Yksinäisyys ruokkii yksinäisyyttä

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on taas tarjottu vanhoja kunnon neuvoja siitä, että pitää hankkiutua ihmisten seuraan ja jutella niitä näitä, kunnes ystäviä tarttuu mukaan. Joillekin tarttuu, joillekin ei.

Minä olen empaattinen, hauska ja auttavainen ihminen, joten puolitutunkin on helppo uskoa, että minulla on vilkas seuraelämä ja laaja ystäväpiiri. Ei ole. Minä en vain ole niin kiinnostava, että kelpaisin seuraksi, ja aikuisilla on ihan omat seurapiirinsä, joihin ei uusia ihmisiä mahdu tai toivota. Minulla on pari entistä työkaveria ja muutama sukulainen, joiden kanssa juttelen puhelimessa, mutta yksikään heistä ei halua viettää kanssani aikaa.

Minussa on kaksi ominaisuutta, jotka kiinnostavat ihmisiä: minulla on auto ja olen hyvin kätevä käsistäni. Voitte kuvitella, millaisia kohtaamisia syntyy, kun minulta yritetään saada kuljettajan ja käsityöläisen palveluita ilmaiseksi tai halvalla, mutta mahdollisimman vähällä kontaktilla. On ikävää tulla nähdyksi pelkkänä hyödykkeenä, mutta en usko, että ratkaisua tähän ongelmaan on olemassa.

On siihen: älä tuo näitä asioita esille. Jos käsityöläisyys liittyy myös ammattiisi ja tutustumisen alkuvaiheessa tulee puhe ammateista, voit kertoa ammattisi ja naurahtaen lisätä vaikka että "työ on työtä, vapaa-ajalla en ikinä tee työhön liittyviä asioita" tai jotain vastaavaa. Mulle on tullut joskus tilanteita, jolloin on puhuttu palkoista ja olen vain sanonut tienaavani sen verran, että laskut saan maksettua. Onhan tuo tottakin, mutta tienaan myös paljon enemmän kuin vain laskujen verran. Yhdelle ystävälleni tuli yllätyksenä, kun hän vuosien ystävyyden jälkeen vahingossa huomasi nimeni marraskuun alun iltapäivälehdessä suurituloisimpien joukosta. En ole koskaan tuonut tulotasoani esille vaan kun ollaan käyty vaikka kahvilla tai ravintolassa syömässä, olen aina valinnut edullisia tai  ihan kohtuuhintaisia paikkoja ja tilannut ihan kohtuuhintaisia syömisiä ja juomisia. Vain siskoni kanssa joskus "ökyilen", koska hänkin on suurituloinen, mutta en koskaan kenenkään muun kanssa. Ammattini suhteen olen pitänyt tiukan linjan eli en tee hommia ilmaiseksi, koska haluan vapaa-ajallani tehdä muuta kuin työjuttuja. Vain kaikista läheisimmille ihmisille voin joskus tehdä palveluksia, mutta en muille. 

Pointtini siis on, että kun tutustut uusiin ihmisiin, älä tuo itsestäsi esille sellaisia asioita, joista toinen voisi hyötyä. Neuvominen on toki eri asia, voi kertoa, mistä on itse löytänyt tarvitsemaansa tietoa, missä kaupassa nähnyt jotain toisen tarvitsemaa tms, mutta ei niin, että alkaisit itse tekemään toisen puolesta jotain, mitä tämä haluaa tai tarvitsee. Koita välttää sellaisia keskustelunaiheita tai ainakin sellaista keskustelun tasoa, jossa annat toiselle itsestäsi hyötyvaikutelman. Jos mahdollista, mene tapaamaan ihmisiä julkisilla eikä omalla autolla. Mulle tuli yllätyksenä, että pitkään tuntemallani ystävälläni olikin auto. Ei siinä mitään, ystävyytemme on kestänyt vuosia ihan bussilla liikkuessakin enkä minä hänen autoaan mihinkään tarvitse, vaikka mulla ei omaa autoa olekaan. Emme ystävystyneet hyötymistarkoituksessa vaan siksi, että viihdymme loistavasti toistemme seurassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Tuossa tuleekin ilmeisesti joidenkin yksinäisten ajatusvääristymä. Ystävä EI ole osa perhettä vaan perheen ulkopuolinen.  Läheinen ja rakas kylläkin, mutta ystävän kanssa ei vietetä joulua, ei neuvotella paikkakunnasta, mistä ostetaan talo tai milloin muutetaan  tms. Ystävyyssuhde kuuluu parisuhteen ja kaverisuhteen väliin, ei suinkaan samalle tasolle parisuhteen kanssa. Parisuhteessa taas puoliso kuuluu perheeseen ja sukuun. Hän osallistuu sukujouluihin (jos sellaisia on tapana viettää)  ja hänen kanssaan suunnitellaan, millainen talo ostetaan ja mistä jne. Parisuhteessa puoliso osallistuu anoppinsa hautajaisiin, äitinsä menettäneen ystävä ei. Ymmärrän ystävystymisen vaikeuden, jos ei oikeastaan haluakaan vain ystävää vaan myös tämän perheen, suvun ja kaveripiirinkin. Jossain muussa kulttuurissa tuo voisi olla ihan tavallistakin, mutta Suomessa aikuiset ihmiset pitävät perheensä ja sukunsa erillään ystävyyssuhteistaan. Lapsuudessa voi vielä kysyä äidiltä, pääseeks Maija meidän kanssa Linnanmäelle tai viikonlopuksi meidän mökille, mutta ei aikuisena enää kysytä äidiltä, voiks Maijakin tulla viettämään joulua meidän kanssa. 

Miksi ei enää kysytä ja miksi ei voisi kysyä? Onko jotenkin muka väärin pyytää ystäviään ja kavereitaan mukaan juhliin? Tämä on aika outo ajattelutapa sillä silti ihmisiä huolettaa ketä kavereistaan kutsuu ja ketkä heistä sitten lopulta pääsee tulemaan oli sitten vaikkapa kyse joulusta, juhannuksesta, synttäreistä tai hääjuhlasta. Jonkinlainen kulttuurieroko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Tuossa tuleekin ilmeisesti joidenkin yksinäisten ajatusvääristymä. Ystävä EI ole osa perhettä vaan perheen ulkopuolinen.  Läheinen ja rakas kylläkin, mutta ystävän kanssa ei vietetä joulua, ei neuvotella paikkakunnasta, mistä ostetaan talo tai milloin muutetaan  tms. Ystävyyssuhde kuuluu parisuhteen ja kaverisuhteen väliin, ei suinkaan samalle tasolle parisuhteen kanssa. Parisuhteessa taas puoliso kuuluu perheeseen ja sukuun. Hän osallistuu sukujouluihin (jos sellaisia on tapana viettää)  ja hänen kanssaan suunnitellaan, millainen talo ostetaan ja mistä jne. Parisuhteessa puoliso osallistuu anoppinsa hautajaisiin, äitinsä menettäneen ystävä ei. Ymmärrän ystävystymisen vaikeuden, jos ei oikeastaan haluakaan vain ystävää vaan myös tämän perheen, suvun ja kaveripiirinkin. Jossain muussa kulttuurissa tuo voisi olla ihan tavallistakin, mutta Suomessa aikuiset ihmiset pitävät perheensä ja sukunsa erillään ystävyyssuhteistaan. Lapsuudessa voi vielä kysyä äidiltä, pääseeks Maija meidän kanssa Linnanmäelle tai viikonlopuksi meidän mökille, mutta ei aikuisena enää kysytä äidiltä, voiks Maijakin tulla viettämään joulua meidän kanssa. 

