Ilmiö: lapsi väkisin erityislapseksi?

Itselläni on kyllä ihan toisenlainen käsitys. Ja omakohtainen kokemus. Päiväkodissa tuli viestiä lapsen erilaisista ominaisuuksista. Koulussa ei mitään, vaikka vähän kyselin. Kunnes enemmän ja enemmän alkoi tulla palautetta. Kyselin vähän lisää ja ei mitään. Palautetta tuli ja kasvatusneuvoja. Lapsi oli itse aivan poikki. Vein hänet sitten psykologille, joka teki perustestit ja lähetti eteenpäin. Meni vuosi testeissä yms. ja ilmeni vaikea oppimisvaikeus. Siinä opettajat ihmettelivät, kuinka lapsi kuitenkin oli pärjännyt hyvin koulussa ja ongelmia oli vain käytöksen suhteen. No vuosi meni hyvin, kun lapselle tuli koulussa tukea yms ja käytöshäiriöt loppui. Mutta vuoden jälkeen apua ei enää tullut kuin paperilla. Koska lapsi pärjäsi niin hyvin muutenkin. Hän vain oli aina ihan loppu, koska joutui pinnistelemään äärimmilleen opiskelussa. Koulu vaihtui ja siitä vuoden päästä erityisopettaja teki jotai. Testejä ja kauhistui kuinka vaikea oppimisvaikeus lapsella oli. Ja nyt piti saada tukea vaikka millä mitalla. Sekin jäi vain paperille.

Vaikka vanhemmat vaatii, niin erityislasten diagnoosista ei käytännössä ole mitään apua. Kukaan ei sitä viitsi ottaa huomioon. Vanhempi joka puhuu asiasta leimataan idiootiksi, niin kuin täälläkin.

Olkaa onnellisia, jos asia ei teitä koske. Ja jokaisen jolla ei ole mitään erityisyyttä pitäisi vetää koulussa helposti kymppejä.

Vierailija kirjoitti:

Münchausen by Proxy-syndrooma?

Ei välttämättä. Osalle vanhemmista on hirveän hankalaa katsoa peiliin, jos lapsen kanssa on vaikeaa. Pakkohan se lapsen haastavan käytöksen on johtua jostain diagnoosista, eikä esim. vanhempien riitaisasta erosta, perheen jatkuvasta muuttamisesta, alle kouluikäisen lapsen peliriippuvuudesta, tai siitä, että lapsi yksinkertaisesti ikävöi vanhempiaan, jotka tekevät töitä kellon ympäri ja vapaapäivinään tarvitsevat omaa aikaa, jolloin lapsi viedään mummolaan.

Vierailija kirjoitti:

No täällä Akaassa tiedän ainakin tapauksen, jossa isoveli sai ensin diagnoosin ja siinä saattoi olla jotain perää, vaikka ihan normaalin kirjoissa tuo olisi voinut mennä myös.

Sitten vanhemmille selvisi, että Kela maksaa aika avokätistä tukea erityislapsesta ja kas kummaa, pikkuveljelle lähdettiin hakemaan tukea. Kyseinen veli oli kuitenkin suorastaan mallikelpoinen tapaus, eikä esimerkiksi koulun henkilökunnalta, psykologilta, tai kuraattorilta tullut ymmärrystä.

Äiti meni sitten perheneuvolaan itkemään ja ilman sen kummempia tutkimuksia sai normaalille, suorastaan kiltille ja fiksulle pojalle adhd-diagnoosin. Kela sponssaa taas lisää käyttörahaa perheelle.

No höpö höpö. Ihme tarinoita. Ihan kuin joku käyttäisi perhettä ja keksisi juttuja, koska tuo on aika kaukana Kela-todellisuudesta.

Minä tiedän yhden äidin, jolla on pahoja mielenterveysongelmia. Epäillyt mm. että päiväkodissa lapsen ruoka on ollut myrkytettyä ja että lastenhoitaja on pedofiili, josta syystä vaihtoi lapsen eskariin toiseen päiväkotiin. Kertoi näitä juttuja ihan avoimesti pihalla ja monille. Nyt uudessa päiväkodissa on kiinnitetty huomiota mm. siihen että lapsi pissaa housuun vaikka on jo 6 v ja on tosi arka eikä juuri puhu. Äiti kertoi että hän vie lapsen syksyllä tutkimuksiin, koska epäillään että hän olisi autistinen. Ja siis syynä on vain äidin omat mt-ongelmat. On välillä ihan avoimen psykoottinen, puhuu Jumalan kanssa ym. Lapsensa on tosi söpö tyttö, juttelee ja katsoo silmiin ja osaa leikkiä tosi kivasti kun on meillä kylässä. Jos äiti tulee paikalle, hän ihan jäykistyy kauhusta ja juoksee suunnilleen karkuun. Perheestä on tehty vaikka kuinka monta lastensuojeluilmoitusta, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään. Helsingissä asumme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää ihan helvetisti tutkimuksissa olevan lapsen äitinä lukea tätä. Tajusin jo lapsen ollessa vauva, ettei kaikki ole kunnossa ja kysyin jopa tältä palstalla kuulostaako lapsi normaalilta. Silloin veikattiin mm. autismia.

Lapsi käyttäytyy eritavalla kotona kuin päiväkodissa tai terapeutilla. Tosin iän karttuessa ulkopuolisetkin näkevät ongelmat jo selvemmin. Sitten ihmiset, jotka näkevät lasta kerran kk, vk tai puolessa vuodessa ovat sitä mieltä, että olen neuroottinen ja näiden takia esim. neurologille pääsyä lykätään ja lapsen kuntoutus(?) ja diagnoosi viivästyy. Arki on paljon raskaampaa kuin normilapsen kanssa. Olen itse hankkinut jumppa- ja aistileluja ja yritän tukea lapsen kehitystä. En tiedä missä muuten oltaisiinkaan.

Sitten "parhaat" tutut lähettävät postissa lastenlaulujen sanoja ja ohjeita, että lue joskus lapselle Iltasatu ja vähennä ruutuaikaa, että se oppii kunnolla puhumaan ym. Kasvatusvinkkejä. Näille on turha selittää, että tätä on kuule tehty jo aika lailla. Kuivaksi oppiminenkin kun vei 2,5 vuotta, että siitä voi saada osviittaa tehtyyn työmäärään. Sitten saa pelätä, että ne sukulaiset, jotka eivät lapsessa näe mitään vikaa, hylkäävät tämän jos diagnoosi saadaan. Jos pari prosenttia vanhemmista onkin näitä lapsen tahallaan sairastuttua niin suurin osa on varmasti ihan vaan huolestuneita vanhempia, jotka näkevät jotain, mitä ap ei.

Samat tuntemukset. Tajusin myös hyvin varhain, että lapsi on jotenkin erilainen. Haasteita oli erilaisia, vauvana toki pienimmästä päästä. Oli todella ison työn takana saada lapsi tutkimuksiin ja lopulta toimintaterapiaan. Adhd:ssa ja varsinkin add:ssa on se ongelma yhä, että on yleisesti takerruttu pelkkään ylivilkkauteen, joka yleensä ilmenee vain tietyissä tilanteissa. Kuitenkin tähän liittyy erilaisia aistiyli- ja aliherkkyyksiä, jotka oikeasti vaikeuttavat jokapäiväistä arkea.

