Lue keskustelun säännöt.
"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Filosofiaa
26.06.2019 |
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Mistä vastuupakoilusta puhut? Moni onneton on joutunut jo lapsesta asti kantamaan vastuuta toistenkin puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ja sen takia käyt terapiassa? Jestas.
Ei mulla ole sitä koskaan ollut ja miehenkin suku on täyspaska. Elämä on. Näillä mennään.
Luin kevyesti tämän ketjun ja tuompa oman osani mukaan:
Minä olisin voinut hyvin lausua nuo sanat: kaikillahan on jotain haasteita elämässä.
Minusta lausahdus on armollinen, se on armollinen kaikille. Ikävää, jos joku kokee sen vähättelevänä, sillä itselle se on pikemminkin sen taakan keventämistä, mitä itse kannan omasta historiastani. Minulle on aikanaan osunut paljon ikävää elämänpolulle. Olen ollut uutinen lehdissä, olen istunut oikeussalissa, olen ollut lastensuojelun asiakas, mitä vielä. Kaikki tämä ennen kuin olin edes täysi-ikäinen. Olen kasvanut ns ilman aikuisia ja hyväosaisempi suku ei tiennyt miten suhtautua, joten käytännössä käänsi selkänsä meidän hädälle.
Olen toiminut vertaistukiverkostoissa ja ikävä kyllä olen vähän nähnyt, että omalla menneisyydellä pyritään ratsastamaan. Aikansa toki pitää haavojansa hoitaa, mutta sille on aikansa ja paikkansa. Itsellä kuin kriisityö pääsi käyntiin, olin onneksi niin pahasti törmännyt päin seinää, että minun oli mietittävä että mitä minä elämältäni haluan. Elänkö vai kuolenko, koska kitua en halua. No, tässä kun istun, niin arvannette vastauksen.
Kaikesta selviää, enkä kyllä nyt tarkoita että jos kuolit syöpään, niin kuolit syöpään (mikä ihmeen naru tuo on vetää?). Niin kauan kuin henki pihisee, on aina toivoa. Mitä hyvään elämään tarvitaan, on aika loppujen lopuksi yksinkertaisia peruselementtejä. Niitä kohden siis. Ja jos on suru ja itkettää, niin itke. Mutta iloitse myös, jos on aihetta iloita. Turha noita on padota, sehän se oikeasti eniten voimia syö. Se, että tunnet, kertoo vain siitä, että olet ihminen.
Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.
Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on.
Vierailija kirjoitti:
Lähes kaikilla on jotain haasteita elämässä. Oleellista on, onko niitä haasteita samaan aikaan 1-3 vai 10-30. Mulla on ollut elämässäni paljonkin haasteita, mutta ei koskaan samaan aikaan kuin yksi tai kaksi. On paljon helpompaa selviytyä esimerkiksi sairauden aiheuttamista haasteista yksinhuoltajanakin, kun tukiverkostot on kunnossa ja talous turvattu eikä ole tarvinnut hakea niin lastenhoitoon kuin raha-asioihinkaan apua yhteiskunnalta. Tai kun saa diagnoosin, jonka tietää katkaisevan työuran nykyisessä työssään, voi lähteä vaihtamaan alaa miettimättä, miten itsensä ja lapsensa opiskeluaikana elättää. Tai kun saa vammaisen lapsen, onkin itse alalla, johon jo opiskeluaikana on lukenut sosiaali- ja terveydenhuollon lait ja sekä tietää että osaa hakea lisätietoa vammaispalveluista. Kun kaiken taustalla on vielä vakaa luottamus siihen, että asiat järjestyvät - tavalla tai toisella - haasteesta selviäminen on vain yksi uusi ongelma, joka pitää ratkaista.
Mulla on tuttavapiirissa ihmisiä, joilla on alusta - siis lapsuudesta - lähtien kaikki mennyt enemmän tai vähemmän pieleen. Yhtään ongelmaa ei ole saatu ratkaistua ennenkuin tulee jo seuraava haaste. Tukiverkostoja ei ole, osaamista tiedonhakuun ei ole, rahaa ei ole, itse sairastuvat ja lapset sairastuvat, puoliso lähtee läiskimään, työpaikka menee alta jne. He taistelevat Kelan ja muiden viranomaistahojen kanssa tietämättä edes, mihin ovat lain mukaan oikeutettuja ja mihin eivät ja sen vuoksi eivät osaa edes valittaa saamistaan päätöksistä, vaikka aihetta olisikin. Ymmärrän oikein hyvin, että se on kuin suo, josta ei ole ylöspääsyä.