Ystävät ovat osa perhettä. Niinsanotty ydenperhemalli se tässä on se ajatusvääristymä joka sotkee ajattelua ja käsitettä. Ihmisen aivot eivät osaa myöskään erottaa toisistaan sen enempää sitä parisuhdetta, ystäväsuhdetta kuin perhesuhdettakaan vaan kaikki nämä kolme käsitellään aivossa niin emotionaallisellakuin kemiallisella tasolla identtisesti. Tälle ilmiölle on annettu vanhastaan myös nimityskin ja sitä kutsutaan rakkaudeksi tai ihastumiseksi. Harva kuitenkaan ajattelee olevansa rakastunut yhtä läheisesti läheisiin ystäviinsä kuin kumppaniinsa tai omiin vanhempiinsa mutta näin asia tieteen näkökannasta aivoissa kuitenkin on.

En yleensä pyydä palstalla väitteisiin lähdettä, mutta tässä tapauksessa voisit kyllä laittaa lähteen. 

Ihastuin erääseen ihmiseen, joka kokee itsensä yksinäiseksi. Seurani kelpasi vain toisinaan ja jouduin kannattelemaan kaikkia keskusteluita. Kieltämättä olisin toivonut keskusteluun enemmän vastavuoroisuutta ja sitä, että toinenkin olisi vastaavasti tutustunut minuun ja ajatuksiini. Hänellä ei syntynyt syvempiä tunteita minua minua kohtaan, ehdotin että voidaan olla minun puolestani muuten vain kavereita, koska pidän aidosti kyseisestä ihmisestä. En tiedä, aika näyttää, mutta vaikuttaisi vähän siltä, että seurani ei taida kelvata. Harmittaa hieman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Tuossa tuleekin ilmeisesti joidenkin yksinäisten ajatusvääristymä. Ystävä EI ole osa perhettä vaan perheen ulkopuolinen.  Läheinen ja rakas kylläkin, mutta ystävän kanssa ei vietetä joulua, ei neuvotella paikkakunnasta, mistä ostetaan talo tai milloin muutetaan  tms. Ystävyyssuhde kuuluu parisuhteen ja kaverisuhteen väliin, ei suinkaan samalle tasolle parisuhteen kanssa. Parisuhteessa taas puoliso kuuluu perheeseen ja sukuun. Hän osallistuu sukujouluihin (jos sellaisia on tapana viettää)  ja hänen kanssaan suunnitellaan, millainen talo ostetaan ja mistä jne. Parisuhteessa puoliso osallistuu anoppinsa hautajaisiin, äitinsä menettäneen ystävä ei. Ymmärrän ystävystymisen vaikeuden, jos ei oikeastaan haluakaan vain ystävää vaan myös tämän perheen, suvun ja kaveripiirinkin. Jossain muussa kulttuurissa tuo voisi olla ihan tavallistakin, mutta Suomessa aikuiset ihmiset pitävät perheensä ja sukunsa erillään ystävyyssuhteistaan. Lapsuudessa voi vielä kysyä äidiltä, pääseeks Maija meidän kanssa Linnanmäelle tai viikonlopuksi meidän mökille, mutta ei aikuisena enää kysytä äidiltä, voiks Maijakin tulla viettämään joulua meidän kanssa. 

Miksi ei enää kysytä ja miksi ei voisi kysyä? Onko jotenkin muka väärin pyytää ystäviään ja kavereitaan mukaan juhliin? Tämä on aika outo ajattelutapa sillä silti ihmisiä huolettaa ketä kavereistaan kutsuu ja ketkä heistä sitten lopulta pääsee tulemaan oli sitten vaikkapa kyse joulusta, juhannuksesta, synttäreistä tai hääjuhlasta. Jonkinlainen kulttuurieroko?

Koska ollaan aikuisia. Omiin juhliinsa voi tietenkin pyytää ihan kenet haluaa, mutta ei muiden juhliin.

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on taas tarjottu vanhoja kunnon neuvoja siitä, että pitää hankkiutua ihmisten seuraan ja jutella niitä näitä, kunnes ystäviä tarttuu mukaan. Joillekin tarttuu, joillekin ei.

Minä olen empaattinen, hauska ja auttavainen ihminen, joten puolitutunkin on helppo uskoa, että minulla on vilkas seuraelämä ja laaja ystäväpiiri. Ei ole. Minä en vain ole niin kiinnostava, että kelpaisin seuraksi, ja aikuisilla on ihan omat seurapiirinsä, joihin ei uusia ihmisiä mahdu tai toivota. Minulla on pari entistä työkaveria ja muutama sukulainen, joiden kanssa juttelen puhelimessa, mutta yksikään heistä ei halua viettää kanssani aikaa.

Minussa on kaksi ominaisuutta, jotka kiinnostavat ihmisiä: minulla on auto ja olen hyvin kätevä käsistäni. Voitte kuvitella, millaisia kohtaamisia syntyy, kun minulta yritetään saada kuljettajan ja käsityöläisen palveluita ilmaiseksi tai halvalla, mutta mahdollisimman vähällä kontaktilla. On ikävää tulla nähdyksi pelkkänä hyödykkeenä, mutta en usko, että ratkaisua tähän ongelmaan on olemassa.

Meil samit. Tänään taas menossa "vähän jeesaamaan".

Vierailija kirjoitti:

Ihastuin erääseen ihmiseen, joka kokee itsensä yksinäiseksi. Seurani kelpasi vain toisinaan ja jouduin kannattelemaan kaikkia keskusteluita. Kieltämättä olisin toivonut keskusteluun enemmän vastavuoroisuutta ja sitä, että toinenkin olisi vastaavasti tutustunut minuun ja ajatuksiini. Hänellä ei syntynyt syvempiä tunteita minua minua kohtaan, ehdotin että voidaan olla minun puolestani muuten vain kavereita, koska pidän aidosti kyseisestä ihmisestä. En tiedä, aika näyttää, mutta vaikuttaisi vähän siltä, että seurani ei taida kelvata. Harmittaa hieman.

Lisäyksenä, en siis itse ole yksinäinen, minulla on ystäviä, mutta kun tapaan mielenkiintoisen ihmisen, niin haluaisin tutustua, vaikka minulla ystäviä onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Tuossa tuleekin ilmeisesti joidenkin yksinäisten ajatusvääristymä. Ystävä EI ole osa perhettä vaan perheen ulkopuolinen.  Läheinen ja rakas kylläkin, mutta ystävän kanssa ei vietetä joulua, ei neuvotella paikkakunnasta, mistä ostetaan talo tai milloin muutetaan  tms. Ystävyyssuhde kuuluu parisuhteen ja kaverisuhteen väliin, ei suinkaan samalle tasolle parisuhteen kanssa. Parisuhteessa taas puoliso kuuluu perheeseen ja sukuun. Hän osallistuu sukujouluihin (jos sellaisia on tapana viettää)  ja hänen kanssaan suunnitellaan, millainen talo ostetaan ja mistä jne. Parisuhteessa puoliso osallistuu anoppinsa hautajaisiin, äitinsä menettäneen ystävä ei. Ymmärrän ystävystymisen vaikeuden, jos ei oikeastaan haluakaan vain ystävää vaan myös tämän perheen, suvun ja kaveripiirinkin. Jossain muussa kulttuurissa tuo voisi olla ihan tavallistakin, mutta Suomessa aikuiset ihmiset pitävät perheensä ja sukunsa erillään ystävyyssuhteistaan. Lapsuudessa voi vielä kysyä äidiltä, pääseeks Maija meidän kanssa Linnanmäelle tai viikonlopuksi meidän mökille, mutta ei aikuisena enää kysytä äidiltä, voiks Maijakin tulla viettämään joulua meidän kanssa. 

