Yksinäisyys ruokkii yksinäisyyttä

Aikuiset osaavat olla hienovaraisia ja peitellä omia ajatuksiaan, mutta lapset sanovat helpommin suoraan sen mitä ajattelevat. Oman elämäni pysäyttävin hetki oli kun kuulin puistossa pikkulapsen sanovan äidilleen kaveristaan, "Se on yksinäinen eikä sillä oo kavereita, en mää haluu olla sen kanssa."

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Aikuiset osaavat olla hienovaraisia ja peitellä omia ajatuksiaan, mutta lapset sanovat helpommin suoraan sen mitä ajattelevat. Oman elämäni pysäyttävin hetki oli kun kuulin puistossa pikkulapsen sanovan äidilleen kaveristaan, "Se on yksinäinen eikä sillä oo kavereita, en mää haluu olla sen kanssa."

Yksinäisyydellä on selkeä leima: ihmiset tunnistavat joukostaan helposti sellaiset, jotka ovat yksinäisiä. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että kuuden kuukauden koejakson aikana yksinäiset ihmiset työnnettiin sosiaalisen piirin laidalle – ja yllättävästi kyllä myös heidän ystävänsä päätyivät sinne. Lisäksi yksinäisyyden tunne tarttuu porukassa tehokkaasti. Kun yksi tuntee itsensä yksinäiseksi, tunne alkaa tarttua myös muihin ryhmän jäseniin. Kukaan ei kuitenkaan halua olla yksinäinen.

Joissain tilanteissa yksinäisyys voi myös olla melko paradoksaalista. Esimerkiksi jos henkilö kärsii sosiaalisesta fobiasta ja tämän takia hakeutuu olemaan yksin ja ahdistuu seurasta ja kuitenkin samaan aikaan tuntee yksinäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Onneksi yksinäisyys on hetkellinen ohimenevä tunnetila joklaisia kaikki kokevat joskus elämässään jotkut jopa useitakin kertoja, mutta se tunne on ohimenevä joten turhaa sitä on murehtia.

Toki, mutta monella yksinäisellä ei ole edes niitä tuttavia. Sulla on asiat ihan hyvin jos tuttavia kuitenkin on noinkin paljon. Tuttavuutta voi yrittää syventää, suurimmasta osasta tuttavia jää tuttavia, osa kehittyy kaveruudeksi ja pieni osa siitä vielä edelleen ystävyydeksi. Suurin osa ystävyyssuhteista on alkuun ollut tuttavuussuhteita ja pikkuhiljaa rakentunut ystävyydeksi. Kyllä jo se, että on tuttavia auttaa jonkin verran yksinäisyyteen. Sulla kuitenkin on sosiaalista kanssakäymistä, vaikkei se ole niin syvää.

Nyt sitten alat vaan pyytää mukavimpia tuttaviasi (kun on noinkin paljon heitä, on jopa valita keiden kanssa haluat yrittää lähentyä) kahville/keikalle/lenkille/kirpparikierrokselle/mökille/baariin/kesäteatteriin/missä sitten haluaisitkaan käydä. Sano vaikka vaivihkaa että käyt usein iltaisin lenkillä, lähdetkö joku kerta mukaan? Tai kerro että leivot nimppareidesi/kesän/loman/viikonlopun kunniaksi kakun ja kerro että siitä riittäisi myös "sulle" (juttukaverille), jos ehdit pistäytyä kahville? :) Kun olet muutaman kerran nähnyt samaa ihmistä, on luontevaa kysäistä häntä jonnekin ihan sovitusti mukaan. Ja jos menee hyvin yksiin, sanot tapaamisen lopuksi "nähdään taas joku kerta" tai "olipa kivaa, mennäänkö ens viikollakin lenkille?" Ja sitten näistä tuttavista tulee kavereita ja pikkuhiljaa osa heistä alkaa luottaa ja uskoutua ja ihmissuhde syvenee.

Tilanteesi ei ole ollenkaan paha kun sosiaalista kanssakäymistä on noinkin paljon, tsempit!

