Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"

Filosofiaa
26.06.2019 |

Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.

Kommentit (502)

Vierailija
221/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ihmetellyt sitä vanhaa sanontaa, että kärsimys vahvistaisi.

Minusta päinvastoin. Kärsimys tekee hauraaksi. Tarpeeksi vastoinkäymisiä ja lopulta ei tarvita kuin yksi lisää, ja se on menoa.

Näin se usein on. Toki joissain tapauksissa ihminen voi löytää uusia tapoja toimia, joista on myöhemminkin apua.

Vierailija
222/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on myös paljon kokemusta siitä miten jollekin voi joku pikkujuttu olla jo maailmanloppu ja näillä ihmisillä on myöskin ollut paljon tukea ympärillä ja ihmisiä, jotka ovat kannustaneet ja todellakin välittäneet heistä. Ovat aina saaneet tietää sen, ettei heitä hylätä ja ovat luottaneet siihen, että heidän puolellaan ollaan. Isot suvut joiden kanssa tekemisissä ja paljon ystäviä, mutta sitten on tullut joku pieni seikka mikä on heidät murtanut ja nyt saavat sitten vielä enemmän huomiota läheisiltään kun ovat siitä selvinneet. Itse en ole saanut tukea keneltäkään ja olen ollut kiusattu ja yksinäinen muiden hylkäämä, jota ei ole edes kotona mitenkään kannustettu ja ikinä ei ole kiusaamistakaan tavallaan käsitelty tai tuomittu vanhempien tuomesta. On pitänyt vaan kestää eikä olla heikko.

Haluan olla sellainen ihminen joka ymmärtää muita, mutta välillä se ärsyttää kun joku saa niin paljon tukea ja valittaa jostain pienestä. En itsekään todellakaan voi hyvin ja ihmiset ovat olleet todella ilkeitä ja elämäni muutenkin surullista ja yksinäistä jo tähän mennessä. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi jos muut arvostaisivat minua ja pitäisivät minusta, kun ikinä kukaan ei ole ollut puolellani. Tietysti itse on se työ tehtävä, mutta pidän jo nyt itseäni kuitenkin aika vahvana ihmisenä kun jaksoin kaiken kokemani ja selvisin jotenkin eteenpäin. Monet tuntemani ihmiset eivät olisi kyllä kestäneet, kun heidät saa järkyttymään jo ihan pieni asia. Kyllä minäkin tunteellinen ihminen olen, mutta en koskaan voisi hakea huomiota tai puhumattakaan sääliä muilta jollakin pikkuseikalla. Oikeastaan ajattelen aina, että moni on kokenut paljon pahempaakin ja vältän puhumasta omista asioistani. Silti haluaisin tietää kyllä miten joku olisi tätä elämääni elenyt ja sitä kestänyt, koska ei tämä helppoa ole ollut, vaikka en valittaa tahdokaan. 

Voin sanoa, että ainakin mä olen sun puolella! Ehkä jotkut voivatkin ns. pikkuasioista "romahtaa", mutta toisilla tosiaan on yhtälailla rankkoja asioita taustalla kuin sullakin. Ja se voi olla koko elämän kestävää, eikä sitä sovi vähätellä. Ja toisilla tosiaan fyysinenkin terveys voi mennä sen takia, eikä se mielestäni oikeuta siihen, että heitä pitäisi sanoa heikoiksi tms. Jotkut sanovat myös, että "toiset kestävät paremmin kuin toiset". Aika ikävästi sanottu mielestäni. Jos ei oikeasti tunne toisen taustoja, ei voi tietää, mitä oikeasti kukakin on joutunut kestämään, ja olisiko itsekään kestänyt ihan samanlaista historiaa kuin joku toinen. Siksi en ainakaan itse arvostele kenenkään kärsimyksiä ja pidä toista heikkona, vaikka olisi edelleen ns. huonossa asemassa.

Olen myös pahoillani tuosta ensimmäisestä viestistäni. En todellakaan tarkoittanut, etten tukisi muita joilla vaikeaa tai että jotkut olisivat jotain heikkoja mielestäni. Silloinhan syyllistyisin samaan kuin vanhempani. Kuitenkin välillä se jotenkin ärsyttää kun jotkut saavat niin paljon tukea ja huomiota ja itse ei ole saanut mitään. Silloin tuntuu niin pahalta. En halua kenellekään mitään pahaa, mutta se kynnys itsellä kertoa asioistani on niin suuri. En koe, että minulla olisi oikeutta valittaa ja häpeän itsekin sitä jos valitan turhasta jos joku on kokenut pahempaakin. Tällä hetkellä elämäni on vaan aika ikävää ja menneisyydellä iso vaikutus siihen myös. Nuori olen minäkin vielä, mutta en oikeastaan matkalla minnekään hyvään suuntaan ja tuntuu kuin olisin vuosisadan päässä muista niin henkisesti kuin saavutustenkin puolesta. Ei ole helppoa kohdata ihmisiä ja luottaa. Siinä mielessä minusta sai varmaan tuon ensinmäisen viestin puolesta ikävän kuvan. Tuli vaan paha olo, kun näki taas sen kuinka paljon yksi ihminen saa tukea ja häntä oikeasti rakastetaan. Sellainen on minulle joku unelma. Itse en siis yleensä syyllisty muiden arvosteluun joten pahoittelut. Olen vaan todella yksinäinen nuori joka kokenut jo paljon kaikkea ikävää.

Masennukseen sisältyy usein paljon häpeän ja arvottomuuden tunteita. Pahimmillaan ei uskalla edes hakea apua pahaan oloon, kun ei usko olevansa avun arvoinen.

En silti ihme kyllä ole masentunut. Joskus tuntuu pahalta, mutta en kuitenkaan koe olevani masentunut. Muuten itsetunto ja luottamus huonolla tolalla. Muuta apua en oikeastaan tarvisi kuin jonkun ihmisen jolla merkitsisin jotain ja saisin hänen seurassaan olla oma itseni. Kerrankin olisi sellainen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
223/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on myös paljon kokemusta siitä miten jollekin voi joku pikkujuttu olla jo maailmanloppu ja näillä ihmisillä on myöskin ollut paljon tukea ympärillä ja ihmisiä, jotka ovat kannustaneet ja todellakin välittäneet heistä. Ovat aina saaneet tietää sen, ettei heitä hylätä ja ovat luottaneet siihen, että heidän puolellaan ollaan. Isot suvut joiden kanssa tekemisissä ja paljon ystäviä, mutta sitten on tullut joku pieni seikka mikä on heidät murtanut ja nyt saavat sitten vielä enemmän huomiota läheisiltään kun ovat siitä selvinneet. Itse en ole saanut tukea keneltäkään ja olen ollut kiusattu ja yksinäinen muiden hylkäämä, jota ei ole edes kotona mitenkään kannustettu ja ikinä ei ole kiusaamistakaan tavallaan käsitelty tai tuomittu vanhempien tuomesta. On pitänyt vaan kestää eikä olla heikko.

