Lue keskustelun säännöt.
"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Filosofiaa
26.06.2019 |
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Että on rasauttavaa tuollainen itsesäälinen ulina. Ihan kuin se auttaisi jotain?
Mitä iloa saat toisten kärsimyksen vähättelystä? Tuleeko kivat kicksit toisten painamisesta alas?
Koittaisit ymmärtää, ettei tuo itsesäälissä rypeminen ja ulina edistä tilannettasi mihinkään. Tämä ei ole kärsimyksesi vähättelyä tai toisen painamista alas.
No millaista tukea aiot tarjota minulle? Traumojen takia persoonallisuuteni on jakautunut osiin enkä saa niitä integroitua, vaikka miten ponnistelen.
Miksi sinulle pitää jotain tarjota?
No jos asian käsittely täällä siitä kirjoittamalla vaivaa sinua, niin varmaan haluat ehdottaa jotain vaihtoehtoista käsittelykeinoa minulle. Eivätkö kivat tyypit toimi niin?
Sinun pitää itse skarpata, kasvaa ja reipastua. Tai sitten hyppäät kaivoon ilmaa pilaamasta.
Hyppää itse, urpo. Olet häpeäksi koko ihmiskunnalle.
Grow up, ruikuttaja!
Juuri tällaisia idi00tteja ei kaivata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Jokaisella on haasteita ja suruja joo mutta on ihan eri asia kohdata niitä hyvän lapsuuden eläneen terveellä psyykellä ja eheällä koulu-, opiskelu- ja työhistorialla kuin jo valmiiksi murtuneena. Vaikeudet yleensä kasaantuu jo valmiiksi huono-osaisille, kaikki eivät kykene esim. mielenterveysongelmien takia ponnistamaan parempaan elämään.
Ja blääblääblääblää.
Jo tolla energialla mitä olet käyttänyt tuon jankkaamiseen olisit voinut tehdä jotain fiksua.
Suomessa on helppo ponnistaa ministeriksi asti vaikka olis paskat vanhemmat ja juoppo koti. Siellä niitä hallituksessa on kaksikin. Ja yksi adoptoitu.
Itsestä kiinni. Asenteesta.
Onko ministerin asema sinulle menestyksen mittari? Vaikeuksien kompensoiminen vimmaisella ylisuorittamisella harvoin tuottaa kovin hyviä tuloksia, jos siis onnellisuutta on etsimässä.
Defenssit iskee.
Et siis viitsi tehdä mitään ettei tule vahingossa ylisuoritettua? Mariseminen on mukavampaa.
Mitä täällä voi oikeastaan sanoa, kun tietyt kirjoittajat ovat päättäneet elämänsä kohtalon näköjään jo etukäteen, ja mitä tahansa näkökulmia yrittäisi heille sanoa, niin ne tyrmätään? Muiden ongelmat ei ole mitään, kuin heidän ainoastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minä kävelen, vaikka jalkoja särkee, joten sinun jalattomuutesi on vain tekosyy."
”Minä kävelen vaikka toivun syövästä ja käyn töissä, sinun ininäsi jalkasärkyyn määrätyn aspiriinin kelakorvauksista on rasittavaa, kun et edes töitä tee”
Omituinen ja lapsellinen olkiukkoilu aspiriineistä ja kelakorvauksista ( ihan typerä juttu) ällöttää kun syöpäsi oli näppylä korvanlehdessä ja se vain nippaistiin pois. Sait kuitenkin arvokkaan syöpäkortin jolla voittaa vaikeankin masennuksen ja vaikka lapsuuden hyväksikäyttökokemukset. Tai yleensä ihan minkä tahansa. On se niin maaginen sana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minä kävelen, vaikka jalkoja särkee, joten sinun jalattomuutesi on vain tekosyy."
”Minä kävelen vaikka toivun syövästä ja käyn töissä, sinun ininäsi jalkasärkyyn määrätyn aspiriinin kelakorvauksista on rasittavaa, kun et edes töitä tee”
Omituinen ja lapsellinen olkiukkoilu aspiriineistä ja kelakorvauksista ( ihan typerä juttu) ällöttää kun syöpäsi oli näppylä korvanlehdessä ja se vain nippaistiin pois. Sait kuitenkin arvokkaan syöpäkortin jolla voittaa vaikeankin masennuksen ja vaikka lapsuuden hyväksikäyttökokemukset. Tai yleensä ihan minkä tahansa. On se niin maaginen sana.