(Joskus yksinäisyyden tunne voi tulla siitä ettei ole sinut itsensä kanssa, sekin vaihtoehto kannattaa pohtia läpi.)

Vierailija kirjoitti:

Toki, mutta monella yksinäisellä ei ole edes niitä tuttavia. Sulla on asiat ihan hyvin jos tuttavia kuitenkin on noinkin paljon. Tuttavuutta voi yrittää syventää, suurimmasta osasta tuttavia jää tuttavia, osa kehittyy kaveruudeksi ja pieni osa siitä vielä edelleen ystävyydeksi. Suurin osa ystävyyssuhteista on alkuun ollut tuttavuussuhteita ja pikkuhiljaa rakentunut ystävyydeksi. Kyllä jo se, että on tuttavia auttaa jonkin verran yksinäisyyteen. Sulla kuitenkin on sosiaalista kanssakäymistä, vaikkei se ole niin syvää.

Nyt sitten alat vaan pyytää mukavimpia tuttaviasi (kun on noinkin paljon heitä, on jopa valita keiden kanssa haluat yrittää lähentyä) kahville/keikalle/lenkille/kirpparikierrokselle/mökille/baariin/kesäteatteriin/missä sitten haluaisitkaan käydä. Sano vaikka vaivihkaa että käyt usein iltaisin lenkillä, lähdetkö joku kerta mukaan? Tai kerro että leivot nimppareidesi/kesän/loman/viikonlopun kunniaksi kakun ja kerro että siitä riittäisi myös "sulle" (juttukaverille), jos ehdit pistäytyä kahville? :) Kun olet muutaman kerran nähnyt samaa ihmistä, on luontevaa kysäistä häntä jonnekin ihan sovitusti mukaan. Ja jos menee hyvin yksiin, sanot tapaamisen lopuksi "nähdään taas joku kerta" tai "olipa kivaa, mennäänkö ens viikollakin lenkille?" Ja sitten näistä tuttavista tulee kavereita ja pikkuhiljaa osa heistä alkaa luottaa ja uskoutua ja ihmissuhde syvenee.

Tilanteesi ei ole ollenkaan paha kun sosiaalista kanssakäymistä on noinkin paljon, tsempit!

(Joskus yksinäisyyden tunne voi tulla siitä ettei ole sinut itsensä kanssa, sekin vaihtoehto kannattaa pohtia läpi.)

Yksinäisyyden tunne kulkee käsi kädessä, ulkopuolisuuden tunteen, hylkäämisen pelon ja hylkäämis kokemuksen kanssa. Ihmiset pelkäävät etteivät kelpaa omana puutteellisena ja virheellisenä omana ystävänään jolloin kokevat sosiaalisen paineen niin kovaksi että pitävät ystävyyssuhteet hyvin pinnallisina ja etäisinä. Suurempi ongelma on kuitenkin aika. Vaikka sitä on kuinka aktiivinen ja tekee kaikkensa saadakseen kavereita, vaikkapa nyt kidnappaa ihmisiä, niin kaverisuhteita ei synny jos muilta ei saa vastavuoroisuutta ja aikaa. Yksipuoliset kaverisuhteet eivät todellakaan toimi vaan aivan samanlainen tenkkapoo kuin yksipuolinen ihastuminen. Muilla on lisäksi se oma elämä, omat perheet, omat menot ja omat kaverit. Harvalla on enää tätä nykyään aikaa. Ehkä AP:nkin kannattaa hankkia oma elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Eikös ystävillä yleensä ole jokin yhdistävä tekijä nimittäjä mikä takia he ovat ystäviä? Omilla ystävillä on ainakin se että meillä on yhteistä historiaa, yhteisiä harrastuksia ja samoja mielenkiinnon kohteita. Ainakin itse olen ajatellut nämä ovat pitäneet meidän ystävyyttä yllä ja porukkaa kasassa. Ja on vaikeaa kuvitella että edes kaksi ihmistä joilla ei ole mitään yhteistä tai mitään minkä takia olisivat hyviä kavereita pysyisivät kovinkaan kauan yhdessä. Tietty yksinäisiä yhdistävä tekijä on yksinäisyys, mutta haluavatko yksinäiset puhua keskenään yksinäisyydestä ja mitä he edes tekisivät keskenään?