Miksi ei enää kysytä ja miksi ei voisi kysyä? Onko jotenkin muka väärin pyytää ystäviään ja kavereitaan mukaan juhliin? Tämä on aika outo ajattelutapa sillä silti ihmisiä huolettaa ketä kavereistaan kutsuu ja ketkä heistä sitten lopulta pääsee tulemaan oli sitten vaikkapa kyse joulusta, juhannuksesta, synttäreistä tai hääjuhlasta. Jonkinlainen kulttuurieroko?

Koska ollaan aikuisia. Omiin juhliinsa voi tietenkin pyytää ihan kenet haluaa, mutta ei muiden juhliin.

Huono tekosyy, eikä se meilläkään ole ollut mikään este. Tai siis miksi se edes olisi este tai ylipääntään pitäisi olla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on taas tarjottu vanhoja kunnon neuvoja siitä, että pitää hankkiutua ihmisten seuraan ja jutella niitä näitä, kunnes ystäviä tarttuu mukaan. Joillekin tarttuu, joillekin ei.

Minä olen empaattinen, hauska ja auttavainen ihminen, joten puolitutunkin on helppo uskoa, että minulla on vilkas seuraelämä ja laaja ystäväpiiri. Ei ole. Minä en vain ole niin kiinnostava, että kelpaisin seuraksi, ja aikuisilla on ihan omat seurapiirinsä, joihin ei uusia ihmisiä mahdu tai toivota. Minulla on pari entistä työkaveria ja muutama sukulainen, joiden kanssa juttelen puhelimessa, mutta yksikään heistä ei halua viettää kanssani aikaa.

Minussa on kaksi ominaisuutta, jotka kiinnostavat ihmisiä: minulla on auto ja olen hyvin kätevä käsistäni. Voitte kuvitella, millaisia kohtaamisia syntyy, kun minulta yritetään saada kuljettajan ja käsityöläisen palveluita ilmaiseksi tai halvalla, mutta mahdollisimman vähällä kontaktilla. On ikävää tulla nähdyksi pelkkänä hyödykkeenä, mutta en usko, että ratkaisua tähän ongelmaan on olemassa.

On siihen: älä tuo näitä asioita esille. Jos käsityöläisyys liittyy myös ammattiisi ja tutustumisen alkuvaiheessa tulee puhe ammateista, voit kertoa ammattisi ja naurahtaen lisätä vaikka että "työ on työtä, vapaa-ajalla en ikinä tee työhön liittyviä asioita" tai jotain vastaavaa. Mulle on tullut joskus tilanteita, jolloin on puhuttu palkoista ja olen vain sanonut tienaavani sen verran, että laskut saan maksettua. Onhan tuo tottakin, mutta tienaan myös paljon enemmän kuin vain laskujen verran. Yhdelle ystävälleni tuli yllätyksenä, kun hän vuosien ystävyyden jälkeen vahingossa huomasi nimeni marraskuun alun iltapäivälehdessä suurituloisimpien joukosta. En ole koskaan tuonut tulotasoani esille vaan kun ollaan käyty vaikka kahvilla tai ravintolassa syömässä, olen aina valinnut edullisia tai  ihan kohtuuhintaisia paikkoja ja tilannut ihan kohtuuhintaisia syömisiä ja juomisia. Vain siskoni kanssa joskus "ökyilen", koska hänkin on suurituloinen, mutta en koskaan kenenkään muun kanssa. Ammattini suhteen olen pitänyt tiukan linjan eli en tee hommia ilmaiseksi, koska haluan vapaa-ajallani tehdä muuta kuin työjuttuja. Vain kaikista läheisimmille ihmisille voin joskus tehdä palveluksia, mutta en muille. 

Pointtini siis on, että kun tutustut uusiin ihmisiin, älä tuo itsestäsi esille sellaisia asioita, joista toinen voisi hyötyä. Neuvominen on toki eri asia, voi kertoa, mistä on itse löytänyt tarvitsemaansa tietoa, missä kaupassa nähnyt jotain toisen tarvitsemaa tms, mutta ei niin, että alkaisit itse tekemään toisen puolesta jotain, mitä tämä haluaa tai tarvitsee. Koita välttää sellaisia keskustelunaiheita tai ainakin sellaista keskustelun tasoa, jossa annat toiselle itsestäsi hyötyvaikutelman. Jos mahdollista, mene tapaamaan ihmisiä julkisilla eikä omalla autolla. Mulle tuli yllätyksenä, että pitkään tuntemallani ystävälläni olikin auto. Ei siinä mitään, ystävyytemme on kestänyt vuosia ihan bussilla liikkuessakin enkä minä hänen autoaan mihinkään tarvitse, vaikka mulla ei omaa autoa olekaan. Emme ystävystyneet hyötymistarkoituksessa vaan siksi, että viihdymme loistavasti toistemme seurassa. 

En ole ammatiltani käsityöläinen, mutta kätevyyteni tulee esille esimerkiksi silloin, kun kysytään, mistä olen ostanut hyvin istuvan trenssini tai mistä hankin asennuksen parketilleni. Harva yrittää saada minusta remonttiapua, mutta ompelutaidon paljastuminen sytyttää ihmisten silmiin hyvin eloisan kiinnostuksen kipinän. Osaan kyllä kieltäytyä kohteliaasti ei-toivotuista toimeksiannoista, mutta eipä siinä sitten ystävystytäkään. Autot taas ovat suuri kiinnostukseni kohde ja harrastukseni, joten minusta on vaikea tietää mitään tietämättä autostani.

En muuten ole käynyt ravintolassa tai kahvilassa ainakaan viiteentoista vuoteen. Syynä on se, että minulla ei ole siihen varaa eikä ketään, kenen kanssa mennä. Sinä ja minä elämme ihan eri maailmoissa, katsos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Tuossa tuleekin ilmeisesti joidenkin yksinäisten ajatusvääristymä. Ystävä EI ole osa perhettä vaan perheen ulkopuolinen.  Läheinen ja rakas kylläkin, mutta ystävän kanssa ei vietetä joulua, ei neuvotella paikkakunnasta, mistä ostetaan talo tai milloin muutetaan  tms. Ystävyyssuhde kuuluu parisuhteen ja kaverisuhteen väliin, ei suinkaan samalle tasolle parisuhteen kanssa. Parisuhteessa taas puoliso kuuluu perheeseen ja sukuun. Hän osallistuu sukujouluihin (jos sellaisia on tapana viettää)  ja hänen kanssaan suunnitellaan, millainen talo ostetaan ja mistä jne. Parisuhteessa puoliso osallistuu anoppinsa hautajaisiin, äitinsä menettäneen ystävä ei. Ymmärrän ystävystymisen vaikeuden, jos ei oikeastaan haluakaan vain ystävää vaan myös tämän perheen, suvun ja kaveripiirinkin. Jossain muussa kulttuurissa tuo voisi olla ihan tavallistakin, mutta Suomessa aikuiset ihmiset pitävät perheensä ja sukunsa erillään ystävyyssuhteistaan. Lapsuudessa voi vielä kysyä äidiltä, pääseeks Maija meidän kanssa Linnanmäelle tai viikonlopuksi meidän mökille, mutta ei aikuisena enää kysytä äidiltä, voiks Maijakin tulla viettämään joulua meidän kanssa. 

Miksi ei enää kysytä ja miksi ei voisi kysyä? Onko jotenkin muka väärin pyytää ystäviään ja kavereitaan mukaan juhliin? Tämä on aika outo ajattelutapa sillä silti ihmisiä huolettaa ketä kavereistaan kutsuu ja ketkä heistä sitten lopulta pääsee tulemaan oli sitten vaikkapa kyse joulusta, juhannuksesta, synttäreistä tai hääjuhlasta. Jonkinlainen kulttuurieroko?

