"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"

Sitten on nämä, jotka sanovat vaikeitakin asioita kohdanneille, että se on omasta asenteesta kiinni, miltä elämä tuntuu tai millaista se on. Mulla on yksi tällainen hippikaveri joka jaksaa aina jankata positiivisista viboista ja oman asenteen tärkeydestä. Siitä, että kyllä raikas ulkoilma ja kivat asiat parantavat sut pahastakin masennuksesta. Vaan eipä se aina mene ihan niin, ihan itse todettu - kaikkea kokeiltu vaan kun elämä oikeasti heittää eteen todella raskaita asioita ja potkii jatkuvasti päähän, ei siinä paljoa enää oma asenne paina. Tietysti silläkin on merkitystä, mutta ei se toimi kuin tiettyyn pisteeseen asti.

Vierailija kirjoitti:

Sitten on nämä, jotka sanovat vaikeitakin asioita kohdanneille, että se on omasta asenteesta kiinni, miltä elämä tuntuu tai millaista se on. Mulla on yksi tällainen hippikaveri joka jaksaa aina jankata positiivisista viboista ja oman asenteen tärkeydestä. Siitä, että kyllä raikas ulkoilma ja kivat asiat parantavat sut pahastakin masennuksesta. Vaan eipä se aina mene ihan niin, ihan itse todettu - kaikkea kokeiltu vaan kun elämä oikeasti heittää eteen todella raskaita asioita ja potkii jatkuvasti päähän, ei siinä paljoa enää oma asenne paina. Tietysti silläkin on merkitystä, mutta ei se toimi kuin tiettyyn pisteeseen asti.

Aamen! Näin se on. Se on vain paljon helpompaa heittää jotain diidabaa toisille kuin olla oikeasti ihminen ihmiselle ja seistä toisen tukena vaikealla hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Mä en koe olleeni koskaan erityisen onnekas mutta olen pärjännyt hyvin vaatimattomista lähtökohdista huolimatta.

Onnea ehkä se että 3/4 lapsesta on terveitä ja onnekas sattuma että löysin hyvän miehen. Loppu on ihan omasta selkärangasta.

Tämäkin on onnekkuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.

Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.

Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.

Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.

No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.

Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.

Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.

Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.

On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?

Ja sen takia käyt terapiassa? Jestas.

Ei mulla ole sitä koskaan ollut ja miehenkin suku on täyspaska. Elämä on. Näillä mennään.

Käyn terapiassa traumojeni takia ja sen takia, että tuen puute on syventänyt traumatisoitumisen vaikutuksia entisestään.

Sori nyt vain ne joita ottaa hattuun se, ettei kaikilla mieli ole teflonia. Kiitos silti, että veronmaksajina olette kustantamassa terapiaani hatutuksesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.

Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.

Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.

Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.

No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.

Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.

Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.

Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.

On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?

Ja sen takia käyt terapiassa? Jestas.

Ei mulla ole sitä koskaan ollut ja miehenkin suku on täyspaska. Elämä on. Näillä mennään.

Käyn terapiassa traumojeni takia ja sen takia, että tuen puute on syventänyt traumatisoitumisen vaikutuksia entisestään.

Sori nyt vain ne joita ottaa hattuun se, ettei kaikilla mieli ole teflonia. Kiitos silti, että veronmaksajina olette kustantamassa terapiaani hatutuksesta huolimatta.

Ja se terapia todella kannattaa, jos on valmis tekemään töitä oman hyvinvoinnin eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.

Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."

Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.

Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.

Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.

Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.   

Entä jos on tehnyt kaiken hyvin ja oikein vaikeasta taustasta huolimatta, mutta pää ei silti pysy kasassa? Pitääkö silloin vain huonona ihmisenä tehdä itsestään loppu?

68 tässä moi.

Mitä on oikein tekeminen? Minusta se olisi ehkä hyvä purkaa ensimmäiseksi auki. Mitä tavoittelet? 

Tämä tuskin on vastaus mitä halusit, mutta se on täysin sinun oma asiasi, että mitä päätöksiä elämällesi teet. 

Sinänsä ehkä saatoin antaa kovin ruusuisen kuvan alkuperäisessä viestissäni. Onhan toki minulla omat kompastuskohtani edelleen. Mutta kellä ei olisi? Katso ympärille ja huomaa, että jokaisella on omat haasteensa. Ihmiset menevät aikalailla laput silmillä ja sitä tiukemmin, mitä enemmän jokin ongelma on akuutti. Muuta ei ympäriltä nähdä, oma mörkö on se isoin, tottakai, kun se on itseä lähinnä. Anna armoa itsellesi. Olet vain ihminen. Jos elämä on sinua tölvinyt ja sinua sattuu, niin se vain kertoo että olet tunteva ihminen, eli ihan tavallinen, ihan normaali. Ei sitä tarvitse kenellekään todistella, kaikista vähiten itselleen. 