Vierailija kirjoitti:

Eikös ystävillä yleensä ole jokin yhdistävä tekijä nimittäjä mikä takia he ovat ystäviä? Omilla ystävillä on ainakin se että meillä on yhteistä historiaa, yhteisiä harrastuksia ja samoja mielenkiinnon kohteita. Ainakin itse olen ajatellut nämä ovat pitäneet meidän ystävyyttä yllä ja porukkaa kasassa. Ja on vaikeaa kuvitella että edes kaksi ihmistä joilla ei ole mitään yhteistä tai mitään minkä takia olisivat hyviä kavereita pysyisivät kovinkaan kauan yhdessä. Tietty yksinäisiä yhdistävä tekijä on yksinäisyys, mutta haluavatko yksinäiset puhua keskenään yksinäisyydestä ja mitä he edes tekisivät keskenään?

Ihmiset ovat yksilöitä ja kaikilla on ne omat mielenkiinnon kohteet yms mikä takia olisi mukavaa hakeutua saman henkisten ihmisten seuraan, mutta joskus on aivan pakko POISTUA OMALTA MUKAVUUSALUEELTAAN jos joskus vielä aikoo saada ystäviä ja päästä pois yksinäisyyden tunteesta. Ystävystyminen vaatii jokaiselta uhrauksia ja panosta sillä YSTÄVYYS ON ANTAMISTA.

En muista missä, mutta jssain Aasianmaassa yksinäisyys paisui niin isoksi ongelmaksi että valtio koki tarpeen puuttua siihen. Määrättiin laki jolla oli tarkoitus suitsia yksinäisyyttä ja vähentää sen kokemusta, joten valtio määräsi että yksinäisyyden tuntemisesta saisi sajkoja ja että yksin elävät miehet joutuisivat vankilaan. Vaikka tuossa maassa laki on edelleen voimassa, en usko että sillä onnistuttiin vähentämään yksinäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi yksinäisyys on hetkellinen ohimenevä tunnetila joklaisia kaikki kokevat joskus elämässään jotkut jopa useitakin kertoja, mutta se tunne on ohimenevä joten turhaa sitä on murehtia.

Milloin, miten ja/ tai mihin se (yksinäisyys) katoaa?  Oletko varma, ettei sulla mene sekaisin käsitteet (olla) yksin ja yksinäinen?  

Ketjussa on taas tarjottu vanhoja kunnon neuvoja siitä, että pitää hankkiutua ihmisten seuraan ja jutella niitä näitä, kunnes ystäviä tarttuu mukaan. Joillekin tarttuu, joillekin ei.

Minä olen empaattinen, hauska ja auttavainen ihminen, joten puolitutunkin on helppo uskoa, että minulla on vilkas seuraelämä ja laaja ystäväpiiri. Ei ole. Minä en vain ole niin kiinnostava, että kelpaisin seuraksi, ja aikuisilla on ihan omat seurapiirinsä, joihin ei uusia ihmisiä mahdu tai toivota. Minulla on pari entistä työkaveria ja muutama sukulainen, joiden kanssa juttelen puhelimessa, mutta yksikään heistä ei halua viettää kanssani aikaa.

