Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Ei oikeastaan mikään mennyt niin kuin halusin. Ei asiat ihan huonostikaan ole, mutta en halunnut tällaista elämää. Asun keskustassa vaikka halusin asua maalla. Jäin yksin vaikka olisin halunnut miehen ja lapsia. Mulla on kissoja vaikka olisin halunnut koiria. (Ei mitään kisuleita vastaan, mutta en uskalla kerrostaloon ottaa koiria.) Olen ihan erilaisessa ammatissa mitä halusin, mutta tykkään kyllä työstäni.

Että näin. Asiat on sinänsä hyvin, ei mulla mitään hätää ole näinkään, mutta en vaan olisi uskonut että ihan KAIKKI elämässäni menisi eri tavalla kuin haluan. Nuorena näin mielessäni elämäni niin täysin toisenlaisena mitä se nyt on, että jos joku olisi sen ennustanut minulle, en olisi uskonut. Siihen on erinäisiä syitä miksi näin kävi, en nyt niistä jaksa kertoa. Pitää vaan sopeutua ja olla kiitollinen ettei sentään elämä ihan mönkään mennyt. Vain eri tavalla kuin odotin.

Sanoisin, että ne tärkeimmät asiat mistä olen haaveillut, ovat toteutuneet kiitettävän hyvin. Minulla on ihana kumppani jonka kanssa ollaan oltu yhdessä yli 10 vuotta ja vielä toisiamme rakastetaan täysillä. Meille on tullut lapsia toivottu määrä, terveitä ja ihania/kamalia kuten kuuluu. Molemmilla on työt turvattu. Itse haaveilen uran ja työpaikan vaihdosta mutta tällä hetkellä on paljon mistä kiitellä. En olisi uskonut aaltoilevina teinivuosinani, että mulla voisi mennä näin vakaasti ja hyvin (omalla mittapuulla).

Ei ole mennyt. Tosin eipä ollut oikein ajatustakaan, kuinka sen olisi pitänyt mennä.

Henkistä ja hengellistä väkivaltaa ensin lapsuudenkodissa, sitten exän toimesta.

Onneksi ymmärsin lähteä, nyt ihana uusi miesystävä ja ensimmäistä kertaa voi ääneen unelmoida, mitä se elämä vois vielä antaa.

Nojoo, on toki ollut vaikeampikin pätkä elämässä, mutta nyt on mennyt ihan hyvin. Vaimon kanssa yhdessä 9v, ensimmäinen lapsi syntyi jokin aika sitten ja työ josta saatu palkka mahdollistaa talon oston ilman lainaa. 

Raha ei ole itseisarvo eikä se saisi olla onnistumisen mittari, mutta itse kyllä tyytyväinen mikäli ennen 45v pääsee jäämään sivuun työelämästä. Perheen onnellisuus ja terveys toki tärkeintä, mutta en kyllä valita

Olen saavuttanut tosi hyvin ne asiat, joita olen ymmärtänyt toivoa ja joihin olen siten myös panostanut. Näen tämän niin että olisi kannattanut toivoa ehkä enemmänkin, koska potentiaalia olisi voinut olla joissain asioissa enempäänkin. Ei huono silti - jotkut asiat elämässä ovat ylittäneet kaikki odotukset, esim. sitä on upea katsella miten elämäniloinen oma jo aikuinen lapseni on.

Ei, koska en ole koskaan toivonut, että elämäni menisi jotenkin. Ja samasta syystä kyllä.

Välillä en ole saanut sitä mitä olen toivonut, mutta usein olen.

En ymmärrä, miten kenelläkään voi olla koko elämää koskevia toiveita. Kovasti rajoittavia sellaiset.

Lapsena toivoin, ettei vanhemmat joisi. Halusin olla pankintäti hienoilla kynsillä tai kassan täti, jotta saisin piipata ostoksia.

Teininä toivoin, että minulla olisi kuukautiset ja poikaystävä.

Sain kuukautiset, 8 vuotta olin ongelmaisen poikaystävän kanssa.

Valmistuin lukiosta ja AMK:sta töitä tekemällä. Mutta alalle, jota en henkisesti jaksanut. (Lastensuojelu)

Erosin.

Nyt minulla on aivan ihana mies, joka haluaa asua kanssani ulkomailla ja teen etätöitä mistä vain käsin.

Oikeastaan minulla on kaikki ja enemmänkin ja välillä itken kiitollisuudesta. Vaikka kuolisin nyt, kuolisin onnellisena.