Hieno kirjoitus!
Tuo luotto siihen, että asiat aina järjestyvät on varmasti ihana tunne. Itsellä sitä ei ole ja aina ärsyttää yhtä paljon se, kun joku vaan pystyy uskomaan vakaasti, että hyvin tämä ongelma saadaan ratkaistua.
Tiedän, että se on vain pään sisäinen juttu, mutta tässä näkyy juuri se vaikea lapsuus, jonka seurauksena ei ole koskaan kehittynyt se itseluottamus sille tasolle, että saisi ongelmat hoidettua tuosta vaan. Se on p**rseestä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olipa aloittajalta taas melkoinen yksinkertaistus. Koska jotkut hyväosaiset tekevät noin, ei mitään välimuotoa taaskaan ole vaan kaikki valittaminen on oikeutettua.
Ihan oikeasti joskus ei jaksa kuunnella kun hyvinvointivaltion keskituloinen ihminen känisee ja valittaa vaikka siitä, että jollain toisella on vielä enemmän tai ei ole varaa johonkin ylenpalttisuuteen. Lapsella ei ole varaa harrastaa jääkiekkoa". No, elämä on. Onko se jokin ihmisen perusoikeus? Harrastakoot jotain muuta. "Harmittaa, kun käly koreilee vaatteillaan, ei mulla vaan ole varaa 200 euron saappaisiin ja eikö se tajua että kaikilla ei ole varaa ja on pienituloisia." No voi viddu, hanki elämä. "Koin yliopistossa toiseuden tunnetta kun muiden vanhemmat olivat akateemisia (vaikka omalla perheellä oli rahaa ja kaikki meni hyvin)." Yhyy. Se anarkisti-Suvi, mikä lie sukunimi, valitti lehtijutussa miten hipstereiden lastenfestarit eivät ole kaikkien ulottuvilla, miten köyhä voi lukea lapselleen. Suvi, helposti, kirjoja saa ilmaisesti netistä ja kirjastot on keksitty. Siitä vaan lukemaan. Ai niin paitsi tähän keksitään syynä että köyhyys lamaannuttaa eikä voi enää lukea. Lempituotteeni oli viikonloppuna lopussa kaupasta, myönnän että valitin.
En pidä ylipositiivisista ihmisistä. Valittaminenhan on (myös itselleni) eräänlaista kansanhuvia ja mukavaa ajanvietettä ja suomalaista small talkia, mutta jos näistäkin em. asioista yritetään vääntää kansallisia ongelmia ollaan hakoteillä.
Valitetaan oikeista asioista julkisesti ja puolustetaan vaikka peruskoulua ja terveydenhuollon resursseja.
Vierailija kirjoitti:
Tietysti sattumalla on merkitystä ja paljon on asioita, joihin ei itse pysty millään tavalla vaikuttamaan. Mutta kaikkea elämässä ei voi laittaa pelkän sattuman piikkiin eikä sen vaikutusta kokonaisuuteen tulisi liioitella.
Kyllä sattumalla on hyvinkin suuri merkitys elämässä, niin hyvässä kuin pahassa. Omassa elämässä pystyy tietysti tekemään valintoja, mitä alaa lähtee opiskelemaan, millaiseen työhön tähtää ja kuinka paljon tekee saavuttaakseen tavoitteensa. Päivittäin tapahtuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa millään tavalla ja jokainen tapahtuma vie kohti erilaista tulevaisuutta. Teet tai jätät tekemättä jotain vaikuttaa aina seuraaviin tapahtumiin
Olen hengissä koska sattuma puuttui peliin enkä mennyt auton kyytiin joka joutui onnettomuuteen ja kaikki kuolivat. Mutta koko onnettomuutta tuskin olisi tapahtunut jos olisinkin lähtenyt mukaan ja lähtö siirtynyt muutamalla minuutilla. Niin tai näin tämä sattuma käänsi suunnan niin minun kuin monen muunkin elämässä täysin eri raiteille. Nykyisen työpaikkanikin sain sattumalta. Satuin vain olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tapasin oikean ihmisen. Miehenikin tapasin sattumalta, siinäkin puhelu ystävältä ja viime hetken mielen muutos johti meidän kohtaamiseen, sattumaa sekin. Jos ystäväni ei olisi soittanut, tuskin olisimme koskaan tavanneet. Elämä on sattumusten sarja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on varmasti jonkinlaisia haasteita. En epäile yhtään. Mutta jos tuo lause sanotaan siksi, että mitätöidään toisen vaikeita kokemuksia, niin silloin se on sanottu väärässä paikassa.