Totta on, että älylaitteet ja laiminlyönti aiheuttavat adhd:n kaltaisia oireita. Kuitenkin oikea adhd näkyy aivokuvissakin ja on periytyvää. Uskon kyllä myös siihen, että se on luultua yleisempää. Omassa suvussani meitä on kymmenkunta keski-iässä diagnoosin saaneita omien lasten tutkimusten myötä. Erityisesti serkuksista me add-äidit ollaan oltu yllätys monille, kun ei ole niitä adhd:n leimallisia elämänhallintaongelmia vaikka pään sisällä kaaos on ollut sitäkin suurempaa.

 Näitä ADHD:n aivokuvantamistutkimuksia on myös kritisoitu ja jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että tutkimuksissa vääristellään ja liiotellaan ryhmätason tilastollisia eroja, mitä tulee ADHD-diagnoosin saaneiden lasten ja aikuisen sekä ns. normaalien verrokkien väliseen eroon esimerkiksi aivojen rakenteessa. Esimerkiksi Lancetissa julkaistussa tutkimuksessa julistetaan, että ADHD on aivosairaus, koska ADHD-potilaiden aivot poikkeavat rakenteellisesti verrokkien aivoista efektikoolla Cohenin d 0.2.  Johtopäätökset tästä täysin olemattomasta erosta ovat tutkijoilta kylmäävät: 

“The data from our highly powered analysis confirm that patients with ADHD do have altered brains and therefore that ADHD is a disorder of the brain. This message is clear for clinicians to convey to parents and patients, which can help to reduce the stigma that ADHD is just a label for difficult children and caused by incompetent parenting. We hope this work will contribute to a better understanding of ADHD in the general public”"

Myös valtamedia innostuu tämän kaltaisista tutkimuksista, jotka todistavat milloin minkäkin häiriön olevan perustaltaan neurologinen, suorastaan aivosairaus.  Esimerkiksi Telegraphin mukaan kyseinen arvostetussa Lancetissa julkaistu tutkimus on todiste siitä, että ADHD ei johdu huonosta kasvatuksesta, vaan on aivosairaus: "ADHD is a brain disorder, not a label for poor parenting".  Kyseissä tutkimuksessa lisäksi löydettiin, että ADHD-potilaat ovat keskivertoa älykkäämpiä, mutta tämä tulos jostain syystä haudattiin syvälle tutkimuksen liitteeseen, joka se pitää erikseen ostaa, jos haluaa löytää tämän tuloksen. 

https://www.madinamerica.com/2017/04/lancet-psychiatry-needs-to-retract…

Sama ilmiö toistuu perinnöllisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa, jossa usein tulokset ovat tiedossa jo ennen, kuin tutkimusta on tehtykään. Sen voi päätellä etukäteen mm. tutkijoiden sidonnaisuuksista.  Ihmiset tietenkin luottavat sokeasti asiansa osaaviin auktoriteeteihin, kuten lääkäreihin, jotka määräävät huumausaineiksi luokiteltavia stimulantteja pikkulapsille muutaman viikon lääkeyhtiöiden rahoittamien kokeiden perusteella. ADHD:n lääketieteellinen pohja on paljon hatarampi, kuin yleensä väitetään ja lääkkeiden vaikutukset etenkin pitkällä aikavälillä hyvin arvaamattomia. 

Huomionarvoista on myös se, että pahasti häiriintynyt vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä varhaislapsuudessa aiheuttaa myös ihan konkreettisia muutoksia aivoihin ja nämä muutokset ovat hyvin samankaltaisia kuin mitä esim. ADHD.ssa. ja myös lapsen oireilu on samanlaista.

En siis missään nimessä tarkoita sanoa että kaikki adhd lapset olisivatkin tosiasiassa kaltoinkohdeltuja ja syy on vaan vanhemmissa, en todellakaan. Mutta olen itsekin työssäni törmännyt näihin diagnoosin saaneisiin lapsiin (usein sisarusparviin) joissa on kyllä hyvin selvästi nähtävissä se että lasten käytöksen syy pohjimmiltaan on siinä mitä siinä perheessä tapahtuu, ei niissä kirjainyhdistelmädiagnooseissa. Välillä tulee myös vastaan perheitä joissa vanhemmalla itsellään on adhd jonka olemassaolosta hän ei välitä/ei syö lääkkeitä vaikka auttaisivat ja perheen elämä on ihan kaoottista. Lapset sitten jatkavat aikuiselta opittuja käyttäytymis -ym. malleja mutta kas kummaa jos lapset ovat pidemmän aikaa pois arkielämästä vanhemman kanssa niin ne hirmuisen vaikeat ja pahasti oireilevat lapset joille dg on myös muka periytynyt, voivatkin paljon paremmin(siis niin kuin "normaalit") kun elämä rauhoittuu.

AP.n esiintuoma ongelma on siis omankin kokemuksen mukaan olemassa ja siitä pitäisi puhua enemmän. Ihan jo siksi että kohdistetaan vähäisiä resursseja ihan väärin kun ei siellä taustalla olekaan joku adhd vaan jotain muuta. Vuosia annetaan apua ja tukea ja eihän se auta kun katsotaan ongelmaa ihan väärältä kantilta. Sitten "oikeasti" ns. neurosyistä oireilevat lapset joutuvat odottamaan apua ja tukea. Enkä tästä syystä ihan ymmärrä, miksi tässäkin ketjussa on jo heti muutama selvästi hyvin hommansa hoitava vanhempi triggeröitymässä että kyllä meillä ainakin ihan oikeasti ollaan dg ansaittu. Jos tiedätte ja tiedostatte että teillä ei ole esim. vuorovaikutusongelmia tai pahoja puutteita vanhemmuustaidoissa niin teistähän ja teidän lapsista ei ollut nyt puhe. Sehän olisi teidänkin perheillenne etu että tähän ongelmaan herättäisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No täällä Akaassa tiedän ainakin tapauksen, jossa isoveli sai ensin diagnoosin ja siinä saattoi olla jotain perää, vaikka ihan normaalin kirjoissa tuo olisi voinut mennä myös.

Sitten vanhemmille selvisi, että Kela maksaa aika avokätistä tukea erityislapsesta ja kas kummaa, pikkuveljelle lähdettiin hakemaan tukea. Kyseinen veli oli kuitenkin suorastaan mallikelpoinen tapaus, eikä esimerkiksi koulun henkilökunnalta, psykologilta, tai kuraattorilta tullut ymmärrystä.

Äiti meni sitten perheneuvolaan itkemään ja ilman sen kummempia tutkimuksia sai normaalille, suorastaan kiltille ja fiksulle pojalle adhd-diagnoosin. Kela sponssaa taas lisää käyttörahaa perheelle.

Höpö höpö. Puhut täyttä tuubaa, joko ilkeyksissäsi tai tietämättömyyttäsi.

Ensinnäkin, perheneuvola ei diagnosoi lapsia. ADHD-tutkimukset ovat pitkät ja perusteelliset ja tehdään jopa siellä Akaassa keskussairaaloiden lastenpsykiatrisella tai lastenneurologisella osastolla. Perheneuvolasta voi psykiatri antaa lähetteen tutkimuksiin, mutta hän EI siis diagnosoi. Ikinä.

Toiseksikin pelkällä diagnoosilla ei saa Kelalta yhtään mitään.

Vammaistukea voi hakea, mutta adhd ei aiheuta siinä määrin erityisvaivaa ja kuluja vanhemmille, että iso osa adhd-lapsista jää kokonaan ilman tukea. Tukea siis maksetaan lisäkustannuksista ja vaivasta, ei pelkästä diagnoosista.