Mieti kuitenkin kuolemaa. Kuolema on ns nollataso. Ei ole enää mitään. Jos eläisit ja vielä kerran katsoisit yhden auringonlaskun, sehän on sen nollan päälle vähäsen. Mitä jos katsoisit vielä toisenkin? Mitä jos vielä heräisit yhteen aamuun? Mitä jos nauttisit kupin kahvia? Mitä jos kuuntelisit tuulen huminaa puiden latvustoissa. Kaikki, se kaikki on sen viivan päälle. Kaikki on ilmaista. Tunne, hengitä, ole. Mitään muuta meillä elämässä ei ole kuin se yksi elämä, ja vain oma itsensä. Jokaisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.

Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."

Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.

Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.

Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.

Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.   

Entä jos on tehnyt kaiken hyvin ja oikein vaikeasta taustasta huolimatta, mutta pää ei silti pysy kasassa? Pitääkö silloin vain huonona ihmisenä tehdä itsestään loppu?

68 tässä moi.

Mitä on oikein tekeminen? Minusta se olisi ehkä hyvä purkaa ensimmäiseksi auki. Mitä tavoittelet? 

Tämä tuskin on vastaus mitä halusit, mutta se on täysin sinun oma asiasi, että mitä päätöksiä elämällesi teet. 

Sinänsä ehkä saatoin antaa kovin ruusuisen kuvan alkuperäisessä viestissäni. Onhan toki minulla omat kompastuskohtani edelleen. Mutta kellä ei olisi? Katso ympärille ja huomaa, että jokaisella on omat haasteensa. Ihmiset menevät aikalailla laput silmillä ja sitä tiukemmin, mitä enemmän jokin ongelma on akuutti. Muuta ei ympäriltä nähdä, oma mörkö on se isoin, tottakai, kun se on itseä lähinnä. Anna armoa itsellesi. Olet vain ihminen. Jos elämä on sinua tölvinyt ja sinua sattuu, niin se vain kertoo että olet tunteva ihminen, eli ihan tavallinen, ihan normaali. Ei sitä tarvitse kenellekään todistella, kaikista vähiten itselleen. 

Mieti kuitenkin kuolemaa. Kuolema on ns nollataso. Ei ole enää mitään. Jos eläisit ja vielä kerran katsoisit yhden auringonlaskun, sehän on sen nollan päälle vähäsen. Mitä jos katsoisit vielä toisenkin? Mitä jos vielä heräisit yhteen aamuun? Mitä jos nauttisit kupin kahvia? Mitä jos kuuntelisit tuulen huminaa puiden latvustoissa. Kaikki, se kaikki on sen viivan päälle. Kaikki on ilmaista. Tunne, hengitä, ole. Mitään muuta meillä elämässä ei ole kuin se yksi elämä, ja vain oma itsensä. Jokaisella.

Oli hetki, jolloin elämäni pysähtyi täysin eikä se hetki ole koskaan päättynyt, vaikka elämä ympärilläni jatkuu ja osittain minun elämänikin jatkuu. Osa minusta kuitenkin kuoli sinä hetkenä. Tätä on elämä vaikean trauman kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.

Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."

Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.

Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.

Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.

Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.   

Entä jos on tehnyt kaiken hyvin ja oikein vaikeasta taustasta huolimatta, mutta pää ei silti pysy kasassa? Pitääkö silloin vain huonona ihmisenä tehdä itsestään loppu?

68 tässä moi.

Mitä on oikein tekeminen? Minusta se olisi ehkä hyvä purkaa ensimmäiseksi auki. Mitä tavoittelet? 

Tämä tuskin on vastaus mitä halusit, mutta se on täysin sinun oma asiasi, että mitä päätöksiä elämällesi teet. 

Sinänsä ehkä saatoin antaa kovin ruusuisen kuvan alkuperäisessä viestissäni. Onhan toki minulla omat kompastuskohtani edelleen. Mutta kellä ei olisi? Katso ympärille ja huomaa, että jokaisella on omat haasteensa. Ihmiset menevät aikalailla laput silmillä ja sitä tiukemmin, mitä enemmän jokin ongelma on akuutti. Muuta ei ympäriltä nähdä, oma mörkö on se isoin, tottakai, kun se on itseä lähinnä. Anna armoa itsellesi. Olet vain ihminen. Jos elämä on sinua tölvinyt ja sinua sattuu, niin se vain kertoo että olet tunteva ihminen, eli ihan tavallinen, ihan normaali. Ei sitä tarvitse kenellekään todistella, kaikista vähiten itselleen. 