Niin on, mutta tällaisiahän ihmiset usein ovat. Hyvin epäempaattisia kohdatessaan toisten kärsimystä.
Itsekin lapsena odotin turhaan, kuinka joku näkisi pahan oloni ja halaisi ja silittäisi ja lohduttaisi. Mutta ei, mene sinne, tee sitä, tee tätä, ei minkäänlaista empatiaa.
Se tuhoaa sisintä aika tehokkaasti.
Otan osaa. Elämäsi on ollut raskasta. Olisit ansainnut parempaa kohtelua läheisiltäsi.
Kiitos paljon <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
En ole kommentoimasi, mutta omat niskavillani nousivat juuri pystyyn. "Kukaan ei valitse kateutta". No kukaanhan ei valitse juuri kullekin tyypillisiä ikäviä luonteenpiirteitä, mutta eipä ilkeämielisestä, myrkyllisestä ja kenellkään mitään antamattomasta kateudesta voi oikein toisiakaan syyttää tai sitä kuuluisaa yhteiskuntaa. Voi myös tunnustaa omat huonot puolensa ja pyrkiä miettimään onko oma käytös tai tunne aiheellinen ja viekö se mitenkään eteenpäpin. Voi ottaa vastuun omasta käyttäytymisestään ja niin edespäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen on karsea olento.
Itse olen ollut huonompiosaisten puolella lukuisia kertoja. MUTTA, koska ihminen haluaa aina olla siinä ryhmässä jota vetää joku suosittu narsisti, niin heti kun ovat saaneet auttajasta ponnahduslaudan, he unohtavat sinut.
Sellaisia ihmiset ovat. Siksi en auta enää muita kuin perhettäni. Kun pääsen takaisin jaloilleni hymyilen kaikille, mutta en anna mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Olen yrittänyt opetella ajattelemaan positiivisemmin, mutta on todella rasittavaa, kun ympärillä ihmisillä on kavereita ja ystäviä ja rakkaita, jotka välittävät heistä ja sitten kun itse yrittää lähestyä ihmisiä, niin saa vain kieltävän vastauksen. Ja kun omat voimavarat eivät ole loputtomat niin kuin monella sosiaalisella ihmisellä, jotka vähät välittävät epäonnistumisesta ja jatkavat eteenpäin.
Näin jälkikäteen katsottuna olisin tarvinnut edes yhden vilpittömän ja aidon välittävän ihmisen elämääni, jotta uskoni ihmisiin olisi pysynyt hyvänä. Olen vähän niin kuin kolhiintunut hernekeittopurkki: Ihan samanlainen ihminen siinä missä muutkin, mutta ajatteluni on ollut emotionaalisesta yksinäisyydestä johtuen varmastikin liian vaikealukuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietysti sattumalla on merkitystä ja paljon on asioita, joihin ei itse pysty millään tavalla vaikuttamaan. Mutta kaikkea elämässä ei voi laittaa pelkän sattuman piikkiin eikä sen vaikutusta kokonaisuuteen tulisi liioitella.