Ja jos tukea saa, se on aina määräaikainen ja sen vaivalloinen hakuprosessi pitää tehdä joka vuosi uudelleen. Käytännössä voi hakea alinta perusvammaistukea, joka on 92,14 euroa kuussa. Että niin "avokätistä" tukea se....

https://www.kela.fi/vammaistuki-lapselle-maara-ja-maksaminen

Korotettua ei adhd-lapsille saa koskaan, sen saamiseen pitää olla kehitysvammainen.

Vertailun vuoksi: itselläni on autistinen lapsi. Hän sai alinta vammaistukea kouluikään asti, ei enempää.

Se on suorastaan hassua, kun ihmiset luulee, että erityislapsesta saa paljon rahaa. Minun lapsella diagnosoitu ADHD, Hyvätasoinen autismi, ja laajat oppimisvaikeudet. On erityiskoulu, mukautettu opetus, kouluavustaja, ja lääkitys. Silti saadaan tuota alinta vammaistukea. Omaishoidontukikriteerit eivät täyty. Kuntoutusta ei saa. Ja tosiaan, joka ikinen vuosi hakemus pitää laittaa. Joku kadehtii sitäkin vähää, vaikkei omaa tervettä taatusti vaihtaisi omaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää ihan helvetisti tutkimuksissa olevan lapsen äitinä lukea tätä. Tajusin jo lapsen ollessa vauva, ettei kaikki ole kunnossa ja kysyin jopa tältä palstalla kuulostaako lapsi normaalilta. Silloin veikattiin mm. autismia.

Lapsi käyttäytyy eritavalla kotona kuin päiväkodissa tai terapeutilla. Tosin iän karttuessa ulkopuolisetkin näkevät ongelmat jo selvemmin. Sitten ihmiset, jotka näkevät lasta kerran kk, vk tai puolessa vuodessa ovat sitä mieltä, että olen neuroottinen ja näiden takia esim. neurologille pääsyä lykätään ja lapsen kuntoutus(?) ja diagnoosi viivästyy. Arki on paljon raskaampaa kuin normilapsen kanssa. Olen itse hankkinut jumppa- ja aistileluja ja yritän tukea lapsen kehitystä. En tiedä missä muuten oltaisiinkaan.

Sitten "parhaat" tutut lähettävät postissa lastenlaulujen sanoja ja ohjeita, että lue joskus lapselle Iltasatu ja vähennä ruutuaikaa, että se oppii kunnolla puhumaan ym. Kasvatusvinkkejä. Näille on turha selittää, että tätä on kuule tehty jo aika lailla. Kuivaksi oppiminenkin kun vei 2,5 vuotta, että siitä voi saada osviittaa tehtyyn työmäärään. Sitten saa pelätä, että ne sukulaiset, jotka eivät lapsessa näe mitään vikaa, hylkäävät tämän jos diagnoosi saadaan. Jos pari prosenttia vanhemmista onkin näitä lapsen tahallaan sairastuttua niin suurin osa on varmasti ihan vaan huolestuneita vanhempia, jotka näkevät jotain, mitä ap ei.

Samat tuntemukset. Tajusin myös hyvin varhain, että lapsi on jotenkin erilainen. Haasteita oli erilaisia, vauvana toki pienimmästä päästä. Oli todella ison työn takana saada lapsi tutkimuksiin ja lopulta toimintaterapiaan. Adhd:ssa ja varsinkin add:ssa on se ongelma yhä, että on yleisesti takerruttu pelkkään ylivilkkauteen, joka yleensä ilmenee vain tietyissä tilanteissa. Kuitenkin tähän liittyy erilaisia aistiyli- ja aliherkkyyksiä, jotka oikeasti vaikeuttavat jokapäiväistä arkea.

Totta on, että älylaitteet ja laiminlyönti aiheuttavat adhd:n kaltaisia oireita. Kuitenkin oikea adhd näkyy aivokuvissakin ja on periytyvää. Uskon kyllä myös siihen, että se on luultua yleisempää. Omassa suvussani meitä on kymmenkunta keski-iässä diagnoosin saaneita omien lasten tutkimusten myötä. Erityisesti serkuksista me add-äidit ollaan oltu yllätys monille, kun ei ole niitä adhd:n leimallisia elämänhallintaongelmia vaikka pään sisällä kaaos on ollut sitäkin suurempaa.

 Näitä ADHD:n aivokuvantamistutkimuksia on myös kritisoitu ja jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että tutkimuksissa vääristellään ja liiotellaan ryhmätason tilastollisia eroja, mitä tulee ADHD-diagnoosin saaneiden lasten ja aikuisen sekä ns. normaalien verrokkien väliseen eroon esimerkiksi aivojen rakenteessa. Esimerkiksi Lancetissa julkaistussa tutkimuksessa julistetaan, että ADHD on aivosairaus, koska ADHD-potilaiden aivot poikkeavat rakenteellisesti verrokkien aivoista efektikoolla Cohenin d 0.2.  Johtopäätökset tästä täysin olemattomasta erosta ovat tutkijoilta kylmäävät: 

“The data from our highly powered analysis confirm that patients with ADHD do have altered brains and therefore that ADHD is a disorder of the brain. This message is clear for clinicians to convey to parents and patients, which can help to reduce the stigma that ADHD is just a label for difficult children and caused by incompetent parenting. We hope this work will contribute to a better understanding of ADHD in the general public”"

Myös valtamedia innostuu tämän kaltaisista tutkimuksista, jotka todistavat milloin minkäkin häiriön olevan perustaltaan neurologinen, suorastaan aivosairaus.  Esimerkiksi Telegraphin mukaan kyseinen arvostetussa Lancetissa julkaistu tutkimus on todiste siitä, että ADHD ei johdu huonosta kasvatuksesta, vaan on aivosairaus: "ADHD is a brain disorder, not a label for poor parenting".  Kyseissä tutkimuksessa lisäksi löydettiin, että ADHD-potilaat ovat keskivertoa älykkäämpiä, mutta tämä tulos jostain syystä haudattiin syvälle tutkimuksen liitteeseen, joka se pitää erikseen ostaa, jos haluaa löytää tämän tuloksen. 

https://www.madinamerica.com/2017/04/lancet-psychiatry-needs-to-retract…

Sama ilmiö toistuu perinnöllisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa, jossa usein tulokset ovat tiedossa jo ennen, kuin tutkimusta on tehtykään. Sen voi päätellä etukäteen mm. tutkijoiden sidonnaisuuksista.  Ihmiset tietenkin luottavat sokeasti asiansa osaaviin auktoriteeteihin, kuten lääkäreihin, jotka määräävät huumausaineiksi luokiteltavia stimulantteja pikkulapsille muutaman viikon lääkeyhtiöiden rahoittamien kokeiden perusteella. ADHD:n lääketieteellinen pohja on paljon hatarampi, kuin yleensä väitetään ja lääkkeiden vaikutukset etenkin pitkällä aikavälillä hyvin arvaamattomia. 

Huomionarvoista on myös se, että pahasti häiriintynyt vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä varhaislapsuudessa aiheuttaa myös ihan konkreettisia muutoksia aivoihin ja nämä muutokset ovat hyvin samankaltaisia kuin mitä esim. ADHD.ssa. ja myös lapsen oireilu on samanlaista.

