Lue keskustelun säännöt.
"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Filosofiaa
26.06.2019 |
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
"Minä kävelen, vaikka jalkoja särkee, joten sinun jalattomuutesi on vain tekosyy."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minä kävelen, vaikka jalkoja särkee, joten sinun jalattomuutesi on vain tekosyy."
”Minä kävelen vaikka toivun syövästä ja käyn töissä, sinun ininäsi jalkasärkyyn määrätyn aspiriinin kelakorvauksista on rasittavaa, kun et edes töitä tee”
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Mnulla on sukulainen joka jätti opiskelematta vaikka kaikki apu, tuki ja raha oli tarjolla. Sitten meni yksipuolisesti kättä kuluttavaan työhön, teki töitä yli sen mitä vaadittiin ja harrasti vapaa-ajat harrastusta joka rasitti samaa kättä yksipuolisesti. Syönyt aina huonosti, ei liiku, kymmeniä kiloja ylipainoinen.
Alkoi sairastella. Tarjosin kyytiä sairaalaan jne.
Nyt se käden kuluminen on yhteiskunnan ja työnantajan vika ja muu terveyden romahtaminen johtuu kuulemma lapsuudesta. Ja hirveä marina siitä matkasta sinne sairaalaan.
Työnantaja kuitenkin maksanut kaiken ja tarjoaa jopa paremman työn vaikka koulutusta vain peruskoulu.
Sitä märinää ei vaan jaksa kukaan kuunnella!
Minulla oli onnellinen lapsuus. Nyt on onnellinen avioliitto ja ihanat lapset. Työelämässä pärjään hyvin. Ei mitään valittamista.
Tiedän, että olen onnekas ja toki itsekin asioita ns. oikein tehnyt.
Ja vaikka olenkin espoolainen, tiedän että ihmisillä voi olla oikeita vakavia ongelmia perheenjäsenten, sairauksien tms. aiheuttamina. En usko, että työttömyys olisi yleisesti oma valinta. Mielenterveysongelmat ja muut sairaudet, köyhyys, yksinäisyys, yleinen huono-osaisuus. Onhan noita. Niiden kuittaaminen "kaikillahan on …" ja "...se on vaan itsestä kiinni..." on ymmärtämätöntä asioista tietämättömyyttä ja/tai empatian puutetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe olleeni koskaan erityisen onnekas mutta olen pärjännyt hyvin vaatimattomista lähtökohdista huolimatta.
Onnea ehkä se että 3/4 lapsesta on terveitä ja onnekas sattuma että löysin hyvän miehen. Loppu on ihan omasta selkärangasta.
Vaatimaton lapsuus ei välttämättä tarkoita sitä, että se olisi ollut huono. Jollain tulee paskaa niskaan heti vauvasta asti.
Olet oikeassa. Mun ei tarvinnut muuta kuin ponnistella kovasti koulussa (oppimisvaikeuksia), käydä 10v töissä ennenkuin oli varaa lähteä opiskelemaan ja olla parempi kuin muut töissä jotta pääsin eteenpäin.
Siinä mielessä helpompaa kuin esim alkoholistiperheen lapsilla joilla ei ollut esimerkkiä normaalista elämästä. Niitäkin näin lapsuudenystävissäni. Onneksi hekin selvisivät. Masennusta tms ei edes ymmärretty eikä sairastettu, sitä pidettiin vain rikkaiden hienohelmojen sairautena. Köyhällä ei ollut varaa sairastamisen ylellisyyteen.
Ehkä olemme eläneet eri Suomessa. Kyllä minun suvussani ihan normiduunarikin on päätynyt psykoosin ja itsemurhayritysten takia mielisairaalaan jo vuosikymmeniä sitten.
Ja mun setäni alkoholisoitui vaikkei edes ollut sotalapsena tai sodassa kuten 4 veljeään jotka pärjäsivät hienosti. En usko että voi syyttää olosuhteita, vanhempiaan tms siitä.
2
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe olleeni koskaan erityisen onnekas mutta olen pärjännyt hyvin vaatimattomista lähtökohdista huolimatta.
Onnea ehkä se että 3/4 lapsesta on terveitä ja onnekas sattuma että löysin hyvän miehen. Loppu on ihan omasta selkärangasta.
Aika outo kommentti joka huipentuu viimeiseen lauseeseen.
Jos et ymmärtänyt edellistä viestiäni ymmärrätkö tämän:
jokainen on oman onnensa seppä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies on hyvästä perheestä ja osan mielestä kaikki on sujunut kuin tanssi hällä. Totuus on kuitenki, että häntä on käytetty pienenä hyväksi. Saa välillä pahoja paniikkikohtauksia ja on hyvin turvaton. Ulospäin nämä eivät näy.
Vierailija kirjoitti:
Kokkarihöpinää. Jollain on hajonnut mieli jo väkivaltaisen lapsuuden takia ja toisen ongelmana on oikean kaurakermamerkin loppuminen kaupasta kesken. Ei näitä kukaan järkevä ihminen yritä rinnastaa toisiinsa.
