Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Filosofiaa
26.06.2019 |
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien kuolema on elämässä iso vastoinkäyminen? Sehän on meillä kaikilla edessä, jos ei itse ehdi ensin. Onhan se kriisi mutta ei mitään mistä ei yli pitäisi päästä.
Onhan se iso juttu, kun menettää niin läheisen ihmisen. Ja tosiaan, riippuu myös iästä, milloin se tapahtuu ja lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta. Mulle mun vanhemmat ovat todella rakkaita ja tärkeitä (oon nuori aikuinen) ja tiedän, että heidän menettämisensä tulee olemaan mulle kova paikka. Totta kai se on monilla edessä, mutta ei se poista sitä, että se voi olla hyvin musertavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien kuolema on elämässä iso vastoinkäyminen? Sehän on meillä kaikilla edessä, jos ei itse ehdi ensin. Onhan se kriisi mutta ei mitään mistä ei yli pitäisi päästä.
Onhan se iso juttu, kun menettää niin läheisen ihmisen. Ja tosiaan, riippuu myös iästä, milloin se tapahtuu ja lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta. Mulle mun vanhemmat ovat todella rakkaita ja tärkeitä (oon nuori aikuinen) ja tiedän, että heidän menettämisensä tulee olemaan mulle kova paikka. Totta kai se on monilla edessä, mutta ei se poista sitä, että se voi olla hyvin musertavaa.
Juuri näin. Omat vanhempani ovat jo yli yhdeksänkymppisiä ja tiedän, että puhelinsoitto voi tulla millä hetkellä tahansa, vaikka molemmat ovatkin vielä ihan hyväkuntoisia ja asuvat kotonaan. Silti olen aikanaan varmasti murheissani, kun vanhempani kuolevat, vaikka olenkin jo pitkään hyväksynyt sen tosiasian, ettei yhteistä aikaa ole enää kuin korkeintaan muutama vuosi. Tilanne olisi ihan toinen, jos olisin vielä nuori tai jopa lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.
Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne. Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen?
Eihän se suoranaisesti terapiasta tulekaan. Mistähän sitten tulisi? Joillain ei välttämättä ole voimavaroja hakeakaan sitä mistään. Voiko sitä välttämättä vaatiakaan aina? Se on joskus kuin ns. löisi lyötyä. Että koko ajan pitäisi vain itse jaksaa nähdä vaivaa, vaikka siis niitä voimavaroja ei ole. Kuitenkin on vailla jotain, kun taas niillä on helpompaa, joilla on edes jotain tukiverkkoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.
Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne. Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen?
Sinulla vaikuttaa olevan aivojumeja. Onko todettu jotain neurologista poikkeamaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien kuolema on elämässä iso vastoinkäyminen? Sehän on meillä kaikilla edessä, jos ei itse ehdi ensin. Onhan se kriisi mutta ei mitään mistä ei yli pitäisi päästä.
Onhan se iso juttu, kun menettää niin läheisen ihmisen. Ja tosiaan, riippuu myös iästä, milloin se tapahtuu ja lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta. Mulle mun vanhemmat ovat todella rakkaita ja tärkeitä (oon nuori aikuinen) ja tiedän, että heidän menettämisensä tulee olemaan mulle kova paikka. Totta kai se on monilla edessä, mutta ei se poista sitä, että se voi olla hyvin musertavaa.
Juuri näin. Omat vanhempani ovat jo yli yhdeksänkymppisiä ja tiedän, että puhelinsoitto voi tulla millä hetkellä tahansa, vaikka molemmat ovatkin vielä ihan hyväkuntoisia ja asuvat kotonaan. Silti olen aikanaan varmasti murheissani, kun vanhempani kuolevat, vaikka olenkin jo pitkään hyväksynyt sen tosiasian, ettei yhteistä aikaa ole enää kuin korkeintaan muutama vuosi. Tilanne olisi ihan toinen, jos olisin vielä nuori tai jopa lapsi.