En siis missään nimessä tarkoita sanoa että kaikki adhd lapset olisivatkin tosiasiassa kaltoinkohdeltuja ja syy on vaan vanhemmissa, en todellakaan. Mutta olen itsekin työssäni törmännyt näihin diagnoosin saaneisiin lapsiin (usein sisarusparviin) joissa on kyllä hyvin selvästi nähtävissä se että lasten käytöksen syy pohjimmiltaan on siinä mitä siinä perheessä tapahtuu, ei niissä kirjainyhdistelmädiagnooseissa. Välillä tulee myös vastaan perheitä joissa vanhemmalla itsellään on adhd jonka olemassaolosta hän ei välitä/ei syö lääkkeitä vaikka auttaisivat ja perheen elämä on ihan kaoottista. Lapset sitten jatkavat aikuiselta opittuja käyttäytymis -ym. malleja mutta kas kummaa jos lapset ovat pidemmän aikaa pois arkielämästä vanhemman kanssa niin ne hirmuisen vaikeat ja pahasti oireilevat lapset joille dg on myös muka periytynyt, voivatkin paljon paremmin(siis niin kuin "normaalit") kun elämä rauhoittuu.

AP.n esiintuoma ongelma on siis omankin kokemuksen mukaan olemassa ja siitä pitäisi puhua enemmän. Ihan jo siksi että kohdistetaan vähäisiä resursseja ihan väärin kun ei siellä taustalla olekaan joku adhd vaan jotain muuta. Vuosia annetaan apua ja tukea ja eihän se auta kun katsotaan ongelmaa ihan väärältä kantilta. Sitten "oikeasti" ns. neurosyistä oireilevat lapset joutuvat odottamaan apua ja tukea. Enkä tästä syystä ihan ymmärrä, miksi tässäkin ketjussa on jo heti muutama selvästi hyvin hommansa hoitava vanhempi triggeröitymässä että kyllä meillä ainakin ihan oikeasti ollaan dg ansaittu. Jos tiedätte ja tiedostatte että teillä ei ole esim. vuorovaikutusongelmia tai pahoja puutteita vanhemmuustaidoissa niin teistähän ja teidän lapsista ei ollut nyt puhe. Sehän olisi teidänkin perheillenne etu että tähän ongelmaan herättäisiin.

Eiköhän aika moni tiedä, että on NS."psyykkisistä syistä" aiheutuvaa ADHD:tai. Ei silti payykkisyys poista ongelmaa. Sama se on mistä syystä se on tullut. Usein perittyä ja sama näkyy vanhemmissa. Siksi luullaan, että vanhempien sekoilu aiheuttaa adhdta , vaikka se on kuitenkin suvussa kulkeva ominaisuus.

Ja varsinkaan koulussa ei siesetä erilaisia lapsia. Siksi loppuvuoden lapaellisemmat (melkein joitakin vuoden nuoremmat) lapset, saavat diagnooseja paljon herkemmin.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että suurin osa vanhemmista ok ja eivät keksi diagnooseja.

Eiköhän kaikki diagnoosit perustu ICD-tautiluokitukseen, jonka perusteella lääkäri määrittelee diagnoosin. Mutta täällä on taas näiden "paremmin kasvattajien" eli suomeksi sanottuna vatipäiden kokoontumisajot.

Vanhemmilla ei nykyään ole enää keinoja kasvattaa omia lapsiaa. Komentaminen on kielletty, rajojen pistäminen on kielletty, kiinni pitäminen on kielletty, äänen korottaminen on kielletty, rangaistukset on kielletty, lasta ei saa laittaa ulos, ei jättää yksin, ei käskeä olemaan hiljaa, jokaiseen tarpeeseen pitää vastata heti ja vain tietyllä tavalla... Ja jos näin ei olekaan lain mukaan, niin aina joku lastenpsykiatri tai kasvatuksen ammattilainen on neuvomassa, kuinka monilla tavoilla vanhemmat lastaan traumatisoivat ja kuinka kiukkukohtauksessa huutavalle pikkukuninkaalle pitää vain kertoa kuinka paljon tätä rakastaa ja pyrkiä neuvottelemaan se rauhalliseksi. Sitten kun se lapsi ei toimikaan kuten tämä kasvatusammattilainen kertoo sen toimivan, tuntee vanhempi avuttomuutta ja epäonnistumista. Miksi lapsi uhmaa ja kiukuttelee ja rikkoo tavaroita, vaikka hän sille kujertaa ohjeiden mukaan ja neuvottelee kuin tasavertaisen kumppanin kanssa eikä edes lopeta vaikka sanoo tasan ne sanat, jotka kasvatusammattilainen ohjeistaa sanomaan. Tästä tehdään jothopäätös, ettei lapsi ole normaali lapsi, vaan jotenkin outo, vaativa, hallitsematon.

Kasvatus pitäisi antaa takaisin vanhemmille. Vanhempi tuntee lapsensa paremmin kuin kukaan psykologi-Pirjo ja monelle lapselle tiukka kurinpalautus lässytyksen sijaan voi olla se toimiva juttu. Nyt vanhempia ohjaillaan todella voimakkaasti ulkoapäin sillä ajatuksella, että lapset kuuluvat yhteiskunnalle tai itselleen, eikä vanhemmille. Yksikin väärä sana tai ilme on henkistä väkivaltaa ja pilaa lapsen!  

Tässä diagnoosien keksimisessä on sekin ongelma, että ne jotka oikeasti tarvitsevat apua ja tukea eivät sitä saa. Ja ennen kaikki oli vain laiskuutta tai viitsimättömyyttä.

Koko kouluajan menin läpi tietämättä mitään aistiyliherkkyydestä tai lievästä cp-vammasta. Liikuntatunneilla leimattiin automaattisesti laiskaksi. Syömisvaikeudet nirsoiluksi. Mietin vaan että mikä mussa oikein oli vialla.

Vierailija kirjoitti:

No täällä Akaassa tiedän ainakin tapauksen, jossa isoveli sai ensin diagnoosin ja siinä saattoi olla jotain perää, vaikka ihan normaalin kirjoissa tuo olisi voinut mennä myös.

Sitten vanhemmille selvisi, että Kela maksaa aika avokätistä tukea erityislapsesta ja kas kummaa, pikkuveljelle lähdettiin hakemaan tukea. Kyseinen veli oli kuitenkin suorastaan mallikelpoinen tapaus, eikä esimerkiksi koulun henkilökunnalta, psykologilta, tai kuraattorilta tullut ymmärrystä.

Äiti meni sitten perheneuvolaan itkemään ja ilman sen kummempia tutkimuksia sai normaalille, suorastaan kiltille ja fiksulle pojalle adhd-diagnoosin. Kela sponssaa taas lisää käyttörahaa perheelle.

Ok, eli siis diagnoosit terveille muksuille haetaan jotta Kelasta saa lisää rahaa. Selvisi tämäkin villitys.

Huomasin lapseni olevan erilainen jo silloin kun hän oli vauva. Kehitys meni normaalisti eteenpäin, mutta jotakin merkkejä autismista oli jo silloin. Sanoin jopa ääneen joillekin, että epäilen lapseni olevan autistinen. Jokainen sanoi että eipä tuo mikään autistinen ole ja eipä kovin autistiselta vaikuta.

2-vuotiaana puhetta ei vieläkään tullut paitsi joitakin yksittäisiä sanoja. Lapseni ohjattiin neuvolan kautta puheterapeutin arvioon. Puheterapeutin mukaan jotain häikkää on ja pitäisi mennä tarkempiin tutkimuksiin. Lääkärin kautta sitten saimme lähetteen lastenneurologian tutkimuksiin.

Sitten jossain Huomenta Suomessa tms. oli puhetta siitä kuinka nykyään on 3-vuotiaita puhumattomia lapsia älypuhelimien takia. Vanhempani tietenkin heti soittivat että arvaa mitä, tällainen tieto on nyt tullut että älypuhelinten takia 3-vuotiaat eivät puhu.

