Syy milsi nuoret naiset eivät tee lapsia eivätkä ylisuorita on TÄSSÄ

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehenä ymmärrän täysin ap:n kannan asiaan.

Ja sama koskee miehiä. Nuoret miehetkään eivät halua alistua käveleviksi työkalupakeiksi jotka tekevät mitä tahansa työtä josta saa parhaan palkan, vaikka työ olisi tylsää eikä ollenkaan palkitsevaa. Keskiluokka on perinteisesti tarkoittanut miehelle raatamista töiden lisäksi jotta elintasoa saataisiin hilattua lähemmäs ylempää keskiluokkaa. Ylitöillä on hankittu se ulkomaanmatka ja viikonloppuremppaamisella se vähän siistimpi OKT.

Nuorempi sukupolvi kysyy ihan aiheellisesti miksi raataa 40+ tuntia viikossa?

Ongelma jonka nuoremmalle sukupolvelle näen on odotukset. Jokainen tuntuu uskovan olevansa se bloggaaja tai pelinkehittäjä joka voi tehdä sitä mikä kiinnostaa ja viherpiiperrellä vain niissä asioissa joista haluaa tinkiä.

Tässä aika moni tulee pettymään.

 

Kivan kautta puuhastelu, arjen ja tylsyyden sietämättömyys, lyhytjännitteisyys.

Mikä sinä luulet olevasi? Kuvitteletko että kärsi kärsi niin kirkkaimman kruunun saat sonta on totta?

Voin arvostaa ahkeria ihmisiä, mutta hattua en nostele sellaisille jotka vittuilevat muille jostain vähemmän tekemisestä ja oleskelusta.

Ahkerat ihmiset iloisin mielin tekevät töitä, jotta sinä saat oleskella ja tehdä vähemmän töitä.

Ja tietävät kyllä, ettei se kruunu sillä ahkeruudella kirkastu.

Vierailija kirjoitti:

Miehenä ymmärrän täysin ap:n kannan asiaan.

Ja sama koskee miehiä. Nuoret miehetkään eivät halua alistua käveleviksi työkalupakeiksi jotka tekevät mitä tahansa työtä josta saa parhaan palkan, vaikka työ olisi tylsää eikä ollenkaan palkitsevaa. Keskiluokka on perinteisesti tarkoittanut miehelle raatamista töiden lisäksi jotta elintasoa saataisiin hilattua lähemmäs ylempää keskiluokkaa. Ylitöillä on hankittu se ulkomaanmatka ja viikonloppuremppaamisella se vähän siistimpi OKT.

Nuorempi sukupolvi kysyy ihan aiheellisesti miksi raataa 40+ tuntia viikossa?

Ongelma jonka nuoremmalle sukupolvelle näen on odotukset. Jokainen tuntuu uskovan olevansa se bloggaaja tai pelinkehittäjä joka voi tehdä sitä mikä kiinnostaa ja viherpiiperrellä vain niissä asioissa joista haluaa tinkiä.

Tässä aika moni tulee pettymään.

 

Ikä tuo realismia, mutta itseään arvostavat nuoret on oikeasti virkistävää nähtävää. Tosin turhaa saikuttamista en ole koskaan pitänyt itsensä arvostamisena, päinvastoin monella nuorella tuntuu olevan korkea työmoraali mutta myös omat rajat.

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Tuo on juuri se syy, miksi ne ei anna mitään takaisin.

Ne ei ole koskaan saaneet mitään, se alkoi 90-luvun lamavuosina ja noiden aikojen lapset on nykyään niitä, joiden ns. pitäisi tehdä lapsia yms. 

Ne ajettiin ulos yhteiskunnasta ja nyt ihmetellään peukalo pepussa mitä tapahtui, ja miksi ne ei välitä kollektiivisesti mistään mitään. Ei ne ole osa yhteiskuntaa, ja se on vanhempien sukupolvien tekosia niitä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Tuo on juuri se syy, miksi ne ei anna mitään takaisin.

Ne ei ole koskaan saaneet mitään, se alkoi 90-luvun lamavuosina ja noiden aikojen lapset on nykyään niitä, joiden ns. pitäisi tehdä lapsia yms. 

Ne ajettiin ulos yhteiskunnasta ja nyt ihmetellään peukalo pepussa mitä tapahtui, ja miksi ne ei välitä kollektiivisesti mistään mitään. Ei ne ole osa yhteiskuntaa, ja se on vanhempien sukupolvien tekosia niitä kohtaan.