Vanhempani kuolivat 6-kymppisinä ja suoraan sanottuna tuntuu epäreilulta, kun joku itkee 80-vuotiaan vanhemman kuoleman musertavuutta. Puhumattakaan miltä varmaan jostain sellaisesta tuntuu, joka on menettänyt vanhempansa lapsena. En ikinä kehtaisi sellaiselle itkeä kohtaloani, sain pitää vanhempani kuitenkin vuosikymmeniä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun appivanhemmat sallii sekä itselleen että kälyille ihan mitä vaan. Siis mikä tekosyy tahansa riittää siihen että ei tarvitse, ei ole pakko jne.
”Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, ei täältä meiltä kukaan ennrnkään ole pärjännyt ja kun alaluokilla joutui kouluakin vaihtamaan.”
Menestyjille ei sallita tätä. Pitää yrittää. Aina uudestaan. Pitää oppia sietämään epäonnistumiset ja pettymykset. Olla sitkeä.
Toinen kälyistä haki yhtä kesätyöpaikkaa eikä saanut ja murtui siitä niin että muutti liki kolmekymppisrnä takaisin kotiin! Ja nää otti sen sinne lohdutettavaksi. Opinnotkin jäi kesken.
Ihan hyvä pointti. Sinnikkyys ja periksiantamattomuus usein lopulta palkitsevat, vaikka sitä ei varmaan saisi sanoa edes ääneen. Menestyneiden ei sallita luovuttaa, vaiko pikemminkin niin, että menestyjät eivät salli itseltään luovuttamista? Hammasta purren, läpi harmaan kiven, itkut itketään, unettomia öitä valvotaan, mutta periksi ei anneta koskaan, vaikka tuntuisi mahdottoman vaikealta. Tässä erään matemaatikoksi päätyneen elämänasenne. :)
Monella burnoutteja kokeneella on ollut sama asenne. Kun koetaan itsensä ihmisenä arvottomaksi, niin se oma arvo on pakko hakea vimmaisen suorittamisen kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.
Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne. Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen?
Sinulla vaikuttaa olevan aivojumeja. Onko todettu jotain neurologista poikkeamaa?
Jos realismia kutsutaan neurologiseksi poikkeamaksi, niin sitten mulla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien kuolema on elämässä iso vastoinkäyminen? Sehän on meillä kaikilla edessä, jos ei itse ehdi ensin. Onhan se kriisi mutta ei mitään mistä ei yli pitäisi päästä.
Onhan se iso juttu, kun menettää niin läheisen ihmisen. Ja tosiaan, riippuu myös iästä, milloin se tapahtuu ja lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta. Mulle mun vanhemmat ovat todella rakkaita ja tärkeitä (oon nuori aikuinen) ja tiedän, että heidän menettämisensä tulee olemaan mulle kova paikka. Totta kai se on monilla edessä, mutta ei se poista sitä, että se voi olla hyvin musertavaa.
Juuri näin. Omat vanhempani ovat jo yli yhdeksänkymppisiä ja tiedän, että puhelinsoitto voi tulla millä hetkellä tahansa, vaikka molemmat ovatkin vielä ihan hyväkuntoisia ja asuvat kotonaan. Silti olen aikanaan varmasti murheissani, kun vanhempani kuolevat, vaikka olenkin jo pitkään hyväksynyt sen tosiasian, ettei yhteistä aikaa ole enää kuin korkeintaan muutama vuosi. Tilanne olisi ihan toinen, jos olisin vielä nuori tai jopa lapsi.
Vanhempani kuolivat 6-kymppisinä ja suoraan sanottuna tuntuu epäreilulta, kun joku itkee 80-vuotiaan vanhemman kuoleman musertavuutta. Puhumattakaan miltä varmaan jostain sellaisesta tuntuu, joka on menettänyt vanhempansa lapsena. En ikinä kehtaisi sellaiselle itkeä kohtaloani, sain pitää vanhempani kuitenkin vuosikymmeniä.
