Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

No ei ole mennyt kyllä alkuunkaan, jo kasarin lopulla yläasteella kiusatuksi joutumisen myötä lähti menemän vikasuuntaan, ysärin lama ei myöskään ollut avuksi yhtään ja sitä tietä ajauduin sellaisiin töihin joihin en olisi halunnut, vaikka opiskelin toisen alan ammatin, lama pilasi senkin.

Niinpä tässä keski-iässä pidin omaa lomaa melkein kolme vuotta, kerrankin sai olla miten itse oikeasti halusi ilman että kukaan määräilee ja vedättää. Valitettavasti pankkitili ei sen kauempaa tätä kestänyt joten seuraavan kerran varmaan sitten eläkkeellä saa elää kuten itse haluaa, jos sellaiselle edes joskus pääsee...

Yksi suuri haave on ollut nuoresta lähtien. Kukaan ei kuitenkaan rohkaissut. Mieskin tyrmäsi sen. Vasta oma poikani kertoi uskovansa taitoihin. Aion eläkkeellä toteuttaa haaveeni. Kiitos ihana poikani.

Teininä ajattelin että 40v on tosi vanha ja en ikinä edes elä noin vanhaksi. Nyt sitten olen saanut aivan uuden näkemyksen elämään terapian kautta ja olen vuosia sitten löytänyt ihanan naisen, jota rakastan ja tunnen että hän rakastaa minua. En osannut tätä tunnetta nuorena edes haluta, mutta nyt kun ajattelen niin tätä olen aina halunnut ja olen sen saanut. Olen siis todella onnellinen.

Ei ole. Välillä näytti paremmalta, mutta tappiot söivät aina saavutetut edut. Ja tosiaan omaa syytä paljon. Vaan eipä tämä maailmakaan ollut sellainen, kuin olin kuvitellut.

Elämä yllättää.Mies kuoli kun oli elämä meillä mallillaan.Meillä molemmilla työ ja lapset ja omistusasunto,mökki,vene.

Yksinjäämisen oli pahinta ja vastuu lapsista loppuelämän.Älä siis tuudittaudu koskaan siihen,että asiat pysyy niinkuin ne ovat.Onni on katoavaista lopulta.

Elämäni on mennyt hyvin. Olen sairaanhoitaja. Tein valmistumisen jälkeen sairaanhoitajan töitä noin kymmenen vuotta vakituisesti. Sitten mieheni on joutunut oman työn takia asumaan ulkomailla. Olen asunut mieheni töiden takia kuudessa eri maassa. Olin hoitotyöstä pois noin 20 vuotta. Kun mieheni lopetti ulkomaanprojektit. Kävin puolentoista vuoden amk tutkinnon. Sen jälkeen olen tehnyt hoitoalalla keikkatyötä. Meillä on tilava asunto, talo Thaimaassa, asuntoauto, vene, kesäpaikka ja auto. Asiat on hyvin ja lapsia emme ole halunneet. 

En kuvitellut helppoa elämää itselleni. Silti kyllä se tilanteen todellisuus on vuosien kuluessa ollut aika ikävä kohdata. Nuoruudessa kiusattiin paljon. Yläkoulusta lukioon saakka ja senkin jälkeen on puhuttu pahaa ja ilmennyt kaikkea todella ikäviä juttuja mitä jotkut on puhuneet. Aivan kauheita asioita jos niitä alkaa miettiä ja joku on oikein tahallaan tahtonut aiheuttaa pahaa. Ikinä en saa kaikkea selvillä ja tiedä ketkä kaikki mukana. Toisaalta hyvä niin.

Tuon kaiken  edellisen myötä piti sitten valita asuinpaikkansa yms äkkiä ja en voinut isokin miettiä ja se kaikki vaikuttaa edelleen elämääni ja ikäviä juttuja liikkuu. Näin luotto ihmisiin on täysin nolla. Samalla maksan hintaa siitä, etten ole juurikaan ollut töissä. Pelottaa sosiaaliset tilanteet ja samalla myös opiskelemaan pystyin vasta monien vuosien jälkeen ja vieläkin ihmisjoukossa olo on vaikeaa. Tämä paikkakunta myös hyvin huono työ juttujen tai opiskelun kannalta. Samalla minulla ei ole täällä mitään mahdollisuutta saada ystäviä ja yksinäinen olen ollutkin jo nuoruudesta. Omaakin syytä tietysti tässä.

Jos kuvittelin miten elämä menee niin kai ajatus oli lukion jälkeen hakea heti opiskelemaan ja jatkaa elämää normaalisti. Ja tavata ihmisiä ja tutustua heihin myös tavallisesti ilman ajatusta, että onko joku kuullut jotain ikävää tai muuten, että tarvitsee miettiä miten pärjätä sosiaalisissa jutuissa. Ehkä ajattelin, että elämä menee opiskelujen ja töissä olon myötä tavallisesti. Ei niin, että olen lähes syrjäytynyt. Samalla mietin, että arvostaisin itseäni ja olisi itsetuntoa. Nyt ei oikein ole mitään jäljellä. 