Ajattelepa asiaa järjellä. Oletetaan, että sekkuni menisi naimisiin. Hän on varannut 100 hengelle hääpaikan ja kutsunut 100 vierasta. Jos jokainen vieras haluaisikin tuoda mukanaan viisi kaveriaan, mitä tapahtuisi juhlatilan ja kustannusten suhteen? Entä miten hääpari voisi varmistaa, ettei niissä 400:ssa tuntemattomassa olisi ketään, joka vetää änkyräkännit tai aiheuttaa muuten jotain hämminkiä? 

Tai oletetaan, että siskoni on kutsunut minut perheeni kanssa juhannukseksi mökilleen. Haluankin tuoda mukanani kaverini ja ystäväni perheineen. Missä nämä kaikki majoittuvat? Miten järjestetään mökkiolosuhteissa kaikkien ruokailu, kun kylmäsäilytystilaakaan ei ole niin isolle porukalle riittävästi? Pitääkö vuokrata muutama bajamaja? Kuka ylimääräiset kustannukset maksaa? Minäkö? Vai siskoni? 

On varmasti kyse kulttuurierosta siinä, että tiettyjä asioita halutaan tehdä tuttujen eikä tuntemattomien kanssa. Kuten esimerkiksi joulua. Meilä vietetään sukujoulua jo neljässä sukupolvessa. Enää ei mahduta meille, koska vaikka olohuoneessani onkin 12 hengen ruokapöytä, emme mahdu enää siihen. Siksi vietämme siskollani, koska hänen olohuoneeseensa mahtuu toinenkin ruokapöytä. Ei kuitenkaan yhtään suurempaa ruokapöytää. Jos nyt kutsuisin ystäväni perheineen viettämään joulua meidän kanssamme, pitäisi vuokrata jokin tila, johon me kaikki mahtuisimme. Lisäksi meidän pitäisi suunnitella tarjottavien määrä, laatu ja valmistus uudelleen sekä miettiä, miten kustannukset jaetaan. Meillä on ollut pitkä perinne, että valmistamme - ja maksamme - puoliksi ja että aatonaattoiltana vierailemme siskoni kanssa toistemme luona ja teemme valmisteluja myös yhdessä. Aattona seuraava sukupolvi vain kantaa pihan poikki valmiiksi laitetut tarjoiluvadit pöytään. Koska meillä on kahdessa taloudessa koira ja jouluaattomme venähtää aina pitkälle yöhön, toinenkin koira tuodaan meille ja joku sopivassa välissä käy viemässä molemmat koirat ulos. Jos vuokraisimme jonkin juhlatilan joulua varten, pitäisi ruuanlaitot ja kuljetukset (kylmäketju ei saa katketa) juhlatilaan miettiä uusiksi, koirien ulkoilutukset uusiksi ja kustannukset uusiksi. Lisäksi pitäisi huomioida taas yhden perheen mahdolliset erikoisruokavaliot. Ja vielä aikataulutkin uusiksi, koska niissä on tekemistä jo nyt, koska porukkaa on paljon. Ihan käytännönjärjestelytkin siis hankaloituisivat syystä, joka ei olisi suurimmalle osalle millään tavalla tärkeä. Olen aika varma, että jos tuollaista muutosta ehdottaisin seuraavaan jouluumme, ainakin osa porukasta jäisi pois, koska jos suvun vanhaa jouluperinnettä ei kerran enää jatkettaisi, he muodostaisivat mieluummin oman uuden perinteen kuin lähtisivät mukaan minun uuteen jouluperinteeseeni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on taas tarjottu vanhoja kunnon neuvoja siitä, että pitää hankkiutua ihmisten seuraan ja jutella niitä näitä, kunnes ystäviä tarttuu mukaan. Joillekin tarttuu, joillekin ei.

Minä olen empaattinen, hauska ja auttavainen ihminen, joten puolitutunkin on helppo uskoa, että minulla on vilkas seuraelämä ja laaja ystäväpiiri. Ei ole. Minä en vain ole niin kiinnostava, että kelpaisin seuraksi, ja aikuisilla on ihan omat seurapiirinsä, joihin ei uusia ihmisiä mahdu tai toivota. Minulla on pari entistä työkaveria ja muutama sukulainen, joiden kanssa juttelen puhelimessa, mutta yksikään heistä ei halua viettää kanssani aikaa.

Minussa on kaksi ominaisuutta, jotka kiinnostavat ihmisiä: minulla on auto ja olen hyvin kätevä käsistäni. Voitte kuvitella, millaisia kohtaamisia syntyy, kun minulta yritetään saada kuljettajan ja käsityöläisen palveluita ilmaiseksi tai halvalla, mutta mahdollisimman vähällä kontaktilla. On ikävää tulla nähdyksi pelkkänä hyödykkeenä, mutta en usko, että ratkaisua tähän ongelmaan on olemassa.

On siihen: älä tuo näitä asioita esille. Jos käsityöläisyys liittyy myös ammattiisi ja tutustumisen alkuvaiheessa tulee puhe ammateista, voit kertoa ammattisi ja naurahtaen lisätä vaikka että "työ on työtä, vapaa-ajalla en ikinä tee työhön liittyviä asioita" tai jotain vastaavaa. Mulle on tullut joskus tilanteita, jolloin on puhuttu palkoista ja olen vain sanonut tienaavani sen verran, että laskut saan maksettua. Onhan tuo tottakin, mutta tienaan myös paljon enemmän kuin vain laskujen verran. Yhdelle ystävälleni tuli yllätyksenä, kun hän vuosien ystävyyden jälkeen vahingossa huomasi nimeni marraskuun alun iltapäivälehdessä suurituloisimpien joukosta. En ole koskaan tuonut tulotasoani esille vaan kun ollaan käyty vaikka kahvilla tai ravintolassa syömässä, olen aina valinnut edullisia tai  ihan kohtuuhintaisia paikkoja ja tilannut ihan kohtuuhintaisia syömisiä ja juomisia. Vain siskoni kanssa joskus "ökyilen", koska hänkin on suurituloinen, mutta en koskaan kenenkään muun kanssa. Ammattini suhteen olen pitänyt tiukan linjan eli en tee hommia ilmaiseksi, koska haluan vapaa-ajallani tehdä muuta kuin työjuttuja. Vain kaikista läheisimmille ihmisille voin joskus tehdä palveluksia, mutta en muille. 

Pointtini siis on, että kun tutustut uusiin ihmisiin, älä tuo itsestäsi esille sellaisia asioita, joista toinen voisi hyötyä. Neuvominen on toki eri asia, voi kertoa, mistä on itse löytänyt tarvitsemaansa tietoa, missä kaupassa nähnyt jotain toisen tarvitsemaa tms, mutta ei niin, että alkaisit itse tekemään toisen puolesta jotain, mitä tämä haluaa tai tarvitsee. Koita välttää sellaisia keskustelunaiheita tai ainakin sellaista keskustelun tasoa, jossa annat toiselle itsestäsi hyötyvaikutelman. Jos mahdollista, mene tapaamaan ihmisiä julkisilla eikä omalla autolla. Mulle tuli yllätyksenä, että pitkään tuntemallani ystävälläni olikin auto. Ei siinä mitään, ystävyytemme on kestänyt vuosia ihan bussilla liikkuessakin enkä minä hänen autoaan mihinkään tarvitse, vaikka mulla ei omaa autoa olekaan. Emme ystävystyneet hyötymistarkoituksessa vaan siksi, että viihdymme loistavasti toistemme seurassa. 