3-vuotiaana lapsi pääsi tutkimuksiin ja silloin olivat taas sitä mieltä, että turhaan nyt vielä tutkitaan, kun kyllähän monet oppivat puhumaan vasta 3-vuotiaana. Lopullinen diagnoosi tuli kolmen tutkimusjakson jälkeen. Monilla on myös virheellinen käsitys siitä, että tutkimuksissa etsitään hirveästi jotain aiheuttajaa. Vaan ei, pääpaino on kuntoutussuunnitelman teossa. Tutkimuksissa pyritään selvittämään oikeanlainen kuntoutus lapselle. Yleensä vaatii myös muutaman tutkimusjakson, ennen kuin diagnoosi tarkentuu lopulliseksi.

Tätä on todella masentavaa lukea.

Lapseni alkoi kärsimään monenlaisista vatsavaivoista 10-vuotiaana.

Diagnoosiksi on tullut IBS, vaikka lääkäri ihmetteli että suoliston tulehdusarvojen ei pitäisi IBS:ssä nousta. Lapsellamme tulehdusarvot ova korkealla aina kun oireita on enemmän. Lopulta kokeneempi lääkäri päätti, että tulehdusarvoja ei tarvitse seurata.

Oireita pidetään psykosomaattisina ja äidistä johtuvina, ja siksi lapsi on päässyt terapiaan. Terapia on mielestäni hyvä juttu, sillä jatkuvien oireiden kanssa eläminen on lapselle raskasta.

Tutkimuksissa ja lääkäreillä ollaan ravattu, jotta saataisiin tietää mistä oireet johtuvat ja miten niistä pääsisi eroon.

Meillä on suvussa aina ollut samantyyppisiä vatsavaivoja kuin lapsellani. Osalla syynä ovat allergiat, osalla keliakia, osalla syytä ei löydetä. Isäni sisaruksista osa on kuollut alle kouluikäisenä heikkouteen. Heilläkin voi olla taustalla sama vaiva joka oireilee hengissä selvinneillä suolisto-oireina.

Minulle on tullut sellainen olo, että syy halutaan kaataa minun päälleni. Olen kuulemma neuroottinen ja terapian tarpeessa. En tiedä ovatko kaikki sukuni suolistovaivat nyt lääkärien mielestä minun aiheittamiani. Asiallista tutkimusta tai hoitoa ei tunnu löytyvän. Yleensä aina vaan kysytään, että onko perheessä muita lapsia ja onko heillä samoja oireita. Kun kerron että muut lapset ovat terveitä, mutta isäni kärsi eläessään samanlaisista oireista ja että suvussa on mm. keliakiaa, ei vastaustani noteerata lainkaan.

Koulusta perhettämme on tuettu lastensuojeluilmoituksilla. Syynä runsaat poissaolot. Vähintään puolet poissaoloista on tullut siitä että opettaja on lähettänyt lapsen kotiin kesken päivän vatsaoireiden takia.

Lapsesta yritetään tehdä jotain ongelmatapausta, vaikka hänellä ei ole koskaan ollut käytösongelmia.

"Munhausen by proxy"

Vierailija kirjoitti:

Näitä näkee koulussa paljon, väkisin halutaan diagnoosi sille 7-vuotiaalla, eikä vanhemmille sovi diagnoosiksi se, ettei lasta ole vain kasvatettu kotona. Olen koulunkäynninohjaaja alakoulussa, mutta kaveri kertoi, että vielå yläkoulussa moni vanhempi yrittää sitkeästi saada jotain diganoosia, jolla lapsen huonon käytöksen voisi perustella. Moni lapsi sanoo suoraan palavereissa, että haluaisi viettää vanhempien kanssa aikaa, mutta tätä vanhemmat eivät halua.

Heti, jos lapsi saa esimerkiksi ADHD-diagnoosin ja jos kotiin ottaa yhteyttä, niin sanotaan, että "ei meidän Jucci-Micoa voi komentaa tai käskeä kun hänellä on ADHD". Halutaan piiloutua diagnoosin taakse, niin ei tarvitse viettää aikaa lapsen kanssa. Ja se lapsi tarvitsisi vain sitä aikaa vanhemmilta.

Voi tätä tietämättömyyttä. Ei ADD/ADHD tarkoita suinkaan lapsen olevan huono koulussa tai käytöshäiriöinen.

Meillä on ADD lapsi ja vielä koskaan ei ole ollut ongelmia koulussa ja menestyy erinomaista, peruskoulun keskiarvo oli 9.6 ja menestyy musiikissa jopa kansainvälisellä tasolla.

Vai pidätkö esim Sibeliusta jotenkin häirikkönä ja pahana, joka oli selvä ADD tapaus.

Suututtaa, kun leimataan jo koulun puolesta lapset häiriköksi ja pahaksi, jos sattuu olemaan jokin sairaus tai vamma. Jos olisit edes edes perehtynyt asiaan, ADD ja ADHD on aivojen toimintahäiriö, eikä diagnooseja lääkärit jaa turhaan.

Ja kutsut vielä itseäsi koulusvustajaksi, sääli lapsia, kun olet työssäsi asenteellinen ja ennakkoluuloinen.

Ja ihanko oikeasti kuvittelet, etteikö jokainen vanhempi haluaisi tervettä ja yhtä täydellistä lasta, niin kuin sinä tunnut olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää ihan helvetisti tutkimuksissa olevan lapsen äitinä lukea tätä. Tajusin jo lapsen ollessa vauva, ettei kaikki ole kunnossa ja kysyin jopa tältä palstalla kuulostaako lapsi normaalilta. Silloin veikattiin mm. autismia.

Lapsi käyttäytyy eritavalla kotona kuin päiväkodissa tai terapeutilla. Tosin iän karttuessa ulkopuolisetkin näkevät ongelmat jo selvemmin. Sitten ihmiset, jotka näkevät lasta kerran kk, vk tai puolessa vuodessa ovat sitä mieltä, että olen neuroottinen ja näiden takia esim. neurologille pääsyä lykätään ja lapsen kuntoutus(?) ja diagnoosi viivästyy. Arki on paljon raskaampaa kuin normilapsen kanssa. Olen itse hankkinut jumppa- ja aistileluja ja yritän tukea lapsen kehitystä. En tiedä missä muuten oltaisiinkaan.

Sitten "parhaat" tutut lähettävät postissa lastenlaulujen sanoja ja ohjeita, että lue joskus lapselle Iltasatu ja vähennä ruutuaikaa, että se oppii kunnolla puhumaan ym. Kasvatusvinkkejä. Näille on turha selittää, että tätä on kuule tehty jo aika lailla. Kuivaksi oppiminenkin kun vei 2,5 vuotta, että siitä voi saada osviittaa tehtyyn työmäärään. Sitten saa pelätä, että ne sukulaiset, jotka eivät lapsessa näe mitään vikaa, hylkäävät tämän jos diagnoosi saadaan. Jos pari prosenttia vanhemmista onkin näitä lapsen tahallaan sairastuttua niin suurin osa on varmasti ihan vaan huolestuneita vanhempia, jotka näkevät jotain, mitä ap ei.

Samat tuntemukset. Tajusin myös hyvin varhain, että lapsi on jotenkin erilainen. Haasteita oli erilaisia, vauvana toki pienimmästä päästä. Oli todella ison työn takana saada lapsi tutkimuksiin ja lopulta toimintaterapiaan. Adhd:ssa ja varsinkin add:ssa on se ongelma yhä, että on yleisesti takerruttu pelkkään ylivilkkauteen, joka yleensä ilmenee vain tietyissä tilanteissa. Kuitenkin tähän liittyy erilaisia aistiyli- ja aliherkkyyksiä, jotka oikeasti vaikeuttavat jokapäiväistä arkea.