Kyllä sattumalla on hyvinkin suuri merkitys elämässä, niin hyvässä kuin pahassa. Omassa elämässä pystyy tietysti tekemään valintoja, mitä alaa lähtee opiskelemaan, millaiseen työhön tähtää ja kuinka paljon tekee saavuttaakseen tavoitteensa. Päivittäin tapahtuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa millään tavalla ja jokainen tapahtuma vie kohti erilaista tulevaisuutta. Teet tai jätät tekemättä jotain vaikuttaa aina seuraaviin tapahtumiin
Olen hengissä koska sattuma puuttui peliin enkä mennyt auton kyytiin joka joutui onnettomuuteen ja kaikki kuolivat. Mutta koko onnettomuutta tuskin olisi tapahtunut jos olisinkin lähtenyt mukaan ja lähtö siirtynyt muutamalla minuutilla. Niin tai näin tämä sattuma käänsi suunnan niin minun kuin monen muunkin elämässä täysin eri raiteille. Nykyisen työpaikkanikin sain sattumalta. Satuin vain olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tapasin oikean ihmisen. Miehenikin tapasin sattumalta, siinäkin puhelu ystävältä ja viime hetken mielen muutos johti meidän kohtaamiseen, sattumaa sekin. Jos ystäväni ei olisi soittanut, tuskin olisimme koskaan tavanneet. Elämä on sattumusten sarja.
Kaikki on sattumaa. Maailmankaikkeuden alusta alkaen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähes kaikilla on jotain haasteita elämässä. Oleellista on, onko niitä haasteita samaan aikaan 1-3 vai 10-30. Mulla on ollut elämässäni paljonkin haasteita, mutta ei koskaan samaan aikaan kuin yksi tai kaksi. On paljon helpompaa selviytyä esimerkiksi sairauden aiheuttamista haasteista yksinhuoltajanakin, kun tukiverkostot on kunnossa ja talous turvattu eikä ole tarvinnut hakea niin lastenhoitoon kuin raha-asioihinkaan apua yhteiskunnalta. Tai kun saa diagnoosin, jonka tietää katkaisevan työuran nykyisessä työssään, voi lähteä vaihtamaan alaa miettimättä, miten itsensä ja lapsensa opiskeluaikana elättää. Tai kun saa vammaisen lapsen, onkin itse alalla, johon jo opiskeluaikana on lukenut sosiaali- ja terveydenhuollon lait ja sekä tietää että osaa hakea lisätietoa vammaispalveluista. Kun kaiken taustalla on vielä vakaa luottamus siihen, että asiat järjestyvät - tavalla tai toisella - haasteesta selviäminen on vain yksi uusi ongelma, joka pitää ratkaista.
Mulla on tuttavapiirissa ihmisiä, joilla on alusta - siis lapsuudesta - lähtien kaikki mennyt enemmän tai vähemmän pieleen. Yhtään ongelmaa ei ole saatu ratkaistua ennenkuin tulee jo seuraava haaste. Tukiverkostoja ei ole, osaamista tiedonhakuun ei ole, rahaa ei ole, itse sairastuvat ja lapset sairastuvat, puoliso lähtee läiskimään, työpaikka menee alta jne. He taistelevat Kelan ja muiden viranomaistahojen kanssa tietämättä edes, mihin ovat lain mukaan oikeutettuja ja mihin eivät ja sen vuoksi eivät osaa edes valittaa saamistaan päätöksistä, vaikka aihetta olisikin. Ymmärrän oikein hyvin, että se on kuin suo, josta ei ole ylöspääsyä.
Hieno kirjoitus!
Tuo luotto siihen, että asiat aina järjestyvät on varmasti ihana tunne. Itsellä sitä ei ole ja aina ärsyttää yhtä paljon se, kun joku vaan pystyy uskomaan vakaasti, että hyvin tämä ongelma saadaan ratkaistua.
Tiedän, että se on vain pään sisäinen juttu, mutta tässä näkyy juuri se vaikea lapsuus, jonka seurauksena ei ole koskaan kehittynyt se itseluottamus sille tasolle, että saisi ongelmat hoidettua tuosta vaan. Se on p**rseestä!