Mieti kuitenkin kuolemaa. Kuolema on ns nollataso. Ei ole enää mitään. Jos eläisit ja vielä kerran katsoisit yhden auringonlaskun, sehän on sen nollan päälle vähäsen. Mitä jos katsoisit vielä toisenkin? Mitä jos vielä heräisit yhteen aamuun? Mitä jos nauttisit kupin kahvia? Mitä jos kuuntelisit tuulen huminaa puiden latvustoissa. Kaikki, se kaikki on sen viivan päälle. Kaikki on ilmaista. Tunne, hengitä, ole. Mitään muuta meillä elämässä ei ole kuin se yksi elämä, ja vain oma itsensä. Jokaisella.

Oli hetki, jolloin elämäni pysähtyi täysin eikä se hetki ole koskaan päättynyt, vaikka elämä ympärilläni jatkuu ja osittain minun elämänikin jatkuu. Osa minusta kuitenkin kuoli sinä hetkenä. Tätä on elämä vaikean trauman kanssa.

Niin on kuule mullakin. Kilpaillaanko?

Vai oiskohan kypsempää jatkaa omaa elämää, eteenpäin. Kaikkea ei voi saada, mutta siitäkin vähästä voi nauttia.

-68

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.

Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."

Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.

Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.

Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.

Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.   

Entä jos on tehnyt kaiken hyvin ja oikein vaikeasta taustasta huolimatta, mutta pää ei silti pysy kasassa? Pitääkö silloin vain huonona ihmisenä tehdä itsestään loppu?

68 tässä moi.

Mitä on oikein tekeminen? Minusta se olisi ehkä hyvä purkaa ensimmäiseksi auki. Mitä tavoittelet? 

Tämä tuskin on vastaus mitä halusit, mutta se on täysin sinun oma asiasi, että mitä päätöksiä elämällesi teet. 

Sinänsä ehkä saatoin antaa kovin ruusuisen kuvan alkuperäisessä viestissäni. Onhan toki minulla omat kompastuskohtani edelleen. Mutta kellä ei olisi? Katso ympärille ja huomaa, että jokaisella on omat haasteensa. Ihmiset menevät aikalailla laput silmillä ja sitä tiukemmin, mitä enemmän jokin ongelma on akuutti. Muuta ei ympäriltä nähdä, oma mörkö on se isoin, tottakai, kun se on itseä lähinnä. Anna armoa itsellesi. Olet vain ihminen. Jos elämä on sinua tölvinyt ja sinua sattuu, niin se vain kertoo että olet tunteva ihminen, eli ihan tavallinen, ihan normaali. Ei sitä tarvitse kenellekään todistella, kaikista vähiten itselleen. 

Mieti kuitenkin kuolemaa. Kuolema on ns nollataso. Ei ole enää mitään. Jos eläisit ja vielä kerran katsoisit yhden auringonlaskun, sehän on sen nollan päälle vähäsen. Mitä jos katsoisit vielä toisenkin? Mitä jos vielä heräisit yhteen aamuun? Mitä jos nauttisit kupin kahvia? Mitä jos kuuntelisit tuulen huminaa puiden latvustoissa. Kaikki, se kaikki on sen viivan päälle. Kaikki on ilmaista. Tunne, hengitä, ole. Mitään muuta meillä elämässä ei ole kuin se yksi elämä, ja vain oma itsensä. Jokaisella.

Oli hetki, jolloin elämäni pysähtyi täysin eikä se hetki ole koskaan päättynyt, vaikka elämä ympärilläni jatkuu ja osittain minun elämänikin jatkuu. Osa minusta kuitenkin kuoli sinä hetkenä. Tätä on elämä vaikean trauman kanssa.

Niin on kuule mullakin. Kilpaillaanko?

Vai oiskohan kypsempää jatkaa omaa elämää, eteenpäin. Kaikkea ei voi saada, mutta siitäkin vähästä voi nauttia.

-68

Olen jatkanut sen mitä olen pystynyt. Tätä enempään ei oma mieleni ole kyennyt. En ole tullut kokemukseni kanssa kuulluksi enkä nähdyksi, jolloin sen kipu ei ole vuosien saatossa helpottanut.