Ja blääblääblää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.
Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."
Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.
Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.
Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.
Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.
Entä jos on tehnyt kaiken hyvin ja oikein vaikeasta taustasta huolimatta, mutta pää ei silti pysy kasassa? Pitääkö silloin vain huonona ihmisenä tehdä itsestään loppu?
68 tässä moi.
Mitä on oikein tekeminen? Minusta se olisi ehkä hyvä purkaa ensimmäiseksi auki. Mitä tavoittelet?
Tämä tuskin on vastaus mitä halusit, mutta se on täysin sinun oma asiasi, että mitä päätöksiä elämällesi teet.
Sinänsä ehkä saatoin antaa kovin ruusuisen kuvan alkuperäisessä viestissäni. Onhan toki minulla omat kompastuskohtani edelleen. Mutta kellä ei olisi? Katso ympärille ja huomaa, että jokaisella on omat haasteensa. Ihmiset menevät aikalailla laput silmillä ja sitä tiukemmin, mitä enemmän jokin ongelma on akuutti. Muuta ei ympäriltä nähdä, oma mörkö on se isoin, tottakai, kun se on itseä lähinnä. Anna armoa itsellesi. Olet vain ihminen. Jos elämä on sinua tölvinyt ja sinua sattuu, niin se vain kertoo että olet tunteva ihminen, eli ihan tavallinen, ihan normaali. Ei sitä tarvitse kenellekään todistella, kaikista vähiten itselleen.
Mieti kuitenkin kuolemaa. Kuolema on ns nollataso. Ei ole enää mitään. Jos eläisit ja vielä kerran katsoisit yhden auringonlaskun, sehän on sen nollan päälle vähäsen. Mitä jos katsoisit vielä toisenkin? Mitä jos vielä heräisit yhteen aamuun? Mitä jos nauttisit kupin kahvia? Mitä jos kuuntelisit tuulen huminaa puiden latvustoissa. Kaikki, se kaikki on sen viivan päälle. Kaikki on ilmaista. Tunne, hengitä, ole. Mitään muuta meillä elämässä ei ole kuin se yksi elämä, ja vain oma itsensä. Jokaisella.
Oli hetki, jolloin elämäni pysähtyi täysin eikä se hetki ole koskaan päättynyt, vaikka elämä ympärilläni jatkuu ja osittain minun elämänikin jatkuu. Osa minusta kuitenkin kuoli sinä hetkenä. Tätä on elämä vaikean trauman kanssa.
Niin on kuule mullakin. Kilpaillaanko?
Vai oiskohan kypsempää jatkaa omaa elämää, eteenpäin. Kaikkea ei voi saada, mutta siitäkin vähästä voi nauttia.
-68
Olen jatkanut sen mitä olen pystynyt. Tätä enempään ei oma mieleni ole kyennyt. En ole tullut kokemukseni kanssa kuulluksi enkä nähdyksi, jolloin sen kipu ei ole vuosien saatossa helpottanut.
En nyt aivan ymmärrä mikä sitten on ongelma? Ajatteletko, että muut vaativat sinua olemaan jotain muuta? Vai vaaditko itse itseäsi olemaan jotain muuta?
Aina löytyy joku, jolla on ollut vielä huonommat lähtökohdat elämään tai jolle on tapahtunut sanoinkuvaamattoman kamalia asioita. Siltikään en ymmärrä kenenkään vaikeuksien väheksyntää, en siis myöskään niiden, joiden elämä ulkopuoliselle näyttää helpolta ja joiden murheet vaikuttavat pikkujutuilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko siinä jotain väärää tai hävettävää, jos ei elämässään ole kohdannut mitään vaikeuksia?
Näin sanotaan valittajille, jotka vain valittavat valittamisen ilosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Jokaisella on haasteita ja suruja joo mutta on ihan eri asia kohdata niitä hyvän lapsuuden eläneen terveellä psyykellä ja eheällä koulu-, opiskelu- ja työhistorialla kuin jo valmiiksi murtuneena. Vaikeudet yleensä kasaantuu jo valmiiksi huono-osaisille, kaikki eivät kykene esim. mielenterveysongelmien takia ponnistamaan parempaan elämään.