Kiitos :) Hyvin usein ongelma ei ole se, mitä tapahtui vaan se, miten tapahtuneesta selviää. Ei ole olemassa keinoa, jolla kuolleen läheisen voisi herättää henkiin, mutta on olemassa keinoja, joilla menetyksestään voi selvitä. Opiskeluaikoina tuli käytyä läpi surutyön vaiheet ja vaikka niiden opiskelun hyödyntäminen olikin tarkoitus suunnata työelämään, on ne auttaneet myös omissa suruissanikin. Olen ymmärtänyt, miksi olenkin tuntenut surun sijasta vihaa jne ja olen osannut antaa itselleni aikaa sekä olla itselleni armollinen. Olen myös ymmärtänyt, miksi selvittyäni täpärästi hengissä vakavasta onnettomuudesta alun euforisen elämänhalun jälkeen tulikin synkkä ja ahdistava itsetuhoisuusvaihe. Tiesin sen olevan ihan normaalia ja että mun pitää vain käydä trauma kaikessa kauheudessaan läpi (tähän tarvitsin ammattiapua) voidakseni jatkaa normaalia elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietysti sattumalla on merkitystä ja paljon on asioita, joihin ei itse pysty millään tavalla vaikuttamaan. Mutta kaikkea elämässä ei voi laittaa pelkän sattuman piikkiin eikä sen vaikutusta kokonaisuuteen tulisi liioitella.
Kyllä sattumalla on hyvinkin suuri merkitys elämässä, niin hyvässä kuin pahassa. Omassa elämässä pystyy tietysti tekemään valintoja, mitä alaa lähtee opiskelemaan, millaiseen työhön tähtää ja kuinka paljon tekee saavuttaakseen tavoitteensa. Päivittäin tapahtuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa millään tavalla ja jokainen tapahtuma vie kohti erilaista tulevaisuutta. Teet tai jätät tekemättä jotain vaikuttaa aina seuraaviin tapahtumiin
Olen hengissä koska sattuma puuttui peliin enkä mennyt auton kyytiin joka joutui onnettomuuteen ja kaikki kuolivat. Mutta koko onnettomuutta tuskin olisi tapahtunut jos olisinkin lähtenyt mukaan ja lähtö siirtynyt muutamalla minuutilla. Niin tai näin tämä sattuma käänsi suunnan niin minun kuin monen muunkin elämässä täysin eri raiteille. Nykyisen työpaikkanikin sain sattumalta. Satuin vain olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tapasin oikean ihmisen. Miehenikin tapasin sattumalta, siinäkin puhelu ystävältä ja viime hetken mielen muutos johti meidän kohtaamiseen, sattumaa sekin. Jos ystäväni ei olisi soittanut, tuskin olisimme koskaan tavanneet. Elämä on sattumusten sarja.
Ymmärrän mitä tarkoitat. Ajattelin asiaa kuitenkin vähän eri näkökulmasta, ihmisen oman toiminnan kautta. Oliko esimerkiksi se, ettet hypännyt autoon, täysin sattumasta kiinni? Todennäköisesti autosta pois jättäytyminen oli sinulle siinä hetkessä tietoinen valinta. Myöskin se, että olit mennyt sinne tiettyyn paikkaan jossa tapasit oikean ihmisen työtäsi ajatellen, oli ollut tietoinen valinta - samoin kuin oletettavasti sekin, että päätit ottaa työn vastaan. Hain tässä nyt sitä, että ihminen on kuitenkin (tavallisesti) aktiivinen toimija, joka pyrkii tietoisesti ohjaamaan toimintaansa itselleen mielekkääseen suuntaan. Omaa toimintaa ei voi perustella pelkällä sattumalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Olen yrittänyt opetella ajattelemaan positiivisemmin, mutta on todella rasittavaa, kun ympärillä ihmisillä on kavereita ja ystäviä ja rakkaita, jotka välittävät heistä ja sitten kun itse yrittää lähestyä ihmisiä, niin saa vain kieltävän vastauksen. Ja kun omat voimavarat eivät ole loputtomat niin kuin monella sosiaalisella ihmisellä, jotka vähät välittävät epäonnistumisesta ja jatkavat eteenpäin.
Näin jälkikäteen katsottuna olisin tarvinnut edes yhden vilpittömän ja aidon välittävän ihmisen elämääni, jotta uskoni ihmisiin olisi pysynyt hyvänä. Olen vähän niin kuin kolhiintunut hernekeittopurkki: Ihan samanlainen ihminen siinä missä muutkin, mutta ajatteluni on ollut emotionaalisesta yksinäisyydestä johtuen varmastikin liian vaikealukuista.