Haluan olla sellainen ihminen joka ymmärtää muita, mutta välillä se ärsyttää kun joku saa niin paljon tukea ja valittaa jostain pienestä. En itsekään todellakaan voi hyvin ja ihmiset ovat olleet todella ilkeitä ja elämäni muutenkin surullista ja yksinäistä jo tähän mennessä. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi jos muut arvostaisivat minua ja pitäisivät minusta, kun ikinä kukaan ei ole ollut puolellani. Tietysti itse on se työ tehtävä, mutta pidän jo nyt itseäni kuitenkin aika vahvana ihmisenä kun jaksoin kaiken kokemani ja selvisin jotenkin eteenpäin. Monet tuntemani ihmiset eivät olisi kyllä kestäneet, kun heidät saa järkyttymään jo ihan pieni asia. Kyllä minäkin tunteellinen ihminen olen, mutta en koskaan voisi hakea huomiota tai puhumattakaan sääliä muilta jollakin pikkuseikalla. Oikeastaan ajattelen aina, että moni on kokenut paljon pahempaakin ja vältän puhumasta omista asioistani. Silti haluaisin tietää kyllä miten joku olisi tätä elämääni elenyt ja sitä kestänyt, koska ei tämä helppoa ole ollut, vaikka en valittaa tahdokaan. 

Voin sanoa, että ainakin mä olen sun puolella! Ehkä jotkut voivatkin ns. pikkuasioista "romahtaa", mutta toisilla tosiaan on yhtälailla rankkoja asioita taustalla kuin sullakin. Ja se voi olla koko elämän kestävää, eikä sitä sovi vähätellä. Ja toisilla tosiaan fyysinenkin terveys voi mennä sen takia, eikä se mielestäni oikeuta siihen, että heitä pitäisi sanoa heikoiksi tms. Jotkut sanovat myös, että "toiset kestävät paremmin kuin toiset". Aika ikävästi sanottu mielestäni. Jos ei oikeasti tunne toisen taustoja, ei voi tietää, mitä oikeasti kukakin on joutunut kestämään, ja olisiko itsekään kestänyt ihan samanlaista historiaa kuin joku toinen. Siksi en ainakaan itse arvostele kenenkään kärsimyksiä ja pidä toista heikkona, vaikka olisi edelleen ns. huonossa asemassa.

Olen myös pahoillani tuosta ensimmäisestä viestistäni. En todellakaan tarkoittanut, etten tukisi muita joilla vaikeaa tai että jotkut olisivat jotain heikkoja mielestäni. Silloinhan syyllistyisin samaan kuin vanhempani. Kuitenkin välillä se jotenkin ärsyttää kun jotkut saavat niin paljon tukea ja huomiota ja itse ei ole saanut mitään. Silloin tuntuu niin pahalta. En halua kenellekään mitään pahaa, mutta se kynnys itsellä kertoa asioistani on niin suuri. En koe, että minulla olisi oikeutta valittaa ja häpeän itsekin sitä jos valitan turhasta jos joku on kokenut pahempaakin. Tällä hetkellä elämäni on vaan aika ikävää ja menneisyydellä iso vaikutus siihen myös. Nuori olen minäkin vielä, mutta en oikeastaan matkalla minnekään hyvään suuntaan ja tuntuu kuin olisin vuosisadan päässä muista niin henkisesti kuin saavutustenkin puolesta. Ei ole helppoa kohdata ihmisiä ja luottaa. Siinä mielessä minusta sai varmaan tuon ensinmäisen viestin puolesta ikävän kuvan. Tuli vaan paha olo, kun näki taas sen kuinka paljon yksi ihminen saa tukea ja häntä oikeasti rakastetaan. Sellainen on minulle joku unelma. Itse en siis yleensä syyllisty muiden arvosteluun joten pahoittelut. Olen vaan todella yksinäinen nuori joka kokenut jo paljon kaikkea ikävää.

Tukeahan säkin sitten vain tarvitsisit jostain :). Eräs tässä ketjussa jo tarjosikin vertaistukea :).

Vierailija
224/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

^ Hei sä nuori! Mä kirjoitin tänne aiemmin ja olen nuori aikuinen, joka on kans kokenut kovia. Ymmärrän hyvin, mitä ajat viesteilläsi takaa. Jos haluat jutella, niin musta saa juttuseuraa ja ehkä vertaistukeakin, koska tunnen olevani kans jäljessä ja kaikkea, vaikka todellisuudessa se usein on vaan tunne. Ja toki ymmärrän, jos ei halua jutella jonkun randomin tänne kirjoittaneen kanssa.

Kiitos sinulle. Uskon kuitenkin, että en viitsi paljon enää elämääni tänne avata. Mukava silti tietää, että on ihmisiä, jotka ymmärtävät muita ja niitäkin joilla vaikeaa. Ehkä ne vaikeudet tavallaan yhdistävätkin ihmisiä. Itse en voi tällä hetkellä olla tyytyväinen kaikkeen, mutta ajattelen silti, että yritin iloita pienestä. Jotenkin silti surullinen olo kun tuntuu, että olen menettänyt niin sellaisen "normaalin" nuoruuden. Iloinen en voi aina olla kun miettii elämääni. En vaadi silti paljon ja nyt olen jopa ajoittain ihan rauhallinen ja niin tyyväinen kuin voin. Ihmisiin on vaikeaa silti tutustua. Mutta kiitos kuitenkin :)

Vierailija
225/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi vanhempien kuolema on elämässä iso vastoinkäyminen? Sehän on meillä kaikilla edessä, jos ei itse ehdi ensin. Onhan se kriisi mutta ei mitään mistä ei yli pitäisi päästä.

Onhan se iso juttu, kun menettää niin läheisen ihmisen. Ja tosiaan, riippuu myös iästä, milloin se tapahtuu ja lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta. Mulle mun vanhemmat ovat todella rakkaita ja tärkeitä (oon nuori aikuinen) ja tiedän, että heidän menettämisensä tulee olemaan mulle kova paikka. Totta kai se on monilla edessä, mutta ei se poista sitä, että se voi olla hyvin musertavaa.