Ongelma on enemmänkin siinä että kadehditaan toisia ja puhutaan heistä yo tyyliin Vaikka ulkopuolinen ei tiedä mitä todellisia vaikeuksia ja traumoja kenelläkin on ollut.
Tyypillisesti ihmiset märehtivät omissa ongelmissaan mutta eivät tiedä p*kaakaan mitä jonkun aurinkoisen hymyn ja ulkoapäin siistin elämän takana on. Et sinä tiedä millainen lapsuus on ollut kaurakermatyypillä ja mitä muuta hänen elämässään tapahtuu parhaillaan. Ihmisen menestys myöhemmässä elämässä ei ole sidoksissa lapsuuden huonoihin kokemuksiin, ja juurihan tästä oli tutkimus että geenit määrittävät sitä eniten. Joku nousee hel.ve.tillisistä oloista huipulle ja rikkauksiin, joku toinen joutuu linnaan.
Toki ne sielussa olevat haavat ovat jokaisella kannettavanamme mutta jokaisen pitäisi ymmärtää että murheet on jokaisella ja ulkopuolinen ei niistä tiedä. Jos tätä ei ymmärrä on ymmärrettävää miksi muukin ajattelu ja pärjääminen on rajallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ei ärsytä se että ei käsitetä että kaikilla on vaikeuksia vaan se että odotetaan aina jonkun muun tulevan ja pelastavan.
Appivanhemmat sössivät asiansa säännöllisin väliajoin ja sitten kaikki on meidän syytä kun ”me ei auteta”.
Ja he ei kyllä auta ikinä missään tai tue koskaan. Minä sairastuin vakavasti niin appi tokaisi vain että se on oma vikani ja jatkoi asioidensa paasaamista.
Ei kakilla ole ollut haasteita elämässään, esimerkkinä työkaverini eli 35v nainen josta oikein huokuu sellainen "onnen lapsi"-aura. Itse kertonut miten elämä ollut hyvää ja surutonta, lapsuus onnellinen ja turvallinen eikä vastoinkäymisiä ole ollut. Lapsuus hymyä, nuoruus meni normisti, opiskelemaan pääsi mitä halusi, hyvä mies, lapset tuli ongelmitta ja ydinperhe, vanhemmat yhä elossa ja apuna+muutakin turvaverkkoa, terveyttä jne.jne
Hän ei kyennyt ollenkaan kuulemaan eikä ottamaan vastaan toisenlaisia kokemuksia, väkivaltaa ja turvattomuutta lapsuudessa, pätkätyöelämää vuosikausia vaikka ammatti olikin, nuoren vanhemman saattohoitokokemusta ym.ym.
Toiset saavat paskaa niskaansa teelusikallisen jos sitäkään, toiset kattilallisen, ison.
Ja silti eräät katsovat oikeudeksensa arvostella, tuomita tai ihmetellä vaikkapa sitä ettei psyyke jaksakaan niin hyvin, voi olla työssäkäyvä jne mutta muuten tuntuu raskaalta tms, on ikäänkuin näkymätön sementtikuorma hartioilla 24/7, koska sellaista elämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähes kaikilla on jotain haasteita elämässä. Oleellista on, onko niitä haasteita samaan aikaan 1-3 vai 10-30. Mulla on ollut elämässäni paljonkin haasteita, mutta ei koskaan samaan aikaan kuin yksi tai kaksi. On paljon helpompaa selviytyä esimerkiksi sairauden aiheuttamista haasteista yksinhuoltajanakin, kun tukiverkostot on kunnossa ja talous turvattu eikä ole tarvinnut hakea niin lastenhoitoon kuin raha-asioihinkaan apua yhteiskunnalta. Tai kun saa diagnoosin, jonka tietää katkaisevan työuran nykyisessä työssään, voi lähteä vaihtamaan alaa miettimättä, miten itsensä ja lapsensa opiskeluaikana elättää. Tai kun saa vammaisen lapsen, onkin itse alalla, johon jo opiskeluaikana on lukenut sosiaali- ja terveydenhuollon lait ja sekä tietää että osaa hakea lisätietoa vammaispalveluista. Kun kaiken taustalla on vielä vakaa luottamus siihen, että asiat järjestyvät - tavalla tai toisella - haasteesta selviäminen on vain yksi uusi ongelma, joka pitää ratkaista.
Mulla on tuttavapiirissa ihmisiä, joilla on alusta - siis lapsuudesta - lähtien kaikki mennyt enemmän tai vähemmän pieleen. Yhtään ongelmaa ei ole saatu ratkaistua ennenkuin tulee jo seuraava haaste. Tukiverkostoja ei ole, osaamista tiedonhakuun ei ole, rahaa ei ole, itse sairastuvat ja lapset sairastuvat, puoliso lähtee läiskimään, työpaikka menee alta jne. He taistelevat Kelan ja muiden viranomaistahojen kanssa tietämättä edes, mihin ovat lain mukaan oikeutettuja ja mihin eivät ja sen vuoksi eivät osaa edes valittaa saamistaan päätöksistä, vaikka aihetta olisikin. Ymmärrän oikein hyvin, että se on kuin suo, josta ei ole ylöspääsyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on varmasti jonkinlaisia haasteita. En epäile yhtään. Mutta jos tuo lause sanotaan siksi, että mitätöidään toisen vaikeita kokemuksia, niin silloin se on sanottu väärässä paikassa.
