Lue keskustelun säännöt.
"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Filosofiaa
26.06.2019 |
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
Ja mikäänhän ei ole hauskempaa kuin kuulla plevansa narsisti kun elää yksin ja takana jollain raiskaus. Selitä sitten jokaiselle sekin asia joka kerta että en minä narsku mutta kun. Eöät vaan itssellesi- lauseen saa kuulla moni raiskattu, koska yleensä ei avioiduta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Vierailija kirjoitti:
Kun ei ole saanut tukea ja näkymistä....mitä ihmettä sekin on? Luuleeko että kaikki muut saavat tukea tai erityisesti huomataan?
Useimmat eivät saa, ja pärjäävät. Ja tajuavat antaa sitä tukea myös, eikä vaan vaatia.
Minä en jaksa vänisijöitä ja uhriutujia.
Olen pahoillani, ettet ole saanut tukea riittävästi. Ehkä juuri siksi suhtaudutkin niin vihamielisesti näitä "vänisijöitä ja uhriutujia" kohtaan? Mutta ovatko he oikeasti sellaisia? Mitä mieltä olet siitä, että toisilla menee fyysinenkin terveys, kun on kaikenlaisia vastoinkäymisiä/kohdellaan jatkuvasti huonosti ym., ja näin ollen ehkä ei koskaan päästä ahdingosta enää pois, varsinkaan, jos mistään ei tukea tule, potkitaan siis kuvaannollisesti päähän vain? Eikö heillä ole oikeus olla negatiivisia ja katkeria?
Vierailija kirjoitti:
Kun ei ole saanut tukea ja näkymistä....mitä ihmettä sekin on? Luuleeko että kaikki muut saavat tukea tai erityisesti huomataan?
Useimmat eivät saa, ja pärjäävät. Ja tajuavat antaa sitä tukea myös, eikä vaan vaatia.
Minä en jaksa vänisijöitä ja uhriutujia.
Olen pahoillani, ettet ole saanut tukea riittävästi. Ehkä juuri siksi suhtaudutkin niin vihamielisesti näitä "vänisijöitä ja uhriutujia" kohtaan? Mutta ovatko he oikeasti sellaisia? Mitä mieltä olet siitä, että toisilla menee fyysinenkin terveys, kun on kaikenlaisia vastoinkäymisiä/kohdellaan jatkuvasti huonosti ym., ja näin ollen ehkä ei koskaan päästä ahdingosta enää pois, varsinkaan, jos mistään ei tukea tule, potkitaan siis kuvaannollisesti päähän vain? Eikö heillä ole oikeus olla negatiivisia ja katkeria?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Ja edes täällä ei sinun mielestäsi ole sopivaa käsitellä kaikesta tuskallisesta vaillejäämisestä koitunutta surua, mikä olisi olennaista asian hyväksymisen kannalta? Missä sinä annat surullisille ihmisille luvan anonyymisti itkeä pahaa oloaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä on myös paljon kokemusta siitä miten jollekin voi joku pikkujuttu olla jo maailmanloppu ja näillä ihmisillä on myöskin ollut paljon tukea ympärillä ja ihmisiä, jotka ovat kannustaneet ja todellakin välittäneet heistä. Ovat aina saaneet tietää sen, ettei heitä hylätä ja ovat luottaneet siihen, että heidän puolellaan ollaan. Isot suvut joiden kanssa tekemisissä ja paljon ystäviä, mutta sitten on tullut joku pieni seikka mikä on heidät murtanut ja nyt saavat sitten vielä enemmän huomiota läheisiltään kun ovat siitä selvinneet. Itse en ole saanut tukea keneltäkään ja olen ollut kiusattu ja yksinäinen muiden hylkäämä, jota ei ole edes kotona mitenkään kannustettu ja ikinä ei ole kiusaamistakaan tavallaan käsitelty tai tuomittu vanhempien tuomesta. On pitänyt vaan kestää eikä olla heikko.
