Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: lapsi väkisin erityislapseksi?
30.06.2019 |
Ootteko törmännyt tällaiseen?
Nyt ihan lähiaikoina tuttavapiirissä tullut vastaan kaksikin tapausta. Toinen hokee, että hänen kouluikäinen lapsensa vaan on ”tosi, tosi erityislapsi”. Lapsi on ihan tavallisella luokalla, ei hoitosuhdetta mihinkään, osaa puhua, lukea ja liikkua ihan normaalisti. Äiti on kyllä vienyt lastaan ties minne tutkimuksiin, mutta ei niistä enää sen jälkeen ole puhuttu. Mieltäisin ”tosi, tosi erityislapsen” ehkä sellaiseksi, jolla on kehitysvamma, autismi tai vaikka vaikea cp-vamma.
Toinen tapaus on vasta vauva. Hän on kuulemma äärimmäisen aistiherkkä. Ovikelloa ei saa soittaa, pitää kuiskuttaa ja häntä ei kuulemma koskaan voi laittaa päiväkotiin aistiherkkyyksien vuoksi. Eikö alle 1-vuotias normaalistikin voi pelästyä yllättäviä ääniä? Ja varmaan pelkää jatkossakin, jos hän elää kuin äänieristetyssä tilassa koko ajan. Lapsen äiti oli närkästynyt, kun mistään ei saa virallista diagnoosia vielä.
Tietenkään en näiden lasten kanssa asu enkä voi kaikkea tietää. Jotenkin vaan tullut sellanen olo, että keksimällä keksitään jotain häikkää omalle lapselle. En tiedä syytä tai motivaatiota.
Kommentit (99)
Olen ihmetellyt samaa. Nykyään joka toinen tuntuu olevan erityislapsi, vaikka mielestäni erityislapsi on vammainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ikinä törmännyt tuollaiseen. Kukaan normaali ihminen ei kyllä halua lapselleen elinikäisiä ongelmia keksiä.
Toisaalta voi olla niin, että äiti tietää, ettei lapsella ole asiat kuten pitäisi, mutta oikean diagnoosin löytyminen kestää pitkään. Tiedän esimerkiksi asperger-lapsia, joita on tutkittu vuosia ja diagnoosi on muuttunut.
Eikä erityislapset aina ole erityisluokalla, itse asiassa vain pieni vähemmistö on nykyään - erityisen tuen oppilaita on integroituna normiluokille yhä enemmän ja enemmän, koska se on kunnille halvempaa kuin erityisluokat.
Se diagnoosi halutaan, jotta siihen voidaan vedota aika käytöksestä koulumenestykseen. "Ei me ikinä kielletä Jani-Petteriä, mutta kyllä tuo huono käytös johtuu ihan (itsediagnosoidusta) ADHD:stä :)"
Näitä näkee koulussa paljon, väkisin halutaan diagnoosi sille 7-vuotiaalla, eikä vanhemmille sovi diagnoosiksi se, ettei lasta ole vain kasvatettu kotona. Olen koulunkäynninohjaaja alakoulussa, mutta kaveri kertoi, että vielå yläkoulussa moni vanhempi yrittää sitkeästi saada jotain diganoosia, jolla lapsen huonon käytöksen voisi perustella. Moni lapsi sanoo suoraan palavereissa, että haluaisi viettää vanhempien kanssa aikaa, mutta tätä vanhemmat eivät halua.
Heti, jos lapsi saa esimerkiksi ADHD-diagnoosin ja jos kotiin ottaa yhteyttä, niin sanotaan, että "ei meidän Jucci-Micoa voi komentaa tai käskeä kun hänellä on ADHD". Halutaan piiloutua diagnoosin taakse, niin ei tarvitse viettää aikaa lapsen kanssa. Ja se lapsi tarvitsisi vain sitä aikaa vanhemmilta.
Vierailija kirjoitti:
Olen ihmetellyt samaa. Nykyään joka toinen tuntuu olevan erityislapsi, vaikka mielestäni erityislapsi on vammainen.
No sun mielipide on vain sun mielipide.
Todellisuudessa erityislapsi=erityistukea päivähoidossa ja koulussa tarvitseva lapsi.