Minussa on kaksi ominaisuutta, jotka kiinnostavat ihmisiä: minulla on auto ja olen hyvin kätevä käsistäni. Voitte kuvitella, millaisia kohtaamisia syntyy, kun minulta yritetään saada kuljettajan ja käsityöläisen palveluita ilmaiseksi tai halvalla, mutta mahdollisimman vähällä kontaktilla. On ikävää tulla nähdyksi pelkkänä hyödykkeenä, mutta en usko, että ratkaisua tähän ongelmaan on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Tuossa tuleekin ilmeisesti joidenkin yksinäisten ajatusvääristymä. Ystävä EI ole osa perhettä vaan perheen ulkopuolinen.  Läheinen ja rakas kylläkin, mutta ystävän kanssa ei vietetä joulua, ei neuvotella paikkakunnasta, mistä ostetaan talo tai milloin muutetaan  tms. Ystävyyssuhde kuuluu parisuhteen ja kaverisuhteen väliin, ei suinkaan samalle tasolle parisuhteen kanssa. Parisuhteessa taas puoliso kuuluu perheeseen ja sukuun. Hän osallistuu sukujouluihin (jos sellaisia on tapana viettää)  ja hänen kanssaan suunnitellaan, millainen talo ostetaan ja mistä jne. Parisuhteessa puoliso osallistuu anoppinsa hautajaisiin, äitinsä menettäneen ystävä ei. Ymmärrän ystävystymisen vaikeuden, jos ei oikeastaan haluakaan vain ystävää vaan myös tämän perheen, suvun ja kaveripiirinkin. Jossain muussa kulttuurissa tuo voisi olla ihan tavallistakin, mutta Suomessa aikuiset ihmiset pitävät perheensä ja sukunsa erillään ystävyyssuhteistaan. Lapsuudessa voi vielä kysyä äidiltä, pääseeks Maija meidän kanssa Linnanmäelle tai viikonlopuksi meidän mökille, mutta ei aikuisena enää kysytä äidiltä, voiks Maijakin tulla viettämään joulua meidän kanssa. 

Osa meistä tosiaan olemme epäsosiaalisia ja haluamme olla yksin. Itselläni ainoa ihmisssuhde on että pidän harvakseltaan yhteyttä eläkeikäisiin vanhempiini. En tunne koskaan oloani yksinäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Tuossa tuleekin ilmeisesti joidenkin yksinäisten ajatusvääristymä. Ystävä EI ole osa perhettä vaan perheen ulkopuolinen.  Läheinen ja rakas kylläkin, mutta ystävän kanssa ei vietetä joulua, ei neuvotella paikkakunnasta, mistä ostetaan talo tai milloin muutetaan  tms. Ystävyyssuhde kuuluu parisuhteen ja kaverisuhteen väliin, ei suinkaan samalle tasolle parisuhteen kanssa. Parisuhteessa taas puoliso kuuluu perheeseen ja sukuun. Hän osallistuu sukujouluihin (jos sellaisia on tapana viettää)  ja hänen kanssaan suunnitellaan, millainen talo ostetaan ja mistä jne. Parisuhteessa puoliso osallistuu anoppinsa hautajaisiin, äitinsä menettäneen ystävä ei. Ymmärrän ystävystymisen vaikeuden, jos ei oikeastaan haluakaan vain ystävää vaan myös tämän perheen, suvun ja kaveripiirinkin. Jossain muussa kulttuurissa tuo voisi olla ihan tavallistakin, mutta Suomessa aikuiset ihmiset pitävät perheensä ja sukunsa erillään ystävyyssuhteistaan. Lapsuudessa voi vielä kysyä äidiltä, pääseeks Maija meidän kanssa Linnanmäelle tai viikonlopuksi meidän mökille, mutta ei aikuisena enää kysytä äidiltä, voiks Maijakin tulla viettämään joulua meidän kanssa. 

Ystävät ovat osa perhettä. Niinsanotty ydenperhemalli se tässä on se ajatusvääristymä joka sotkee ajattelua ja käsitettä. Ihmisen aivot eivät osaa myöskään erottaa toisistaan sen enempää sitä parisuhdetta, ystäväsuhdetta kuin perhesuhdettakaan vaan kaikki nämä kolme käsitellään aivossa niin emotionaallisellakuin kemiallisella tasolla identtisesti. Tälle ilmiölle on annettu vanhastaan myös nimityskin ja sitä kutsutaan rakkaudeksi tai ihastumiseksi. Harva kuitenkaan ajattelee olevansa rakastunut yhtä läheisesti läheisiin ystäviinsä kuin kumppaniinsa tai omiin vanhempiinsa mutta näin asia tieteen näkökannasta aivoissa kuitenkin on.