Tuo on aika ristiriidassa aloituksen suhteen, jossa sanotaan nuorten aikuisten saaneen paremman kasvatuksen ja oppineen omaa arvoaan. Ja nyt väitetään, että he eivät olisi saaneet mitään?

70-luvun lapset, osittain 80-luvun alunkin, ovat niitä, jotka saivat vanhemmiltaan hyvin vähän. Henkistä tai materiaalistakaan. Noin keskimäärin, tottakai poikkeuksia on aina. He myös olivat menossa opiskelemaan ja työelämään pahimmassa lamassa ja sen jälkimainingeissa. Väittäisin, että pahimmat vääryydet ovat osuneet juuri tuohon ikäluokkaan (itse olen siis vielä hieman vanhempi, ja päässyt livahtamaan systeemin läpi aika otollisena aikana).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Ja kuitenkin, ikäluokat ovat pääosin pienempiä kuin ennen, opiskelupaikkoja on lisätty, koska kaikille halutaan koulutus jne. Opetustunteja on kyllä karsittu, se myönnettäköön, mutta niin on vaatimuksia päästä läpi myös löysätty. Epävarmoja pätkätöitä on suurin osa nuorista ja osa vanhemmistakin tehneet 90-luvun lamasta alkaen. Tuolloin muuten työttömyysprosentti oli välillä yli 20.

Minusta yhteiskunnassa tehdään nykyään hyvinkin paljon juuri nuorten hyväksi. Vanhemmat ovat osallistuvia, tukevat nuoria. On erilaisia systeemejä ja tukitoimia, millä pyritään ehkäisemään syrjäytymistä. Lapsiperheille on toimintaa ihan eri mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Tottakai on myös asioita, jotka vaatisivat korjaamista. Mutta niin on ollut aina ja tulee jatkossakin aina olemaan. Maailma ei tule täydelliseksi ja nuorten tulee itsekin osallistua ja tehdä sitä maailmaa paremmaksi itselleen ja kaltaisilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Tuo on juuri se syy, miksi ne ei anna mitään takaisin.

Ne ei ole koskaan saaneet mitään, se alkoi 90-luvun lamavuosina ja noiden aikojen lapset on nykyään niitä, joiden ns. pitäisi tehdä lapsia yms. 

Ne ajettiin ulos yhteiskunnasta ja nyt ihmetellään peukalo pepussa mitä tapahtui, ja miksi ne ei välitä kollektiivisesti mistään mitään. Ei ne ole osa yhteiskuntaa, ja se on vanhempien sukupolvien tekosia niitä kohtaan.

Tuo on aika ristiriidassa aloituksen suhteen, jossa sanotaan nuorten aikuisten saaneen paremman kasvatuksen ja oppineen omaa arvoaan. Ja nyt väitetään, että he eivät olisi saaneet mitään?

70-luvun lapset, osittain 80-luvun alunkin, ovat niitä, jotka saivat vanhemmiltaan hyvin vähän. Henkistä tai materiaalistakaan. Noin keskimäärin, tottakai poikkeuksia on aina. He myös olivat menossa opiskelemaan ja työelämään pahimmassa lamassa ja sen jälkimainingeissa. Väittäisin, että pahimmat vääryydet ovat osuneet juuri tuohon ikäluokkaan (itse olen siis vielä hieman vanhempi, ja päässyt livahtamaan systeemin läpi aika otollisena aikana).

Olet oikeassa, kurjin tilanne on juuri 70-luvulla syntyneillä. Julma ja kylmä kasvatus, kuritusväkivalta, itsetunnon nujertaminen.

Ja täsä sama ikäluokka sai eniten turpaansa eläkeuudistuksessa. 60-lukulaiset aaivat vielä hyvät kertymät, nuoremmat taas reilummat ehdot (eläke lertyy heti eikä vasta 23v iän jälkeen, lasten hoidosta kertyy eläkettä jne).

70-lukulaiset ovat kuitenkin työelämässä hyviä, eivät valita tai kitise vaan tekevät helkkarin hyvin hommia. Jotain etua siitä ettei heitä ole kasvatettu ”uniikiksi lumihiutaleeksi”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Tuo on juuri se syy, miksi ne ei anna mitään takaisin.