Juuri näin. Omat vanhempani ovat jo yli yhdeksänkymppisiä ja tiedän, että puhelinsoitto voi tulla millä hetkellä tahansa, vaikka molemmat ovatkin vielä ihan hyväkuntoisia ja asuvat kotonaan. Silti olen aikanaan varmasti murheissani, kun vanhempani kuolevat, vaikka olenkin jo pitkään hyväksynyt sen tosiasian, ettei yhteistä aikaa ole enää kuin korkeintaan muutama vuosi. Tilanne olisi ihan toinen, jos olisin vielä nuori tai jopa lapsi. 

Tässä sivusta seurannut tuota vanhempien menetystä ja sen kokemista; omat vanhempani kyolivat kun omin 33v/40v.

Surin tottakai mutta ensisijaisesti keskitin energiani lapsistani ja äidin kuomeman jälkeen isästä huolehtimiseen. Ei ollut aikaa itkeä ja käpertyä omiin tunteisiin, elävät meni edelle. Vanhempani elivät köyhän mutta perushyvän elämän ja olin iloinen että ehdin antamaan heille 3 lastenlasta. Ihania muistoja omasta ja lasten lapsuudesta. Haudoilla en ole käynyt koskaan, he elävät mun muistoissani ja sydämessäni.

Pakko silti myöntää etten ymmärrä kun mieheni 55v tuttu (mies) käy ulvomassa kuuta isänsä haudalla 5x viikossa vielä vuosien jälkeenkin ( ja kirjaa sen faceen)?? Tai toinen julkaisee joka vuosi isänsä kuolinpäivän muistokirjoituksen. Tarvitsevatko he oikeasti huomiota ulkopuolisilta?? Onko tuo enää tervettä surua vai märehtimistä??

Hienoa, että olet selvinnyt, mutta edelleenkin, kaikki ei ole niin kuin sinä ja ihmisillä on hyvinkin erilaisia suhteita vanhempiinsa. Toinen voi joka päivä soitella vanhempien kanssa, joku muu taas ei ole pitänyt yhteyttä moneen vuoteen syystä tai toisesta. Surun kätkeminen ei ole yleensä terveellistä ja se voi kostautua myöhemmin. Sodan jälkeenhän tämä oli tapana ja nyt se näkyy esim. eläkeläisten kasvaneena juomisena. Mä tiedän muutamia, jotka julkaisevat vaikka äitien- tai isänpäivänä jonkun kauniin muistokirjoituken tai kivan muiston, niin mä näen sen yhtenä tapana muistella ja purkaa suruaan. Musta se on kaunis tapa, joka ei toki kaikille sovi. En pitäisi sitä märehtimisenä, jos kerran kaksi vuodessa muistaa kuollutta vanhempaansa (etenkin jos on ollut läheiset välit) muistokirjoituksella. Eri asia, jos vaikka viikottain jakaa sellaisia vielä pitkänkin ajan jälkeen. Joku voi kokea muistopaikan tarpeellisena ja itkemisen siellä, toinen purkaa suruaan tekemiseen, joku voi taas eristäytyä kokonaan. En tuomitsisi toisen tapaa surra, etenkään jos ei tiedä tarkemmin suhteista. Kuitenkin on parempi surra kuin piilottaa se.

Vierailija
226/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Hei sä nuori! Mä kirjoitin tänne aiemmin ja olen nuori aikuinen, joka on kans kokenut kovia. Ymmärrän hyvin, mitä ajat viesteilläsi takaa. Jos haluat jutella, niin musta saa juttuseuraa ja ehkä vertaistukeakin, koska tunnen olevani kans jäljessä ja kaikkea, vaikka todellisuudessa se usein on vaan tunne. Ja toki ymmärrän, jos ei halua jutella jonkun randomin tänne kirjoittaneen kanssa.

Kiitos sinulle. Uskon kuitenkin, että en viitsi paljon enää elämääni tänne avata. Mukava silti tietää, että on ihmisiä, jotka ymmärtävät muita ja niitäkin joilla vaikeaa. Ehkä ne vaikeudet tavallaan yhdistävätkin ihmisiä. Itse en voi tällä hetkellä olla tyytyväinen kaikkeen, mutta ajattelen silti, että yritin iloita pienestä. Jotenkin silti surullinen olo kun tuntuu, että olen menettänyt niin sellaisen "normaalin" nuoruuden. Iloinen en voi aina olla kun miettii elämääni. En vaadi silti paljon ja nyt olen jopa ajoittain ihan rauhallinen ja niin tyyväinen kuin voin. Ihmisiin on vaikeaa silti tutustua. Mutta kiitos kuitenkin :)

Ns. normaali nuoruus on illuusio. Monille nuoruus on hyvin ikävää ja raskasta aikaa. Usein näistä kokemuksista avaudutaan vasta paljon myöhemmin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
227/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.

Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.

Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.

Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.

No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.

Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.

Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.

Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.

On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?

Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?

Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen)  ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja. 

Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.

Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin. 

Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.

Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne.  Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan  lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen? 

Eihän se suoranaisesti terapiasta tulekaan. Mistähän sitten tulisi? Joillain ei välttämättä ole voimavaroja hakeakaan sitä mistään. Voiko sitä välttämättä vaatiakaan aina? Se on joskus kuin ns. löisi lyötyä. Että koko ajan pitäisi vain itse jaksaa nähdä vaivaa, vaikka siis niitä voimavaroja ei ole. Kuitenkin on vailla jotain, kun taas niillä on helpompaa, joilla on edes jotain tukiverkkoa.

Ymmärrän hyvin tuon ja on oikeasti hyvä kysymys, miten yhteiskunta voisi järjestää kansalaisilleen tarpeeksi tukea. Pitäisikö esimerkiksi tukihenkilön hankkimisen kuulua terveydenhuoltohenkilöstön velvollisuuksiin samalla tavalla kuin nykyisin kuuluu lastensuojeluilmoituksen tekeminen? Toki potilaan suostumuksella, koska eivät kaikki lähipiirittömät kuitenkaan halua mitään SPR:n vapaaehtoistyöntekijääkään seurakseen. 

Niin... Toisaalta siinä tapauksessa, jos tällaista tukihenkilöä alettaisiin järjestää, ei saa toisesta tuntua siltä, että olisi jotenkin huonompi kuin muut, jollei ole sitä tukiverkkoa, ja näissä ns. järjestetyissä jutuissa saattaa olla se riski, että se ei ole tasavertainen tilanne "autettavan" ja tukihenkilön välillä. Ja miten yksityisyys turvataan? Kun tukihenkilöt varmaan jakavat asioita keskenään, kun siihen varmaan sisältyy koulutus ja hommaa pyöritetään ns. keskitetysti? Oikein toteutettuna varmasti ihan hyvä juttu, jos "autettava" haluaa tässä mukana olla!

