Etäinen suhde sisaruksiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sitten vanhempana jääkin yksin vastaamaan vanhempien hoidosta, niin eipähän tarvitse siitäkään riidellä. Itse on hoidettava, mutta välttyy myös perinnönjakoriidoilta.

Kiitos tästä! Olen myöskin ainoa lapsi ja välillä tuskaillut jo etukäteen, miten selviän vanhempieni hoidosta/perinnönjaosta yms. Jotenkin en ole osannut ajatella asiaa tuolta kantilta. 

Varmaan yleisempää harmitella sitä, että on sisaruksia kuin että ei ole. Pahimmillaan on alkoholistisisaruskin hoidettavana vanhempien lisäksi, jos ketään muuta ei ole. 

Voiko muuten lähiomainen kieltäytyä hoitamasta vanhempia ja sisaruksia, jos on ainoa omainen? Vai pidetäänkö sitä heitteillejättönä? Tällaisia tilanteita varmasti on paljon, ettei iäkäs päihdeongelmainen tai muuten hankala suostu ottamaan vastaan apua, ei tajua tilaansa.

Tottakai!

Ei kukaan ole sisaruksen tai vanhempiensa huoltaja.

Karuja juttuja.

Suomessa ei perhesuhteet ole korkeassa kurssissa.

Vanhempien asia on kohdella lapsia yksilöinä ja tasapuolisesti. Sieltä se sisaruskateus ja riidat lähtee.

Meillä äiti hallitsi suvereenisti Hajota ja hallitse -tekniikan. Kun jossain vaiheessa sille valkeni, että me tavattiin toisiamme ilman että hän oli mukana,ts. meillä oli kahdenkeskisiä juttuja, se ei ilahtunut siitä yhtään.

Varmaan katselee nyt tyytyväisenä, kun sisaruksilla ei ole mitään yhteyttä keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohijimmiltaan sisarukseni on hyvä ihminen, mutta alkoholiongelman takia suhteemme on etäinen tai oikeastaan nykyisin olematon. Se on muuttanut hänet vuosien varrella katkeraksi ja tietysti tuonut paljon muitakin ongelmia. Itse hän ei näe, että alkoholi on nuoresta asti tuonut hänen elämäänsä pelkkää pahaa. En yksinkertaisesti jaksanut enää katsoa sitä sekoilua enää. Luultavasti hän pitää minua k-päänä, joka katsoo häntä alaspäin, mutta se ei ole totta. Alkoholismi on sairaus, joka tuhoaa kaikki hyvät ihmissuhteet ennemmin tai myöhemmin. Toivon hänen lopettavan, mutta en oikein usko sitä tapahtuvan. 

Voisitko sanoa sisaruksellesi, että toivot hänen lopettavan ryyppäämisen? Ilman tuomitsemista, ilman alaspäin katsomita, ilman riitelyä. 

Juurihan tuo kirjoittaja sanoi, etteivät enää pidä yhteyttä ja että ei ole katsonut siskoaan alaspäin, vaan sisko vain luulee niin. Välien viilentyminen johtaa siihen, että ei ole tarvetta tuomita tai riidellä ollenkaan. Suhde muuttuu muistoksi ja sitten kuoleman jälkeen muistaa ne valoisat muistot kaukaa lapsuudesta. Ainakin omalla kohdalla kävi näin. Muistan vain sen pienen ja viattoman pellavapään.

Isän edellisestä liitosta on kolme sisarta, joista vanhimpaa siskoa en edes muista, koska hän on minua lähes 18 vuotta vanhempi ja muutti lukion jälkeen Australiaan. Joskus käy Suomessa mutta olemme täysin vieraita. Pari muuta asuu muualla Suomessa ja molemmat ovat ilmaisseet, ettei halua olla minuun yhteydessä, koska meillä ei ole muuta yhteistä kuin biologinen isä. Olen heidän lastensa setä, mutta en tiedä, miltä lapset nykyään näyttävät ja montako heitä edes on. Enkä siis tiedä, mitä nämä pari muuta siskoani edes tekee ja miltä he näyttää. Olen heille se näkymätön pikkuveli. Isä on muuten nyt syöpähoidoissa loppuvaiheessa, että oletan näkeväni sisareni kuolemaan liittyvissä asioissa. Etukäteen jo hermostuttaa, miten siinä käy. Luulen, että saan kasan syytöksiä.

Minulla on 2 sisarusta, joiden kanssa en ole tekemisissä kuin max kerran jouluna. Veljeni on psyykkisesti sairas ja hyvin sisäänpäin kääntynyt. Itse olen ollut koko elämäni katkera ja vihainen siitä, että pikkusiskomme on ainut, jolle on annettu ulkonäölliset ominaisuudet seurusteluun ja parisuhteisiin oman ikäistensä kanssa. Meistä veljeksistä kumpikaan ei ole koskaan edes treffeillä käynyt. Itse todennäköisesti ennenpitkää ajan autolla rekan keulaan, kun alkaa olla aika kypsä. 