Ne ei ole koskaan saaneet mitään, se alkoi 90-luvun lamavuosina ja noiden aikojen lapset on nykyään niitä, joiden ns. pitäisi tehdä lapsia yms. 

Ne ajettiin ulos yhteiskunnasta ja nyt ihmetellään peukalo pepussa mitä tapahtui, ja miksi ne ei välitä kollektiivisesti mistään mitään. Ei ne ole osa yhteiskuntaa, ja se on vanhempien sukupolvien tekosia niitä kohtaan.

No joo, kieltämättä kuvastaa omaa ajatteluani. En koe olevani mitään velkaa kenellekään, enkä todellakaan aio tehdä lapsia. Minun lapsuudessa lapsia sai surutta hakata ja rääkätä eikä asialle tehty mitään, vaikka yritin i*saria pahan oloni takia. Kukaan ei nähnyt hätääni, ei ottanut todesta kun yritin puhua ja saada apua. En todellakaan koe olevani kenellekään muulle velkaa kuin itselleni - itselleni olen velkaa hyvän loppuelämän. Se ei välttämättä ole sitä, mitä valtio tai yhteiskunta ajattelee hyvästä loppuelämästä, mutta ei paljoa kiinnosta.

Hyvin usein kuulee asian yhteydesä sitä että "olet itsekäs", mutta maailmassa on olemassa asioita jolloin jokaisella on oikeus olla itsekäs. Etenkin jos se liittyy omaan hyvinvointiin ja onnellisuuteen.

Todella hyvä kirjoitus sinulta ap! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki lapsi tarvitaan yhteiskunnan kannalta ja on toivottavaa tehdäkin niitä. Mutta jos syntyvyys halutaan nousuun niin KEINOT on erit kuin ennen js tätä poliitikot ei oikein ymmärrä.

Puhutaan vauvatonnista, lapsilisästä jne kun ei se ole se ongelma. Se on se ongelma että lapsenteko pitää saada arvokkaaksi ja arvostetuksi (Viro onnistui tässä) ja lastenhoidon taakka pitää paitsi puolittaa, myös osin ottaa yhteiskunnalle erilaisten tukipalvelujen muodoSa.

Esim minulla oli useampi lapsi mutta ei lainkaan suvun tukea eikä isovanhempia apuna. Tällisessa tilanteessa pitäisi olla sitä yjteiskunnan apua nuorille. Esim lisää avoimia päiväkoteja, hoitoparkkeja ja puistoja, laadukas hoitajavälitys subventoituun hintaan (mll ei ole vastaus tähän), lyhyttä hoitoa äkilliseen tarpeeseen jne.

Lisäksi eläkelertymä pitäisi korjata niin ettei lapsenteko romahduta eläkettä niinkuon se nyt tekee.

Ei kukaan nykynainen tee lapsia samalla diilillä kuin me 40+ naiset. Poliitikkojen perhevapaauudistus on yksi pieni oikeasuuntainen askel mutta ei lainkan riittävä. Katsotaan parin vuoden päästä syntyvyysluvut - epäilen että ”rommaa” entisestään.

Ap

Nimenomaan juuri näin. Se vauvatonni sen tiettyjen ikäluokkien sysimustan sanoman oikeastaan jo kitetytti, että edelleen pikkurahalla naisten pitäisi itsensä ja terveytensä uhrata muiden vuoksi, jotta yhteisön miehet voisivat paremmin. Ihan tonnin taskurahalla naisia pitäisi kannustaa hankkimaan niitä lapsia entistä enemmän.

Uskislähtöinen hallitus aka Sipilä & co - liki kaikkien ikäluokkansa edustajien tapaan - olivat itse omassa perhepiirissään tottuneet ikäluokkansa naisten tekemään ilmaiseen työhön: heidän oman ikäluokkansa naiset ovat nurisematta nielleet kaiken eteensä tulleen sonnan ja hoitaneet kaikki pakolliset hoitohommat puoli-ilmaiseksi sekä kotona että valtion palveluksessa insinöörin tutkinnoillaan keulivien laiskojen, hyvinvointivaltion systeemiä hyväksikäyttävien miestensä eduksi. Näiden miesten naiset oli lapsena kasvatettu (=nujerrettu) miestensä työjuhdiksi, ja juuri heitä on voitu suruttaa syyttää siitä, että juuri he muka loisivat kotona lastensa kanssa miehen rahoilla. Heitä ei edes ole ollut varsinaisesti olemassa yksilöinä, koska heidät oli opetettu elämään muiden kautta: kasvatus on toteutettu periaatteella, että itsestä viis, kunhan muut lähiympäristössä olevat voivat hyvin.