Haluan olla sellainen ihminen joka ymmärtää muita, mutta välillä se ärsyttää kun joku saa niin paljon tukea ja valittaa jostain pienestä. En itsekään todellakaan voi hyvin ja ihmiset ovat olleet todella ilkeitä ja elämäni muutenkin surullista ja yksinäistä jo tähän mennessä. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi jos muut arvostaisivat minua ja pitäisivät minusta, kun ikinä kukaan ei ole ollut puolellani. Tietysti itse on se työ tehtävä, mutta pidän jo nyt itseäni kuitenkin aika vahvana ihmisenä kun jaksoin kaiken kokemani ja selvisin jotenkin eteenpäin. Monet tuntemani ihmiset eivät olisi kyllä kestäneet, kun heidät saa järkyttymään jo ihan pieni asia. Kyllä minäkin tunteellinen ihminen olen, mutta en koskaan voisi hakea huomiota tai puhumattakaan sääliä muilta jollakin pikkuseikalla. Oikeastaan ajattelen aina, että moni on kokenut paljon pahempaakin ja vältän puhumasta omista asioistani. Silti haluaisin tietää kyllä miten joku olisi tätä elämääni elenyt ja sitä kestänyt, koska ei tämä helppoa ole ollut, vaikka en valittaa tahdokaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Ja edes täällä ei sinun mielestäsi ole sopivaa käsitellä kaikesta tuskallisesta vaillejäämisestä koitunutta surua, mikä olisi olennaista asian hyväksymisen kannalta? Missä sinä annat surullisille ihmisille luvan anonyymisti itkeä pahaa oloaan?
Missä mä olen sanonut, että ei olisi sopivaa? Tottakai on sopivaa. On kuitenkin turhaa valittaa, ettei terapia auta, koska terapeuttikaan ei pysty mahdottomuuksiin, (eli terapeutti ei voi muuttua puuttuvaksi lähipiirin antamaksi tueksi).
Olen ollut jo yli parikymmentä vuotta - siitä päivästä lähtien, kun pikkupoika menetti isänsä - tukena ja kuuntelijana sukulaiselleni. Olin se, joka tälle pikkupojalle kertoi isänsä kuolemasta ja joka vei pienen pojan viimeistä kertaa katsomaan kuollutta isäänsä. Elämässäni - vaikka kaikenlaisia vaikeita asioita on ollutkin - ei ole ollut mitään niin sydäntä raastavaa kuin se päivä. En kuitenkaan voi muuttaa miksikään sitä tosiasiaa, että hänen isänsä on kuollut. Kukaan eikä mikään voi herättää hänen isäänsä henkiin. Ei edes yksikään terapeutti. Jos hänen ainoa näkemänsä ratkaisu olisi isän herääminen henkiin, ei mulla olisi mitään keinoja auttaa ja tukea häntä. Mikään hänen elämässään ei muuttuisi, jos hän vain haluaisi isänsä takaisin. Niin ei käy, ei tule koskaan käymään ja sen hyväksyminen on tärkeintä. Käsitellä ne tunteet, jotka menetys on aiheuttanut, mutta ei elää sellaisessa harhassa, että joku taho voisi antaa hänelle isänsä takaisin. Isä ei herää henkiin, vaikka kävisi tuhannella eri terapeutilla. Aivan sama tilanne on näillä, joilla ei ole tukea antavaa lähipiiriä. Terapeutti ei voi muuttua tukea antavaksi lähipiiriksi. Terapeutti voi vain koittaa auttaa hyväksymään asia ja hakemaan tukea jostain muualta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Ja edes täällä ei sinun mielestäsi ole sopivaa käsitellä kaikesta tuskallisesta vaillejäämisestä koitunutta surua, mikä olisi olennaista asian hyväksymisen kannalta? Missä sinä annat surullisille ihmisille luvan anonyymisti itkeä pahaa oloaan?