Tämä ketju on silmiä avaava sen suhteen, että monet selvästi todella haaveilevat urasta, tietynlaisesta talosta, ja sellaisesta. Itse olen vähitellen itsekin oppinut sellaisista haaveilemaan lähestyessäni 50 ikävuotta, ja ura minulla on ja nyt pieni oma asuntokin, kun näitä asioita kohden menin, vaikkeivät ne mitään suuria haaveita olleet tai intohimoja herättäneet. Haaveilin melkein koko elämäni, kai niin voi sanoa, villeimmistä asioista, joita ei tullut toteutettua edes murustakaan siitä mitä olisi voinut. Kuka tietää miten niiden kanssa olisi käynyt, mutta olisin toivonut olleeni rohkeampi. En valita, elämä on monin tavoin hyvää. Tovon vain, että vielä ehtii jotakin suurien haaaveiden arvoista.

ei päinkään...

Eipä oikeastaan ole. Haaveilin nuorena akateemisesta tutkijan urasta, enkä tiennyt minulle pedatun kylähullun virkaa. Itse voi hyvin vähän vaikuttaa miten käykään elämän käsikirjoituksessa. 

Periaatteessa kyllä on mennyt aika pitkälti. En ole oikein koskaan tiennyt mitä haluaisin tehdä työkseni, mutta jotenkin olen päätynyt sellaiseen millä pärjään ihan hyvin. Ei intohimoa työtä kohtaan, mutta saa elämänsä rahoitettua. Olen isä, mikä oli aina haaveena.

Ainoa vain se, että en ole menestynyt parisuhteissa sillä tavalla kuin ajattelin, kuten suurin osa ihmisistä näyttää menestyvän. Minusta vain ei ole siihen, viihdyn paremmin yksin omissa maailmoissani. Eikä sitä näin viidenkympin nurkilla enää onneksi niin kaipaakaan. Tehty ja nähty sen verran kuin siihen kykenin. Ihania naisia ollut elämässä vierailulla.

Ei todellakaan. Jouduin lapsena s hyväksikäytön kohteeksi, 18 vuotiiana raisk.. uhriksi, 23 vuotiaana uudestaan  raaakaa väkivaltaa käyttäen, poikaystävä tappoi itsensä, lemmikki kuoli tapaturmaisesti, isä hylkäsi jo kun olin 6 . Äiti valitsi miehet minun sijaan, pakko lääkitys ja laitoskierre. Tuossa pintaraapaisu. Musta ei tullut mitään ja pelkään kaikkea. 

Tavallaan on. On kiva perhe ja työpaikka ja oma talo ja puutarha. Mutta se on yllätys että en näin viisikymppisenäkään ole löytänyt rauhaa, en tiedä kuka olen ja mitä haluan. Toivoisin jonkinlaista seestymistä.

Lähes kaikki toiveet valuneet viemäristä alas nuoresta asti. Kohta itsestä jäljellä ei ole kuin tyhjä kuori. Luopumista luopumisen perään.

On mennyt ja menee edelleen odottamallani tavalla eli ihan päin persettä.

Synnyin niin ikävään tilanteeseen, että halusin vain sieltä pois. Kun vihdoin pääsin, olin niin traumatisoitunut, että seuraavat 20 vuotta meni siitä selviämiseen. Mutta jatkan pitkäjänteisesti ja järjestelmällisesti tällä polulla. Ehkä sitä pääsee vielä ns. elämänsä aloittamaankin joskus.

En ikinä osannut edes toivoa tällaista elämää. Mitään kuuta taivaalta ei ole koskaan osattu haluta, mutta enemmän voisi antaa sattumille kiitosta kaikesta tästä mitä on ollut, tullut ja saatu. 

En ole suunnitellut elämääni mitenkään, vain elänyt päivän kerrallaan ja eteen on tullut pääosin vain hyviä asioita, olen tyytyväinen tilanteeseeni.

Ei elämä ole todellakaan mennyt niin kuin ajattelin ja toivoin.

Nuorena rakastin musiikkia ja soitin bändissä. Siitä ei tullut elantoa ja keskityin sitten "oikeisiin" töihin. Vuodet kului ja ajattelin, että sitten, kun lapset on kasvaneet tai sitten eläkkeellä jatkan soittamista. Nyt mulla olisi aikaa mutta nivelrikon takia en voi soittaa instrumenttiani. Tätä en jotenkin osannut kuvitella, vaikka näinhän se elämä voi mennä.