Tiedän ettei kaikilla ole Samoja lähtökohtia, eivätkä kaikki jaksa voimavaroillaan rämpiä kohti unelmia.

Mutta kun antaa elämän virran viedä, se vie mukanaan.

Jos mieheni pettäisi, en haluaisi edes olla sellaisen ku*ipään kanssa yhdessä. Onni onnettomuudessa niin sanoen.

Uskon siihen, että kun on hyvä (muttei sinisilmäinen) muille, elämä vie oikeiden ihmisten ja asioiden äärelle.

Ei ole. Halusin kuuluisaksi tutkijaksi, jolla on iso perhe. Ei tullut uraa koska miehen uran takia matkustamme maasta toiseen. Olen myös joutunut hautaamaan yhden lapsistani eli ei tullut isoa perhettäkään. Elämä on jokseenkin pilalla.

Ei oo mennyt en ole tullut uskoon edes ja Jeesus tulee pian takaisin kaikki on mennyt hengellisestä kannalta päin p e r s e t t ä!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni elämäni on hyvin vaikka on ollut suuriakin koettelemuksia. Olen kääntänyt ne vahvuudeksi ja kestävyydeksi.

Henkisesti vahvat ihmiset ovat heitä, jotka eivät anna toisten vaikuttaa itseensä, jotka tietävät keitä he ovat, ja jotka ovat ylpeitä persoonallisuudestaan.

Henkisesti vahvat ihmiset tuntevat itsensä eivätkä anna toisten muuttaa itseään.

Henkisesti vahvat ihmiset tietävät epäonnistumisen tuovan mukanaan kokemuksen, ja että jokainen kokemus on uusi tapa tietää mitä olemme tehneet hyvin, mitä olemme tehneet huonosti, ja mitä meidän pitää tehdä nyt jotta voimme kulkea eteenpäin.

Ilman epäonnistumista ei ole menestystä. Ilman epäonnistumista poljemme paikallamme. Ilman epäonnistumista voimme tulla liian itsevarmoiksi.

Jeejee, henkisesti vahvat ihmiset ovat ymmärtäneet valita vanhemmikseen jotain muita kuin narsisteja.

Niinpä.

Joskus 20v sitten multa kysyttiin haastattelussa kuka mä olen. Aloin kertoa opinnoista. Tyyppi keskeytti mut ja toisti että joo mutta kuka sä olet. En osannut vastata siihen mitään muutakaan. Edelleen 40v koen ettei mitään minua ole edes olemassa. Narsistiäidin kanssa ei saanut olla mitään mielipiteitä, haaveita ja sai kulkea kananmunankuorilla raivareiden pelossa.

Mun suurin haave olisi onnellinen parisuhde jossa voisin olla rauhassa. Voi olla mahdottomuus taustani takia. Suoritin hulluna kelvatakseni ja mulla on kaksi yliopistotutkintoa. Ura on ollut ihan surkea koulutukseen nähden. Olen köyhä ja pyöreä. Kaksi lasta mulla on mikä on ihme. Mies myös narsistinen, ei kuitenkaan vedä vertoja mun äidille. Jotenkin tuntuu että ei olis edes kannattanut syntyä. Tuskin saan kelkjaa käännettyä enää tässä vaiheessa.

Jokainen on oman onnensa seppä. Tässä maassa voi kouluttautua ihan mihin haluaa tai olla kouluttautumatta. Turha syytellä perhettään tai lapsuuden aikaa. Jokainen valitsee tiensä, jos terveenä saa elää.

Ei se hääviä ollut 60-luvulla kenelläkään.

Työläisperheen lapsena päätin lähteä maailmalle opiskelujen jälkeen. Kyllä kannatti,

kielitaito ja käytöstavat hioutuivat ja ystäviä on edelleen monessa maassa.

Viihdyn yksin, introvertiksi synnytään mutta

luovin hyvin myös isossakin joukossa.

Nuoruus hippinä, avoliitto, pari lasta kasvatettiin. Ostettiin asunto, vaihdettiin isompaan tarpeen tullen, Onni suosi asuntokaupoissa ja töissä. Hoiva-ammattiin en halunnut - tietotekniikassa oli tulevaisuus ja sama palkkaus sukupuolesta riippumatta.

Annoimme parisuhteessa tilaa toisillemme, kunnioitus ja kiintymys pitää ansaita.

Jos alkoi ahdistaa työympäristössä vaihdoin firmaa. Erityisosaaminen kannattaa hankkia.