Raju, mutta totuudenmukainen kuvaus. Olen syntynyt v 68 ja tämä on omakin kokemukseni. Kylmä, rakkaudeton ja kontrolloiva kasvatus vei minut kyllä terapiaan jo ennen kuin täytin 30v. Kesti vuosia, että pääsin ulos tuosta alistettavan mallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki lapsi tarvitaan yhteiskunnan kannalta ja on toivottavaa tehdäkin niitä. Mutta jos syntyvyys halutaan nousuun niin KEINOT on erit kuin ennen js tätä poliitikot ei oikein ymmärrä.

Puhutaan vauvatonnista, lapsilisästä jne kun ei se ole se ongelma. Se on se ongelma että lapsenteko pitää saada arvokkaaksi ja arvostetuksi (Viro onnistui tässä) ja lastenhoidon taakka pitää paitsi puolittaa, myös osin ottaa yhteiskunnalle erilaisten tukipalvelujen muodoSa.

Esim minulla oli useampi lapsi mutta ei lainkaan suvun tukea eikä isovanhempia apuna. Tällisessa tilanteessa pitäisi olla sitä yjteiskunnan apua nuorille. Esim lisää avoimia päiväkoteja, hoitoparkkeja ja puistoja, laadukas hoitajavälitys subventoituun hintaan (mll ei ole vastaus tähän), lyhyttä hoitoa äkilliseen tarpeeseen jne.

Lisäksi eläkelertymä pitäisi korjata niin ettei lapsenteko romahduta eläkettä niinkuon se nyt tekee.

Ei kukaan nykynainen tee lapsia samalla diilillä kuin me 40+ naiset. Poliitikkojen perhevapaauudistus on yksi pieni oikeasuuntainen askel mutta ei lainkan riittävä. Katsotaan parin vuoden päästä syntyvyysluvut - epäilen että ”rommaa” entisestään.

Ap

Nimenomaan juuri näin. Se vauvatonni sen tiettyjen ikäluokkien sysimustan sanoman oikeastaan jo kitetytti, että edelleen pikkurahalla naisten pitäisi itsensä ja terveytensä uhrata muiden vuoksi, jotta yhteisön miehet voisivat paremmin. Ihan tonnin taskurahalla naisia pitäisi kannustaa hankkimaan niitä lapsia entistä enemmän.

Uskislähtöinen hallitus aka Sipilä & co - liki kaikkien ikäluokkansa edustajien tapaan - olivat itse omassa perhepiirissään tottuneet ikäluokkansa naisten tekemään ilmaiseen työhön: heidän oman ikäluokkansa naiset ovat nurisematta nielleet kaiken eteensä tulleen sonnan ja hoitaneet kaikki pakolliset hoitohommat puoli-ilmaiseksi sekä kotona että valtion palveluksessa insinöörin tutkinnoillaan keulivien laiskojen, hyvinvointivaltion systeemiä hyväksikäyttävien miestensä eduksi. Näiden miesten naiset oli lapsena kasvatettu (=nujerrettu) miestensä työjuhdiksi, ja juuri heitä on voitu suruttaa syyttää siitä, että juuri he muka loisivat kotona lastensa kanssa miehen rahoilla. Heitä ei edes ole ollut varsinaisesti olemassa yksilöinä, koska heidät oli opetettu elämään muiden kautta: kasvatus on toteutettu periaatteella, että itsestä viis, kunhan muut lähiympäristössä olevat voivat hyvin.

Raju, mutta totuudenmukainen kuvaus. Olen syntynyt v 68 ja tämä on omakin kokemukseni. Kylmä, rakkaudeton ja kontrolloiva kasvatus vei minut kyllä terapiaan jo ennen kuin täytin 30v. Kesti vuosia, että pääsin ulos tuosta alistettavan mallista.

Hienoa että osasit hakeutua terapiaan! Minä en osaa vaikka lapsuuden väkivallan ja nöyryyttämisen takia sitä tarvitsisin. En ole ”sairas” (ei esim mt-ongelmaa diagnosoituna) joten en koe että ”ansaitsisin” mennä sinne tai tarvitsisin sitä itseni takia (koska enhän minä ole ”mitään”).