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut, että toisinaan heikommista olosuhteista tulevat suhtautuvat jo lähtökohtaisesti negatiivisesti niihin, joilla olosuhteet ovat olleet paremmat. Ovat näitä "kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ymmärrä todellisesta elämästä mitään". Ei ehkä täysin ymmärretä, että ihan samalla tavalla hyviin olosuhteisiin syntyminen on ollut sattumaa kuin huonompiinkin. Ei se kultalusikkakaan ole ollut ihmisen oma valinta.

Oisko sekin ettei niiden kanssa pysty keskustelemaan omista asioista, kun yhteistä pohjaa ei ole?

Vierailija kirjoitti:

Mä en koe olleeni koskaan erityisen onnekas mutta olen pärjännyt hyvin vaatimattomista lähtökohdista huolimatta.

Onnea ehkä se että 3/4 lapsesta on terveitä ja onnekas sattuma että löysin hyvän miehen. Loppu on ihan omasta selkärangasta.

Kun se olisikin omasta selkärangasta kiinni!

Tuollaisia lauseita viljelee ihminen joka ei ole kohdannut elåmää järisyttåviä vastoinkäymisiä, ne kun auttavat tajuamaan sen kuinka epäoikeudenmukaista ja arvaamatonta elämä on ja kuinka vähän tai ollenkaan ihminen voi itse vaikuttaa kohdalleen osuviin vastoinkäymisiin ja katastrofeihin tai edes niistä selviämiseen.

Kaikilla on vastoinkäymisiå elämässään mutta ne voivat olla toisella ihan eri koko luokan ongelmia kuin toisella eikä niihin läheskään aina pysty itse vaikuttamaan eli toiset ovat ilman omaa osuutta ja ansiota (varmaankin ilman sitä selkärankaa!!!) onnekkaampia elämässå kuin toiset.

Tyhmä on se joka väittää tai luulee muuta. Ikä.ja aika opettaa osaa, osa säilyy tyhmänå ja typeränä koko elämänsä. Karta näitä ihmisiä. Elåmä on kovaa ilman tyhmien ihmisten seuraakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut, että toisinaan heikommista olosuhteista tulevat suhtautuvat jo lähtökohtaisesti negatiivisesti niihin, joilla olosuhteet ovat olleet paremmat. Ovat näitä "kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ymmärrä todellisesta elämästä mitään". Ei ehkä täysin ymmärretä, että ihan samalla tavalla hyviin olosuhteisiin syntyminen on ollut sattumaa kuin huonompiinkin. Ei se kultalusikkakaan ole ollut ihmisen oma valinta.

Oisko sekin ettei niiden kanssa pysty keskustelemaan omista asioista, kun yhteistä pohjaa ei ole?

Tästä taitaa olla kyse. Ihmiset kykenevät usein parhaiten samaistumaan sellaisiin ihmisiin, joiden elämä on samankaltaista kuin itselläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en koe olleeni koskaan erityisen onnekas mutta olen pärjännyt hyvin vaatimattomista lähtökohdista huolimatta.

Onnea ehkä se että 3/4 lapsesta on terveitä ja onnekas sattuma että löysin hyvän miehen. Loppu on ihan omasta selkärangasta.

Kun se olisikin omasta selkärangasta kiinni!

Tuollaisia lauseita viljelee ihminen joka ei ole kohdannut elåmää järisyttåviä vastoinkäymisiä, ne kun auttavat tajuamaan sen kuinka epäoikeudenmukaista ja arvaamatonta elämä on ja kuinka vähän tai ollenkaan ihminen voi itse vaikuttaa kohdalleen osuviin vastoinkäymisiin ja katastrofeihin tai edes niistä selviämiseen.

Kaikilla on vastoinkäymisiå elämässään mutta ne voivat olla toisella ihan eri koko luokan ongelmia kuin toisella eikä niihin läheskään aina pysty itse vaikuttamaan eli toiset ovat ilman omaa osuutta ja ansiota (varmaankin ilman sitä selkärankaa!!!) onnekkaampia elämässå kuin toiset.

Tyhmä on se joka väittää tai luulee muuta. Ikä.ja aika opettaa osaa, osa säilyy tyhmänå ja typeränä koko elämänsä. Karta näitä ihmisiä. Elåmä on kovaa ilman tyhmien ihmisten seuraakin.