Lähestyit vääriä ihmisiä. Niitä, joilla on jo kavereita, ystäviä ja rakkaita. Sn olisi pitänyt lähestyä niitä, joilla ei ole edes kolhiintunutta hernekeittopurkkia.
"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.
Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."
Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.
Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.
Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.
Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietysti sattumalla on merkitystä ja paljon on asioita, joihin ei itse pysty millään tavalla vaikuttamaan. Mutta kaikkea elämässä ei voi laittaa pelkän sattuman piikkiin eikä sen vaikutusta kokonaisuuteen tulisi liioitella.
Kyllä sattumalla on hyvinkin suuri merkitys elämässä, niin hyvässä kuin pahassa. Omassa elämässä pystyy tietysti tekemään valintoja, mitä alaa lähtee opiskelemaan, millaiseen työhön tähtää ja kuinka paljon tekee saavuttaakseen tavoitteensa. Päivittäin tapahtuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa millään tavalla ja jokainen tapahtuma vie kohti erilaista tulevaisuutta. Teet tai jätät tekemättä jotain vaikuttaa aina seuraaviin tapahtumiin
Olen hengissä koska sattuma puuttui peliin enkä mennyt auton kyytiin joka joutui onnettomuuteen ja kaikki kuolivat. Mutta koko onnettomuutta tuskin olisi tapahtunut jos olisinkin lähtenyt mukaan ja lähtö siirtynyt muutamalla minuutilla. Niin tai näin tämä sattuma käänsi suunnan niin minun kuin monen muunkin elämässä täysin eri raiteille. Nykyisen työpaikkanikin sain sattumalta. Satuin vain olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tapasin oikean ihmisen. Miehenikin tapasin sattumalta, siinäkin puhelu ystävältä ja viime hetken mielen muutos johti meidän kohtaamiseen, sattumaa sekin. Jos ystäväni ei olisi soittanut, tuskin olisimme koskaan tavanneet. Elämä on sattumusten sarja.Ymmärrän mitä tarkoitat. Ajattelin asiaa kuitenkin vähän eri näkökulmasta, ihmisen oman toiminnan kautta. Oliko esimerkiksi se, ettet hypännyt autoon, täysin sattumasta kiinni? Todennäköisesti autosta pois jättäytyminen oli sinulle siinä hetkessä tietoinen valinta. Myöskin se, että olit mennyt sinne tiettyyn paikkaan jossa tapasit oikean ihmisen työtäsi ajatellen, oli ollut tietoinen valinta - samoin kuin oletettavasti sekin, että päätit ottaa työn vastaan. Hain tässä nyt sitä, että ihminen on kuitenkin (tavallisesti) aktiivinen toimija, joka pyrkii tietoisesti ohjaamaan toimintaansa itselleen mielekkääseen suuntaan. Omaa toimintaa ei voi perustella pelkällä sattumalla.
Joo, toki valinnat ovat jollain tasolla tietoisia. Itse valitsin pyöräilyn kauppaan ja jouduin tapaturmaan joka pilasi elämäni. Jospa olisikin mennyt autolla. Parin kilometrin kulkeminen autolla tuntuu taas typerältä ja epäekologiselta. Ja toisaalta hoidin kuntoani pyöräilemällä pitkätkin matkat, olisinko ollut niin hyvässä kunnossa että olisin selvinnyt lukuisista leikkauksista jos olisin autoillut joka paikkaan. Jossittelua kaikki ja aika hyödytöntä ajantuhlausta. Toki olen sitä tehnyt paljonkin varsinkin silloin alkuaikoina kun toivuin pahimmasta.
Vierailija kirjoitti:
"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.
Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."
Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.
Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.
Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.
Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.
Entä jos on tehnyt kaiken hyvin ja oikein vaikeasta taustasta huolimatta, mutta pää ei silti pysy kasassa? Pitääkö silloin vain huonona ihmisenä tehdä itsestään loppu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.
Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.
Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.
Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.
No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.
Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.
Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.
On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?
Ja sen takia käyt terapiassa? Jestas.
Ei mulla ole sitä koskaan ollut ja miehenkin suku on täyspaska. Elämä on. Näillä mennään.
Käyn terapiassa traumojeni takia ja sen takia, että tuen puute on syventänyt traumatisoitumisen vaikutuksia entisestään.
Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.