Menetys on aina menetys riippumatta siitä, milloin se tapahtuu. Traagisempaa tietysti on, mitä aikaisemmin menetys on tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Ja edes täällä ei sinun mielestäsi ole sopivaa käsitellä kaikesta tuskallisesta vaillejäämisestä koitunutta surua, mikä olisi olennaista asian hyväksymisen kannalta? Missä sinä annat surullisille ihmisille luvan anonyymisti itkeä pahaa oloaan?
Missä mä olen sanonut, että ei olisi sopivaa? Tottakai on sopivaa. On kuitenkin turhaa valittaa, ettei terapia auta, koska terapeuttikaan ei pysty mahdottomuuksiin, (eli terapeutti ei voi muuttua puuttuvaksi lähipiirin antamaksi tueksi).
Olen ollut jo yli parikymmentä vuotta - siitä päivästä lähtien, kun pikkupoika menetti isänsä - tukena ja kuuntelijana sukulaiselleni. Olin se, joka tälle pikkupojalle kertoi isänsä kuolemasta ja joka vei pienen pojan viimeistä kertaa katsomaan kuollutta isäänsä. Elämässäni - vaikka kaikenlaisia vaikeita asioita on ollutkin - ei ole ollut mitään niin sydäntä raastavaa kuin se päivä. En kuitenkaan voi muuttaa miksikään sitä tosiasiaa, että hänen isänsä on kuollut. Kukaan eikä mikään voi herättää hänen isäänsä henkiin. Ei edes yksikään terapeutti. Jos hänen ainoa näkemänsä ratkaisu olisi isän herääminen henkiin, ei mulla olisi mitään keinoja auttaa ja tukea häntä. Mikään hänen elämässään ei muuttuisi, jos hän vain haluaisi isänsä takaisin. Niin ei käy, ei tule koskaan käymään ja sen hyväksyminen on tärkeintä. Käsitellä ne tunteet, jotka menetys on aiheuttanut, mutta ei elää sellaisessa harhassa, että joku taho voisi antaa hänelle isänsä takaisin. Isä ei herää henkiin, vaikka kävisi tuhannella eri terapeutilla. Aivan sama tilanne on näillä, joilla ei ole tukea antavaa lähipiiriä. Terapeutti ei voi muuttua tukea antavaksi lähipiiriksi. Terapeutti voi vain koittaa auttaa hyväksymään asia ja hakemaan tukea jostain muualta.
Minähän haen, täältä.
Onko onnistunut? Ja onko auttanut? Eli et ilmeisesti tarvitse mitään konkreettista tukea vaan ainoastaan haluat kirjoittaa ajatuksiasi ja saada niihin kommentteja?
Kyllä. Suvussani moni on päätynyt väkivaltaiseen parisuhteeseen ja / tai tuhoamaan terveyttään juomalla. Minä olen välttynyt näiltä kohtaloilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on myös paljon kokemusta siitä miten jollekin voi joku pikkujuttu olla jo maailmanloppu ja näillä ihmisillä on myöskin ollut paljon tukea ympärillä ja ihmisiä, jotka ovat kannustaneet ja todellakin välittäneet heistä. Ovat aina saaneet tietää sen, ettei heitä hylätä ja ovat luottaneet siihen, että heidän puolellaan ollaan. Isot suvut joiden kanssa tekemisissä ja paljon ystäviä, mutta sitten on tullut joku pieni seikka mikä on heidät murtanut ja nyt saavat sitten vielä enemmän huomiota läheisiltään kun ovat siitä selvinneet. Itse en ole saanut tukea keneltäkään ja olen ollut kiusattu ja yksinäinen muiden hylkäämä, jota ei ole edes kotona mitenkään kannustettu ja ikinä ei ole kiusaamistakaan tavallaan käsitelty tai tuomittu vanhempien tuomesta. On pitänyt vaan kestää eikä olla heikko.