Nyt olen leski ja eläkkeellä. Lasten perheet läheisiä, lapsenlapsia ja suvun lapsia hoidan välillä. Hyviä ystäviä muutama elossa. Turhia tuttavia en tarvitse enkä ketään perässähiihtäjä.

Harrastuksia on. Luen, kirjoitan, valokuvaan ja tanssin. Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen elämästä joka päivä.

Ei ole mennyt. Ei monellakaan tapaa. Välillä olen sen vuoksi tosi surullinen.

Onnellinen käpy kirjoitti:

Jokainen on oman onnensa seppä. Tässä maassa voi kouluttautua ihan mihin haluaa tai olla kouluttautumatta. Turha syytellä perhettään tai lapsuuden aikaa. Jokainen valitsee tiensä, jos terveenä saa elää.

Ei se hääviä ollut 60-luvulla kenelläkään.

Työläisperheen lapsena päätin lähteä maailmalle opiskelujen jälkeen. Kyllä kannatti,

kielitaito ja käytöstavat hioutuivat ja ystäviä on edelleen monessa maassa.

Viihdyn yksin, introvertiksi synnytään mutta

luovin hyvin myös isossakin joukossa.

Nuoruus hippinä, avoliitto, pari lasta kasvatettiin. Ostettiin asunto, vaihdettiin isompaan tarpeen tullen, Onni suosi asuntokaupoissa ja töissä. Hoiva-ammattiin en halunnut - tietotekniikassa oli tulevaisuus ja sama palkkaus sukupuolesta riippumatta.

Annoimme parisuhteessa tilaa toisillemme, kunnioitus ja kiintymys pitää ansaita.

Jos alkoi ahdistaa työympäristössä vaihdoin firmaa. Erityisosaaminen kannattaa hankkia.

Nyt olen leski ja eläkkeellä. Lasten perheet läheisiä, lapsenlapsia ja suvun lapsia hoidan välillä. Hyviä ystäviä muutama elossa. Turhia tuttavia en tarvitse enkä ketään perässähiihtäjä.

Harrastuksia on. Luen, kirjoitan, valokuvaan ja tanssin. Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen elämästä joka päivä.

Inhoan lausetta "oman onnensa seppä", muuten kiva tarina.

Kun ei meillä vaan tässä yhteiskunnassakaan lähdetä samalta viivalta ja suurin osa tätä lausetta viljelevistä ei ole olleet minkään asian seppinä vaan kaikki on tullut kuin manulle illallinen.

Osittain on.

Ei oikeastaan miltään osin. Kouluttauduin unelma-ammattiini, työttömänä heti useamman vuoden ja sitten uusi koulutus ja töitä alalta mistä en niin paljoa pidä. Työttömyysajalta jäi lainaa ja lisää tuli isäni kuollessa ja jättäessä isot lainat ja puolet talosta jota ei voi myydä koska äitini asuu siinä. Teen nyt pitkää päivää maksaakseni näitä lainoja. Mutta siis tiedän että olisin voinut kieltäytyä perinnöstä.

Parisuhderintamalla haaveilin naimisiin menosta ja lapsista, kumpikaan ei ole toteutunut ja olen tyytynyt siihen mitä saan, en nyt ole mitenkään super onnellinen suhteessani mutta voittaa yksinolon.

Onneksi tätä elämää ei varmaan ole enää kuin 50 vuotta jäljellä ja onpahan eletty.

Kaikki ei ole mennyt aivan kuten kuvittelin, mutta olen tyytyväinen.

Teen työtä tutkijana, kuten haaveilin. Kirjaa en ole vielä julkaissut, mutta se on työn alla. On mies ja lapsi. Lapsilukuun olen tyytyväinen, enkä halua enempää. Aiemmin halusin koiran, mutta en halua enää.

Haaveisiini verrattuna minulta puuttuu talo ja puutarha. On oma asunto ja perheen mökki kauempana, mutta ehkä haluaisin kaupungista oman siirtolapuutarhamökin vielä tai sitten myydä asunnon ja satsata omakotitaloon, en tiedä vielä. Toistaiseksi olemme kuitenkin mahtuneet tähän keskustakolmioon ja viettäneet kesät mökillä.

Kehoni on toiminut toistaiseksi hyvin. Olen samoissa mitoissa kuin lukiossa, enkä tietääkseni ole sairastunut pahasti. En kuitenkaan pidä terveyttä itsestäänselvyytenä ja pyrin käymään aina säännöllisesti ja tarpeen mukaan lääkärissä.