Toinen vaihtoehto voisi olla vertaisryhmän järjestäminen, ja tätä kautta saisi uusia ystäviä ym. Tai sitten olisi jotain muuta matalan kynnyksen toimintaa.

Jos taas on fyysisiä rajoitteita, niin sitten kai (tietysti toisen suostumuksella) palvelut kotiin. Mutta tätäkin taitaa kuitenkin jo olla!

Ehkä muunkin ympäristön parempi suopeus ja huomioonottavuus kaikenlaisia ihmisiä kohtaan voisi myös auttaa! :)

Jos olen oikein ymmärtänyt, tukihenkilöillä on vaitiolovelvollisuus. Sen sijaan vertaistukiryhmiin saa tulla kuka vaan eikä ketään ryhmäläistä koske vaitiolovelvollisuus.

Mä ajattelin edellisessä tilanteita, jossa henkilön omat voimavarat eivät riitä hakemaan tukea. Mahtaisiko pelkkä vertaistukiryhmästä kertominen saada tällaisen ihmisen lähtemään mukaan? Varmaan jotkut lähtisivätkin. Matalan kynnyksen paikkojakin on olemassa, mutta niistä ei varmaan tiedoteta tarpeeksi. Tarvittaisiin ehkä joku, joka keräisi yhteen kaikki mahdolliset oman kunnan alueella olevat palvelut seurakuntia myöten ja näistä koostettaisiin webbisivu, jonka urlin voisi tehdä tunnetuksi sekä ammattilaisille että vaikka mainoksina telkkarissa, lehdissä ja somessa.

Vierailija
228/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ei ole saanut tukea ja näkymistä....mitä ihmettä sekin on? Luuleeko että kaikki muut saavat tukea tai erityisesti huomataan?

Useimmat eivät saa, ja pärjäävät. Ja tajuavat antaa sitä tukea myös, eikä vaan vaatia.

Minä en jaksa vänisijöitä ja uhriutujia.

Olen pahoillani, ettet ole saanut tukea riittävästi. Ehkä juuri siksi suhtaudutkin niin vihamielisesti näitä "vänisijöitä ja uhriutujia" kohtaan? Mutta ovatko he oikeasti sellaisia? Mitä mieltä olet siitä, että toisilla menee fyysinenkin terveys, kun on kaikenlaisia vastoinkäymisiä/kohdellaan jatkuvasti huonosti ym., ja näin ollen ehkä ei koskaan päästä ahdingosta enää pois, varsinkaan, jos mistään ei tukea tule, potkitaan siis kuvaannollisesti päähän vain? Eikö heillä ole oikeus olla negatiivisia ja katkeria?

Kasva aikuiseksi ja lopeta sen tuen vaatiminen muilta. Ja on oikeus olla katkera ja onneton, ei kukaan kiellä. Mutta elämän heittämistä hukkaan on se katkeruus myös.

Mistä päättelee että muilla ei voi olla terveysongelmia, kun tukivänisijällä? Kasva kakara aikuiseksi, lakkaa käyttätymästä keskenkasvuisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
229/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.

Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.

Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.

Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.

No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.

Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.

Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.

Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.

On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?

Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?

Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen)  ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja. 

Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.

Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin. 

Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.

Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne.  Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan  lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen? 

Eihän se suoranaisesti terapiasta tulekaan. Mistähän sitten tulisi? Joillain ei välttämättä ole voimavaroja hakeakaan sitä mistään. Voiko sitä välttämättä vaatiakaan aina? Se on joskus kuin ns. löisi lyötyä. Että koko ajan pitäisi vain itse jaksaa nähdä vaivaa, vaikka siis niitä voimavaroja ei ole. Kuitenkin on vailla jotain, kun taas niillä on helpompaa, joilla on edes jotain tukiverkkoa.

Ymmärrän hyvin tuon ja on oikeasti hyvä kysymys, miten yhteiskunta voisi järjestää kansalaisilleen tarpeeksi tukea. Pitäisikö esimerkiksi tukihenkilön hankkimisen kuulua terveydenhuoltohenkilöstön velvollisuuksiin samalla tavalla kuin nykyisin kuuluu lastensuojeluilmoituksen tekeminen? Toki potilaan suostumuksella, koska eivät kaikki lähipiirittömät kuitenkaan halua mitään SPR:n vapaaehtoistyöntekijääkään seurakseen. 

Niin... Toisaalta siinä tapauksessa, jos tällaista tukihenkilöä alettaisiin järjestää, ei saa toisesta tuntua siltä, että olisi jotenkin huonompi kuin muut, jollei ole sitä tukiverkkoa, ja näissä ns. järjestetyissä jutuissa saattaa olla se riski, että se ei ole tasavertainen tilanne "autettavan" ja tukihenkilön välillä. Ja miten yksityisyys turvataan? Kun tukihenkilöt varmaan jakavat asioita keskenään, kun siihen varmaan sisältyy koulutus ja hommaa pyöritetään ns. keskitetysti? Oikein toteutettuna varmasti ihan hyvä juttu, jos "autettava" haluaa tässä mukana olla!

Toinen vaihtoehto voisi olla vertaisryhmän järjestäminen, ja tätä kautta saisi uusia ystäviä ym. Tai sitten olisi jotain muuta matalan kynnyksen toimintaa.

Jos taas on fyysisiä rajoitteita, niin sitten kai (tietysti toisen suostumuksella) palvelut kotiin. Mutta tätäkin taitaa kuitenkin jo olla!

Ehkä muunkin ympäristön parempi suopeus ja huomioonottavuus kaikenlaisia ihmisiä kohtaan voisi myös auttaa! :)

Jos olen oikein ymmärtänyt, tukihenkilöillä on vaitiolovelvollisuus. Sen sijaan vertaistukiryhmiin saa tulla kuka vaan eikä ketään ryhmäläistä koske vaitiolovelvollisuus.

Mä ajattelin edellisessä tilanteita, jossa henkilön omat voimavarat eivät riitä hakemaan tukea. Mahtaisiko pelkkä vertaistukiryhmästä kertominen saada tällaisen ihmisen lähtemään mukaan? Varmaan jotkut lähtisivätkin. Matalan kynnyksen paikkojakin on olemassa, mutta niistä ei varmaan tiedoteta tarpeeksi. Tarvittaisiin ehkä joku, joka keräisi yhteen kaikki mahdolliset oman kunnan alueella olevat palvelut seurakuntia myöten ja näistä koostettaisiin webbisivu, jonka urlin voisi tehdä tunnetuksi sekä ammattilaisille että vaikka mainoksina telkkarissa, lehdissä ja somessa.

