Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Ei todellakaan aina toivoo parempaa mutta mikään ei muutu 40 vuotta samaa paskaa vuodesta toiseen

Vierailija kirjoitti:

Olen pikkulapsesta asti toivonut vain yhtä asiaa: että pohjaton ja halvaannuttavan kivulias yksinäisyyteni loppuisi. Siis yksinäisyyden tunne johon mikään ei vaikuta, kuin musta aukko sisälläni. Sen poistamiseen pyrin kaikin keinoin yli 30 vuoden ajan ja ei loppunut. Eli ei, elämäni ei ole mennyt kuten olen toivonut, elämäni on mennyt 100% pieleen.

Joten annoin tuon toiveen kanssa periksi, ei se tule koskaan toteutumaan, vihdoin viimein ymmärsin sen vähän päälle 30 vuotiaana. Joten nyt pidän taukoa, kaikesta, elämästä. Elämäni ensimmäistä kertaa minulla on lomaa, sallin itseni vain olla. Toivon että jos pidän todella monta vuotta taukoa niin lopulta keksin itselleni jonkin uuden tavoitteen, jokin muu kuin yksinäisyyden poistaminen.

sama täälä samaa paskaa 40 vuotta

EI MIKÄÄN ! Kiusattiin niin paljon .

Eipä oikeastaan ole mennyt suunnitelmien mukaan. Toisaalta kovin kummoisia suunnitelmia ei tainnut vielä nuorella iällä olla.

Haaveissa oli opiskella pitkälle, koin sen hyvin tärkeäksi. Luova ala tai tutkijan urapolku kiinnosti. Mutta opintie katkesi jo hyvin nuorella iällä mielialaongelmiin. 15 % ikäluokasta syrjäytyy heti peruskoulun jälkeen ja kuulun tähän valitettavan suureen ryhmään. Tosin tiedonjano ja luovuus jäivät rakkaiksi harrastuksiksi. Jos olisin työkyinen, opiskelisin varmaan tulevaisuuden tutkimus-alaa.

Sairastumisen myötä aloin kuitenkin haaveilla lähinnä tasapainoisesta elosta ja henkisestä kasvusta. Sellaisesta säännöllisestä, hyvästä elämästä, jooga ja meditaatio hetkineen. Mutta nämä jäänee saavuttamattomaksi haaveeksi. Kun mietin taaksepäin, niin haaveiluistani ja tavoitteista joitakin on toteutunut, eloni on ollut kuitenkin melkoista ajelehtimista ja rimpuilua.

Mutta olen tyytyväinen, ja nykyisin olen sitä mieltä, että diagnoosini on just se paras, mitä voi ollakaan.

Halusin rakkautta (en ole tähän ikään;34 saanut enkä usko että tulen saamaankaan) ja jonkun kivan työpaikan jonka johdosta on varaa tehdä muutama ulkomaanreissu/vuosi; tuo toteutui. 

Sen jälkeen kun tapasin nykyisen mieheni, kaikki palaswt ovat alkaneet loksahdella kohdalleen. Tuntuu, että kaikki on hyvin eikä mitään puutu, olen tyyni ja onnellinen. Meillä on paikka asua, joka tuntuu todella kodilta, lämmin ja aikuinen kumppanuussuhde, suloinen pieni lapsi, onnellinen arki ja yhteisiä harrastuksia ja ystäviä, mutta myös osittain omat. En voisi enempää pyytää. Olen syvästi kiitollinen, sillä aina elämäni ei todellakaan ole ollut onnellista.

Ei ole mennyt. Olen nyt reilu kolmekymppinen ja teininä ajattelin että tällä iällä olisin lääkäri, omistaisin talon, olisi aviomies, koiria sekä kaksi lasta. En laiskuuttani ja huonon itsetuntoni vuoksi edes yrittänyt lääkikseen ja valmistuin työttömäksi toiselta akateemiselta alalta. Nyt opiskelen uuteen ammattiin ja olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta. Asun vuokralla eikä lapsia ole. Tosin ehkä halusin lapsia nuorempana siksi kun niitä kuuluu haluta, vauvakuumetta ei ole vieläkään yhtään. Avomies ja koiria tosin on.

Kiitos kysymästä.

Osin on, osin ei. Toivoin teini-ikäisestä lähtien että löytäisin tasapainon ja mielenrauhan ja nyt nelikymppisenä alkaa tuntua, että jotain sellaista tavoitan.