Haluan olla sellainen ihminen joka ymmärtää muita, mutta välillä se ärsyttää kun joku saa niin paljon tukea ja valittaa jostain pienestä. En itsekään todellakaan voi hyvin ja ihmiset ovat olleet todella ilkeitä ja elämäni muutenkin surullista ja yksinäistä jo tähän mennessä. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi jos muut arvostaisivat minua ja pitäisivät minusta, kun ikinä kukaan ei ole ollut puolellani. Tietysti itse on se työ tehtävä, mutta pidän jo nyt itseäni kuitenkin aika vahvana ihmisenä kun jaksoin kaiken kokemani ja selvisin jotenkin eteenpäin. Monet tuntemani ihmiset eivät olisi kyllä kestäneet, kun heidät saa järkyttymään jo ihan pieni asia. Kyllä minäkin tunteellinen ihminen olen, mutta en koskaan voisi hakea huomiota tai puhumattakaan sääliä muilta jollakin pikkuseikalla. Oikeastaan ajattelen aina, että moni on kokenut paljon pahempaakin ja vältän puhumasta omista asioistani. Silti haluaisin tietää kyllä miten joku olisi tätä elämääni elenyt ja sitä kestänyt, koska ei tämä helppoa ole ollut, vaikka en valittaa tahdokaan.
Voin sanoa, että ainakin mä olen sun puolella! Ehkä jotkut voivatkin ns. pikkuasioista "romahtaa", mutta toisilla tosiaan on yhtälailla rankkoja asioita taustalla kuin sullakin. Ja se voi olla koko elämän kestävää, eikä sitä sovi vähätellä. Ja toisilla tosiaan fyysinenkin terveys voi mennä sen takia, eikä se mielestäni oikeuta siihen, että heitä pitäisi sanoa heikoiksi tms. Jotkut sanovat myös, että "toiset kestävät paremmin kuin toiset". Aika ikävästi sanottu mielestäni. Jos ei oikeasti tunne toisen taustoja, ei voi tietää, mitä oikeasti kukakin on joutunut kestämään, ja olisiko itsekään kestänyt ihan samanlaista historiaa kuin joku toinen. Siksi en ainakaan itse arvostele kenenkään kärsimyksiä ja pidä toista heikkona, vaikka olisi edelleen ns. huonossa asemassa.
Olen myös pahoillani tuosta ensimmäisestä viestistäni. En todellakaan tarkoittanut, etten tukisi muita joilla vaikeaa tai että jotkut olisivat jotain heikkoja mielestäni. Silloinhan syyllistyisin samaan kuin vanhempani. Kuitenkin välillä se jotenkin ärsyttää kun jotkut saavat niin paljon tukea ja huomiota ja itse ei ole saanut mitään. Silloin tuntuu niin pahalta. En halua kenellekään mitään pahaa, mutta se kynnys itsellä kertoa asioistani on niin suuri. En koe, että minulla olisi oikeutta valittaa ja häpeän itsekin sitä jos valitan turhasta jos joku on kokenut pahempaakin. Tällä hetkellä elämäni on vaan aika ikävää ja menneisyydellä iso vaikutus siihen myös. Nuori olen minäkin vielä, mutta en oikeastaan matkalla minnekään hyvään suuntaan ja tuntuu kuin olisin vuosisadan päässä muista niin henkisesti kuin saavutustenkin puolesta. Ei ole helppoa kohdata ihmisiä ja luottaa. Siinä mielessä minusta sai varmaan tuon ensinmäisen viestin puolesta ikävän kuvan. Tuli vaan paha olo, kun näki taas sen kuinka paljon yksi ihminen saa tukea ja häntä oikeasti rakastetaan. Sellainen on minulle joku unelma. Itse en siis yleensä syyllisty muiden arvosteluun joten pahoittelut. Olen vaan todella yksinäinen nuori joka kokenut jo paljon kaikkea ikävää.