Olen työmuurahainen joka puskee ja puurtaa ja kaikki mieltä kaihertavat asiat työnnetään syrjään. Näin se vääränlinen kasvatus haittaa läpi elämän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Ja kuitenkin, ikäluokat ovat pääosin pienempiä kuin ennen, opiskelupaikkoja on lisätty, koska kaikille halutaan koulutus jne. Opetustunteja on kyllä karsittu, se myönnettäköön, mutta niin on vaatimuksia päästä läpi myös löysätty. Epävarmoja pätkätöitä on suurin osa nuorista ja osa vanhemmistakin tehneet 90-luvun lamasta alkaen. Tuolloin muuten työttömyysprosentti oli välillä yli 20.

Minusta yhteiskunnassa tehdään nykyään hyvinkin paljon juuri nuorten hyväksi. Vanhemmat ovat osallistuvia, tukevat nuoria. On erilaisia systeemejä ja tukitoimia, millä pyritään ehkäisemään syrjäytymistä. Lapsiperheille on toimintaa ihan eri mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Tottakai on myös asioita, jotka vaatisivat korjaamista. Mutta niin on ollut aina ja tulee jatkossakin aina olemaan. Maailma ei tule täydelliseksi ja nuorten tulee itsekin osallistua ja tehdä sitä maailmaa paremmaksi itselleen ja kaltaisilleen.

Pointti ei olekaan se, että saako nykyinen kaksikymppisten ikäluokka FAKTISESTI yhteiskunnalta enemmän vai vähemmän kuin joku toinen ikäluokka. Pointti on se, että he eivät KOE saavansa yhteiskunnalta mitään. Eivät he vertaa omaa tilannettaan siihen, että mitä yhteiskunta antoi ihmisille esim. 20 vuotta sitten tai mieti joitain virallisia faktoja. Heistä kun tuntuu siltä, että eivät saa mitään, joten heillä ei ole motivaatiota antaa yhteiskunnalle mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Ja kuitenkin, ikäluokat ovat pääosin pienempiä kuin ennen, opiskelupaikkoja on lisätty, koska kaikille halutaan koulutus jne. Opetustunteja on kyllä karsittu, se myönnettäköön, mutta niin on vaatimuksia päästä läpi myös löysätty. Epävarmoja pätkätöitä on suurin osa nuorista ja osa vanhemmistakin tehneet 90-luvun lamasta alkaen. Tuolloin muuten työttömyysprosentti oli välillä yli 20.

Minusta yhteiskunnassa tehdään nykyään hyvinkin paljon juuri nuorten hyväksi. Vanhemmat ovat osallistuvia, tukevat nuoria. On erilaisia systeemejä ja tukitoimia, millä pyritään ehkäisemään syrjäytymistä. Lapsiperheille on toimintaa ihan eri mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Tottakai on myös asioita, jotka vaatisivat korjaamista. Mutta niin on ollut aina ja tulee jatkossakin aina olemaan. Maailma ei tule täydelliseksi ja nuorten tulee itsekin osallistua ja tehdä sitä maailmaa paremmaksi itselleen ja kaltaisilleen.

Pointti ei olekaan se, että saako nykyinen kaksikymppisten ikäluokka FAKTISESTI yhteiskunnalta enemmän vai vähemmän kuin joku toinen ikäluokka. Pointti on se, että he eivät KOE saavansa yhteiskunnalta mitään. Eivät he vertaa omaa tilannettaan siihen, että mitä yhteiskunta antoi ihmisille esim. 20 vuotta sitten tai mieti joitain virallisia faktoja. Heistä kun tuntuu siltä, että eivät saa mitään, joten heillä ei ole motivaatiota antaa yhteiskunnalle mitään.

Nykynuorten parikymppisten kasvatus ei sekään ole oikein mennyt putkeen. Luin taannoin muistaakseni tiedelehdestä (tai tieteen kuvalehti) miten älykkyysosamäärä on kääntynyt selkeään laskuun ja on madaltunut aika paljonkin. Selkeästi älykkäin ikäluokka on juuri kurituksella kasvatettu 70-lukulaisten sakki. Sillon se koulukin oli kurinalaista ja siitä ei sluibailtu.