Sain lapsia, kuten toivoin, mutta heidän kanssaan on ollut todella raskasta. Sitä en osannut odottaa.

Sain rakastamani miehen, mutta suhde ei kestänyt alkoholin takia ja olen yksin.

Sain ammatin, josta haaveilin ja jossa edelleen viihdyn.

Saan harrastaa asioita, joista nautin kovasti.

Elämässäni on ihania, aikuisiällä löytyneitä ystäviä.

Entä itselläsi?

En löytänyt/löydä luotettavaa, turvallista naista kumppaniksi, vaan joudun aina rikotuksi alkuhuuman jälkeen.

Positiivisiin asioihin voin mainita lapseni.

Ei todellakaan. Sairastuin, tuli ero, firma meni nurin, paljon läheisiä kuollut lyhyen ajan sisään... Päivittäin mietin, että jaksanko enää. Psykologilla kävin, mutta ei siitä mitään apua ollut.

Kyllä, halusin hyvä ammatin, talon ja purjeveneen. Sain nuo ja lisäksi hyvän miehen, mikä ei ollut erityinen tavoite.

On mennyt hyvin, olen elänyt elämää mistä unelmoin ja olen toteuttanut melkein kaikki unelmani. Ja ihmisten täytyy muistaa ne ovat minun unelmia ei heidän.....

Elämääni ei ole kuulunut naista, vaimoa tai lapsia, ei kissaa eikä koiraa....mutta oma vapaus, oma rauha ja oma päätäntö valta. Maailmaa on tullut kierrettyä, ihania paikkoja nähnyt, mielenkiintoisia ihmisiä on tavattu...

Elämä on uskomaton seikkailu mutta sinne täytyy mennä itse keskelle missä kaikki tapahtuu, se elämä ei tule oven taakse ja soita ovikelloasi,  hae sinua kotoa sinun täytyy mennä sinne itse. Nähdä se vaiva ja nostaa se perse penkistä ylös.

Halusin nuorena miehen, lapsia, työpaikan kiinnostavalta alalta, lemmikin ja oman kodin ja kirjoitin 20-vuotiaana huvikseni itselleni listan mitä haluaisin ja milloin. Yllättävien sattumien kautta näin 4-kymppisenä voin todeta että lista toteutui lähes sellaisenaan (ja sillä aikataululla) ja sen lisäksi pari myöhempää 3-kymppisenä toivottua unelmaa on myös toteutunut. Elämä ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta ne isot jutut mistä unelmoin toteutui. Nykyään omat unelmat liittyvät lapsiin (että heillä elämä sujuisi hyvin), terveyteen (että pysyisimme jatkossakin terveenä), että parikymmentä vuotta kestänyt liitto kestäisi jatkossakin. Elämä on hyvää tässä ja nyt.

Ei oikein muista enää mitä toivoi, vaikea sanoa.

Kyllä ja ei.

Sain elää hyvän lapsuuden ja nuoruuden. Löysin hyvän miehen ja saimme ihanan lapsen, josta kasvoi fiksu ja omillaan toimeentuleva aikuinen. Sain ihanan miniän. Työasiatkin selvisivät monen mutkan jälkeen ja löysin uran, jossa viihdyn.

Sitten se negatiivinen puoli. Viimeiset 15 vuotta terveys on ollut haasteena. Diagnoosien määrä vain lisääntyy ja hoidot vievät loputkin voimat. Viimeisimmät 8kk sairauslomalla.

Mutta kyllä täältä vielä noustaan. Sisulla, jos ei muuten...

No ei todellakaan. Silloin, kun pääsin yliopistoon niin kuvittelin, että valmistuttuani olisin sitten mielenkiintoisissa asiantuntijatöissä esimerkiksi Tampereella. Minulla olisi jo omistusasunto, kiva työ, ehkä lapsia, hyvä mies jne.

No en saanut maisterina kuin asiakaspalvelu töitä puhelimessa...En jaksanut tuota työtä ja pettymys oli suuri, kun en päässyt ns. oman alan töihin vaikka olin hyvissä harjoittelupaikoissa jne. Pätkätyö loppui ja jäin työttömäksi. Sitten kouluttauduin uudestaan varhaiskasvatukseen. Nyt vihaan tuota työtä tai no työoloja ja nykypäivän lapsia ja lähinnä kasvatuksen puutetta. Hullun hommaa. Vielä elättelen toiveita, että pääsisin johonkin mielenkiintoiseen etänä tehtävään työhön. Olen introvertti, joten väsyn nykyisessä työssäni, mutta jotakin sitä on elääkseen tehtävä.