Tottahan se vain on, että kaikilla on haasteita elämässään. Itse olen orpo. Siis alle kouluikäisenä vanhempani menettänyt. Iän myötä olen huomannut, että kaikilla muillakin on menetyksiä. Eräs työkaveri kertoi menettäneensä veljensä päihteille 12-vuotiaana. Paras ystäväni sai 4 keskenmenoa ennen ensimmäistä, elävänä syntynyttä lastaan. Naapurin mies kuoli 49-vuotiaana syöpään. Leski jäi yksin asuntovelkaa maksamaan, masennuksesta huolimatta. Joka ikisellä on oma taakka kannettavaan.
N45 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.
Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne. Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen?
Eihän se suoranaisesti terapiasta tulekaan. Mistähän sitten tulisi? Joillain ei välttämättä ole voimavaroja hakeakaan sitä mistään. Voiko sitä välttämättä vaatiakaan aina? Se on joskus kuin ns. löisi lyötyä. Että koko ajan pitäisi vain itse jaksaa nähdä vaivaa, vaikka siis niitä voimavaroja ei ole. Kuitenkin on vailla jotain, kun taas niillä on helpompaa, joilla on edes jotain tukiverkkoa.
Ymmärrän hyvin tuon ja on oikeasti hyvä kysymys, miten yhteiskunta voisi järjestää kansalaisilleen tarpeeksi tukea. Pitäisikö esimerkiksi tukihenkilön hankkimisen kuulua terveydenhuoltohenkilöstön velvollisuuksiin samalla tavalla kuin nykyisin kuuluu lastensuojeluilmoituksen tekeminen? Toki potilaan suostumuksella, koska eivät kaikki lähipiirittömät kuitenkaan halua mitään SPR:n vapaaehtoistyöntekijääkään seurakseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on myös paljon kokemusta siitä miten jollekin voi joku pikkujuttu olla jo maailmanloppu ja näillä ihmisillä on myöskin ollut paljon tukea ympärillä ja ihmisiä, jotka ovat kannustaneet ja todellakin välittäneet heistä. Ovat aina saaneet tietää sen, ettei heitä hylätä ja ovat luottaneet siihen, että heidän puolellaan ollaan. Isot suvut joiden kanssa tekemisissä ja paljon ystäviä, mutta sitten on tullut joku pieni seikka mikä on heidät murtanut ja nyt saavat sitten vielä enemmän huomiota läheisiltään kun ovat siitä selvinneet. Itse en ole saanut tukea keneltäkään ja olen ollut kiusattu ja yksinäinen muiden hylkäämä, jota ei ole edes kotona mitenkään kannustettu ja ikinä ei ole kiusaamistakaan tavallaan käsitelty tai tuomittu vanhempien tuomesta. On pitänyt vaan kestää eikä olla heikko.
Haluan olla sellainen ihminen joka ymmärtää muita, mutta välillä se ärsyttää kun joku saa niin paljon tukea ja valittaa jostain pienestä. En itsekään todellakaan voi hyvin ja ihmiset ovat olleet todella ilkeitä ja elämäni muutenkin surullista ja yksinäistä jo tähän mennessä. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi jos muut arvostaisivat minua ja pitäisivät minusta, kun ikinä kukaan ei ole ollut puolellani. Tietysti itse on se työ tehtävä, mutta pidän jo nyt itseäni kuitenkin aika vahvana ihmisenä kun jaksoin kaiken kokemani ja selvisin jotenkin eteenpäin. Monet tuntemani ihmiset eivät olisi kyllä kestäneet, kun heidät saa järkyttymään jo ihan pieni asia. Kyllä minäkin tunteellinen ihminen olen, mutta en koskaan voisi hakea huomiota tai puhumattakaan sääliä muilta jollakin pikkuseikalla. Oikeastaan ajattelen aina, että moni on kokenut paljon pahempaakin ja vältän puhumasta omista asioistani. Silti haluaisin tietää kyllä miten joku olisi tätä elämääni elenyt ja sitä kestänyt, koska ei tämä helppoa ole ollut, vaikka en valittaa tahdokaan.