Missä mä olen sanonut, että ei olisi sopivaa? Tottakai on sopivaa. On kuitenkin turhaa valittaa, ettei terapia auta, koska terapeuttikaan ei pysty mahdottomuuksiin, (eli terapeutti ei voi muuttua puuttuvaksi lähipiirin antamaksi tueksi).
Olen ollut jo yli parikymmentä vuotta - siitä päivästä lähtien, kun pikkupoika menetti isänsä - tukena ja kuuntelijana sukulaiselleni. Olin se, joka tälle pikkupojalle kertoi isänsä kuolemasta ja joka vei pienen pojan viimeistä kertaa katsomaan kuollutta isäänsä. Elämässäni - vaikka kaikenlaisia vaikeita asioita on ollutkin - ei ole ollut mitään niin sydäntä raastavaa kuin se päivä. En kuitenkaan voi muuttaa miksikään sitä tosiasiaa, että hänen isänsä on kuollut. Kukaan eikä mikään voi herättää hänen isäänsä henkiin. Ei edes yksikään terapeutti. Jos hänen ainoa näkemänsä ratkaisu olisi isän herääminen henkiin, ei mulla olisi mitään keinoja auttaa ja tukea häntä. Mikään hänen elämässään ei muuttuisi, jos hän vain haluaisi isänsä takaisin. Niin ei käy, ei tule koskaan käymään ja sen hyväksyminen on tärkeintä. Käsitellä ne tunteet, jotka menetys on aiheuttanut, mutta ei elää sellaisessa harhassa, että joku taho voisi antaa hänelle isänsä takaisin. Isä ei herää henkiin, vaikka kävisi tuhannella eri terapeutilla. Aivan sama tilanne on näillä, joilla ei ole tukea antavaa lähipiiriä. Terapeutti ei voi muuttua tukea antavaksi lähipiiriksi. Terapeutti voi vain koittaa auttaa hyväksymään asia ja hakemaan tukea jostain muualta.
Minähän haen, täältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina ihmetellyt sitä vanhaa sanontaa, että kärsimys vahvistaisi.
Minusta päinvastoin. Kärsimys tekee hauraaksi. Tarpeeksi vastoinkäymisiä ja lopulta ei tarvita kuin yksi lisää, ja se on menoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun siskoni jaksaa jauhaa, että ”hyvähän sinun on” ja selittää sillä ihan kaikki omat mokansa ja menestymättömyytensä.
Se on tapa selittää itselle miksi ei pärjää eikä mistään tule mitään.
Ihan jokaisella on haasteita. Toinen selviää, toinen ei.
Mittakaavassa on eroa, samoin sillä millaiset voimavarat on käytössä. Suurin osa ei selvinnyt keskitysleireiltä.
Loppujen lopuksi kaikki on silti ihmisestä itsestään kiinni. Jos aina ja kaikkialla heti ekana luovuttaa ja vyöryttää syyn muille ja universumille ja natseille, niin se on voi voi.
Etkö ole elämässäsi tehnyt yhtään valintaa tai tekoa, joka vaikuttaisi johonkin muuhunkin kuin sinuun itseesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Ja edes täällä ei sinun mielestäsi ole sopivaa käsitellä kaikesta tuskallisesta vaillejäämisestä koitunutta surua, mikä olisi olennaista asian hyväksymisen kannalta? Missä sinä annat surullisille ihmisille luvan anonyymisti itkeä pahaa oloaan?
Missä mä olen sanonut, että ei olisi sopivaa? Tottakai on sopivaa. On kuitenkin turhaa valittaa, ettei terapia auta, koska terapeuttikaan ei pysty mahdottomuuksiin, (eli terapeutti ei voi muuttua puuttuvaksi lähipiirin antamaksi tueksi).