Vain pieni osa erityislapsista on kehitysvammaisia, kirjo on hyvin laaja kuuroista diabeetikkoihin, adhd-lapsista autisteihin, psyykkisesti oirehtivista dysfaatikkoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä törmännyt tuollaiseen. Kukaan normaali ihminen ei kyllä halua lapselleen elinikäisiä ongelmia keksiä.
Toisaalta voi olla niin, että äiti tietää, ettei lapsella ole asiat kuten pitäisi, mutta oikean diagnoosin löytyminen kestää pitkään. Tiedän esimerkiksi asperger-lapsia, joita on tutkittu vuosia ja diagnoosi on muuttunut.
Eikä erityislapset aina ole erityisluokalla, itse asiassa vain pieni vähemmistö on nykyään - erityisen tuen oppilaita on integroituna normiluokille yhä enemmän ja enemmän, koska se on kunnille halvempaa kuin erityisluokat.
Mä ymmärrän tän kyllä, mutta varmasti äiti olisi kertonut, jos se asperger tai autismikirjo olisi todettu tai edes jotain sinne päin viittaavaa. Tää vaan tuntuu jankuttavan kuinka erityislapsi heillä on, mutta ei oikein, että miten se ilmenee.
Ilmiö on kyllä havaittu sekä lastentaudeilla että lastenpsykiatrialle. Kyseessä on erittäin vakavasti lapsen kehitykseen vaikuttavasta vuorovaikutushäiriöstä, johon on äärimmäisen vaikea puuttua, koska nämä vanhemmat uskovat omiin diagnoosikykyihinsä vankasti ja ovat itse täysin vailla käsitystä siitä millä tavoilla lapsensa elämää tuhoavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän yhden open, joka yritti väkisin keksiä tavallisille lapsille ongelmia. Halusi vaan avustajan luokkaansa. Omalla lapsellaan oli jotain häikkää, oli kai myös kateellinen toisten normaaleista lapsista
Vierailija kirjoitti:
Näitä näkee koulussa paljon, väkisin halutaan diagnoosi sille 7-vuotiaalla, eikä vanhemmille sovi diagnoosiksi se, ettei lasta ole vain kasvatettu kotona. Olen koulunkäynninohjaaja alakoulussa, mutta kaveri kertoi, että vielå yläkoulussa moni vanhempi yrittää sitkeästi saada jotain diganoosia, jolla lapsen huonon käytöksen voisi perustella. Moni lapsi sanoo suoraan palavereissa, että haluaisi viettää vanhempien kanssa aikaa, mutta tätä vanhemmat eivät halua.
Heti, jos lapsi saa esimerkiksi ADHD-diagnoosin ja jos kotiin ottaa yhteyttä, niin sanotaan, että "ei meidän Jucci-Micoa voi komentaa tai käskeä kun hänellä on ADHD". Halutaan piiloutua diagnoosin taakse, niin ei tarvitse viettää aikaa lapsen kanssa. Ja se lapsi tarvitsisi vain sitä aikaa vanhemmilta.
Kuule, kaikissa vanhemmissa on joukossa epäkelpoja, niin myös erityislasten vanhemmissa.
Koska jo tutkimusvaiheessa käydään hyvin tarkkaan lävitse perheiden olpsuhteet ja kasvatustavat, väitän silti, että epäkelpoja evvk-vanhempia on vähemmän erityislapsien perheissä. Ihan siksi, että heitä ohjataan ja valmennetaan siinä, miten lasta on kasvatettava. Ja koska lapsi on neurologisesti tavallista haastavampi, kasvatukseen on pakko paneutua enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka juuri ADHD diagnosoitu lapsi tarvitsisi erityishuomiota kasvatuksessa, niin hyvin usein käy juuri päin vastoin. Lapsen annetaan tehdä ja käyttäytyä miten tahansa, koska tällä on ADHD.
Tiedän yhden open, joka yritti väkisin keksiä tavallisille lapsille ongelmia. Halusi vaan avustajan luokkaansa. Omalla lapsellaan oli jotain häikkää, oli kai myös kateellinen toisten normaaleista lapsista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä nämä ovat huostaanotettuja ja jo pienestä pitäen psykologin juttusilla käyviä mt potilaiden lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka juuri ADHD diagnosoitu lapsi tarvitsisi erityishuomiota kasvatuksessa, niin hyvin usein käy juuri päin vastoin. Lapsen annetaan tehdä ja käyttäytyä miten tahansa, koska tällä on ADHD.