Voin sanoa, että ainakin mä olen sun puolella! Ehkä jotkut voivatkin ns. pikkuasioista "romahtaa", mutta toisilla tosiaan on yhtälailla rankkoja asioita taustalla kuin sullakin. Ja se voi olla koko elämän kestävää, eikä sitä sovi vähätellä. Ja toisilla tosiaan fyysinenkin terveys voi mennä sen takia, eikä se mielestäni oikeuta siihen, että heitä pitäisi sanoa heikoiksi tms. Jotkut sanovat myös, että "toiset kestävät paremmin kuin toiset". Aika ikävästi sanottu mielestäni. Jos ei oikeasti tunne toisen taustoja, ei voi tietää, mitä oikeasti kukakin on joutunut kestämään, ja olisiko itsekään kestänyt ihan samanlaista historiaa kuin joku toinen. Siksi en ainakaan itse arvostele kenenkään kärsimyksiä ja pidä toista heikkona, vaikka olisi edelleen ns. huonossa asemassa.
Olen myös pahoillani tuosta ensimmäisestä viestistäni. En todellakaan tarkoittanut, etten tukisi muita joilla vaikeaa tai että jotkut olisivat jotain heikkoja mielestäni. Silloinhan syyllistyisin samaan kuin vanhempani. Kuitenkin välillä se jotenkin ärsyttää kun jotkut saavat niin paljon tukea ja huomiota ja itse ei ole saanut mitään. Silloin tuntuu niin pahalta. En halua kenellekään mitään pahaa, mutta se kynnys itsellä kertoa asioistani on niin suuri. En koe, että minulla olisi oikeutta valittaa ja häpeän itsekin sitä jos valitan turhasta jos joku on kokenut pahempaakin. Tällä hetkellä elämäni on vaan aika ikävää ja menneisyydellä iso vaikutus siihen myös. Nuori olen minäkin vielä, mutta en oikeastaan matkalla minnekään hyvään suuntaan ja tuntuu kuin olisin vuosisadan päässä muista niin henkisesti kuin saavutustenkin puolesta. Ei ole helppoa kohdata ihmisiä ja luottaa. Siinä mielessä minusta sai varmaan tuon ensinmäisen viestin puolesta ikävän kuvan. Tuli vaan paha olo, kun näki taas sen kuinka paljon yksi ihminen saa tukea ja häntä oikeasti rakastetaan. Sellainen on minulle joku unelma. Itse en siis yleensä syyllisty muiden arvosteluun joten pahoittelut. Olen vaan todella yksinäinen nuori joka kokenut jo paljon kaikkea ikävää.
Masennukseen sisältyy usein paljon häpeän ja arvottomuuden tunteita. Pahimmillaan ei uskalla edes hakea apua pahaan oloon, kun ei usko olevansa avun arvoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^ Hei sä nuori! Mä kirjoitin tänne aiemmin ja olen nuori aikuinen, joka on kans kokenut kovia. Ymmärrän hyvin, mitä ajat viesteilläsi takaa. Jos haluat jutella, niin musta saa juttuseuraa ja ehkä vertaistukeakin, koska tunnen olevani kans jäljessä ja kaikkea, vaikka todellisuudessa se usein on vaan tunne. Ja toki ymmärrän, jos ei halua jutella jonkun randomin tänne kirjoittaneen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien kuolema on elämässä iso vastoinkäyminen? Sehän on meillä kaikilla edessä, jos ei itse ehdi ensin. Onhan se kriisi mutta ei mitään mistä ei yli pitäisi päästä.