On tuokin aika ylimielinen ja vähättelevä näkökulma. Luulisi vaikeuksien herättäneen sinussa ymmärrystä katsoa asioita laajemmin. Julistat kovin itsevarman oloisena, että nämä ja nämä asiat kun täyttyvät, niin ongelmia ei voi olla. Ainakaan niin pahoja kuin sinulla. Mistä sinä sen tiedät niin hyvin? Pääsetkö ihmisten pääkopan sisään, kokemaan kaiken, mitä he ovat kokeneet? Vaikka näennäisesti asiat olisi kunnossa, niin ei asiat ole aina sitä, miltä päällisin puolin näyttää. Mieli voi olla sirpaleina silti ja romahdus voi tulla myöhemminkin. Menestyneiden sukujen jälkeläisillä on varmaan vielä tavanomaisten paineiden lisäksi suuret paineet olla olematta luuseri kaikkien niiden menestyneiden joukossa, jotka hengittävät niskaan ja painostavat. Raha ja menestys ei kuitenkaan ole takeita onnesta ja terveestä psyykkeestä, vaan rakkaus ja läheiset.
Joiltakin ihmisiltä puuttuu sekä menestys, terve psyyke, läheiset että rakkaus.
Eli vain ihmisellä, jolta puuttuu kaikki nuo, on haasteita elämässä? Muut ovat onnekkaita ja elävät helppoa elämää, kun on edes yksi noista?
Mikä kurjuuden kilpailu tämä on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokkarihöpinää. Jollain on hajonnut mieli jo väkivaltaisen lapsuuden takia ja toisen ongelmana on oikean kaurakermamerkin loppuminen kaupasta kesken. Ei näitä kukaan järkevä ihminen yritä rinnastaa toisiinsa.
Ongelma on enemmänkin siinä että kadehditaan toisia ja puhutaan heistä yo tyyliin Vaikka ulkopuolinen ei tiedä mitä todellisia vaikeuksia ja traumoja kenelläkin on ollut.
Tyypillisesti ihmiset märehtivät omissa ongelmissaan mutta eivät tiedä p*kaakaan mitä jonkun aurinkoisen hymyn ja ulkoapäin siistin elämän takana on. Et sinä tiedä millainen lapsuus on ollut kaurakermatyypillä ja mitä muuta hänen elämässään tapahtuu parhaillaan. Ihmisen menestys myöhemmässä elämässä ei ole sidoksissa lapsuuden huonoihin kokemuksiin, ja juurihan tästä oli tutkimus että geenit määrittävät sitä eniten. Joku nousee hel.ve.tillisistä oloista huipulle ja rikkauksiin, joku toinen joutuu linnaan.
Toki ne sielussa olevat haavat ovat jokaisella kannettavanamme mutta jokaisen pitäisi ymmärtää että murheet on jokaisella ja ulkopuolinen ei niistä tiedä. Jos tätä ei ymmärrä on ymmärrettävää miksi muukin ajattelu ja pärjääminen on rajallista.
Suurimmaksi osaksi geenitkö määrittävät, miten ihminen menestyy elämässä? Kyllä (kasvu)ympäristöllä ja myöhemmälläkin ympäristöllä on vaikutusta. Eli että ollaanko kimpussa (joko henkisesti ja/tai fyysisesti) koko ajan tai syrjitäänkö ym. vai saako esim. tukea elämässään vai ei. Ympäristöön siis kuuluvat kotiympäristö, kaveripiiri (jos edes on) ja heidän käytöksensä/asenteensa, kouluympäristö (johon kuuluu siis ne luokkakaverit, opettajat ym. ja heidän käytöksensä ja asenteensa), myöhemmin työympäristö ja koko ajan kaikkiin vaikuttaa myös yhteiskunnan yleiset asenteet, toimintatavat ym. Mutta kaikkihan tämän tietävät, joten ihmettelen tätä geenien ylikorostamista. Sanoisinko että geenien ja ympäristön vaikutus voisi olla enemmän puolet ja puolet.