Mutta eikös tukihenkilöillä ole oikeus puida eteen tulleita asioita jonkun ammattilaisen kanssa? Toisaalta onhan se ehkä tarpeellistakin, ja harvemmat varmaan nimiä edes mainitsevat. Samahan se on terveydenhuollossa yleensäkin? Mutta niin kuin sanottu, oikein toteutettuna varmasti hyvä juttu!

Kyllä vertaisryhmissäkin on vaitiolovelvollisuus, jos näin sovitaan, ja yleensä näin kai onkin. Ja eihän sitä ole pakko jakaa yhtään enempää asioita kuin haluaa. Tavoitehan on, että vertaisryhmässä löytäisi samoin ajattelevia ihmisiä/kaltaisiaan ym. Ja sinne lähtemiseen voisi rohkaista jotenkin, ettei meneminen uskalluksen puutteeseen ainakaan jää.

Webbisivu tms. kuulostaa kyllä hyvältä :)!

Vierailija
230/502 |
26.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ei ole saanut tukea ja näkymistä....mitä ihmettä sekin on? Luuleeko että kaikki muut saavat tukea tai erityisesti huomataan?

Useimmat eivät saa, ja pärjäävät. Ja tajuavat antaa sitä tukea myös, eikä vaan vaatia.

Minä en jaksa vänisijöitä ja uhriutujia.

Olen pahoillani, ettet ole saanut tukea riittävästi. Ehkä juuri siksi suhtaudutkin niin vihamielisesti näitä "vänisijöitä ja uhriutujia" kohtaan? Mutta ovatko he oikeasti sellaisia? Mitä mieltä olet siitä, että toisilla menee fyysinenkin terveys, kun on kaikenlaisia vastoinkäymisiä/kohdellaan jatkuvasti huonosti ym., ja näin ollen ehkä ei koskaan päästä ahdingosta enää pois, varsinkaan, jos mistään ei tukea tule, potkitaan siis kuvaannollisesti päähän vain? Eikö heillä ole oikeus olla negatiivisia ja katkeria?

Kasva aikuiseksi ja lopeta sen tuen vaatiminen muilta. Ja on oikeus olla katkera ja onneton, ei kukaan kiellä. Mutta elämän heittämistä hukkaan on se katkeruus myös.

Mistä päättelee että muilla ei voi olla terveysongelmia, kun tukivänisijällä? Kasva kakara aikuiseksi, lakkaa käyttätymästä keskenkasvuisesti.

Hmm... Toisen haukkuminenko on jotenkin aikuismaista vai?

Kunhan tässä nyt puolustin kaikkia kaltoinkohdeltuja ihmisiä, joita jatkuvasti kohdellaan jotenkin väärin ja jotka ovat menettäneet terveyttänsä ym. Toisaalta eivät kaikki sellaiset välttämättä isoon ääneen tukea ole vaatimassakaan. Mutta eivät he välttämättä ole hyvässäkään asemassa elämässä, mutta ei heitä voi siitä morkatakaan, vaan se on luonnollista, että näin on käynyt.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
231/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ei ole saanut tukea ja näkymistä....mitä ihmettä sekin on? Luuleeko että kaikki muut saavat tukea tai erityisesti huomataan?

Useimmat eivät saa, ja pärjäävät. Ja tajuavat antaa sitä tukea myös, eikä vaan vaatia.

Minä en jaksa vänisijöitä ja uhriutujia.

Olen pahoillani, ettet ole saanut tukea riittävästi. Ehkä juuri siksi suhtaudutkin niin vihamielisesti näitä "vänisijöitä ja uhriutujia" kohtaan? Mutta ovatko he oikeasti sellaisia? Mitä mieltä olet siitä, että toisilla menee fyysinenkin terveys, kun on kaikenlaisia vastoinkäymisiä/kohdellaan jatkuvasti huonosti ym., ja näin ollen ehkä ei koskaan päästä ahdingosta enää pois, varsinkaan, jos mistään ei tukea tule, potkitaan siis kuvaannollisesti päähän vain? Eikö heillä ole oikeus olla negatiivisia ja katkeria?

Kasva aikuiseksi ja lopeta sen tuen vaatiminen muilta. Ja on oikeus olla katkera ja onneton, ei kukaan kiellä. Mutta elämän heittämistä hukkaan on se katkeruus myös.

Mistä päättelee että muilla ei voi olla terveysongelmia, kun tukivänisijällä? Kasva kakara aikuiseksi, lakkaa käyttätymästä keskenkasvuisesti.

Häpeä! Juuri tuollaisten asenteiden takia tässä maassa tehdään paljon itsemurhia. Ihmiset uupuvat yksinään liian raskauden taakkojensa alle.

Vierailija
232/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itsekin olen koko elämäni ollut yksin. Kotona ei isä liiemmälti kannustanut, moitti vain ja aina kaikki asiat oli väärin, äiti ei uskaltanut olla isän kanssa eri mieltä. Ala asteella koin ensimmäisen kerran syrjintää, jätettiin leikeistä pois yms. Yläasteella ja ammattikoulussa sama homma. Jos olikin kaveri niin se ei kauaa ollut mun kanssa, kunnes meni näiden kiusaajien puolelle.

Olen kiltti, alistuva, miellyttämishaluinen jne. Joku viitsi kysyä kerran täällä vauva palstalla et mikä mussa vikana kun mun seura ei kelpaa. Vastaus: ei mikään muu kuin se et olen liian kiltti ja miellyttämishaluinen ja sitä käytetty hyväksi. Jos omaan vähääkään omaa tahtoa ja sanon takaisin niin suututaan, loukannutaan ja pistetään välit poikki

Mulla ei siis ketään tukiverkostoa, olen masentunut ja alyttömän velkainen, ulosottoon menee ne mitä ansaitsen siivoojan töissä.