Viisaita sanoja. Typerykset kannattaa suosiolla jättää omaan rauhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut, että toisinaan heikommista olosuhteista tulevat suhtautuvat jo lähtökohtaisesti negatiivisesti niihin, joilla olosuhteet ovat olleet paremmat. Ovat näitä "kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ymmärrä todellisesta elämästä mitään". Ei ehkä täysin ymmärretä, että ihan samalla tavalla hyviin olosuhteisiin syntyminen on ollut sattumaa kuin huonompiinkin. Ei se kultalusikkakaan ole ollut ihmisen oma valinta.

Oisko sekin ettei niiden kanssa pysty keskustelemaan omista asioista, kun yhteistä pohjaa ei ole?

Tarvitseeko omista asioista keskustelemiseen aina yhteisen pohjan? Minusta ei. Parhaimmillaan erilaisista lähtökohdista tulevan ihmisen kanssa keskusteleminen voi rikastaa omaa maailmankuvaa. Kannattaa joskus kokeilla.

Vierailija kirjoitti:

"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.

Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."

Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.

Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.

Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.

Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.   

Matti Nykänen yritti kertoa vaikeuksistaan, mutta myötätuntoa alkoi kertyä vasta kun hän ei ollut enää hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.

Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."

Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.

Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.

Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.

Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.   

Entä jos on tehnyt kaiken hyvin ja oikein vaikeasta taustasta huolimatta, mutta pää ei silti pysy kasassa? Pitääkö silloin vain huonona ihmisenä tehdä itsestään loppu?

68 tässä moi.

Mitä on oikein tekeminen? Minusta se olisi ehkä hyvä purkaa ensimmäiseksi auki. Mitä tavoittelet? 

Tämä tuskin on vastaus mitä halusit, mutta se on täysin sinun oma asiasi, että mitä päätöksiä elämällesi teet. 

Sinänsä ehkä saatoin antaa kovin ruusuisen kuvan alkuperäisessä viestissäni. Onhan toki minulla omat kompastuskohtani edelleen. Mutta kellä ei olisi? Katso ympärille ja huomaa, että jokaisella on omat haasteensa. Ihmiset menevät aikalailla laput silmillä ja sitä tiukemmin, mitä enemmän jokin ongelma on akuutti. Muuta ei ympäriltä nähdä, oma mörkö on se isoin, tottakai, kun se on itseä lähinnä. Anna armoa itsellesi. Olet vain ihminen. Jos elämä on sinua tölvinyt ja sinua sattuu, niin se vain kertoo että olet tunteva ihminen, eli ihan tavallinen, ihan normaali. Ei sitä tarvitse kenellekään todistella, kaikista vähiten itselleen. 

Mieti kuitenkin kuolemaa. Kuolema on ns nollataso. Ei ole enää mitään. Jos eläisit ja vielä kerran katsoisit yhden auringonlaskun, sehän on sen nollan päälle vähäsen. Mitä jos katsoisit vielä toisenkin? Mitä jos vielä heräisit yhteen aamuun? Mitä jos nauttisit kupin kahvia? Mitä jos kuuntelisit tuulen huminaa puiden latvustoissa. Kaikki, se kaikki on sen viivan päälle. Kaikki on ilmaista. Tunne, hengitä, ole. Mitään muuta meillä elämässä ei ole kuin se yksi elämä, ja vain oma itsensä. Jokaisella.

Oli hetki, jolloin elämäni pysähtyi täysin eikä se hetki ole koskaan päättynyt, vaikka elämä ympärilläni jatkuu ja osittain minun elämänikin jatkuu. Osa minusta kuitenkin kuoli sinä hetkenä. Tätä on elämä vaikean trauman kanssa.

Niin on kuule mullakin. Kilpaillaanko?

Vai oiskohan kypsempää jatkaa omaa elämää, eteenpäin. Kaikkea ei voi saada, mutta siitäkin vähästä voi nauttia.

-68

Olen jatkanut sen mitä olen pystynyt. Tätä enempään ei oma mieleni ole kyennyt. En ole tullut kokemukseni kanssa kuulluksi enkä nähdyksi, jolloin sen kipu ei ole vuosien saatossa helpottanut.

Anteeksi nyt ruma muotoilu, mutta ota nyt se pääsi pois prseestä. 

Otetaan vaikka ihan alkuharjoituksena: kuuluuko sinun kantaa muiden ihmisten murheita? Onko se sinun velvollisuutesi, ihan vain että toinen saa puhua länkyttää päivät pääksytysten asiaa, jolle sinä et ole mahtanut mitään, etkä mahda edelleenkään, nyt eikä jatkossa. Oiskos vähän voimaton olo? Veikkaisin, että kyllä. 