Olen ollut jo yli parikymmentä vuotta - siitä päivästä lähtien, kun pikkupoika menetti isänsä - tukena ja kuuntelijana sukulaiselleni. Olin se, joka tälle pikkupojalle kertoi isänsä kuolemasta ja joka vei pienen pojan viimeistä kertaa katsomaan kuollutta isäänsä. Elämässäni - vaikka kaikenlaisia vaikeita asioita on ollutkin - ei ole ollut mitään niin sydäntä raastavaa kuin se päivä. En kuitenkaan voi muuttaa miksikään sitä tosiasiaa, että hänen isänsä on kuollut. Kukaan eikä mikään voi herättää hänen isäänsä henkiin. Ei edes yksikään terapeutti. Jos hänen ainoa näkemänsä ratkaisu olisi isän herääminen henkiin, ei mulla olisi mitään keinoja auttaa ja tukea häntä. Mikään hänen elämässään ei muuttuisi, jos hän vain haluaisi isänsä takaisin. Niin ei käy, ei tule koskaan käymään ja sen hyväksyminen on tärkeintä. Käsitellä ne tunteet, jotka menetys on aiheuttanut, mutta ei elää sellaisessa harhassa, että joku taho voisi antaa hänelle isänsä takaisin. Isä ei herää henkiin, vaikka kävisi tuhannella eri terapeutilla. Aivan sama tilanne on näillä, joilla ei ole tukea antavaa lähipiiriä. Terapeutti ei voi muuttua tukea antavaksi lähipiiriksi. Terapeutti voi vain koittaa auttaa hyväksymään asia ja hakemaan tukea jostain muualta.
Minähän haen, täältä.
Onko onnistunut? Ja onko auttanut? Eli et ilmeisesti tarvitse mitään konkreettista tukea vaan ainoastaan haluat kirjoittaa ajatuksiasi ja saada niihin kommentteja?
Olen 27 ja tähän mennessä en ole oikeastaan kokenut mitään pahaa. Isäni on raitistunut alkoholisti ja teinivuoteni olivat ahdistavia hänen juomisensa takia, mutta se on ainoa vähänkään negatiivinen asia. Lapsuuteni oli onnellinen, olen älykäs, pärjäsin koulussa, aina ollut kavereita ja poikaystäviä, työpaikat aina saanut helposti (en suhteilla vaan ihan hakujen kautta), tapasin upean miehen jonka kanssa elämä on tosi hyvää, tosin hänellä on masennus. Pääsin yliopistoon helposti ja valmistuin huippuarvosanoin. Ketään läheistä en ole vielä menettänyt, olen edelleen läheinen perheeni ja monien lapsuudenystävieni kanssa. Rahaakin on aina ollut ihan tarpeeksi, vaikka en omista iphoneja tai mitään hienoa.
Olen tosin sen verran nuori, että kyllä tässä ehtii vielä kaikenlaista pahaa tapahtua. Mutta verrattuna niihin joiden koko elämä on paskaa, kyllähän mä olen aivan älyttömän onnekas. Tiedostan tämän ja haluan tukea niitä, joilla on käynyt huonompi tuuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 27 ja tähän mennessä en ole oikeastaan kokenut mitään pahaa. Isäni on raitistunut alkoholisti ja teinivuoteni olivat ahdistavia hänen juomisensa takia, mutta se on ainoa vähänkään negatiivinen asia. Lapsuuteni oli onnellinen, olen älykäs, pärjäsin koulussa, aina ollut kavereita ja poikaystäviä, työpaikat aina saanut helposti (en suhteilla vaan ihan hakujen kautta), tapasin upean miehen jonka kanssa elämä on tosi hyvää, tosin hänellä on masennus. Pääsin yliopistoon helposti ja valmistuin huippuarvosanoin. Ketään läheistä en ole vielä menettänyt, olen edelleen läheinen perheeni ja monien lapsuudenystävieni kanssa. Rahaakin on aina ollut ihan tarpeeksi, vaikka en omista iphoneja tai mitään hienoa.