Ja tuo et omasta asenteesta kiinni ja ulos vaan ja tapaat ihmisiä mantra, ei toimi tosi elämässä, ihmiset katsoo et mikähän hullu toi on kun tulee juttelemaan. Monella omat porukat eikä ulkopuolisia mahdu. Turhaa yrittää kun ei kelpaa. Tässäkin palstalla huomaa et minkä takia ei kannata ystävystyä tai puhua ihmisille, monet empaattikyvyttömiä ja julmia, kuten se kansanedustaja joka sanoi tuon lauseen et kaikilla meillä omat vastoinkäymiset. Ei yhtään tilannetajua tai myötätuntoa

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
233/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Puuttuu ihmisiltä hyväsydämisyys kirjoitti:

Itsekin olen koko elämäni ollut yksin. Kotona ei isä liiemmälti kannustanut, moitti vain ja aina kaikki asiat oli väärin, äiti ei uskaltanut olla isän kanssa eri mieltä. Ala asteella koin ensimmäisen kerran syrjintää, jätettiin leikeistä pois yms. Yläasteella ja ammattikoulussa sama homma. Jos olikin kaveri niin se ei kauaa ollut mun kanssa, kunnes meni näiden kiusaajien puolelle.

Olen kiltti, alistuva, miellyttämishaluinen jne. Joku viitsi kysyä kerran täällä vauva palstalla et mikä mussa vikana kun mun seura ei kelpaa. Vastaus: ei mikään muu kuin se et olen liian kiltti ja miellyttämishaluinen ja sitä käytetty hyväksi. Jos omaan vähääkään omaa tahtoa ja sanon takaisin niin suututaan, loukannutaan ja pistetään välit poikki

Mulla ei siis ketään tukiverkostoa, olen masentunut ja alyttömän velkainen, ulosottoon menee ne mitä ansaitsen siivoojan töissä.

Ja tuo et omasta asenteesta kiinni ja ulos vaan ja tapaat ihmisiä mantra, ei toimi tosi elämässä, ihmiset katsoo et mikähän hullu toi on kun tulee juttelemaan. Monella omat porukat eikä ulkopuolisia mahdu. Turhaa yrittää kun ei kelpaa. Tässäkin palstalla huomaa et minkä takia ei kannata ystävystyä tai puhua ihmisille, monet empaattikyvyttömiä ja julmia, kuten se kansanedustaja joka sanoi tuon lauseen et kaikilla meillä omat vastoinkäymiset. Ei yhtään tilannetajua tai myötätuntoa

Se elämäntapalusmu jolle sen sanoi todella ansaitsi sen. Vastenmielinen ”ihminen”.

Ja sinä se vain uhriudut. Ota itseäsi niskasta kiinni.

Vierailija
234/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse elin n. 30v asti elämää jossa ei juurikaan haasteita ollut. Sitten alkoi tulla vastoinkäymisiä ja niitä onkin viimeisen 14v aikana riittänyt.

Toisaalta säälin niitä ihmisiä joilla on helppo elämä. He ovat aivan shokissa sitten kun jotain oikeasti ikävää elämässä tapahtuu.

Itse helpon elämän aikaan välillä todella pelkäsin että jotain ikävää tapahtuu. Nyt en enää pelkää mitään.

Toivon toki että elämässäni ikävät asiat vähenisivät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
235/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Itse elin n. 30v asti elämää jossa ei juurikaan haasteita ollut. Sitten alkoi tulla vastoinkäymisiä ja niitä onkin viimeisen 14v aikana riittänyt.

Toisaalta säälin niitä ihmisiä joilla on helppo elämä. He ovat aivan shokissa sitten kun jotain oikeasti ikävää elämässä tapahtuu.

Itse helpon elämän aikaan välillä todella pelkäsin että jotain ikävää tapahtuu. Nyt en enää pelkää mitään.

Toivon toki että elämässäni ikävät asiat vähenisivät.

Minulla on ollut haasteita nuoresta asti ja koko ajan pelkään mitä pahaa tapahtuu seuraavaksi ja miten siitä selviän.

Vierailija
236/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

kirjoitti:

Puuttuu ihmisiltä hyväsydämisyys kirjoitti:

Itsekin olen koko elämäni ollut yksin. Kotona ei isä liiemmälti kannustanut, moitti vain ja aina kaikki asiat oli väärin, äiti ei uskaltanut olla isän kanssa eri mieltä. Ala asteella koin ensimmäisen kerran syrjintää, jätettiin leikeistä pois yms. Yläasteella ja ammattikoulussa sama homma. Jos olikin kaveri niin se ei kauaa ollut mun kanssa, kunnes meni näiden kiusaajien puolelle.

Olen kiltti, alistuva, miellyttämishaluinen jne. Joku viitsi kysyä kerran täällä vauva palstalla et mikä mussa vikana kun mun seura ei kelpaa. Vastaus: ei mikään muu kuin se et olen liian kiltti ja miellyttämishaluinen ja sitä käytetty hyväksi. Jos omaan vähääkään omaa tahtoa ja sanon takaisin niin suututaan, loukannutaan ja pistetään välit poikki

Mulla ei siis ketään tukiverkostoa, olen masentunut ja alyttömän velkainen, ulosottoon menee ne mitä ansaitsen siivoojan töissä.

Ja tuo et omasta asenteesta kiinni ja ulos vaan ja tapaat ihmisiä mantra, ei toimi tosi elämässä, ihmiset katsoo et mikähän hullu toi on kun tulee juttelemaan. Monella omat porukat eikä ulkopuolisia mahdu. Turhaa yrittää kun ei kelpaa. Tässäkin palstalla huomaa et minkä takia ei kannata ystävystyä tai puhua ihmisille, monet empaattikyvyttömiä ja julmia, kuten se kansanedustaja joka sanoi tuon lauseen et kaikilla meillä omat vastoinkäymiset. Ei yhtään tilannetajua tai myötätuntoa

Se elämäntapalusmu jolle sen sanoi todella ansaitsi sen. Vastenmielinen ”ihminen”.

Ja sinä se vain uhriudut. Ota itseäsi niskasta kiinni.

Moni pahasti traumatisoitunut on varmasti ottanut itseään niskasta kiinni paljon enemmän kuin sinä. Moni tekee uskomattomalma sisulla pahoistakin oireista huolimatta uraa ja pyrkii kaikin tavoin lunastamaan itselleen paikan yhteiskunnassa. Sinä vain olet ajattelultasi niin rajoittunut pösilö, ettet tätä kykene käsittämään.

Vierailija
237/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Puuttuu ihmisiltä hyväsydämisyys kirjoitti:

Itsekin olen koko elämäni ollut yksin. Kotona ei isä liiemmälti kannustanut, moitti vain ja aina kaikki asiat oli väärin, äiti ei uskaltanut olla isän kanssa eri mieltä. Ala asteella koin ensimmäisen kerran syrjintää, jätettiin leikeistä pois yms. Yläasteella ja ammattikoulussa sama homma. Jos olikin kaveri niin se ei kauaa ollut mun kanssa, kunnes meni näiden kiusaajien puolelle.