Noniin, mennäämpäs tähän sinun tilanteeseen: mikä velvollisuus muilla on kantaa sinun taakkaa? Terapia no se paikka, missä näitä puhutaan, koska näillä ihmisillä on työkalut asiaan, puolueeton näkemys ja saavat siitä palkkaa. Kun he sulkevat ovet takanansa, sinun murheesi eivät seuraa perässä. Sinä sen sijaan saat työkaluja, ratkaisuja, ajatuksia ja keinoja selvitä eteenpäin. Mutta työ on sinun. Kukaan ei sinulle sitä ojenna ilmaiseksi. Mitä syvemmällä trauma on, sitä enemmän sitä joutuu itseään purkamaan, että pääsee uudelleen rakentamaan. Kaikki työ on kyllä sen väärti, usko pois. Aina on toivoa.

Minulla on sinulle kysymys: ei kai tuosta traumasta ole tullut sinulle osa identiteettiä? Mitä sinä siitä hyödyt, jos näin on? Nythän sinä puhut täällä anonyymeille ihmisille, joille sinun kohtalo on oikeasti aivan samantekevä. Lähden tästä pian kauppaan ja jos vaikka nyt satut ottamaan itsesi päiviltä, niin ei se minua hetkauta mihinkään suuntaan. Miksi hetkauttaisi? Enhän minä edes sitä tiedä, jos siihen päädyit. Sama aurinko nousee joka aamu, uusia ketjuja ilmaantuu tänne, elämä pyörii kuin ennenkin. Ei maailma pysähdy sinun traumaasi. Ei kenenkään traumaan pysähdy. Ja se tässä maailmassa on ihanaa, vapauttavaa. Jos muilla on velvollisuus hypätä sinun traumojesi mukaan, niin sama velvollisuus koskee myös muiden ihmisten traumojen kohdalla. Niimpä. Oliko vielä hyvä idea?

Sori että silkkihansikkaat tippuivat, mutta joskus on vähän puhuttava suoremmin. Et sinä siihen säry.

Tunkee hanuriin ne vaikeutensa. Kaikilla on vastoinkäymisiä, enkä ole kuullut kenenkään edes väittävän, että kaikkien lähtökohdat olisivat samat.

Eniten vänisevät ne, joiden lähtökohdat ovat olleet ihan ok, mutta oma panos surkea.

ps. maailma on epäreilu. Se helpottaa, kun sen sisäistää. 

99&68.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mutta niin alkuperäiseen aiheeseen: ei omat ongelmat ole minusta hyvä kättäpäivää -esittely itsestään. Minun taustoistani tietää harva. Vastaan kyllä, jos kysytään. Mutta miksi kertoisin? Siksikö, että saisin vielä enemmän raahattua sitä pskaa perässäni? Toisillekin pahan mielen? Saadakseni jotain erikoiskohtelua, säälipisteitä, mitä ikinä? Ei. Minulle ja läheisille on ihan armollisinta, jos vain voi todeta, että harva kolhuitta selviää. Ja niinhän se on. Minä olen murjotumpi kuin moni muu, mutta kyllä minussa silti henki pihisee.

Ja, ihmisiä me kaikki olemme. Myös ne kauramaitoihmiset. Samat surut, samat ilot, sama tarve tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaan kuin on."

Tämä oli mielestäni aivan erinomainen kommentti aiheeseen. Toisinaan näkee paljon sitä, että haetaan säälipisteitä tai jotain vuodattamalla kaikki vastoinkäymiset muille. Sitten on taas niitä ihmistyyppejä, jotka ovat vaikeuksistaan hipihiljaa, koska eivät katso niiden kuuluvan muille. Jospa siitä saa käsityksen, että toisilla ei ole taakkoja kannettavanaan? Kuinka väärässä voikaan olla. Mitä vakavampia traumoja, sen varovaisemmin niistä puhuu. Mutta ei se ole mitään kilpailua, kenellä on vakavimmat vastoinkäymiset.

Uskon, että jokaisella on omat murheet ja vastoinkäymiset kannettavanaan, eikä niitä voi alkaa vertailla keskenään. En uskaltaisi ikinä kenenkään ulkokuoren perusteella alkaa arvuuttelemaan, miten hyvin tai huonosti kullakin menee. Voi sitä hyvätuloisen ja menestyneen ihmisen elämässä olla vaikka millaista väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä. Muiden silmissä vähäosainen voi taas olla onnellinen, paineeton ja omata hyvät ja turvalliset ihmissuhteet, ja löytää tasapainon elämässään. Ja kaikkea näiden stereotyyppien väliltä.