Mitä tulee tähän mainitsemaasi, että toiset pärjäävät kamalista oloista huolimatta, niin voisiko kuitenkin olla niin, että he ovat saaneet oikeanlaista tukea ja kohtelua edes jossain vaiheessa elämässään? Tai he ovat edes ulkoisesti sellaisia, että se on avittanut heidät kohti parempaa elämää/heitä autetaan herkemmin? Onhan tästäkin ollut tutkimuksia, millaisia ihmisiä autetaan herkemmin kuin toisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Mun appivanhemmat sallii sekä itselleen että kälyille ihan mitä vaan. Siis mikä tekosyy tahansa riittää siihen että ei tarvitse, ei ole pakko jne.
”Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, ei täältä meiltä kukaan ennrnkään ole pärjännyt ja kun alaluokilla joutui kouluakin vaihtamaan.”
Menestyjille ei sallita tätä. Pitää yrittää. Aina uudestaan. Pitää oppia sietämään epäonnistumiset ja pettymykset. Olla sitkeä.
Toinen kälyistä haki yhtä kesätyöpaikkaa eikä saanut ja murtui siitä niin että muutti liki kolmekymppisrnä takaisin kotiin! Ja nää otti sen sinne lohdutettavaksi. Opinnotkin jäi kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis aloitukseen viitaten haasteita kyllä on ollut, mutta ylivoimaisesti suurin on se, ettei ole ketään mitä rakastaa. Kaikki muut haasteet ovat selätettävissä rahalla, työllä, tuilla, harrastuksilla ja terapialla...
Mulla on ollut hirveä lapsuus, mutta häivyn heti kun joku aloittaa tämmöisen itsesääliulinan.
Kun se itsesääli ei auta, ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun siskoni jaksaa jauhaa, että ”hyvähän sinun on” ja selittää sillä ihan kaikki omat mokansa ja menestymättömyytensä.
Se on tapa selittää itselle miksi ei pärjää eikä mistään tule mitään.
Ihan jokaisella on haasteita. Toinen selviää, toinen ei.
Mittakaavassa on eroa, samoin sillä millaiset voimavarat on käytössä. Suurin osa ei selvinnyt keskitysleireiltä.
Loppujen lopuksi kaikki on silti ihmisestä itsestään kiinni. Jos aina ja kaikkialla heti ekana luovuttaa ja vyöryttää syyn muille ja universumille ja natseille, niin se on voi voi.
Olen huomannut että ihmiset jotka sanovat : Voi voi. Ovat epäempaattisia.
Vierailija kirjoitti:
Mun appivanhemmat sallii sekä itselleen että kälyille ihan mitä vaan. Siis mikä tekosyy tahansa riittää siihen että ei tarvitse, ei ole pakko jne.
”Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, ei täältä meiltä kukaan ennrnkään ole pärjännyt ja kun alaluokilla joutui kouluakin vaihtamaan.”
Menestyjille ei sallita tätä. Pitää yrittää. Aina uudestaan. Pitää oppia sietämään epäonnistumiset ja pettymykset. Olla sitkeä.
Toinen kälyistä haki yhtä kesätyöpaikkaa eikä saanut ja murtui siitä niin että muutti liki kolmekymppisrnä takaisin kotiin! Ja nää otti sen sinne lohdutettavaksi. Opinnotkin jäi kesken.
Ihan hyvä pointti. Sinnikkyys ja periksiantamattomuus usein lopulta palkitsevat, vaikka sitä ei varmaan saisi sanoa edes ääneen. Menestyneiden ei sallita luovuttaa, vaiko pikemminkin niin, että menestyjät eivät salli itseltään luovuttamista? Hammasta purren, läpi harmaan kiven, itkut itketään, unettomia öitä valvotaan, mutta periksi ei anneta koskaan, vaikka tuntuisi mahdottoman vaikealta. Tässä erään matemaatikoksi päätyneen elämänasenne. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen havainnut, että toisinaan heikommista olosuhteista tulevat suhtautuvat jo lähtökohtaisesti negatiivisesti niihin, joilla olosuhteet ovat olleet paremmat. Ovat näitä "kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ymmärrä todellisesta elämästä mitään". Ei ehkä täysin ymmärretä, että ihan samalla tavalla hyviin olosuhteisiin syntyminen on ollut sattumaa kuin huonompiinkin. Ei se kultalusikkakaan ole ollut ihmisen oma valinta.
Oisko sekin ettei niiden kanssa pysty keskustelemaan omista asioista, kun yhteistä pohjaa ei ole?