En ole ammatiltani käsityöläinen, mutta kätevyyteni tulee esille esimerkiksi silloin, kun kysytään, mistä olen ostanut hyvin istuvan trenssini tai mistä hankin asennuksen parketilleni. Harva yrittää saada minusta remonttiapua, mutta ompelutaidon paljastuminen sytyttää ihmisten silmiin hyvin eloisan kiinnostuksen kipinän. Osaan kyllä kieltäytyä kohteliaasti ei-toivotuista toimeksiannoista, mutta eipä siinä sitten ystävystytäkään. Autot taas ovat suuri kiinnostukseni kohde ja harrastukseni, joten minusta on vaikea tietää mitään tietämättä autostani.

En muuten ole käynyt ravintolassa tai kahvilassa ainakaan viiteentoista vuoteen. Syynä on se, että minulla ei ole siihen varaa eikä ketään, kenen kanssa mennä. Sinä ja minä elämme ihan eri maailmoissa, katsos.

Ymmärrän. Olen nuorena ollut tilanteissa, joissa suht uudet tuttavuudet ovat halunneet käyttää minua hyödykseen erilaisissa asioissa ja siitä vaan oppinut, ettei kannata ainakaan kovin alkuvaiheessa kertoa itsestään sellaista, mikä muuttaa potentiaalisen ystävyyssuhteen hyötysuhteeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on taas tarjottu vanhoja kunnon neuvoja siitä, että pitää hankkiutua ihmisten seuraan ja jutella niitä näitä, kunnes ystäviä tarttuu mukaan. Joillekin tarttuu, joillekin ei.

Minä olen empaattinen, hauska ja auttavainen ihminen, joten puolitutunkin on helppo uskoa, että minulla on vilkas seuraelämä ja laaja ystäväpiiri. Ei ole. Minä en vain ole niin kiinnostava, että kelpaisin seuraksi, ja aikuisilla on ihan omat seurapiirinsä, joihin ei uusia ihmisiä mahdu tai toivota. Minulla on pari entistä työkaveria ja muutama sukulainen, joiden kanssa juttelen puhelimessa, mutta yksikään heistä ei halua viettää kanssani aikaa.

Minussa on kaksi ominaisuutta, jotka kiinnostavat ihmisiä: minulla on auto ja olen hyvin kätevä käsistäni. Voitte kuvitella, millaisia kohtaamisia syntyy, kun minulta yritetään saada kuljettajan ja käsityöläisen palveluita ilmaiseksi tai halvalla, mutta mahdollisimman vähällä kontaktilla. On ikävää tulla nähdyksi pelkkänä hyödykkeenä, mutta en usko, että ratkaisua tähän ongelmaan on olemassa.

On siihen: älä tuo näitä asioita esille. Jos käsityöläisyys liittyy myös ammattiisi ja tutustumisen alkuvaiheessa tulee puhe ammateista, voit kertoa ammattisi ja naurahtaen lisätä vaikka että "työ on työtä, vapaa-ajalla en ikinä tee työhön liittyviä asioita" tai jotain vastaavaa. Mulle on tullut joskus tilanteita, jolloin on puhuttu palkoista ja olen vain sanonut tienaavani sen verran, että laskut saan maksettua. Onhan tuo tottakin, mutta tienaan myös paljon enemmän kuin vain laskujen verran. Yhdelle ystävälleni tuli yllätyksenä, kun hän vuosien ystävyyden jälkeen vahingossa huomasi nimeni marraskuun alun iltapäivälehdessä suurituloisimpien joukosta. En ole koskaan tuonut tulotasoani esille vaan kun ollaan käyty vaikka kahvilla tai ravintolassa syömässä, olen aina valinnut edullisia tai  ihan kohtuuhintaisia paikkoja ja tilannut ihan kohtuuhintaisia syömisiä ja juomisia. Vain siskoni kanssa joskus "ökyilen", koska hänkin on suurituloinen, mutta en koskaan kenenkään muun kanssa. Ammattini suhteen olen pitänyt tiukan linjan eli en tee hommia ilmaiseksi, koska haluan vapaa-ajallani tehdä muuta kuin työjuttuja. Vain kaikista läheisimmille ihmisille voin joskus tehdä palveluksia, mutta en muille. 

Pointtini siis on, että kun tutustut uusiin ihmisiin, älä tuo itsestäsi esille sellaisia asioita, joista toinen voisi hyötyä. Neuvominen on toki eri asia, voi kertoa, mistä on itse löytänyt tarvitsemaansa tietoa, missä kaupassa nähnyt jotain toisen tarvitsemaa tms, mutta ei niin, että alkaisit itse tekemään toisen puolesta jotain, mitä tämä haluaa tai tarvitsee. Koita välttää sellaisia keskustelunaiheita tai ainakin sellaista keskustelun tasoa, jossa annat toiselle itsestäsi hyötyvaikutelman. Jos mahdollista, mene tapaamaan ihmisiä julkisilla eikä omalla autolla. Mulle tuli yllätyksenä, että pitkään tuntemallani ystävälläni olikin auto. Ei siinä mitään, ystävyytemme on kestänyt vuosia ihan bussilla liikkuessakin enkä minä hänen autoaan mihinkään tarvitse, vaikka mulla ei omaa autoa olekaan. Emme ystävystyneet hyötymistarkoituksessa vaan siksi, että viihdymme loistavasti toistemme seurassa. 

En ole ammatiltani käsityöläinen, mutta kätevyyteni tulee esille esimerkiksi silloin, kun kysytään, mistä olen ostanut hyvin istuvan trenssini tai mistä hankin asennuksen parketilleni. Harva yrittää saada minusta remonttiapua, mutta ompelutaidon paljastuminen sytyttää ihmisten silmiin hyvin eloisan kiinnostuksen kipinän. Osaan kyllä kieltäytyä kohteliaasti ei-toivotuista toimeksiannoista, mutta eipä siinä sitten ystävystytäkään. Autot taas ovat suuri kiinnostukseni kohde ja harrastukseni, joten minusta on vaikea tietää mitään tietämättä autostani.

En muuten ole käynyt ravintolassa tai kahvilassa ainakaan viiteentoista vuoteen. Syynä on se, että minulla ei ole siihen varaa eikä ketään, kenen kanssa mennä. Sinä ja minä elämme ihan eri maailmoissa, katsos.

Ymmärrän. Olen nuorena ollut tilanteissa, joissa suht uudet tuttavuudet ovat halunneet käyttää minua hyödykseen erilaisissa asioissa ja siitä vaan oppinut, ettei kannata ainakaan kovin alkuvaiheessa kertoa itsestään sellaista, mikä muuttaa potentiaalisen ystävyyssuhteen hyötysuhteeksi. 

Näin on. Mutta jospa palaamme alkuperäiseen ongelmaan: autoni ja kätevyyteni ovat ne ainoat asiat, jotka minussa ovat vähääkään kiinnostavia. Ilman niitä ei synny edes sitä teoreettista ystävyyssuhteen mahdollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on monimutkainen kuvio.

Onhan se noinkin, mutta usein myös yksinäinen ihan itse vahvistaa omaa yksinäisyyden kierrettään. Olisi hyvä hakeutua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pelkästään se ei riitä vaan ryhmätilanteissa pitäisi myös avata suutaan, kommentoida hieman muiden sanomisiin (mielellään positiivisesti) ja kuunnella kiinnostuneen oloisena muiden juttuja, tarjoutua auttamaan sopivalla hetkellä yms. Noita sosiaalisia ryhmiä joihin kuka vaan voi hakeutua on esim. ryhmäliikuntatunnit (menee hyvissä ajoin paikalle ja pukukopissa jutustelua, samoin salissa ennen tunnin alkua, otat kontaktia ja juttelet niitä näitä small talkia kenen tahansa vieressä olevan kanssa), hengelliset tilaisuudet (messun jälkeen kirkkokahville ja juttelee vieruskaverin ja jonossa edessä/takana olevan kanssa), kirjaston lukupiirit (myös hyvissä ajoin paikalle + hidas lähtö piirin jälkeen ja juttelee ryhmäläisten kanssa vapaasti ennen/jälkeen), torille kiertelemään ja juttelee myyjien kanssa, alkaa tervehtiä naapureita ja vaihtaa paria sanaa, kielikurssit, puistojumppa on hyvä, uimahallin aamu-uinnit ja juttelua saunassa muiden itsekseen paikalle tulleiden kanssa jne. Ja hyväksyy sen, että joskus ei löydy juttuseuraa mutta jatkaa yrittämistä lannistumatta. Kyllä niitä uusia ihmissuhteita saa aikuisenakin solmittua.