Riippuu niin paljon persoonallisuudesta ja resilienssistä, miten koettelemuksista toipuu. Lapsuuden turvallisuuden tunne ja identiteetin kehittyminen sekä tukiverkko ovat myös aika olennaisia, luulisin. Olen myös sitä mieltä, mitä jotkut täällä sanoivat, että itse voi paljonkin vaikuttaa suuntaan, mihin elämäänsä vie. On totta, että traumojen, mt-ongelmien ja köyhyyden loukuista on hyvin vaikea pyristellä pois. Se vaatinee moninkertaisesti enemmän työtä, mutta ei ole mahdotonta. Harmillisen usein on kuitenkin nähnyt monilla vinksahtanutta ajattelutapaa ja asennevammaa, ettei asioita voisi itse lähteä muuttamaan ja tyydytään mieluummin vellomaan kurjassa tilanteessa. Ikään kuin puuttuisi jokin sisäinen motivaattori kehittää itseään parempaan. Ei haluta ottaa vastuuta elämän tulevasta kulkusuunnasta, kun on helpompi syyttää menneisyyttään nykyisyyden epäonnistumisista.

Persoonallisuuden piirteet vaikuttavat uhriutumis/karaistumispiirteen lisäksi mielestäni myös esimerkiksi siihen, osaako toimia rationaalisen harkitsevasti ja pitkällä aikavälillä järkevästi, vaiko erittäin impulsiivisesti ja lyhytnäköisiä tarpeita tyydyttäen. Se näkyy esimerkiksi rahankäytössä ja elämänhallinnassa. Ei ole kykyä taikka halua sitoutua pitkän aikavälin projekteihin, (kuten opiskeluun, säästämiseen, elämän kuntoon laittamiseen) koska välitön tyydytys pitää saada nyt ja heti, ja mieluiten vähäisimmällä vaivannäöllä.   

Entä jos on tehnyt kaiken hyvin ja oikein vaikeasta taustasta huolimatta, mutta pää ei silti pysy kasassa? Pitääkö silloin vain huonona ihmisenä tehdä itsestään loppu?

68 tässä moi.

Mitä on oikein tekeminen? Minusta se olisi ehkä hyvä purkaa ensimmäiseksi auki. Mitä tavoittelet? 

Tämä tuskin on vastaus mitä halusit, mutta se on täysin sinun oma asiasi, että mitä päätöksiä elämällesi teet. 

Sinänsä ehkä saatoin antaa kovin ruusuisen kuvan alkuperäisessä viestissäni. Onhan toki minulla omat kompastuskohtani edelleen. Mutta kellä ei olisi? Katso ympärille ja huomaa, että jokaisella on omat haasteensa. Ihmiset menevät aikalailla laput silmillä ja sitä tiukemmin, mitä enemmän jokin ongelma on akuutti. Muuta ei ympäriltä nähdä, oma mörkö on se isoin, tottakai, kun se on itseä lähinnä. Anna armoa itsellesi. Olet vain ihminen. Jos elämä on sinua tölvinyt ja sinua sattuu, niin se vain kertoo että olet tunteva ihminen, eli ihan tavallinen, ihan normaali. Ei sitä tarvitse kenellekään todistella, kaikista vähiten itselleen. 

Mieti kuitenkin kuolemaa. Kuolema on ns nollataso. Ei ole enää mitään. Jos eläisit ja vielä kerran katsoisit yhden auringonlaskun, sehän on sen nollan päälle vähäsen. Mitä jos katsoisit vielä toisenkin? Mitä jos vielä heräisit yhteen aamuun? Mitä jos nauttisit kupin kahvia? Mitä jos kuuntelisit tuulen huminaa puiden latvustoissa. Kaikki, se kaikki on sen viivan päälle. Kaikki on ilmaista. Tunne, hengitä, ole. Mitään muuta meillä elämässä ei ole kuin se yksi elämä, ja vain oma itsensä. Jokaisella.

Oli hetki, jolloin elämäni pysähtyi täysin eikä se hetki ole koskaan päättynyt, vaikka elämä ympärilläni jatkuu ja osittain minun elämänikin jatkuu. Osa minusta kuitenkin kuoli sinä hetkenä. Tätä on elämä vaikean trauman kanssa.

Niin on kuule mullakin. Kilpaillaanko?

Vai oiskohan kypsempää jatkaa omaa elämää, eteenpäin. Kaikkea ei voi saada, mutta siitäkin vähästä voi nauttia.