Onhan se iso juttu, kun menettää niin läheisen ihmisen. Ja tosiaan, riippuu myös iästä, milloin se tapahtuu ja lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta. Mulle mun vanhemmat ovat todella rakkaita ja tärkeitä (oon nuori aikuinen) ja tiedän, että heidän menettämisensä tulee olemaan mulle kova paikka. Totta kai se on monilla edessä, mutta ei se poista sitä, että se voi olla hyvin musertavaa.
Juuri näin. Omat vanhempani ovat jo yli yhdeksänkymppisiä ja tiedän, että puhelinsoitto voi tulla millä hetkellä tahansa, vaikka molemmat ovatkin vielä ihan hyväkuntoisia ja asuvat kotonaan. Silti olen aikanaan varmasti murheissani, kun vanhempani kuolevat, vaikka olenkin jo pitkään hyväksynyt sen tosiasian, ettei yhteistä aikaa ole enää kuin korkeintaan muutama vuosi. Tilanne olisi ihan toinen, jos olisin vielä nuori tai jopa lapsi.
Tässä sivusta seurannut tuota vanhempien menetystä ja sen kokemista; omat vanhempani kyolivat kun omin 33v/40v.
Surin tottakai mutta ensisijaisesti keskitin energiani lapsistani ja äidin kuomeman jälkeen isästä huolehtimiseen. Ei ollut aikaa itkeä ja käpertyä omiin tunteisiin, elävät meni edelle. Vanhempani elivät köyhän mutta perushyvän elämän ja olin iloinen että ehdin antamaan heille 3 lastenlasta. Ihania muistoja omasta ja lasten lapsuudesta. Haudoilla en ole käynyt koskaan, he elävät mun muistoissani ja sydämessäni.
Pakko silti myöntää etten ymmärrä kun mieheni 55v tuttu (mies) käy ulvomassa kuuta isänsä haudalla 5x viikossa vielä vuosien jälkeenkin ( ja kirjaa sen faceen)?? Tai toinen julkaisee joka vuosi isänsä kuolinpäivän muistokirjoituksen. Tarvitsevatko he oikeasti huomiota ulkopuolisilta?? Onko tuo enää tervettä surua vai märehtimistä??
Vierailija kirjoitti:
Mun siskoni jaksaa jauhaa, että ”hyvähän sinun on” ja selittää sillä ihan kaikki omat mokansa ja menestymättömyytensä.
Se on tapa selittää itselle miksi ei pärjää eikä mistään tule mitään.
Ihan jokaisella on haasteita. Toinen selviää, toinen ei.
Ihmisten pitäisi saada kokea halveksimiensa ihmisten elämä. Esimerkiksi sinun pitäisi elää vaikka vuosi sisaresi elämää. :)
Vierailija kirjoitti:
Tottahan se vain on, että kaikilla on haasteita elämässään. Itse olen orpo. Siis alle kouluikäisenä vanhempani menettänyt. Iän myötä olen huomannut, että kaikilla muillakin on menetyksiä. Eräs työkaveri kertoi menettäneensä veljensä päihteille 12-vuotiaana. Paras ystäväni sai 4 keskenmenoa ennen ensimmäistä, elävänä syntynyttä lastaan. Naapurin mies kuoli 49-vuotiaana syöpään. Leski jäi yksin asuntovelkaa maksamaan, masennuksesta huolimatta. Joka ikisellä on oma taakka kannettavaan.
N45 v.
Olen kans huomannut, että kun olen sortunut ajattelemaan: "Tuollakin on kaikki niin hyvin", niin taustalta voi paljastua yllättäviäkin asioita. Ihmiset on yllättävän hyviä peittelemään asioita, etenkin nykyajan somemaailmassa tämä korostuu. Mutta on ihan oikeasti niitä, joilla ei ole tapahtunut mitään kummosempaa ja elämä sujunut mukavasti ja osa heistä ei ymmärrä toisten vastoinkäymisiä ollenkaan. Tai sit on ite kokenut jonkun isomman haasteen, mut sit selvinnyt siitä ja ajattelee, että kaikkien muidenkin pitää jaksaa samalla tavalla.