Totta on, että älylaitteet ja laiminlyönti aiheuttavat adhd:n kaltaisia oireita. Kuitenkin oikea adhd näkyy aivokuvissakin ja on periytyvää. Uskon kyllä myös siihen, että se on luultua yleisempää. Omassa suvussani meitä on kymmenkunta keski-iässä diagnoosin saaneita omien lasten tutkimusten myötä. Erityisesti serkuksista me add-äidit ollaan oltu yllätys monille, kun ei ole niitä adhd:n leimallisia elämänhallintaongelmia vaikka pään sisällä kaaos on ollut sitäkin suurempaa.

 Näitä ADHD:n aivokuvantamistutkimuksia on myös kritisoitu ja jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että tutkimuksissa vääristellään ja liiotellaan ryhmätason tilastollisia eroja, mitä tulee ADHD-diagnoosin saaneiden lasten ja aikuisen sekä ns. normaalien verrokkien väliseen eroon esimerkiksi aivojen rakenteessa. Esimerkiksi Lancetissa julkaistussa tutkimuksessa julistetaan, että ADHD on aivosairaus, koska ADHD-potilaiden aivot poikkeavat rakenteellisesti verrokkien aivoista efektikoolla Cohenin d 0.2.  Johtopäätökset tästä täysin olemattomasta erosta ovat tutkijoilta kylmäävät: 

“The data from our highly powered analysis confirm that patients with ADHD do have altered brains and therefore that ADHD is a disorder of the brain. This message is clear for clinicians to convey to parents and patients, which can help to reduce the stigma that ADHD is just a label for difficult children and caused by incompetent parenting. We hope this work will contribute to a better understanding of ADHD in the general public”"

Myös valtamedia innostuu tämän kaltaisista tutkimuksista, jotka todistavat milloin minkäkin häiriön olevan perustaltaan neurologinen, suorastaan aivosairaus.  Esimerkiksi Telegraphin mukaan kyseinen arvostetussa Lancetissa julkaistu tutkimus on todiste siitä, että ADHD ei johdu huonosta kasvatuksesta, vaan on aivosairaus: "ADHD is a brain disorder, not a label for poor parenting".  Kyseissä tutkimuksessa lisäksi löydettiin, että ADHD-potilaat ovat keskivertoa älykkäämpiä, mutta tämä tulos jostain syystä haudattiin syvälle tutkimuksen liitteeseen, joka se pitää erikseen ostaa, jos haluaa löytää tämän tuloksen. 

https://www.madinamerica.com/2017/04/lancet-psychiatry-needs-to-retract…

Sama ilmiö toistuu perinnöllisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa, jossa usein tulokset ovat tiedossa jo ennen, kuin tutkimusta on tehtykään. Sen voi päätellä etukäteen mm. tutkijoiden sidonnaisuuksista.  Ihmiset tietenkin luottavat sokeasti asiansa osaaviin auktoriteeteihin, kuten lääkäreihin, jotka määräävät huumausaineiksi luokiteltavia stimulantteja pikkulapsille muutaman viikon lääkeyhtiöiden rahoittamien kokeiden perusteella. ADHD:n lääketieteellinen pohja on paljon hatarampi, kuin yleensä väitetään ja lääkkeiden vaikutukset etenkin pitkällä aikavälillä hyvin arvaamattomia. 

Huomionarvoista on myös se, että pahasti häiriintynyt vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä varhaislapsuudessa aiheuttaa myös ihan konkreettisia muutoksia aivoihin ja nämä muutokset ovat hyvin samankaltaisia kuin mitä esim. ADHD.ssa. ja myös lapsen oireilu on samanlaista.

En siis missään nimessä tarkoita sanoa että kaikki adhd lapset olisivatkin tosiasiassa kaltoinkohdeltuja ja syy on vaan vanhemmissa, en todellakaan. Mutta olen itsekin työssäni törmännyt näihin diagnoosin saaneisiin lapsiin (usein sisarusparviin) joissa on kyllä hyvin selvästi nähtävissä se että lasten käytöksen syy pohjimmiltaan on siinä mitä siinä perheessä tapahtuu, ei niissä kirjainyhdistelmädiagnooseissa. Välillä tulee myös vastaan perheitä joissa vanhemmalla itsellään on adhd jonka olemassaolosta hän ei välitä/ei syö lääkkeitä vaikka auttaisivat ja perheen elämä on ihan kaoottista. Lapset sitten jatkavat aikuiselta opittuja käyttäytymis -ym. malleja mutta kas kummaa jos lapset ovat pidemmän aikaa pois arkielämästä vanhemman kanssa niin ne hirmuisen vaikeat ja pahasti oireilevat lapset joille dg on myös muka periytynyt, voivatkin paljon paremmin(siis niin kuin "normaalit") kun elämä rauhoittuu.

AP.n esiintuoma ongelma on siis omankin kokemuksen mukaan olemassa ja siitä pitäisi puhua enemmän. Ihan jo siksi että kohdistetaan vähäisiä resursseja ihan väärin kun ei siellä taustalla olekaan joku adhd vaan jotain muuta. Vuosia annetaan apua ja tukea ja eihän se auta kun katsotaan ongelmaa ihan väärältä kantilta. Sitten "oikeasti" ns. neurosyistä oireilevat lapset joutuvat odottamaan apua ja tukea. Enkä tästä syystä ihan ymmärrä, miksi tässäkin ketjussa on jo heti muutama selvästi hyvin hommansa hoitava vanhempi triggeröitymässä että kyllä meillä ainakin ihan oikeasti ollaan dg ansaittu. Jos tiedätte ja tiedostatte että teillä ei ole esim. vuorovaikutusongelmia tai pahoja puutteita vanhemmuustaidoissa niin teistähän ja teidän lapsista ei ollut nyt puhe. Sehän olisi teidänkin perheillenne etu että tähän ongelmaan herättäisiin.

Kuulostat vähän eräältä henkilöltä joka juurikin "syytti" meitä vanhempia perheen vuorovaikutuksen huonoudesta. Hän mm. väitti että lapsemme vain napostelee kotona yms. ja sen takia on ongelmia ruokailussa. Ilmeisesti on vaikeaa ymmärtää, että autistinen lapsi voi käyttäytyä kotioloissa hyvin eri tavalla kuin koulussa tai päiväkodissa. Muiden autistien vanhempien kanssa on ollut paljon puhetta tästä vanhempien syyllistämisestä. Useat ovat sanoneet, että lapsi käyttäytyy päiväkodissa "kuin enkeli", mutta kotioloissa ovat taas omia itsejään. Päiväkodissa kun ovat koko päivän käyttäneet kohtuuttoman paljon energiaa, joka sitten purkautuu kotona paljon autistisempana käytöksenä.

Vierailija kirjoitti:

No täällä Akaassa tiedän ainakin tapauksen, jossa isoveli sai ensin diagnoosin ja siinä saattoi olla jotain perää, vaikka ihan normaalin kirjoissa tuo olisi voinut mennä myös.

Sitten vanhemmille selvisi, että Kela maksaa aika avokätistä tukea erityislapsesta ja kas kummaa, pikkuveljelle lähdettiin hakemaan tukea. Kyseinen veli oli kuitenkin suorastaan mallikelpoinen tapaus, eikä esimerkiksi koulun henkilökunnalta, psykologilta, tai kuraattorilta tullut ymmärrystä.