Olen kiltti, alistuva, miellyttämishaluinen jne. Joku viitsi kysyä kerran täällä vauva palstalla et mikä mussa vikana kun mun seura ei kelpaa. Vastaus: ei mikään muu kuin se et olen liian kiltti ja miellyttämishaluinen ja sitä käytetty hyväksi. Jos omaan vähääkään omaa tahtoa ja sanon takaisin niin suututaan, loukannutaan ja pistetään välit poikki

Mulla ei siis ketään tukiverkostoa, olen masentunut ja alyttömän velkainen, ulosottoon menee ne mitä ansaitsen siivoojan töissä.

Ja tuo et omasta asenteesta kiinni ja ulos vaan ja tapaat ihmisiä mantra, ei toimi tosi elämässä, ihmiset katsoo et mikähän hullu toi on kun tulee juttelemaan. Monella omat porukat eikä ulkopuolisia mahdu. Turhaa yrittää kun ei kelpaa. Tässäkin palstalla huomaa et minkä takia ei kannata ystävystyä tai puhua ihmisille, monet empaattikyvyttömiä ja julmia, kuten se kansanedustaja joka sanoi tuon lauseen et kaikilla meillä omat vastoinkäymiset. Ei yhtään tilannetajua tai myötätuntoa

Se elämäntapalusmu jolle sen sanoi todella ansaitsi sen. Vastenmielinen ”ihminen”.

Ja sinä se vain uhriudut. Ota itseäsi niskasta kiinni.

Moni pahasti traumatisoitunut on varmasti ottanut itseään niskasta kiinni paljon enemmän kuin sinä. Moni tekee uskomattomalma sisulla pahoistakin oireista huolimatta uraa ja pyrkii kaikin tavoin lunastamaan itselleen paikan yhteiskunnassa. Sinä vain olet ajattelultasi niin rajoittunut pösilö, ettet tätä kykene käsittämään.

Tuo ylläoleva on vain uhriutunut. Kun muut sitö ja muut tätä ja kyyyyyynel.

Suomessa koulutus on ilmaista. Ei ole pakko ryhyä siivoojaksi.

Ja ulosottokin on ihan oma valinta.

Vierailija
238/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Puuttuu ihmisiltä hyväsydämisyys kirjoitti:

Itsekin olen koko elämäni ollut yksin. Kotona ei isä liiemmälti kannustanut, moitti vain ja aina kaikki asiat oli väärin, äiti ei uskaltanut olla isän kanssa eri mieltä. Ala asteella koin ensimmäisen kerran syrjintää, jätettiin leikeistä pois yms. Yläasteella ja ammattikoulussa sama homma. Jos olikin kaveri niin se ei kauaa ollut mun kanssa, kunnes meni näiden kiusaajien puolelle.

Olen kiltti, alistuva, miellyttämishaluinen jne. Joku viitsi kysyä kerran täällä vauva palstalla et mikä mussa vikana kun mun seura ei kelpaa. Vastaus: ei mikään muu kuin se et olen liian kiltti ja miellyttämishaluinen ja sitä käytetty hyväksi. Jos omaan vähääkään omaa tahtoa ja sanon takaisin niin suututaan, loukannutaan ja pistetään välit poikki

Mulla ei siis ketään tukiverkostoa, olen masentunut ja alyttömän velkainen, ulosottoon menee ne mitä ansaitsen siivoojan töissä.

Ja tuo et omasta asenteesta kiinni ja ulos vaan ja tapaat ihmisiä mantra, ei toimi tosi elämässä, ihmiset katsoo et mikähän hullu toi on kun tulee juttelemaan. Monella omat porukat eikä ulkopuolisia mahdu. Turhaa yrittää kun ei kelpaa. Tässäkin palstalla huomaa et minkä takia ei kannata ystävystyä tai puhua ihmisille, monet empaattikyvyttömiä ja julmia, kuten se kansanedustaja joka sanoi tuon lauseen et kaikilla meillä omat vastoinkäymiset. Ei yhtään tilannetajua tai myötätuntoa

Se elämäntapalusmu jolle sen sanoi todella ansaitsi sen. Vastenmielinen ”ihminen”.

Ja sinä se vain uhriudut. Ota itseäsi niskasta kiinni.

Moni pahasti traumatisoitunut on varmasti ottanut itseään niskasta kiinni paljon enemmän kuin sinä. Moni tekee uskomattomalma sisulla pahoistakin oireista huolimatta uraa ja pyrkii kaikin tavoin lunastamaan itselleen paikan yhteiskunnassa. Sinä vain olet ajattelultasi niin rajoittunut pösilö, ettet tätä kykene käsittämään.

Tuo ylläoleva on vain uhriutunut. Kun muut sitö ja muut tätä ja kyyyyyynel.

Suomessa koulutus on ilmaista. Ei ole pakko ryhyä siivoojaksi.

Ja ulosottokin on ihan oma valinta.

Hän sentään tunnistaa omat ongelmansa. Sinun kaltaisesi sairaudentunnottomat persoonallisuushäiriöiset ovat paljon huolestuttavampia meidän toisten kannalta.

Vierailija
239/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.

Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.

Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.

Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.

No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.

Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.

Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.

Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.

On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?

Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?

Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen)  ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja. 

Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.

Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin. 

Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.

Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne.  Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan  lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen? 

Eihän se suoranaisesti terapiasta tulekaan. Mistähän sitten tulisi? Joillain ei välttämättä ole voimavaroja hakeakaan sitä mistään. Voiko sitä välttämättä vaatiakaan aina? Se on joskus kuin ns. löisi lyötyä. Että koko ajan pitäisi vain itse jaksaa nähdä vaivaa, vaikka siis niitä voimavaroja ei ole. Kuitenkin on vailla jotain, kun taas niillä on helpompaa, joilla on edes jotain tukiverkkoa.

Ymmärrän hyvin tuon ja on oikeasti hyvä kysymys, miten yhteiskunta voisi järjestää kansalaisilleen tarpeeksi tukea. Pitäisikö esimerkiksi tukihenkilön hankkimisen kuulua terveydenhuoltohenkilöstön velvollisuuksiin samalla tavalla kuin nykyisin kuuluu lastensuojeluilmoituksen tekeminen? Toki potilaan suostumuksella, koska eivät kaikki lähipiirittömät kuitenkaan halua mitään SPR:n vapaaehtoistyöntekijääkään seurakseen. 