Tarvitseeko omista asioista keskustelemiseen aina yhteisen pohjan? Minusta ei. Parhaimmillaan erilaisista lähtökohdista tulevan ihmisen kanssa keskusteleminen voi rikastaa omaa maailmankuvaa. Kannattaa joskus kokeilla.
Säästä voi keskustella, samoin muista yleisistä asioista. Mutta kun perhekerhossa pari äitiä keskustelee asunnon ostamisesta, tuhansien keittiöremonteista, ja ulkomaan matkoista, ja toiset pari kela-päätöksistä, ja miten lasten kanssa ei voi käydä missään, kun ei ole rahaa, ja lapset eivät kelpaa minnekään tai että taas rahat on vähissä. Ei siinä rikastu kenenkään maailmankuva. Paha mieli tulee molemmille. Kyllä siinä huomaa miten ihmiset elävät keskenään erilaista elämää.
Sinun mielestäsikö ei kannata edes pyrkiä ymmärtämään eri tavalla ajattelevia tai eläviä ihmisiä?
Ei sillä ymmärtämisellä mitään väliä ole. Kun on ihmisiä, joilla on samanlainen elämäntilanne, ja jotka ymmärtävät ja joilla voi olla järkeviä neuvoja, niin miksi keskittää aikaa ihmiseen, joka ei ymmärrä mistä toinen puhuu ja joka ei todennäköisesti jaksa edes kuunnella. Ja missään nimessä ei pidä epäkohtelias olla. Puheet voi pitää yleisellä tasolla.
Yllättävän paljonkin voi ymmärtää ja olla kiinnostunut kuuntelemaan. Jopa neuvot voivat olla järkeviä, vaikka itsellä ei samanlaisia kokemuksia olisikaan taustalla. Tätähän ei tietenkään voi tietää, jos toiselle ei omien ennakkoluulojen takia anna edes mahdollisuutta.
Mutta jokainen tavallaan, tässäkin asiassa.
Yritin aikani, ja ei pitänyt paikkaansa. Edelleen olen kohtelias ja puhun yleisiä asioita. Vaikka toinen ei tajua elämää, ei saa huonosti käyttäytyä toista kohtaan.
Mitä tarkoitat tuolla, ettei tajua elämää?
Anteeksi. Siitä puuttuu sana minun. Toki he tajuavat omaa elämäänsä, josta taas minulla ei ole kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun siskoni jaksaa jauhaa, että ”hyvähän sinun on” ja selittää sillä ihan kaikki omat mokansa ja menestymättömyytensä.
Se on tapa selittää itselle miksi ei pärjää eikä mistään tule mitään.
Ihan jokaisella on haasteita. Toinen selviää, toinen ei.
Mittakaavassa on eroa, samoin sillä millaiset voimavarat on käytössä. Suurin osa ei selvinnyt keskitysleireiltä.
Loppujen lopuksi kaikki on silti ihmisestä itsestään kiinni. Jos aina ja kaikkialla heti ekana luovuttaa ja vyöryttää syyn muille ja universumille ja natseille, niin se on voi voi.
Olen huomannut että ihmiset jotka sanovat : Voi voi. Ovat epäempaattisia.
Mitä se on se sinun empatia? Sitä että tekosyysi hyväksytään?
Kävin tuossa just psykologin juttusilla, kun siihen mahdollisuuus työterveydessä tuli ja samaan asiaan törmäsin. Kaiken välttelyn ja alisuoriutumisen takana on pelko siitä, että mahdollinen epäonnistuminen romahduttaa koko elämän ja tämä on perua lapsuudesta. Mulla oli ihan hyvä lapsuus, mutta sellainen perusturva, luottamus tulevaan jäi syntymättä, koska vanhemmilla ei ollut voimavaroja tai kykyä sitä tarjota. En syytä vanhempiani mistään, tämä ongelma on itseasiassa aika yleinen mun sukupolvella (80-luvun puolivälissä syntyneet), jotka oli lapsia laman aikaan ja huomasivat, kun vanhemmilla oli todella vaikeaa luottaa siihen, että elämä kantaa. Sieltä se oppi on tullut. Mutta, kun tämän tiedostaa, sitä voi pyrkiä korjaamaan. Positiiviset kokemukset auttaa, ja olen huomannut, että uskallus yrittää enemmän on kasvanut.