Nyt kun kukaan ei vaadi enää nuorilta mitään (ja nuorten toiveammatti on julkkis, tissityrkky, tubettaja jne) on älykkyys alkanut laajamittaisesti kadota. Siis tilastollisesti merkittävällä tavalla, en puhu nyt yksilöistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Ja kuitenkin, ikäluokat ovat pääosin pienempiä kuin ennen, opiskelupaikkoja on lisätty, koska kaikille halutaan koulutus jne. Opetustunteja on kyllä karsittu, se myönnettäköön, mutta niin on vaatimuksia päästä läpi myös löysätty. Epävarmoja pätkätöitä on suurin osa nuorista ja osa vanhemmistakin tehneet 90-luvun lamasta alkaen. Tuolloin muuten työttömyysprosentti oli välillä yli 20.

Minusta yhteiskunnassa tehdään nykyään hyvinkin paljon juuri nuorten hyväksi. Vanhemmat ovat osallistuvia, tukevat nuoria. On erilaisia systeemejä ja tukitoimia, millä pyritään ehkäisemään syrjäytymistä. Lapsiperheille on toimintaa ihan eri mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Tottakai on myös asioita, jotka vaatisivat korjaamista. Mutta niin on ollut aina ja tulee jatkossakin aina olemaan. Maailma ei tule täydelliseksi ja nuorten tulee itsekin osallistua ja tehdä sitä maailmaa paremmaksi itselleen ja kaltaisilleen.

Pointti ei olekaan se, että saako nykyinen kaksikymppisten ikäluokka FAKTISESTI yhteiskunnalta enemmän vai vähemmän kuin joku toinen ikäluokka. Pointti on se, että he eivät KOE saavansa yhteiskunnalta mitään. Eivät he vertaa omaa tilannettaan siihen, että mitä yhteiskunta antoi ihmisille esim. 20 vuotta sitten tai mieti joitain virallisia faktoja. Heistä kun tuntuu siltä, että eivät saa mitään, joten heillä ei ole motivaatiota antaa yhteiskunnalle mitään.

Mitä tässä pitäisi olla antamassa yhteiskunnalle?

Antakaa nuorille vakituisia työsuhteita niin saadaan tuottavia veronmaksajia.

Mitä lisääntymisen tulee, niin pelkästään Afrikassa lisääntyy porukkaa yli 6 miljoonaa ihmistä joka toinen kuukausi lisää. Mantereen väkiluvun odotetaan yli kaksinkertaistuvan nykyisestä 1,1 miljardista 2,4 miljardiin 30 vuoden päästä.

Ennusteen mukaan Afrikassa asuu jopa 4,2 miljardia ihmistä vuonna 2100.

Suurin osa heistä syntyy alueille joissa ei kunnollisia elämän edellytyksiä ole, joten tulevia uussuomalaisia riittää jatkossa varmasti kyllä tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Ja kuitenkin, ikäluokat ovat pääosin pienempiä kuin ennen, opiskelupaikkoja on lisätty, koska kaikille halutaan koulutus jne. Opetustunteja on kyllä karsittu, se myönnettäköön, mutta niin on vaatimuksia päästä läpi myös löysätty. Epävarmoja pätkätöitä on suurin osa nuorista ja osa vanhemmistakin tehneet 90-luvun lamasta alkaen. Tuolloin muuten työttömyysprosentti oli välillä yli 20.

Minusta yhteiskunnassa tehdään nykyään hyvinkin paljon juuri nuorten hyväksi. Vanhemmat ovat osallistuvia, tukevat nuoria. On erilaisia systeemejä ja tukitoimia, millä pyritään ehkäisemään syrjäytymistä. Lapsiperheille on toimintaa ihan eri mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Tottakai on myös asioita, jotka vaatisivat korjaamista. Mutta niin on ollut aina ja tulee jatkossakin aina olemaan. Maailma ei tule täydelliseksi ja nuorten tulee itsekin osallistua ja tehdä sitä maailmaa paremmaksi itselleen ja kaltaisilleen.

Pointti ei olekaan se, että saako nykyinen kaksikymppisten ikäluokka FAKTISESTI yhteiskunnalta enemmän vai vähemmän kuin joku toinen ikäluokka. Pointti on se, että he eivät KOE saavansa yhteiskunnalta mitään. Eivät he vertaa omaa tilannettaan siihen, että mitä yhteiskunta antoi ihmisille esim. 20 vuotta sitten tai mieti joitain virallisia faktoja. Heistä kun tuntuu siltä, että eivät saa mitään, joten heillä ei ole motivaatiota antaa yhteiskunnalle mitään.