Niin... Toisaalta siinä tapauksessa, jos tällaista tukihenkilöä alettaisiin järjestää, ei saa toisesta tuntua siltä, että olisi jotenkin huonompi kuin muut, jollei ole sitä tukiverkkoa, ja näissä ns. järjestetyissä jutuissa saattaa olla se riski, että se ei ole tasavertainen tilanne "autettavan" ja tukihenkilön välillä. Ja miten yksityisyys turvataan? Kun tukihenkilöt varmaan jakavat asioita keskenään, kun siihen varmaan sisältyy koulutus ja hommaa pyöritetään ns. keskitetysti? Oikein toteutettuna varmasti ihan hyvä juttu, jos "autettava" haluaa tässä mukana olla!

Toinen vaihtoehto voisi olla vertaisryhmän järjestäminen, ja tätä kautta saisi uusia ystäviä ym. Tai sitten olisi jotain muuta matalan kynnyksen toimintaa.

Jos taas on fyysisiä rajoitteita, niin sitten kai (tietysti toisen suostumuksella) palvelut kotiin. Mutta tätäkin taitaa kuitenkin jo olla!

Ehkä muunkin ympäristön parempi suopeus ja huomioonottavuus kaikenlaisia ihmisiä kohtaan voisi myös auttaa! :)

Jos olen oikein ymmärtänyt, tukihenkilöillä on vaitiolovelvollisuus. Sen sijaan vertaistukiryhmiin saa tulla kuka vaan eikä ketään ryhmäläistä koske vaitiolovelvollisuus.

Mä ajattelin edellisessä tilanteita, jossa henkilön omat voimavarat eivät riitä hakemaan tukea. Mahtaisiko pelkkä vertaistukiryhmästä kertominen saada tällaisen ihmisen lähtemään mukaan? Varmaan jotkut lähtisivätkin. Matalan kynnyksen paikkojakin on olemassa, mutta niistä ei varmaan tiedoteta tarpeeksi. Tarvittaisiin ehkä joku, joka keräisi yhteen kaikki mahdolliset oman kunnan alueella olevat palvelut seurakuntia myöten ja näistä koostettaisiin webbisivu, jonka urlin voisi tehdä tunnetuksi sekä ammattilaisille että vaikka mainoksina telkkarissa, lehdissä ja somessa.

Mutta eikös tukihenkilöillä ole oikeus puida eteen tulleita asioita jonkun ammattilaisen kanssa? Toisaalta onhan se ehkä tarpeellistakin, ja harvemmat varmaan nimiä edes mainitsevat. Samahan se on terveydenhuollossa yleensäkin? Mutta niin kuin sanottu, oikein toteutettuna varmasti hyvä juttu!

Kyllä vertaisryhmissäkin on vaitiolovelvollisuus, jos näin sovitaan, ja yleensä näin kai onkin. Ja eihän sitä ole pakko jakaa yhtään enempää asioita kuin haluaa. Tavoitehan on, että vertaisryhmässä löytäisi samoin ajattelevia ihmisiä/kaltaisiaan ym. Ja sinne lähtemiseen voisi rohkaista jotenkin, ettei meneminen uskalluksen puutteeseen ainakaan jää.

Webbisivu tms. kuulostaa kyllä hyvältä :)!

Vertaistukiryhmät eivät sovi kaikille. Huonosti toimiva ryhmä voi tuottaa enemmän ahdistusta kuin asioiden käsitteleminen ammattilaisten kanssa.

Vierailija
240/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Puuttuu ihmisiltä hyväsydämisyys kirjoitti:

Itsekin olen koko elämäni ollut yksin. Kotona ei isä liiemmälti kannustanut, moitti vain ja aina kaikki asiat oli väärin, äiti ei uskaltanut olla isän kanssa eri mieltä. Ala asteella koin ensimmäisen kerran syrjintää, jätettiin leikeistä pois yms. Yläasteella ja ammattikoulussa sama homma. Jos olikin kaveri niin se ei kauaa ollut mun kanssa, kunnes meni näiden kiusaajien puolelle.

Olen kiltti, alistuva, miellyttämishaluinen jne. Joku viitsi kysyä kerran täällä vauva palstalla et mikä mussa vikana kun mun seura ei kelpaa. Vastaus: ei mikään muu kuin se et olen liian kiltti ja miellyttämishaluinen ja sitä käytetty hyväksi. Jos omaan vähääkään omaa tahtoa ja sanon takaisin niin suututaan, loukannutaan ja pistetään välit poikki

Mulla ei siis ketään tukiverkostoa, olen masentunut ja alyttömän velkainen, ulosottoon menee ne mitä ansaitsen siivoojan töissä.

Ja tuo et omasta asenteesta kiinni ja ulos vaan ja tapaat ihmisiä mantra, ei toimi tosi elämässä, ihmiset katsoo et mikähän hullu toi on kun tulee juttelemaan. Monella omat porukat eikä ulkopuolisia mahdu. Turhaa yrittää kun ei kelpaa. Tässäkin palstalla huomaa et minkä takia ei kannata ystävystyä tai puhua ihmisille, monet empaattikyvyttömiä ja julmia, kuten se kansanedustaja joka sanoi tuon lauseen et kaikilla meillä omat vastoinkäymiset. Ei yhtään tilannetajua tai myötätuntoa

Se elämäntapalusmu jolle sen sanoi todella ansaitsi sen. Vastenmielinen ”ihminen”.

Ja sinä se vain uhriudut. Ota itseäsi niskasta kiinni.

Moni pahasti traumatisoitunut on varmasti ottanut itseään niskasta kiinni paljon enemmän kuin sinä. Moni tekee uskomattomalma sisulla pahoistakin oireista huolimatta uraa ja pyrkii kaikin tavoin lunastamaan itselleen paikan yhteiskunnassa. Sinä vain olet ajattelultasi niin rajoittunut pösilö, ettet tätä kykene käsittämään.

Tuo ylläoleva on vain uhriutunut. Kun muut sitö ja muut tätä ja kyyyyyynel.

Suomessa koulutus on ilmaista. Ei ole pakko ryhyä siivoojaksi.

Ja ulosottokin on ihan oma valinta.

Hän sentään tunnistaa omat ongelmansa. Sinun kaltaisesi sairaudentunnottomat persoonallisuushäiriöiset ovat paljon huolestuttavampia meidän toisten kannalta.

Ei tunnista vaan uhriutuu ja syyttelee. Jauhaa paskaa.

Ja minun solvaamiseni ei siinä auta yhtään. Ei häntä eikä sinua.

Jokainen on ihan itse vastuussa elämästään.