Tämä. Itselläni varmaan nykyään olisi diagnosoitu ADHD, jos olisin lapsi, mutta vanhempieni rakastava ja rajoja tunteva kasvatus ja useat heidän järjestämänsä virikkeet (liikunnalliset ja älylliset) ovat auttaneet minua pärjäämään elämässä. Olen opiskellut maisteriksi ja minulla on vakityö. Jos vanhempani eivät olisi viitsineet tehdä mitään, olisi elämäni hyvin erilainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä näkee koulussa paljon, väkisin halutaan diagnoosi sille 7-vuotiaalla, eikä vanhemmille sovi diagnoosiksi se, ettei lasta ole vain kasvatettu kotona. Olen koulunkäynninohjaaja alakoulussa, mutta kaveri kertoi, että vielå yläkoulussa moni vanhempi yrittää sitkeästi saada jotain diganoosia, jolla lapsen huonon käytöksen voisi perustella. Moni lapsi sanoo suoraan palavereissa, että haluaisi viettää vanhempien kanssa aikaa, mutta tätä vanhemmat eivät halua.
Heti, jos lapsi saa esimerkiksi ADHD-diagnoosin ja jos kotiin ottaa yhteyttä, niin sanotaan, että "ei meidän Jucci-Micoa voi komentaa tai käskeä kun hänellä on ADHD". Halutaan piiloutua diagnoosin taakse, niin ei tarvitse viettää aikaa lapsen kanssa. Ja se lapsi tarvitsisi vain sitä aikaa vanhemmilta.
Kuule, kaikissa vanhemmissa on joukossa epäkelpoja, niin myös erityislasten vanhemmissa.
Koska jo tutkimusvaiheessa käydään hyvin tarkkaan lävitse perheiden olpsuhteet ja kasvatustavat, väitän silti, että epäkelpoja evvk-vanhempia on vähemmän erityislapsien perheissä. Ihan siksi, että heitä ohjataan ja valmennetaan siinä, miten lasta on kasvatettava. Ja koska lapsi on neurologisesti tavallista haastavampi, kasvatukseen on pakko paneutua enemmän.
Eivät ne vanhemmat paneudu. Ainakin tuttu äiti laittaa Wilmassa haistatteluviestejä opettajille jatkuvasti ja hänen 6 erityislastaan mellastavat keskenään, tai nykyään ovat lähinnä ruutujen parissa 24/7. Lapsia ei saa kasvattaa, sillä lapsi kuulemma itse tietää parhaiten, miten häntä tulee kasvattaa.
Minulla on tästä kokemusta ja toinen sukupuoli on näissä omissa diagnooseissaan selvästi yliedustettu. Näissä tapauksissa on samankaltaisuuksia rokottamattomuuden ja miksei hopeavesijupakankin kanssa.
Meillä on 2 ADHD-lasta ja polku diagnoosien saamiseksi on ollut mutkikas, vaikka mitä tutkimuksia ja lomakkeiden täyttelyjä ennenkuin diagnoosi lopulta varmistui.
Vierailija kirjoitti:
Näitä näkee koulussa paljon, väkisin halutaan diagnoosi sille 7-vuotiaalla, eikä vanhemmille sovi diagnoosiksi se, ettei lasta ole vain kasvatettu kotona. Olen koulunkäynninohjaaja alakoulussa, mutta kaveri kertoi, että vielå yläkoulussa moni vanhempi yrittää sitkeästi saada jotain diganoosia, jolla lapsen huonon käytöksen voisi perustella. Moni lapsi sanoo suoraan palavereissa, että haluaisi viettää vanhempien kanssa aikaa, mutta tätä vanhemmat eivät halua.
Heti, jos lapsi saa esimerkiksi ADHD-diagnoosin ja jos kotiin ottaa yhteyttä, niin sanotaan, että "ei meidän Jucci-Micoa voi komentaa tai käskeä kun hänellä on ADHD". Halutaan piiloutua diagnoosin taakse, niin ei tarvitse viettää aikaa lapsen kanssa. Ja se lapsi tarvitsisi vain sitä aikaa vanhemmilta.
