asiani muutamaan otteeseen ja nyt makselen sitten niitä velkoja kaikella palkalla. Juon liikaa ahdistukseeni, kaikki vapaat ja lomat menee niin lähestulkoon. Harrastuksia ei ole kun mikään ei kiinnosta. Lemmikkiä en halua kerrostaloon. Ystäviä ei ole, alkkisvanhemmat kuolivat yli 10 vuotta sitten. Sukua ei pahemmin ole. 

Nyt viisikymppisenä kun on tajunnut elämän rajallisuuden sekä myös raadollisuuden, tuntuu tyhjältä ja epäreilulta. Kohtuuttomalta. Tehtäväni on lähinnä maksaa veroja ja tehdä paskatyötä jonkun muun hyväksi. Ammattia ei tässä vaiheessa eikä tilanteessa ole mahdollista vaihtaa. Rahatta ei voi yhteiskunnassa asua, olla ja elää joten työtä on pakko tehdä kunnes kuolee. Verenpaine, kolesteroli ym arvot ovatkin jo sopivasti koholla joten pian tästä joutaa maan alle. Eli ei, en saanut elämässäni mitään järkevää aikaan. Onnea ei ole mulle suotu eikä hyviä kortteja jaettu muutenkaan elämässä. Paljon on kiinni millaisen alun elämässään saa, onko tukea ja kannustusta eteenpäin, rohkaisua kokeilla asioita ja levittää siipensä. Vanhemmat kun eivät tätä kyenneet tekemään niin paljon jäi puuttumaan sitä hyvää mitä moni muu on saanut lapsuudesta aina sinne aikuseksi asti. Yksin on pitänyt pärjätä. Ihan paska elämä.

Ei todellakaan ole. En ole saanut/saavuttanut niitä asioita, joista eniten haaveilin eli rakastavaa puolisoa ja lapsia. Koulut olen käynyt ja omistusasuntoja ostanut yksin. Näistä en onnea olen löytänyt, mutta ne on ollut saavutettavissa omien ponnistelujen myötä. En ole koskaan kelvannut kenellekään miehelle. Se ei tee kovin hyvää itsetunnolle, kun kukaan ei ikinä ole kiinnostanut, rakastunut tai halunnut minua. Lähivuosina olen myös erinäisistä syitä menettänyt lähimpiä ystäviäni ja tämän kaiken myötä alkanut itsekin inhoamaan itseäni. Myös työpaikka on suurien muutosten kourissa ja muutokset ovat henkilöstölle todella huonoja, vaikka työpaikka sinällään säilyykin. Kaiken näiden myötä, olen masentunut, elämä tuntuu olevan pelkkää huonoa uutista ja vastoinkäymisiä. En muista koska olisin ollut viimeksi onnellinen. Olenkin masentunut, mutta en aio tähän mitään apua hakea, koska ei tällaiseen masennukseen mitään hoitoa ole. Elämäni on ollut yhtä suurta pettymystä ja koen olevani suuri pettymys myös vanhemmilleni. 

Olisin halunnut olla akateeminen. Luoda hyvän uran. Hyvä palkka. Asua hyvällä alueella. Olla hoikka, pitkä ja hyvännäköinen. Osata kieliä ja olla fiksu. Kävellä kauniisti. Osata tanssia, laulaa ja soittaa. Olla taiteellinen, musikaalinen ja urheilullinen. 

Kaikesta voi selvitä, joskus vain täytyy elää taakkansa kanssa. Voi lopulta elää ihan kelvollista elämää, kun päästää irti ja antaa itselleen anteeksi, jos on toiminut väärin vaikka ei edes pahaa tarkoittaen.

No ei sitten alkuunkaan, olisin toivonut voivani asua omakotitalossa mutta eihän näillä paskoilla tuloilla ja epävarmoilla työsuhteilla sellaiseen päässyt saatana!

Sain paljon enemmän kuin uskalsin toivoa.

Lapsuudessa elin uskonnollisen yhteisön jäsenenä, johon en halunnut kuulua. Tiesin tämän jo lapsena ja koin olevan täysin ulkopuolinen koulussa, kotona, yhteisössä... Joka paikassa. Syviä ystävyyssuhteita ei muodostunut ja lähdin nuorena omilleni, erosin yhteisöstä.

Ajattelin, että olen tyytyväinen elämääni jos saan edes yhden koulutuksen, jotain siedettävää työtä josta maksetaan palkkaa sekä oman kodin. Ja ajattelin olevani tyytyväinen jos saan itse maksettua elämiseni ilman tukia.

Sain useamman korkeakoulututkinnon, lopulta vaikeuksien kautta todella hyvän työpaikan jossa mukavat työkaverit, omakotitalon (josta tosin lainaa), miehen joka jumaloi minua, fiksut ja terveet lapset ja ystäviä. Lisäksi olen terve.

Tiedostan kyllä että kaiken eteen olen ponnistellut ja monet itkut itkenyt hiljaa itsekseni. Mikään ei ole tullut tarjottimella mutta lopulta sain enemmän kuin toivoin.

Mun piti kuolla keski-ikään mennessä ja ei pitänyt saada lapsia, ehkä edellämainitusta syystä juuri. Päätin että musta tulee toimittaja ja elän vaarallista elämää ulkomaan kriiseistä Suomeen raportoiden maailman äärissä kaukana täältä koska joka tapauksessa aika on lyhyt. Lääketiede yllätti ja niin myös elämä enkä päässyt toimittajakouluun. Minusta tuli tutkimustyöntekijä lääketieteen edustukseen ja olen jo lähes 50 v kolmen ihmisen äiti. Meni aika eri tavoin kuin luulin menevän. 

Ei ole mennyt niin kuin halusin, mutta on mennyt kutakuinkin sen mukaan, mihin uskoin kykeneväni. En koskaan päässyt työhön, johon olisin koulutusteni puolesta voinut päästä. En koskaan saanut palkkaa, jonka olisin ominaisuuksillani voinut saada. En koskaan päässyt sellaisiin esimiestehtäviin, joihin olisin halunnut. Olen osannut hoitaa talouteni aika hyvin niissä puitteissa, joissa tuloja olen saanut. Kaikki ihmissuhteeni menivät huonommin kuin oliin osannut kuvitella. Osasin ajatella jo nuorena miten asiat tulevat menemään.