Niin on, mutta tällaisiahän ihmiset usein ovat. Hyvin epäempaattisia kohdatessaan toisten kärsimystä.
Ja vielä enemmän epäempaattisia kohdatessaan toisten ihmisten menestystä.
Suurin osa ihmisistä kyllä osoittaa tukeaan ja lohduttaa toista vaikeuksien keskellä mutta jos tulee menestystä se onkin kokkarikermaperse v**u kyllä sen kelpaa ja sen puolisokin käy varmasti vieraissa -tyyliä. Ihan tästä aloituksesta ja useista viesteistä voi jo lukea tämän. Jos tätä ei näytetä päin naamaa niin selän takana ainakin.
Ihminen voi olla käynyt läpi vaikka millaisen kärsimyksen aikaisemmin mutta jos se ei näy päälle täytenä elämänhallinnan puutteena, menestyksestä ei aidosti juuri iloita ympärillä. Kaikkein hassuista on että mitä enemmän menestys on oman ahkeruuden seurausta sitä harvempi jaksaa myötäiloita. Vrt. lottovoitto ja työllä rikastuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti sattumalla on merkitystä ja paljon on asioita, joihin ei itse pysty millään tavalla vaikuttamaan. Mutta kaikkea elämässä ei voi laittaa pelkän sattuman piikkiin eikä sen vaikutusta kokonaisuuteen tulisi liioitella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on varmasti jonkinlaisia haasteita. En epäile yhtään. Mutta jos tuo lause sanotaan siksi, että mitätöidään toisen vaikeita kokemuksia, niin silloin se on sanottu väärässä paikassa.
Niin on, mutta tällaisiahän ihmiset usein ovat. Hyvin epäempaattisia kohdatessaan toisten kärsimystä.
Ja vielä enemmän epäempaattisia kohdatessaan toisten ihmisten menestystä.
Suurin osa ihmisistä kyllä osoittaa tukeaan ja lohduttaa toista vaikeuksien keskellä mutta jos tulee menestystä se onkin kokkarikermaperse v**u kyllä sen kelpaa ja sen puolisokin käy varmasti vieraissa -tyyliä. Ihan tästä aloituksesta ja useista viesteistä voi jo lukea tämän. Jos tätä ei näytetä päin naamaa niin selän takana ainakin.Ihminen voi olla käynyt läpi vaikka millaisen kärsimyksen aikaisemmin mutta jos se ei näy päälle täytenä elämänhallinnan puutteena, menestyksestä ei aidosti juuri iloita ympärillä. Kaikkein hassuista on että mitä enemmän menestys on oman ahkeruuden seurausta sitä harvempi jaksaa myötäiloita. Vrt. lottovoitto ja työllä rikastuminen.
Ei kukaan ole iloinnut siitäkään, etten ole vetänyt itseäni kiikkumaan vaikeuksista huolimatta.
Todella usein niillä vaikeudesta vaikeuteen seilaavilla suurin ongelma on elämänhallinta. Tehdään liikaa lapsia, otetaan turhia riskejä, ei huolehdita terveydestä, ostetaan talo tunteella.
Olen havainnut, että toisinaan heikommista olosuhteista tulevat suhtautuvat jo lähtökohtaisesti negatiivisesti niihin, joilla olosuhteet ovat olleet paremmat. Ovat näitä "kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ymmärrä todellisesta elämästä mitään". Ei ehkä täysin ymmärretä, että ihan samalla tavalla hyviin olosuhteisiin syntyminen on ollut sattumaa kuin huonompiinkin. Ei se kultalusikkakaan ole ollut ihmisen oma valinta.
Vierailija kirjoitti:
Todella usein niillä vaikeudesta vaikeuteen seilaavilla suurin ongelma on elämänhallinta. Tehdään liikaa lapsia, otetaan turhia riskejä, ei huolehdita terveydestä, ostetaan talo tunteella.
Johtuisiko siitä, että kova stressi ja traumat heikentävät toimintakykyä? On helppo viisastella sivusta miten itse toimisi täysin toisin, jos ei ole itse joutunut koskaan todella pahaan pulaan täysin yksin.
Vain tollo yrittää siirtää keskustelun yleiselle tasolle tyyliin "ei ole elämä helppoa", jos kohtaa kärsivän ihmisen. Tämä on toisen ihmisen kokemuksen sivuuttamista. Välinpitämättömyys toisia kohtaan on yksi henkisen väkivallan ilmentymä.
Missä kohtaa?