Lisäksi se, että olen huomannut monen yksinäisen olevan äärimmäisen nirso seuransa suhteen. Ihmisillä on hyvät ja huonot puolensa. Jos ei kestä muiden epätäydellisyyttä niin helposti ajautuu yksinäisyyteen. Ihmiset on mitä on. Yksinäisyys on tavallaan itse valittua jos seuraa olisi kyllä tarjolla mutta se ei kelpaa.

Tuttavia on helppo saada, senkusta vain menee juttelemaan ja tutustumaan. Itselläni on satoja ellei toista tai kolmattakin tuhatta tuttavaa, mutta en silti lounehtisi heitä vielä ystäviksi. Ystävystyvinen vaatii aikaa syventyäkseen ja ystävyys on enemmän vahvasidoksinen luottamussuhde aivan kuten vaikkapa parisuhde (aivot myös käyttäytyvät ja reagoivat samanlailla kummassakin tilanteessa). Harmittaa kyllä kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sen hyvänpäivän tuttavan ja läheisten kavereiden eroa. Vaikka minulla on runsaasti tuttavia ja päivittäin paljon sosiaalisia tilanteita niin ne eivät ole poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Olen edelleen mihinkään kuulumaton ulkopuolinen.

T. Eräs yksinäinen

Ohis...tuo onkin yksinäisyyden keskeinen ongelma. Yksinäisyys poistuu vain läheisen ja luottamuksellisen ihmissuhteen avulla. Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä ja joilla on paljon hyviä ihmissuhteita, eivät yleensä halua lähteä täyttämään yksinäisen elämässä olevaa tyhjiötä. Kokevat sen liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Toisella yksinäisellä voisi tähän olla haluakin, mutta jostain syystä toinen yksinäinen harvemmin kelpaa toiselle yksinäiselle ystäväksi. Tietenkään kenestä tahansa ei tule hyvää ystävää, mutta yksinäisyyden stigma on niin voimakas, että yksinäisiä karttavat jopa toiset yksinäiset. Osittain tähän on syynä vallitseva kulttuuri, jossa uhannoidaan porukoita. Pitää kuulua ryhmään, olla osa jotain suurempaa. On olevinaan hienompaa, kun on ollut kaveriporukalla jossain ja voi laittaa someen valokuvia, miten hauskaa on ollut ja mietin suosituksi kokeekaan itsensä, kun on ollut tässä porukassa. 

Mun on ollut aina helppoa ystävystyä, koska en ole porukkaihmisiä. Suku ja työkaverit ovat ainoat porukat, joissa viihdyn. Ja jälkimmäinenkin vain työajalla. Arvostan enemmän kahden välisiä ihmissuhteita. Pidän siitä, että voin keskittyä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Kuunnella vain häntä ja keskittyä niin keskusteluissa kuin tekemisissäkin niihin asioihin, jotka juuri meitä kahta yhdistää. Mulla on muutama hyvä ja läheinen ystävä, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Ihmisinä he ovat varsin erilaisia ja olisi oikeastaan aika hankalaakin keksiä yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi meitä kaikkia. Tai edes keskustelunaihetta, joka ei olisi kenenkään mielestä tylsä. 

Ei se mikään mysteeri ole. Yksinäisyyden tunnetta on sen verran jo nykyään tutkittu. Kahden yksinäisen ystävistymisen esteenä on se että molemmat kokevat itsensä yksinäiseksi ja toisen yksinäisen tuominen samaa huoneeseen saa molemmat tuntemaan itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Yksinäisyyden tunne näet tarttuu vaikkei yksinäisyys mikään tauti olekkaan.

Voisiko tuolle ajatustavalle tehdä jotain? Järjellä ajateltuna toisella yksinäisellä voisi olla paljon enemmän annettavaa ihan ajankäytöstä lähtien kuin sellaisella, jolla on jo riittävästi ihmissuhteita. Kun ei yksinäiselle kuitenkaan riittäisi ne rippeet, mitä joltain saisi. Ystävyyden kehittyminen edellyttää yhteistä aikaa ja yhteydenpitoa eikä yhtälö toimi, jos toisella ei ole aikaa tai halua pitää ystävyyden edellyttämää määrää yhteyttä. Vai onko yksinäisellä alitajunnassa toiveena päästä osaksi sitä perhettä, sukua ja/tai  ystäväpiiriä, joka toisella on? Koska eihän siinä niin käy vaan korkeintaan saa yhden ystävän aivan kuten saisi toisesta yksinäisestäkin. Todennäköisesti ei saa sitäkään, jos ystävyyden syntymiselle ei ole riittävästi aikaa ja edellytyksiä. 

Ihmissuhteita on niin monellaisa.

- Parisuhde ja ystävyssuhde ovat hyvin samanlaisia, niissä henkilö on kirjaimellisesti ihastunut läheisiinsä niin kemiallisella kuin emotionaalisella tasolla. He ovat myös ohana eli osa perhettä.

- Kaverisuhde tai "porukka" kuten ihmiset tykkäävät kutsua on ryhmä samanhenkisiä ihmisiä joilla on myös jokin yhteinen tekijä joka pitää porukkaa kasassa kuten vaikka yhteinen harrastus.

- Käljin suhde muodostuu tutuista, siis monista lukuisista satunnaisista ihmisistä joita tapaat kerran tai useamminkin ja joista suurimmasta osasta tiedät lähinnä vain näiden nimet.

Yksinäisyyden kokemukselle on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Ihmisen tunteet ja kokemukset tapahtuvat alitajunnassa ja ovat autonomisia, ne voi kuitenkin opetella piilottamaan ja kätkemään niin ettei osoita ja näytä omia tunteitaan muille. Ihminen kun on evoluution myötä oppinut säätelemään hermostuuko ja hyökkääkö vai pysyykö rauhallisena ja pakenee, sillä tämä on tärkeä keino selviytymisen kannalta, vaikka kaikki eivät hermojaankaan osaa hallita.

Tuossa tuleekin ilmeisesti joidenkin yksinäisten ajatusvääristymä. Ystävä EI ole osa perhettä vaan perheen ulkopuolinen.  Läheinen ja rakas kylläkin, mutta ystävän kanssa ei vietetä joulua, ei neuvotella paikkakunnasta, mistä ostetaan talo tai milloin muutetaan  tms. Ystävyyssuhde kuuluu parisuhteen ja kaverisuhteen väliin, ei suinkaan samalle tasolle parisuhteen kanssa. Parisuhteessa taas puoliso kuuluu perheeseen ja sukuun. Hän osallistuu sukujouluihin (jos sellaisia on tapana viettää)  ja hänen kanssaan suunnitellaan, millainen talo ostetaan ja mistä jne. Parisuhteessa puoliso osallistuu anoppinsa hautajaisiin, äitinsä menettäneen ystävä ei. Ymmärrän ystävystymisen vaikeuden, jos ei oikeastaan haluakaan vain ystävää vaan myös tämän perheen, suvun ja kaveripiirinkin. Jossain muussa kulttuurissa tuo voisi olla ihan tavallistakin, mutta Suomessa aikuiset ihmiset pitävät perheensä ja sukunsa erillään ystävyyssuhteistaan. Lapsuudessa voi vielä kysyä äidiltä, pääseeks Maija meidän kanssa Linnanmäelle tai viikonlopuksi meidän mökille, mutta ei aikuisena enää kysytä äidiltä, voiks Maijakin tulla viettämään joulua meidän kanssa. 