-68

Olen jatkanut sen mitä olen pystynyt. Tätä enempään ei oma mieleni ole kyennyt. En ole tullut kokemukseni kanssa kuulluksi enkä nähdyksi, jolloin sen kipu ei ole vuosien saatossa helpottanut.

Anteeksi nyt ruma muotoilu, mutta ota nyt se pääsi pois prseestä. 

Otetaan vaikka ihan alkuharjoituksena: kuuluuko sinun kantaa muiden ihmisten murheita? Onko se sinun velvollisuutesi, ihan vain että toinen saa puhua länkyttää päivät pääksytysten asiaa, jolle sinä et ole mahtanut mitään, etkä mahda edelleenkään, nyt eikä jatkossa. Oiskos vähän voimaton olo? Veikkaisin, että kyllä. 

Noniin, mennäämpäs tähän sinun tilanteeseen: mikä velvollisuus muilla on kantaa sinun taakkaa? Terapia no se paikka, missä näitä puhutaan, koska näillä ihmisillä on työkalut asiaan, puolueeton näkemys ja saavat siitä palkkaa. Kun he sulkevat ovet takanansa, sinun murheesi eivät seuraa perässä. Sinä sen sijaan saat työkaluja, ratkaisuja, ajatuksia ja keinoja selvitä eteenpäin. Mutta työ on sinun. Kukaan ei sinulle sitä ojenna ilmaiseksi. Mitä syvemmällä trauma on, sitä enemmän sitä joutuu itseään purkamaan, että pääsee uudelleen rakentamaan. Kaikki työ on kyllä sen väärti, usko pois. Aina on toivoa.

Minulla on sinulle kysymys: ei kai tuosta traumasta ole tullut sinulle osa identiteettiä? Mitä sinä siitä hyödyt, jos näin on? Nythän sinä puhut täällä anonyymeille ihmisille, joille sinun kohtalo on oikeasti aivan samantekevä. Lähden tästä pian kauppaan ja jos vaikka nyt satut ottamaan itsesi päiviltä, niin ei se minua hetkauta mihinkään suuntaan. Miksi hetkauttaisi? Enhän minä edes sitä tiedä, jos siihen päädyit. Sama aurinko nousee joka aamu, uusia ketjuja ilmaantuu tänne, elämä pyörii kuin ennenkin. Ei maailma pysähdy sinun traumaasi. Ei kenenkään traumaan pysähdy. Ja se tässä maailmassa on ihanaa, vapauttavaa. Jos muilla on velvollisuus hypätä sinun traumojesi mukaan, niin sama velvollisuus koskee myös muiden ihmisten traumojen kohdalla. Niimpä. Oliko vielä hyvä idea?

Sori että silkkihansikkaat tippuivat, mutta joskus on vähän puhuttava suoremmin. Et sinä siihen säry.

Olen lapsesta asti kasvanut vaativien ja ankarien ihmisten ympärillä, joten tekstisi uutuusarvo on nolla. Ei kipu poistu vaatimalla, vaan toisen tuska jakamalla. Et sinä saa minua kokemaan häpeää haavoittuvuudestani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut, että toisinaan heikommista olosuhteista tulevat suhtautuvat jo lähtökohtaisesti negatiivisesti niihin, joilla olosuhteet ovat olleet paremmat. Ovat näitä "kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ymmärrä todellisesta elämästä mitään". Ei ehkä täysin ymmärretä, että ihan samalla tavalla hyviin olosuhteisiin syntyminen on ollut sattumaa kuin huonompiinkin. Ei se kultalusikkakaan ole ollut ihmisen oma valinta.

Oisko sekin ettei niiden kanssa pysty keskustelemaan omista asioista, kun yhteistä pohjaa ei ole?

Tarvitseeko omista asioista keskustelemiseen aina yhteisen pohjan? Minusta ei. Parhaimmillaan erilaisista lähtökohdista tulevan ihmisen kanssa keskusteleminen voi rikastaa omaa maailmankuvaa. Kannattaa joskus kokeilla.

Säästä voi keskustella, samoin muista yleisistä asioista. Mutta kun perhekerhossa pari äitiä keskustelee asunnon ostamisesta, tuhansien keittiöremonteista, ja ulkomaan matkoista, ja toiset pari kela-päätöksistä, ja miten lasten kanssa ei voi käydä missään, kun ei ole rahaa, ja lapset eivät kelpaa minnekään tai että taas rahat on vähissä. Ei siinä rikastu kenenkään maailmankuva. Paha mieli tulee molemmille. Kyllä siinä huomaa miten ihmiset elävät keskenään erilaista elämää.