Se onkin suurin toiveeni, että minä ja perheeni saisi olla terveinä. Sen jälkeen vasta saavutuksilla on jotain merkitystä.

Ei ole mennyt, mikä on aika surkuhupaistakin, koska unelmani olivat hyvin pieniä. En halunnut rikkauksia, en hienoa uraa, en timmiä vartaloa, en omakotitaloa, en luksuskämppää, en edes miestä ja lapsia. Mutta:

En ole kovinkaan terve.

Minulla ei ole taloudellisesti vakaa tilanne edes niin, että voisin käydä epäröimättä vaikka hammaslääkärissä.

Työni ei ole minua tyydyttävää, ei vastaa koulutustani ja työpäivätkin venyvät. Työpaikallani edetään kriisistä ja muutoksesta toiseen jatkuvasti jo vuosikausia. Muutakaan työtä en ole onnistunut löytämään, vaikka olen pyrkinyt.

Minulle hyvin tärkeän äitini menetin paljon aiemmin kuin uskoinkaan ja muiden sukulaisteni kuviot menivät siitä vain paljon hullummiksi, joten joudun oman mielenrauhani vuoksi pysymään heistä erossa.

En asu sellaisessa kivassa asunnossa, joka olisi joko kaupungin keskustassa TAI sitten niin, että pystyisin ottamaan koiran.

Itse asiassa epäilen, että en varmaan enää koskaan elämässäni tule uudelleen olemaan koiranomistaja, mikä sekin on surullista.

Niin, ja perhe-elämän sijaan haaveilin aina vaatimattomasti vain siitä, että minulla olisi muutama hyvä ystävä, joiden kanssa silloin tällöin nähtäisiin. No ei ole, kun satuin epäonnekseni aina ystävystymään sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät minua kaipaa, kunhan perustavat perheen. Mistään harrastuspiireistä en ole uusia löytänyt.

Olen nelikymppinen ja vuosi vuodelta oikeastaan menetän elämästäni yhä enemmän asioita, eikä mitään hyvää tule tilalle. Ehkä olisi sitten pitänyt haaveilla isommin kaikenlaisesta, niin jos sitten edes jotain pientä olisi toteutunut. Mutta jos on haaveissaan vaatimaton, niin ei nähtävästi saa yhtään mitään vaan vähitellen se vähäkin vain murenee pois.

Ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Oikeastaan täysin päin vastoin kuin suunnittelin. Nuorena olin kympin oppilas, tähtäsin korkealle ja hankin yliopistokoulutuksen trendikkäältä alalta. Halusin ulkomaille töihin joten luin opiskeluiden ajan sivuaineena kieliä. Työn löytyminen oli helppoa, mutta työelämä ei. Koin lopulta burnoutin ja masennuksen. Palasin Suomeen ja työllistyin ilman koulutusta uudelle alalle. Urani on ollut mahalasku ja suuret tavoitteet on jäänyt saavuttamatta. Löysin kuitenkin mukavan puolison ja saimme 3 tervettä lasta. Joskus seuraan haikeana opiskelutovereitani facebookissa. He elävät unelmaansa edeten urillaan ja kertovat tarinoita elämästä josta minäkin aikanaan unelmoin.

Vierailija kirjoitti:

Ei, koska en ole koskaan toivonut, että elämäni menisi jotenkin. Ja samasta syystä kyllä.

Välillä en ole saanut sitä mitä olen toivonut, mutta usein olen.

En ymmärrä, miten kenelläkään voi olla koko elämää koskevia toiveita. Kovasti rajoittavia sellaiset.

No elämää koskevat toiveet voivat olla esimerkiksi toive rakastavasta puolisosta, perheen perustamisesta, tietystä ammatista, asuinpaikasta jne. Ennemmin toiveet, unelmat ja päämäärät, kuin ajelehtiminen tai universumin ja sielun ohjaukseen uskominen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki listaa saavutuksia ja mm. perheen ja lapset jotka perinteisesti lähes kaikilla kuitenkin on? Saavutuksetkin ovat niitä joita kaikilla on koulutus ja työpaikka. Harva meistä on maailmanmestareita joita voisi pitää jo saavutuksena. Eiköhän se elämä ole mennyt kaikilla niinkuin pitikin ts. turha ketju....

Ei perhe ja lapset ole itsestäänselvyys, joka kaikilla on. Ei myöskään työpaikka.