Asun pikkupaikkakunnalla ja vuokralla ok-talossa mieheni kanssa. Lapsia en ole uskaltanut hankkia, koska pätkätyöt. Nyt en jaksa hankkia, koska arki on muutenkin niin raskasta nykyisessä työssäni..Koira minulla on. Varaa omistusasuntoon ei ole. Miehellä myös pieni palkka. Toisaalta ollaan terveitä ja molemmilla nyt vakityöt edes. Eli kai tästä vielä voi nousta. Helpolla mikään ei ole tullut ja perhehaaveetkin tuntuneet kaukaisilta. Nyt en tiedä jaksanko koko perhe-elämää kaiken raatamisen ja ponnistelujen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Toivoin miestä, montaa lasta ja rintamamiestaloa. No nyt rintamamiestalo ois hyvää plussaa, mutta ehdottomat toiveet ois edelleen sisaruksia lapselleni ja puoliso rinnalle.

Mitäs jätit miehesi.

Ei ollut mitään odotuksia. Halusin päästä mahdollisimman helpolla ja saada mahdollisimman paljon. Työmäärään nähden olen saanut ihan riittävästi.

Ei ole ollut sellainen kun olisin toivonut. Ensinnäkin huono koulumenestys löi monen oven heti alkuunsa kiinni. Sen jälkeen mielenterveys ongelmat varhais aikuisuudessa löi viimeisen niitin. Olen ollu työelämässä mutta tehnyt tytö mikä minulle on aivan toisarvosta. 

Toisaalta. Olen saanut kolme upeaa lasta ja on elämä antanut parastaan muulla tavalla. Mutta edelleen pääni kanssa on omat haasteet. En oireile mutta pelko asioiden uusiutumisesta on mielessä.

Sain loppujen lopuksi enemmän kuin edes kuvittelin koska en ole osannut ikinä haluta juuri mitään. Koulut meni päin persettä, ei kiinnostanut mikään. Piti tulla urheilija ei tullut, kun en ymmärtänyt kuinka paljon se olisi vaatinut työtä. Eikä pää olisi sitä edes kestänyt. Lapsuus ihan hyvä, kaikkea oli paitti puhumista ja kannustamista. Parisuhde löytyi jo 20 vuotiaana. Yhdessä oloa on takana 30 vuotta. Kolme hienoa lasta. Matkalle mahtuu sairastelua ja suurinpana ongelmana mun dokaaminen jota kesti 25 vuotta. Nyt kohta viisi vuotta raittiina. Ylivoimaisesti isoin juttu mun elämässä on ollut raitistuminen. Ihmettelen miten perhe pysyi. Olen ollut kaikessa hyvä mitä olen halunnut. Vahingossa päädyin kouluttamattonmana hyvä palkkaiseen työhön jossa olen vieläkin. Ainoa motivaatio on raha. Kaikki on olemassa ja maksettu talo, mökki, prätkät ja paljon matkustellaan myös. Olen aina ollut ajopuu ja isot päätökset on tehnyt mun puolesta joku muu kuten naimisiin meno, lapset ja taloprojekti. Nykyään olen aika usein väsynyt. Muutama kaveri on, se on ihan jees. Ihmiset noin yleisesti ottaen oksettaa suurimmaksi osin ja viihdyn yksin tosi hyvin. Luottamus on mennyt niin moneen. Äkkipikainen olen ollut ja joutunut siitä kärsimään. Horkkaa tuli vedettyä jossain vaiheessa ja liikuttua väärissä porukoissa. Nykyään etsin vain rauhaa. Ihmissuhteet on elämän tärkein asia.

Kaikki on hyvin mutta olo on toisinaan tyhjä. Ymmärrän elämän rajallisuuden. Kavereita ja tuttuja on mennyt mun ikäsenä yks kaks.

Koitan lukea ja oppia kokoajan. Kaikki kokemukset on isoja oppeja elämään joita voin tarvita kun on lapset maailmalla. Olen kiitollinen kaikesta ja ymmärrän että aika harva on tehnyt saman kuin minä. Vaimon tuki ja rakkaus on ollut korvaamaton tällä matkalla. Hänen ansiota erittäin suuri osa koko mun elämästä. Kuolema ollut lähellä useita kertoja. Vielä olisi haaveena löytää uusi harrastus.