Miksi ei enää kysytä ja miksi ei voisi kysyä? Onko jotenkin muka väärin pyytää ystäviään ja kavereitaan mukaan juhliin? Tämä on aika outo ajattelutapa sillä silti ihmisiä huolettaa ketä kavereistaan kutsuu ja ketkä heistä sitten lopulta pääsee tulemaan oli sitten vaikkapa kyse joulusta, juhannuksesta, synttäreistä tai hääjuhlasta. Jonkinlainen kulttuurieroko?

Ajattelepa asiaa järjellä. Oletetaan, että sekkuni menisi naimisiin. Hän on varannut 100 hengelle hääpaikan ja kutsunut 100 vierasta. Jos jokainen vieras haluaisikin tuoda mukanaan viisi kaveriaan, mitä tapahtuisi juhlatilan ja kustannusten suhteen? Entä miten hääpari voisi varmistaa, ettei niissä 400:ssa tuntemattomassa olisi ketään, joka vetää änkyräkännit tai aiheuttaa muuten jotain hämminkiä? 

Kutsujuhlat ovat juuri sitä varten että paikkoja on rajattunmäärä. Et sinäkään pääsisi vaikka oman siskosi juhlaan ellei sinua ole sinne kutsuttu. Aikuisuus ei kuitenkaan ole mikään este kutsua kavereitaan omiin juhliin ja ommin häihin.

Tai oletetaan, että siskoni on kutsunut minut perheeni kanssa juhannukseksi mökilleen. Haluankin tuoda mukanani kaverini ja ystäväni perheineen. Missä nämä kaikki majoittuvat? Miten järjestetään mökkiolosuhteissa kaikkien ruokailu, kun kylmäsäilytystilaakaan ei ole niin isolle porukalle riittävästi? Pitääkö vuokrata muutama bajamaja? Kuka ylimääräiset kustannukset maksaa? Minäkö? Vai siskoni? 

Jos haluat pyytää omia kavereitasi siskosi mökille niin älä ole tyhmä vaan avaa suusi ja kysy sitä ensiksi siskoltasi käykö se hänelle. Kysymäklä ne asiat selviää.

On varmasti kyse kulttuurierosta siinä, että tiettyjä asioita halutaan tehdä tuttujen eikä tuntemattomien kanssa. Kuten esimerkiksi joulua. Meilä vietetään sukujoulua jo neljässä sukupolvessa. Enää ei mahduta meille, koska vaikka olohuoneessani onkin 12 hengen ruokapöytä, emme mahdu enää siihen. Siksi vietämme siskollani, koska hänen olohuoneeseensa mahtuu toinenkin ruokapöytä. Ei kuitenkaan yhtään suurempaa ruokapöytää. Jos nyt kutsuisin ystäväni perheineen viettämään joulua meidän kanssamme, pitäisi vuokrata jokin tila, johon me kaikki mahtuisimme. Lisäksi meidän pitäisi suunnitella tarjottavien määrä, laatu ja valmistus uudelleen sekä miettiä, miten kustannukset jaetaan. Meillä on ollut pitkä perinne, että valmistamme - ja maksamme - puoliksi ja että aatonaattoiltana vierailemme siskoni kanssa toistemme luona ja teemme valmisteluja myös yhdessä. Aattona seuraava sukupolvi vain kantaa pihan poikki valmiiksi laitetut tarjoiluvadit pöytään. Koska meillä on kahdessa taloudessa koira ja jouluaattomme venähtää aina pitkälle yöhön, toinenkin koira tuodaan meille ja joku sopivassa välissä käy viemässä molemmat koirat ulos. Jos vuokraisimme jonkin juhlatilan joulua varten, pitäisi ruuanlaitot ja kuljetukset (kylmäketju ei saa katketa) juhlatilaan miettiä uusiksi, koirien ulkoilutukset uusiksi ja kustannukset uusiksi. Lisäksi pitäisi huomioida taas yhden perheen mahdolliset erikoisruokavaliot. Ja vielä aikataulutkin uusiksi, koska niissä on tekemistä jo nyt, koska porukkaa on paljon. Ihan käytännönjärjestelytkin siis hankaloituisivat syystä, joka ei olisi suurimmalle osalle millään tavalla tärkeä. Olen aika varma, että jos tuollaista muutosta ehdottaisin seuraavaan jouluumme, ainakin osa porukasta jäisi pois, koska jos suvun vanhaa jouluperinnettä ei kerran enää jatkettaisi, he muodostaisivat mieluummin oman uuden perinteen kuin lähtisivät mukaan minun uuteen jouluperinteeseeni. 

Tämä on oma tapasi ja oman sukusi kulttuuria. Se on selkeästi erillainen. Minulla se ei ole ollut mikään ongelma eikä se tunnu olevan omalla lähipiirillänikään eikä sukulaisillanikaan koska he tekevät usein samoin. Ja aina voi tietty kysyä käykö se muille. Siis oikeasti, opettele kysymään!

Minulla on, tai oli, hyvä ystävä, joka oli mielestäni menevä, mutta joka käänteessä hoki introverttiuttaan ja tilantarvettaan. Nykyään ihmettelee kun en pyydä minnekään.

Vastaus numerolle 34: Mun ei tarvitse kysyä, koska tiedän jo vastauksen: ei käy. Kuten aiemmin jo sanoin, omiin juhliinsa voi kutsua ketä vaan, mutta ei muiden. Tässä oli kuitenkin lähtökohtana, että pitäisi kutsua muidenkin juhliin. Kysyä ainakin, sopiiko se. Miksi ihmeessä hääparille, siskolleni tai minun suvulleni sopisi se, että tuonkin yhteiseen tapahtumaan omat kaverini (joita he eivät edes tunne) mukaan? Lisää kustannuksia, lisää ongelmia tilanpuutteen vuoksi jne? Miksi kukaan haluaisi näitä? Ja kaiken lisäksi vielä vähemmän seuraa minusta, koska mun pitäisi viihdyttää myös mukaani ottamiani kavereitakin. Vai ajattelitko, että siskoni tehtävänä mökillä olisi viihdyttää mun kavereitani? 

Mä vähän luulen, että sun sukusi ei ole ihan tavallinen suomalainen suku. Joulun alla alkaa palstallakin taas valitukset, kun ei haluttaisi mennä edes anoppilaan jouluksi. Ihmiset haluavat olla kotona oman perheen kanssa. Jos teillä kutsutaan hautajaisiin vainajalle tuntemattomia ihmisiä, ristiäisiin lapsen vanhemmille tuntemattomia ihmisiä, häihin morsiusparille tuntemattomia ihmisiä, juhannuksen viettoon kaikkien osallistujien kaveritkin, niin olette aika poikkeuksellisia. 

Jos minä  haluan tutustuttaa siskoni ja ystäväni toisiinsa, silloin minä järjestän jotain ja kutsun molemmat. Eikä niin, että kun ystäväni järjestää jotain, kysyn voinko ottaa siskoni mukaan, tai kun siskoni järjestää jotain, kysyn voinko ottaa ystäväni mukaan.