Kokemus on tietenkin hyvin todellinen sille kokijalle. Silti lukiessa vaikkapa tätä kommenttia, tuntuu itsestä vähän siltä, että tuo ikäluokka on itsekästä, laiskaa ja vaativaa, ei hyvällä tavalla.

Todellisuus onneksi itse tuntemissani nuorissa on ihan muuta. Nuoret ovat fiksuja, tiedostavia ja ahkeria. Erilaisia kuin mitä itse olimme nuorina monessa mielessä, mutta paljon on samaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Ja kuitenkin, ikäluokat ovat pääosin pienempiä kuin ennen, opiskelupaikkoja on lisätty, koska kaikille halutaan koulutus jne. Opetustunteja on kyllä karsittu, se myönnettäköön, mutta niin on vaatimuksia päästä läpi myös löysätty. Epävarmoja pätkätöitä on suurin osa nuorista ja osa vanhemmistakin tehneet 90-luvun lamasta alkaen. Tuolloin muuten työttömyysprosentti oli välillä yli 20.

Minusta yhteiskunnassa tehdään nykyään hyvinkin paljon juuri nuorten hyväksi. Vanhemmat ovat osallistuvia, tukevat nuoria. On erilaisia systeemejä ja tukitoimia, millä pyritään ehkäisemään syrjäytymistä. Lapsiperheille on toimintaa ihan eri mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Tottakai on myös asioita, jotka vaatisivat korjaamista. Mutta niin on ollut aina ja tulee jatkossakin aina olemaan. Maailma ei tule täydelliseksi ja nuorten tulee itsekin osallistua ja tehdä sitä maailmaa paremmaksi itselleen ja kaltaisilleen.

Pointti ei olekaan se, että saako nykyinen kaksikymppisten ikäluokka FAKTISESTI yhteiskunnalta enemmän vai vähemmän kuin joku toinen ikäluokka. Pointti on se, että he eivät KOE saavansa yhteiskunnalta mitään. Eivät he vertaa omaa tilannettaan siihen, että mitä yhteiskunta antoi ihmisille esim. 20 vuotta sitten tai mieti joitain virallisia faktoja. Heistä kun tuntuu siltä, että eivät saa mitään, joten heillä ei ole motivaatiota antaa yhteiskunnalle mitään.

Nykynuorten parikymppisten kasvatus ei sekään ole oikein mennyt putkeen. Luin taannoin muistaakseni tiedelehdestä (tai tieteen kuvalehti) miten älykkyysosamäärä on kääntynyt selkeään laskuun ja on madaltunut aika paljonkin. Selkeästi älykkäin ikäluokka on juuri kurituksella kasvatettu 70-lukulaisten sakki. Sillon se koulukin oli kurinalaista ja siitä ei sluibailtu.

Nyt kun kukaan ei vaadi enää nuorilta mitään (ja nuorten toiveammatti on julkkis, tissityrkky, tubettaja jne) on älykkyys alkanut laajamittaisesti kadota. Siis tilastollisesti merkittävällä tavalla, en puhu nyt yksilöistä.

Kyllä. Tilastollisesti älykkäin ikäluokka on 78 syntyneet ja siinä ympärillä muutamat ikäluokat pääsevät lähes samaan. Eikä näillä ikäluokilla ole ollut keskimäärin helppoa, ei lapsena, ei aikuisena.

Kovin erilaisesta kasvatusympäristöstä olen tullut kuin ap vaikka lähes saman ikäisiä ollaan. Just saying.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin usein kuulee asian yhteydesä sitä että "olet itsekäs", mutta maailmassa on olemassa asioita jolloin jokaisella on oikeus olla itsekäs. Etenkin jos se liittyy omaan hyvinvointiin ja onnellisuuteen.

Todella hyvä kirjoitus sinulta ap! :)

Itsekkyys kuuluu nuoruuteen, se on ihan luonnollinen osa ihmisen kehitystä. Ongelma vaan on siinä, että ikuisesti ei voi olla henkinen 2-kymppinen, se johtaa pidemmällä aikavälillä yhteiskuntaan, jossa kukaan ei enää välitä. Tarvitaan kypsymistä, joustamista ja sen ymmärtämistä, että me olemme paitsi yksilöitä, myös osa ympäröivää ihmiskuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Kovin erilaisesta kasvatusympäristöstä olen tullut kuin ap vaikka lähes saman ikäisiä ollaan. Just saying.

joo, ei kaikki perheet olleet huonoja ja väkivaltaisia 70-luvilla. Mutta suuri osa oli, niin minullakin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omantunnonarvon antaminen lapsilleen on hieno asia. Kynnysmattona ei pidä olla, sikäli moni asia on hyvin.