Eikös se oo juuri päinvastoin?
En minä ainakaan koskaan sano noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?
Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen) ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja.
Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.
Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin.
Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.
Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne. Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen?
Eihän se suoranaisesti terapiasta tulekaan. Mistähän sitten tulisi? Joillain ei välttämättä ole voimavaroja hakeakaan sitä mistään. Voiko sitä välttämättä vaatiakaan aina? Se on joskus kuin ns. löisi lyötyä. Että koko ajan pitäisi vain itse jaksaa nähdä vaivaa, vaikka siis niitä voimavaroja ei ole. Kuitenkin on vailla jotain, kun taas niillä on helpompaa, joilla on edes jotain tukiverkkoa.
Ymmärrän hyvin tuon ja on oikeasti hyvä kysymys, miten yhteiskunta voisi järjestää kansalaisilleen tarpeeksi tukea. Pitäisikö esimerkiksi tukihenkilön hankkimisen kuulua terveydenhuoltohenkilöstön velvollisuuksiin samalla tavalla kuin nykyisin kuuluu lastensuojeluilmoituksen tekeminen? Toki potilaan suostumuksella, koska eivät kaikki lähipiirittömät kuitenkaan halua mitään SPR:n vapaaehtoistyöntekijääkään seurakseen.
Niin... Toisaalta siinä tapauksessa, jos tällaista tukihenkilöä alettaisiin järjestää, ei saa toisesta tuntua siltä, että olisi jotenkin huonompi kuin muut, jollei ole sitä tukiverkkoa, ja näissä ns. järjestetyissä jutuissa saattaa olla se riski, että se ei ole tasavertainen tilanne "autettavan" ja tukihenkilön välillä. Ja miten yksityisyys turvataan? Kun tukihenkilöt varmaan jakavat asioita keskenään, kun siihen varmaan sisältyy koulutus ja hommaa pyöritetään ns. keskitetysti? Oikein toteutettuna varmasti ihan hyvä juttu, jos "autettava" haluaa tässä mukana olla!
Toinen vaihtoehto voisi olla vertaisryhmän järjestäminen, ja tätä kautta saisi uusia ystäviä ym. Tai sitten olisi jotain muuta matalan kynnyksen toimintaa.
Jos taas on fyysisiä rajoitteita, niin sitten kai (tietysti toisen suostumuksella) palvelut kotiin. Mutta tätäkin taitaa kuitenkin jo olla!
Ehkä muunkin ympäristön parempi suopeus ja huomioonottavuus kaikenlaisia ihmisiä kohtaan voisi myös auttaa! :)
Alue: Aihe vapaa
Voin sanoa, että ainakin mä olen sun puolella! Ehkä jotkut voivatkin ns. pikkuasioista "romahtaa", mutta toisilla tosiaan on yhtälailla rankkoja asioita taustalla kuin sullakin. Ja se voi olla koko elämän kestävää, eikä sitä sovi vähätellä. Ja toisilla tosiaan fyysinenkin terveys voi mennä sen takia, eikä se mielestäni oikeuta siihen, että heitä pitäisi sanoa heikoiksi tms. Jotkut sanovat myös, että "toiset kestävät paremmin kuin toiset". Aika ikävästi sanottu mielestäni. Jos ei oikeasti tunne toisen taustoja, ei voi tietää, mitä oikeasti kukakin on joutunut kestämään, ja olisiko itsekään kestänyt ihan samanlaista historiaa kuin joku toinen. Siksi en ainakaan itse arvostele kenenkään kärsimyksiä ja pidä toista heikkona, vaikka olisi edelleen ns. huonossa asemassa.