Olen tosin sen verran nuori, että kyllä tässä ehtii vielä kaikenlaista pahaa tapahtua. Mutta verrattuna niihin joiden koko elämä on paskaa, kyllähän mä olen aivan älyttömän onnekas. Tiedostan tämän ja haluan tukea niitä, joilla on käynyt huonompi tuuri.
No sitten se alkaa kunhan äitisi kuolee isäsi alkaa ryyppäämään ja joutuu hoitolaan ja jäät työttömäksi ja poikaystäväsi pettää /tekee masisjojon...
Hyvä kun on noin hyvin mennyt, tosin se iskän alkoholismi voi tulla myöhemmin sullekin pahempana muistoissa. Tuolloin kun kaikki rullaa ei vielä koe sitä pahanakaan, mutta...
Toivon kuitenkin että vanhempasi elävät aj pysyvät raittiinakin j ne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.
Mä olen näitä nuoria, joilla elämä heitti täyslaidallisen päälle (sitä ennen ollut myös isoja haasteita, mutta niistä jotenkin selvinnyt) vastoinkäymisiä tuli lyhyessä ajassa paljon ja suurimpaan osaan en voinut mitenkään vaikuttaa. Mitä siinä voi oikein tehdä muun muassa joudut monenlaisen väkivallan uhriksi, läheisesi makaa saattohoidossa, sulle diagnosoidaan muutama sairaus ja sun parille läheiselle myös ja menetät vielä muutaman muun ison asian päälle? Kaikki rikosprosessit ja vastaavat oli jonkun toisen käsissä. Yritin jaksaa ja todeta, että kyllä se siitä, kun vaan ajattelen positiivisesti ja vastaavaa. Mutta eihän se ihan niin mennyt. Lääkärilläkin meni suu auki, kun kuunteli mun historiaa. Mut tässä ollaan vielä ja seistään jotenkin omilla jaloilla. Välillä huomaa, ettei osalla ole minkäänlaista käsitystä siitä, ettei kaikkeen aina voi oikeasti vaikuttaa ja että joidenkin käsite haasteista on hyvin eri tasolla. Muutama on myöntänytkin, että on oppinut olemaan kiitollinen omasta arjestaan, kun on kuunnellut mua. Ja olen iloinen siitä.
Toki osa on kokenut vielä enemmän kuin mä ja ehkä ns. menestynyt paremmin, mutta no, mä olen mä ja mun mieli ei jaksanut sitä kaikkea, vaikka kuinka yritin pärjätä ja estää masennukset, traumaperäiset stressihäiriöt yms. Mut kyllä sitä on oppinut arvostamaan elämän pieniä asioita ja olemaan kiitollinen pienistä jutuista. Olen hyvin allerginen tälle oikeistolaiselle "kaikki on vaan itestä kiinni".-asenteelle ja kaikenlaiselle vähättelylle. Onhan niitä sankaritarinoita, kun on noustu ns. ryysyistä rikkauksiin, mutta tutkimusten mukaan se on harvinaisempaa. Mä yritän nyt edetä omassa rauhassa ja ajassa, tässä hetkessä.
Miksi vanhempien kuolema on elämässä iso vastoinkäyminen? Sehän on meillä kaikilla edessä, jos ei itse ehdi ensin. Onhan se kriisi mutta ei mitään mistä ei yli pitäisi päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.
Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne. Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen?
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien kuolema on elämässä iso vastoinkäyminen? Sehän on meillä kaikilla edessä, jos ei itse ehdi ensin. Onhan se kriisi mutta ei mitään mistä ei yli pitäisi päästä.
Riippuu ihan siitä, oletko vanhempasi kuollessa 6, 16, 46 vai kenties jo 60 vuotias.
Joillekin vaatimaton lapsuus on kun pääsi vasta 6 v balettiin...