Äiti meni sitten perheneuvolaan itkemään ja ilman sen kummempia tutkimuksia sai normaalille, suorastaan kiltille ja fiksulle pojalle adhd-diagnoosin. Kela sponssaa taas lisää käyttörahaa perheelle.

Kerro mitä tukia maksetaan ADD/ADHD lapsen vanhemmalle?

Ainoa on lääkkeet, jos niitä käyttää ja siitäkin pieni Kela korvaus, niin kuin muistakin lääkkeistä.

Jo on sulla mielikuvitus päässyt valloilleen.

Ja kyllä, ADHD ja ADD ovat perinnöllisiä ja tulevat geeneistä ja sitä on ollut vuosisatoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No täällä Akaassa tiedän ainakin tapauksen, jossa isoveli sai ensin diagnoosin ja siinä saattoi olla jotain perää, vaikka ihan normaalin kirjoissa tuo olisi voinut mennä myös.

Sitten vanhemmille selvisi, että Kela maksaa aika avokätistä tukea erityislapsesta ja kas kummaa, pikkuveljelle lähdettiin hakemaan tukea. Kyseinen veli oli kuitenkin suorastaan mallikelpoinen tapaus, eikä esimerkiksi koulun henkilökunnalta, psykologilta, tai kuraattorilta tullut ymmärrystä.

Äiti meni sitten perheneuvolaan itkemään ja ilman sen kummempia tutkimuksia sai normaalille, suorastaan kiltille ja fiksulle pojalle adhd-diagnoosin. Kela sponssaa taas lisää käyttörahaa perheelle.

Höpö höpö. Puhut täyttä tuubaa, joko ilkeyksissäsi tai tietämättömyyttäsi.

Ensinnäkin, perheneuvola ei diagnosoi lapsia. ADHD-tutkimukset ovat pitkät ja perusteelliset ja tehdään jopa siellä Akaassa keskussairaaloiden lastenpsykiatrisella tai lastenneurologisella osastolla. Perheneuvolasta voi psykiatri antaa lähetteen tutkimuksiin, mutta hän EI siis diagnosoi. Ikinä.

Toiseksikin pelkällä diagnoosilla ei saa Kelalta yhtään mitään.

Vammaistukea voi hakea, mutta adhd ei aiheuta siinä määrin erityisvaivaa ja kuluja vanhemmille, että iso osa adhd-lapsista jää kokonaan ilman tukea. Tukea siis maksetaan lisäkustannuksista ja vaivasta, ei pelkästä diagnoosista.

Ja jos tukea saa, se on aina määräaikainen ja sen vaivalloinen hakuprosessi pitää tehdä joka vuosi uudelleen. Käytännössä voi hakea alinta perusvammaistukea, joka on 92,14 euroa kuussa. Että niin "avokätistä" tukea se....

https://www.kela.fi/vammaistuki-lapselle-maara-ja-maksaminen

Korotettua ei adhd-lapsille saa koskaan, sen saamiseen pitää olla kehitysvammainen.

Vertailun vuoksi: itselläni on autistinen lapsi. Hän sai alinta vammaistukea kouluikään asti, ei enempää.

Terveisiä täältä Etelä-Pirkanmaalta (en ole tuo aiempi akaalainen kommentoija). Perheneuvola (jossa on lastenpsykiatri) sekä koululääkäri voivat antaa kouluikäiselle ADHD-diagnoosin. Itse asiassa TAYS tai K-HKS ei välttämättä edes ota lasta ADHD:n vuoksi tutkimuksiin, se ei todellakaan täytä aina erikoissairaanhoidon kriteerejä. Tämä on varmaa tietoa, itsekin työskentelen oppilashuollossa.

Ainakin Tampereella ADD tutkimus kestää reilu puoli vuotta ja tekee erikoislääkäri ja sairaalassa. Ei todella tehdä missään perheneuvolsssa tai koululääkärillä.

Nyt kyllä sotket johonkin muuhun tutkimukseen. Ainakin meillä tutkimuksia oli lukuisia ja kartoitus aloitettiin jo päiväkotitiedoista ja teini-ikäisestä oli kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Minä tiedän yhden äidin, jolla on pahoja mielenterveysongelmia. Epäillyt mm. että päiväkodissa lapsen ruoka on ollut myrkytettyä ja että lastenhoitaja on pedofiili, josta syystä vaihtoi lapsen eskariin toiseen päiväkotiin. Kertoi näitä juttuja ihan avoimesti pihalla ja monille. Nyt uudessa päiväkodissa on kiinnitetty huomiota mm. siihen että lapsi pissaa housuun vaikka on jo 6 v ja on tosi arka eikä juuri puhu. Äiti kertoi että hän vie lapsen syksyllä tutkimuksiin, koska epäillään että hän olisi autistinen. Ja siis syynä on vain äidin omat mt-ongelmat. On välillä ihan avoimen psykoottinen, puhuu Jumalan kanssa ym. Lapsensa on tosi söpö tyttö, juttelee ja katsoo silmiin ja osaa leikkiä tosi kivasti kun on meillä kylässä. Jos äiti tulee paikalle, hän ihan jäykistyy kauhusta ja juoksee suunnilleen karkuun. Perheestä on tehty vaikka kuinka monta lastensuojeluilmoitusta, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään. Helsingissä asumme.

Älykkään mielisairaan ongelma: tajuaa mitkä ajatukset pitää piilottaa viranomaisilta, ei tajua vahinkoa jonka tekee omalle lapselleen koska oletettavasti kasvanut aivan samanlaisessa ympäristössä.

Joka ainoasta huolestuttavasta tilanteesta lasu, muu ei auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää ihan helvetisti tutkimuksissa olevan lapsen äitinä lukea tätä. Tajusin jo lapsen ollessa vauva, ettei kaikki ole kunnossa ja kysyin jopa tältä palstalla kuulostaako lapsi normaalilta. Silloin veikattiin mm. autismia.

Lapsi käyttäytyy eritavalla kotona kuin päiväkodissa tai terapeutilla. Tosin iän karttuessa ulkopuolisetkin näkevät ongelmat jo selvemmin. Sitten ihmiset, jotka näkevät lasta kerran kk, vk tai puolessa vuodessa ovat sitä mieltä, että olen neuroottinen ja näiden takia esim. neurologille pääsyä lykätään ja lapsen kuntoutus(?) ja diagnoosi viivästyy. Arki on paljon raskaampaa kuin normilapsen kanssa. Olen itse hankkinut jumppa- ja aistileluja ja yritän tukea lapsen kehitystä. En tiedä missä muuten oltaisiinkaan.

Sitten "parhaat" tutut lähettävät postissa lastenlaulujen sanoja ja ohjeita, että lue joskus lapselle Iltasatu ja vähennä ruutuaikaa, että se oppii kunnolla puhumaan ym. Kasvatusvinkkejä. Näille on turha selittää, että tätä on kuule tehty jo aika lailla. Kuivaksi oppiminenkin kun vei 2,5 vuotta, että siitä voi saada osviittaa tehtyyn työmäärään. Sitten saa pelätä, että ne sukulaiset, jotka eivät lapsessa näe mitään vikaa, hylkäävät tämän jos diagnoosi saadaan. Jos pari prosenttia vanhemmista onkin näitä lapsen tahallaan sairastuttua niin suurin osa on varmasti ihan vaan huolestuneita vanhempia, jotka näkevät jotain, mitä ap ei.