Ongelma vaan on siinä, että yhteisöt tarvitsevat tietyn määrän yksilön uhrautumista yhteisön hyväksi, jotta homma voi toimia. Pelkkä individualismi ei toimi.

Tarvittaisiin jotain välimuotoa tässä. Itseään pitää arvostaa, mutta itsekäs ei voi olla aina.

Samaa mieltä. Tässä mietinkin kommenttisi innoittamana, että voiko olla niin, että nämä parikymppiset individualistit eivät koe saavansa mitään yhteisöltä takaisin, joten ei ole motivaatiota antaa yhteisölle mitään. Heidän on esim. todella vaikea saada muita kuin epävarmoja määräaikaisia työpaikkoja, opiskelupaikoista taistellaan ja jos pääsee opiskelemaan niin opetustunnit on ajettu niin minimiin että opintoihin pettyy pahasti, he eivät osaa taistella oikeuksiensa puolesta monimutkaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä eli jäävät jalkoihin terveydenhoidollisissa asioissa jne. 

Ja kuitenkin, ikäluokat ovat pääosin pienempiä kuin ennen, opiskelupaikkoja on lisätty, koska kaikille halutaan koulutus jne. Opetustunteja on kyllä karsittu, se myönnettäköön, mutta niin on vaatimuksia päästä läpi myös löysätty. Epävarmoja pätkätöitä on suurin osa nuorista ja osa vanhemmistakin tehneet 90-luvun lamasta alkaen. Tuolloin muuten työttömyysprosentti oli välillä yli 20.

Minusta yhteiskunnassa tehdään nykyään hyvinkin paljon juuri nuorten hyväksi. Vanhemmat ovat osallistuvia, tukevat nuoria. On erilaisia systeemejä ja tukitoimia, millä pyritään ehkäisemään syrjäytymistä. Lapsiperheille on toimintaa ihan eri mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Tottakai on myös asioita, jotka vaatisivat korjaamista. Mutta niin on ollut aina ja tulee jatkossakin aina olemaan. Maailma ei tule täydelliseksi ja nuorten tulee itsekin osallistua ja tehdä sitä maailmaa paremmaksi itselleen ja kaltaisilleen.

Pointti ei olekaan se, että saako nykyinen kaksikymppisten ikäluokka FAKTISESTI yhteiskunnalta enemmän vai vähemmän kuin joku toinen ikäluokka. Pointti on se, että he eivät KOE saavansa yhteiskunnalta mitään. Eivät he vertaa omaa tilannettaan siihen, että mitä yhteiskunta antoi ihmisille esim. 20 vuotta sitten tai mieti joitain virallisia faktoja. Heistä kun tuntuu siltä, että eivät saa mitään, joten heillä ei ole motivaatiota antaa yhteiskunnalle mitään.

Nykynuorten parikymppisten kasvatus ei sekään ole oikein mennyt putkeen. Luin taannoin muistaakseni tiedelehdestä (tai tieteen kuvalehti) miten älykkyysosamäärä on kääntynyt selkeään laskuun ja on madaltunut aika paljonkin. Selkeästi älykkäin ikäluokka on juuri kurituksella kasvatettu 70-lukulaisten sakki. Sillon se koulukin oli kurinalaista ja siitä ei sluibailtu.

Nyt kun kukaan ei vaadi enää nuorilta mitään (ja nuorten toiveammatti on julkkis, tissityrkky, tubettaja jne) on älykkyys alkanut laajamittaisesti kadota. Siis tilastollisesti merkittävällä tavalla, en puhu nyt yksilöistä.

Kyllä. Tilastollisesti älykkäin ikäluokka on 78 syntyneet ja siinä ympärillä muutamat ikäluokat pääsevät lähes samaan. Eikä näillä ikäluokilla ole ollut keskimäärin helppoa, ei lapsena, ei aikuisena.

Ei todellakaan. Eikä me 70-lukuiset saatu mitään vakityöpaikkoja vaan ijan sama pätkätyökierre meilläkin oli, vakittön sain vasta 35 v iässä. Ärsyttää kun nykynuoret väittää että ennen sai työpaikan tuosta vaan. Niin, 50-60 luvulla...