On huomattavasti rennompaa olla tuttujen ihmisten seurassa kuin jos paikalla on tuntemattomiakin. Jälkimmäisessä tapauksessa on pakko olla "muodollisempi" ja keskustelujen enemmän smalltalkia kuin tuttujen seurassa. Ihan jo siksikin, että tuntematon ei välttämättä edes ymmärrä samaa huumoria. Eikä tuntemattoman ihmisen seurassa halua puhua omista asioistaan vaan puhe pidetään yleisluontoisena, koska paikalla on "ulkopuolisia korvia". Tutusta ihmisestä myös tietää, mitkä aiheet ovat hänelle arkoja (esim lapsettomuus, hiljattain koettu keskenmeno, avioero, työttömyys) , mutta tuntemattomasta ei. Sen vuoksi, kun paikalla on tuntemattomiakin, pitää välttää kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka voisivat olla jollekin arkoja aiheita. Ts puhua van smalltalkia. 

Onpa erikoista. Ihan outoa ajattelua. Kyllä minun muutama ystävä on todellakin perhettäni. 

Kun siskoni kuoli, oli yksi heistä kantamassa arkkua. Osallistumme toistemme sukujuhliin, jouluihin jne. 

Olen tuntenut heidät kymmenen vuotta kauemmin kuin mieheni. Meillä on mieheni kanssa läheinen ja lämmin rakastajasuhde, olemme myös ystäviä. Mutta todellakin, todellakin ystäväni ovat minulle niin arvokkaita, että en todellakaan suostu ajattelemaan, että heillä olisi vähäisempi merkitys kuin miehelläni. 

Maailmaan ja ihmisiin mahtuu enemmän rakkautta ilman, että sitä järjestellä johonkin arvojärjestykseen. 

Vierailija kirjoitti:

Onpa erikoista. Ihan outoa ajattelua. Kyllä minun muutama ystävä on todellakin perhettäni. 

Kun siskoni kuoli, oli yksi heistä kantamassa arkkua. Osallistumme toistemme sukujuhliin, jouluihin jne. 

Olen tuntenut heidät kymmenen vuotta kauemmin kuin mieheni. Meillä on mieheni kanssa läheinen ja lämmin rakastajasuhde, olemme myös ystäviä. Mutta todellakin, todellakin ystäväni ovat minulle niin arvokkaita, että en todellakaan suostu ajattelemaan, että heillä olisi vähäisempi merkitys kuin miehelläni. 

Maailmaan ja ihmisiin mahtuu enemmän rakkautta ilman, että sitä järjestellä johonkin arvojärjestykseen. 

No näin me ollaan erilaisia. Jos mun siskoni nyt kuolisi, pyytäisin arkkua kantamaan siskoni ystäviä enkä omiani. Olen aika varma, että siskoni ystävät kokisivat asian jopa loukkauksena, jos pyytäisinkin omia ystäviäni enkä heitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vastaus numerolle 34: Mun ei tarvitse kysyä, koska tiedän jo vastauksen: ei käy. Kuten aiemmin jo sanoin, omiin juhliinsa voi kutsua ketä vaan, mutta ei muiden. Tässä oli kuitenkin lähtökohtana, että pitäisi kutsua muidenkin juhliin. Kysyä ainakin, sopiiko se. Miksi ihmeessä hääparille, siskolleni tai minun suvulleni sopisi se, että tuonkin yhteiseen tapahtumaan omat kaverini (joita he eivät edes tunne) mukaan? Lisää kustannuksia, lisää ongelmia tilanpuutteen vuoksi jne? Miksi kukaan haluaisi näitä? Ja kaiken lisäksi vielä vähemmän seuraa minusta, koska mun pitäisi viihdyttää myös mukaani ottamiani kavereitakin. Vai ajattelitko, että siskoni tehtävänä mökillä olisi viihdyttää mun kavereitani? 

Mä vähän luulen, että sun sukusi ei ole ihan tavallinen suomalainen suku. Joulun alla alkaa palstallakin taas valitukset, kun ei haluttaisi mennä edes anoppilaan jouluksi. Ihmiset haluavat olla kotona oman perheen kanssa. Jos teillä kutsutaan hautajaisiin vainajalle tuntemattomia ihmisiä, ristiäisiin lapsen vanhemmille tuntemattomia ihmisiä, häihin morsiusparille tuntemattomia ihmisiä, juhannuksen viettoon kaikkien osallistujien kaveritkin, niin olette aika poikkeuksellisia. 

Jos minä  haluan tutustuttaa siskoni ja ystäväni toisiinsa, silloin minä järjestän jotain ja kutsun molemmat. Eikä niin, että kun ystäväni järjestää jotain, kysyn voinko ottaa siskoni mukaan, tai kun siskoni järjestää jotain, kysyn voinko ottaa ystäväni mukaan.

On huomattavasti rennompaa olla tuttujen ihmisten seurassa kuin jos paikalla on tuntemattomiakin. Jälkimmäisessä tapauksessa on pakko olla "muodollisempi" ja keskustelujen enemmän smalltalkia kuin tuttujen seurassa. Ihan jo siksikin, että tuntematon ei välttämättä edes ymmärrä samaa huumoria. Eikä tuntemattoman ihmisen seurassa halua puhua omista asioistaan vaan puhe pidetään yleisluontoisena, koska paikalla on "ulkopuolisia korvia". Tutusta ihmisestä myös tietää, mitkä aiheet ovat hänelle arkoja (esim lapsettomuus, hiljattain koettu keskenmeno, avioero, työttömyys) , mutta tuntemattomasta ei. Sen vuoksi, kun paikalla on tuntemattomiakin, pitää välttää kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka voisivat olla jollekin arkoja aiheita. Ts puhua van smalltalkia. 

Minä ihmettelen puolestani tätä että pakonomaisesti pitää ylipäätään olla kaveriporukoita ja änkeä sinne juhliin. Viihdyn itse mieluummin itsekseno ja on rakastan olla yksin metsässä kun lähellä ei ole ainuttakaan ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Onpa erikoista. Ihan outoa ajattelua. Kyllä minun muutama ystävä on todellakin perhettäni. 

Kun siskoni kuoli, oli yksi heistä kantamassa arkkua. Osallistumme toistemme sukujuhliin, jouluihin jne. 

Olen tuntenut heidät kymmenen vuotta kauemmin kuin mieheni. Meillä on mieheni kanssa läheinen ja lämmin rakastajasuhde, olemme myös ystäviä. Mutta todellakin, todellakin ystäväni ovat minulle niin arvokkaita, että en todellakaan suostu ajattelemaan, että heillä olisi vähäisempi merkitys kuin miehelläni. 

Maailmaan ja ihmisiin mahtuu enemmän rakkautta ilman, että sitä järjestellä johonkin arvojärjestykseen. 

Ihan uteliaisuudesta: kuka maksaa nämä sukujuhlat, johon  kaikkien kutsuttujen ystävätkin osallistuvat? Paljonko teitä on niissä yleensä paikalla...50, 100, 250? Järjestätkö sinä aina kaikille ystävillesikin yhteisen joulun vai kutsuvatko vuorollaan ystäväsi sinut ja muut ystäväsi yhteiseen joulunviettoon? Näillä ystävilläsi on varmasti muitakin ystäviä kuin sinä, ovatko hekin mukana yhteisissä jouluissanne ? Miten heidän puolisonsa ja lapsensa suhtautuvat asiaan? Jaatteko myös lahjat aattona yhdessä ja tuleeko koskaan ongelmia siinä, että jonkun lapselle pukki toikin enemmän ja kalliimpia lahjoja kuin toiselle vai ovatko kaikki ystäväsi ja ystäviesi ystävät, jotka viettävät joulua yhdessä, samaa tuloluokkaa? 

Miksi edes niitä vieraita ja tuntemattomia ihmisiä edes pitäisi kutsua kylään tai juhliin? Juuri ja juuri voi kutsua omat vanhempansa ja sisaruksensa, mutta serkut ja muut sukulaiset on kyllä jo liian etäisiä enkä heitä edes tunne.