Samat tuntemukset. Tajusin myös hyvin varhain, että lapsi on jotenkin erilainen. Haasteita oli erilaisia, vauvana toki pienimmästä päästä. Oli todella ison työn takana saada lapsi tutkimuksiin ja lopulta toimintaterapiaan. Adhd:ssa ja varsinkin add:ssa on se ongelma yhä, että on yleisesti takerruttu pelkkään ylivilkkauteen, joka yleensä ilmenee vain tietyissä tilanteissa. Kuitenkin tähän liittyy erilaisia aistiyli- ja aliherkkyyksiä, jotka oikeasti vaikeuttavat jokapäiväistä arkea.

Totta on, että älylaitteet ja laiminlyönti aiheuttavat adhd:n kaltaisia oireita. Kuitenkin oikea adhd näkyy aivokuvissakin ja on periytyvää. Uskon kyllä myös siihen, että se on luultua yleisempää. Omassa suvussani meitä on kymmenkunta keski-iässä diagnoosin saaneita omien lasten tutkimusten myötä. Erityisesti serkuksista me add-äidit ollaan oltu yllätys monille, kun ei ole niitä adhd:n leimallisia elämänhallintaongelmia vaikka pään sisällä kaaos on ollut sitäkin suurempaa.

 Näitä ADHD:n aivokuvantamistutkimuksia on myös kritisoitu ja jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että tutkimuksissa vääristellään ja liiotellaan ryhmätason tilastollisia eroja, mitä tulee ADHD-diagnoosin saaneiden lasten ja aikuisen sekä ns. normaalien verrokkien väliseen eroon esimerkiksi aivojen rakenteessa. Esimerkiksi Lancetissa julkaistussa tutkimuksessa julistetaan, että ADHD on aivosairaus, koska ADHD-potilaiden aivot poikkeavat rakenteellisesti verrokkien aivoista efektikoolla Cohenin d 0.2.  Johtopäätökset tästä täysin olemattomasta erosta ovat tutkijoilta kylmäävät: 

“The data from our highly powered analysis confirm that patients with ADHD do have altered brains and therefore that ADHD is a disorder of the brain. This message is clear for clinicians to convey to parents and patients, which can help to reduce the stigma that ADHD is just a label for difficult children and caused by incompetent parenting. We hope this work will contribute to a better understanding of ADHD in the general public”"

Myös valtamedia innostuu tämän kaltaisista tutkimuksista, jotka todistavat milloin minkäkin häiriön olevan perustaltaan neurologinen, suorastaan aivosairaus.  Esimerkiksi Telegraphin mukaan kyseinen arvostetussa Lancetissa julkaistu tutkimus on todiste siitä, että ADHD ei johdu huonosta kasvatuksesta, vaan on aivosairaus: "ADHD is a brain disorder, not a label for poor parenting".  Kyseissä tutkimuksessa lisäksi löydettiin, että ADHD-potilaat ovat keskivertoa älykkäämpiä, mutta tämä tulos jostain syystä haudattiin syvälle tutkimuksen liitteeseen, joka se pitää erikseen ostaa, jos haluaa löytää tämän tuloksen. 

https://www.madinamerica.com/2017/04/lancet-psychiatry-needs-to-retract…

Sama ilmiö toistuu perinnöllisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa, jossa usein tulokset ovat tiedossa jo ennen, kuin tutkimusta on tehtykään. Sen voi päätellä etukäteen mm. tutkijoiden sidonnaisuuksista.  Ihmiset tietenkin luottavat sokeasti asiansa osaaviin auktoriteeteihin, kuten lääkäreihin, jotka määräävät huumausaineiksi luokiteltavia stimulantteja pikkulapsille muutaman viikon lääkeyhtiöiden rahoittamien kokeiden perusteella. ADHD:n lääketieteellinen pohja on paljon hatarampi, kuin yleensä väitetään ja lääkkeiden vaikutukset etenkin pitkällä aikavälillä hyvin arvaamattomia. 

Huomionarvoista on myös se, että pahasti häiriintynyt vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä varhaislapsuudessa aiheuttaa myös ihan konkreettisia muutoksia aivoihin ja nämä muutokset ovat hyvin samankaltaisia kuin mitä esim. ADHD.ssa. ja myös lapsen oireilu on samanlaista.

En siis missään nimessä tarkoita sanoa että kaikki adhd lapset olisivatkin tosiasiassa kaltoinkohdeltuja ja syy on vaan vanhemmissa, en todellakaan. Mutta olen itsekin työssäni törmännyt näihin diagnoosin saaneisiin lapsiin (usein sisarusparviin) joissa on kyllä hyvin selvästi nähtävissä se että lasten käytöksen syy pohjimmiltaan on siinä mitä siinä perheessä tapahtuu, ei niissä kirjainyhdistelmädiagnooseissa. Välillä tulee myös vastaan perheitä joissa vanhemmalla itsellään on adhd jonka olemassaolosta hän ei välitä/ei syö lääkkeitä vaikka auttaisivat ja perheen elämä on ihan kaoottista. Lapset sitten jatkavat aikuiselta opittuja käyttäytymis -ym. malleja mutta kas kummaa jos lapset ovat pidemmän aikaa pois arkielämästä vanhemman kanssa niin ne hirmuisen vaikeat ja pahasti oireilevat lapset joille dg on myös muka periytynyt, voivatkin paljon paremmin(siis niin kuin "normaalit") kun elämä rauhoittuu.

AP.n esiintuoma ongelma on siis omankin kokemuksen mukaan olemassa ja siitä pitäisi puhua enemmän. Ihan jo siksi että kohdistetaan vähäisiä resursseja ihan väärin kun ei siellä taustalla olekaan joku adhd vaan jotain muuta. Vuosia annetaan apua ja tukea ja eihän se auta kun katsotaan ongelmaa ihan väärältä kantilta. Sitten "oikeasti" ns. neurosyistä oireilevat lapset joutuvat odottamaan apua ja tukea. Enkä tästä syystä ihan ymmärrä, miksi tässäkin ketjussa on jo heti muutama selvästi hyvin hommansa hoitava vanhempi triggeröitymässä että kyllä meillä ainakin ihan oikeasti ollaan dg ansaittu. Jos tiedätte ja tiedostatte että teillä ei ole esim. vuorovaikutusongelmia tai pahoja puutteita vanhemmuustaidoissa niin teistähän ja teidän lapsista ei ollut nyt puhe. Sehän olisi teidänkin perheillenne etu että tähän ongelmaan herättäisiin.

Kuulostat vähän eräältä henkilöltä joka juurikin "syytti" meitä vanhempia perheen vuorovaikutuksen huonoudesta. Hän mm. väitti että lapsemme vain napostelee kotona yms. ja sen takia on ongelmia ruokailussa. Ilmeisesti on vaikeaa ymmärtää, että autistinen lapsi voi käyttäytyä kotioloissa hyvin eri tavalla kuin koulussa tai päiväkodissa. Muiden autistien vanhempien kanssa on ollut paljon puhetta tästä vanhempien syyllistämisestä. Useat ovat sanoneet, että lapsi käyttäytyy päiväkodissa "kuin enkeli", mutta kotioloissa ovat taas omia itsejään. Päiväkodissa kun ovat koko päivän käyttäneet kohtuuttoman paljon energiaa, joka sitten purkautuu kotona paljon autistisempana käytöksenä.

Joo, voi olla noin.

Tai sitten voi olla niin että lapsi on peili: terveessä ympäristössä peilaa terveitä asioita, sairaassa sairaita.

Vanhemmuudessa kannattais pitää se itsekritiikki mukana, mutta jos on itsellä realiteetit karanneet voi sellainen olla liikaa vaadittu.