Mitä ihmettä! Miksi ne lapset on saatettu alunperin tähän maailmaan, jos niiden kanssa ei haluta viettää aikaa? Aina sanotaan että tee joko abortti tai anna adoptioon, vaan näemmä jotkut yrittää silti elää jotain status elämää näiden omien lastensa kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä näkee koulussa paljon, väkisin halutaan diagnoosi sille 7-vuotiaalla, eikä vanhemmille sovi diagnoosiksi se, ettei lasta ole vain kasvatettu kotona. Olen koulunkäynninohjaaja alakoulussa, mutta kaveri kertoi, että vielå yläkoulussa moni vanhempi yrittää sitkeästi saada jotain diganoosia, jolla lapsen huonon käytöksen voisi perustella. Moni lapsi sanoo suoraan palavereissa, että haluaisi viettää vanhempien kanssa aikaa, mutta tätä vanhemmat eivät halua.
Heti, jos lapsi saa esimerkiksi ADHD-diagnoosin ja jos kotiin ottaa yhteyttä, niin sanotaan, että "ei meidän Jucci-Micoa voi komentaa tai käskeä kun hänellä on ADHD". Halutaan piiloutua diagnoosin taakse, niin ei tarvitse viettää aikaa lapsen kanssa. Ja se lapsi tarvitsisi vain sitä aikaa vanhemmilta.
Kuule, kaikissa vanhemmissa on joukossa epäkelpoja, niin myös erityislasten vanhemmissa.
Koska jo tutkimusvaiheessa käydään hyvin tarkkaan lävitse perheiden olpsuhteet ja kasvatustavat, väitän silti, että epäkelpoja evvk-vanhempia on vähemmän erityislapsien perheissä. Ihan siksi, että heitä ohjataan ja valmennetaan siinä, miten lasta on kasvatettava. Ja koska lapsi on neurologisesti tavallista haastavampi, kasvatukseen on pakko paneutua enemmän.
Eivät ne vanhemmat paneudu. Ainakin tuttu äiti laittaa Wilmassa haistatteluviestejä opettajille jatkuvasti ja hänen 6 erityislastaan mellastavat keskenään, tai nykyään ovat lähinnä ruutujen parissa 24/7. Lapsia ei saa kasvattaa, sillä lapsi kuulemma itse tietää parhaiten, miten häntä tulee kasvattaa.
No kuten sanoin, yksittäistapauksista et voi tehdä mitään analyysia kaikista erityislasten vanhemmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä näkee koulussa paljon, väkisin halutaan diagnoosi sille 7-vuotiaalla, eikä vanhemmille sovi diagnoosiksi se, ettei lasta ole vain kasvatettu kotona. Olen koulunkäynninohjaaja alakoulussa, mutta kaveri kertoi, että vielå yläkoulussa moni vanhempi yrittää sitkeästi saada jotain diganoosia, jolla lapsen huonon käytöksen voisi perustella. Moni lapsi sanoo suoraan palavereissa, että haluaisi viettää vanhempien kanssa aikaa, mutta tätä vanhemmat eivät halua.
Heti, jos lapsi saa esimerkiksi ADHD-diagnoosin ja jos kotiin ottaa yhteyttä, niin sanotaan, että "ei meidän Jucci-Micoa voi komentaa tai käskeä kun hänellä on ADHD". Halutaan piiloutua diagnoosin taakse, niin ei tarvitse viettää aikaa lapsen kanssa. Ja se lapsi tarvitsisi vain sitä aikaa vanhemmilta.
Mitä ihmettä! Miksi ne lapset on saatettu alunperin tähän maailmaan, jos niiden kanssa ei haluta viettää aikaa? Aina sanotaan että tee joko abortti tai anna adoptioon, vaan näemmä jotkut yrittää silti elää jotain status elämää näiden omien lastensa kautta.
Alakoulun oppilaista ainakin meidän keskisuuressa kaupungissamme 44 % on joku diagnoosi. Väitän, että suurimmalla osalla isoin ongelma on, etteivät vanhemmat ole missään vuorovaikutuksessa lasten kanssa. Tosi surullista on kuunnella, kun ekaluokkalainen kertoo, että puhuu vanhempien kanssa 20 minuuttia VIIKOSSA ja että vain koulussa aikuiset viettävät aikaa hänen kanssaan. Eikä meillä oikeasti paljon ole aikaa yhdelle lapselle, kun luokassa on 24-29 oppilasta, joten siitä voi laskea, miten vähän lapsi saa aikaa vanhemmiltaan.
Äideillä on kilpailu kirjainyhdisteistä. Uhriutumiseen yksi väylä.