M33

Mulla kans tavallaan etäiset ja tavallaan läheiset välit sisaruksiin. Mulla on monta sisarusta ja yhden kanssa vietetään kahden kesken aikaa kunnolla ja hän on todella läheinen ja voin puhua jos huolia on, hänelle.

Sitten mulla on 10-15 vuotta vanhempia sisaruksia. Heidän kanssaan olen etäisempi, enkä ikinä kerro murheitani heille tai muitakaan yksityisasioita heille, eikä vietetä aikaa oikein kahden kesken. Enkä oikein keksisi puhuttavakaan, jos kaksin ollaan. On vähän sellanen ”ehm mitä juttelisi” olo.

Onneksi kuitenkin välillä kokoonnutaan kaikki sisarukset porukalla, joskus pelaillaan yhdessä tai käydään syömässä ja toki välillä vietellään jouluja ja isänpäiviä yhdessä vanhemmilla. Silloin jokasella on vähän ”sama rooli” kun lapsuudessakin, eikä siinä tarvikkaan oikeen keksiä jutun juurta itse kun joku kuitenkin keksii. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. En osaa oikein kuvailla.

Kaikista kirjoituksista paistaa katkeruus unohtakaa vanhat asiat ja aloittakaa alusta eikä niitä vanhempia

tarvitse syytellä jos ei itse osaa luoda siteitä sisaruksiinsa.

En ole tekemisissä ollut yli kymmeneen vuoteen, koska kyllästyin pahenevaan alkoholiongelmaan ja kaikenlaisiin draamoihin sen tiimoilta sekä tietysti rahan lainaamiseen ja muihin "pikku palveluksiin". Suhteemme oli tosin sanoen ollut täysin vääristynyt ja yksipuoleinen jo monta vuosikymmentä.

Vierailija kirjoitti:

En ole tekemisissä ollut yli kymmeneen vuoteen, koska kyllästyin pahenevaan alkoholiongelmaan ja kaikenlaisiin draamoihin sen tiimoilta sekä tietysti rahan lainaamiseen ja muihin "pikku palveluksiin". Suhteemme oli tosin sanoen ollut täysin vääristynyt ja yksipuoleinen jo monta vuosikymmentä.

Taitaa olla muuten aika yleistäkin taloudellinen hyväksikäyttö, koska tunnen pari muutakin vastaavanlaista tapausta. Jos sisaruksella on elämänhallinnan ongelmia, niin ensimmäinen kohde mistä rahaa mennään hakemaan on vanhemmat ja sisarukset. Eikä siinä kaikki, vaan sama tyyli opetetaan jälkikasvullekin. Kyllä se alkaa herättää, kun jo toinen sukupolvi soittaa vain ja ainoastaan silloin, kun pitäisi lainata eli lahjoittaa rahaa. Tai taata laina. No en todellakaan suostunut.

Olen juuri hyväksymisvaiheessa sen suhteen että meidän on ainoan sisarukseni kanssa eriydyttävä. Lapsena tosiaan eri asia kun yhdessä asutaan, mutta aikuismiten olemme kasvaneet hyvin erilaisiksi, eikä yhteentörmäyksiltä voi näköjään välttyä muutoin kun etäisyyttä pitämällä. Ongelmia pääasiassa ihan elämänkatsomuksessa ja arvoissa. Tämä johtaa neuvomiseen, lyttäämiseen, jyräämiseen, ohjailuun.. en vaan jaksa ja vihdoinkin tajunnu ettei edes ole mikään pakkokaan jaksaa, onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohijimmiltaan sisarukseni on hyvä ihminen, mutta alkoholiongelman takia suhteemme on etäinen tai oikeastaan nykyisin olematon. Se on muuttanut hänet vuosien varrella katkeraksi ja tietysti tuonut paljon muitakin ongelmia. Itse hän ei näe, että alkoholi on nuoresta asti tuonut hänen elämäänsä pelkkää pahaa. En yksinkertaisesti jaksanut enää katsoa sitä sekoilua enää. Luultavasti hän pitää minua k-päänä, joka katsoo häntä alaspäin, mutta se ei ole totta. Alkoholismi on sairaus, joka tuhoaa kaikki hyvät ihmissuhteet ennemmin tai myöhemmin. Toivon hänen lopettavan, mutta en oikein usko sitä tapahtuvan. 

Voisitko sanoa sisaruksellesi, että toivot hänen lopettavan ryyppäämisen? Ilman tuomitsemista, ilman alaspäin katsomita, ilman riitelyä. 

Heh, sulla ei taida olla paljoakaan kokemusta päihdeongelmista. Luuletko tosiaan, että ne loppuvat kun sisar tai veli vain sanoo? Ja luuletko, ettei ole sanottu ja monen monta kertaa. Ongelmathan olisi helposti ratkaistu, jos ne noin selviäisivät.

Vierailija kirjoitti:

Karuja juttuja.

Suomessa ei perhesuhteet ole korkeassa kurssissa.

Vanhempien asia on kohdella lapsia yksilöinä ja tasapuolisesti. Sieltä se sisaruskateus ja riidat lähtee.

Meillä äiti hallitsi suvereenisti Hajota ja hallitse -tekniikan. Kun jossain vaiheessa sille valkeni, että me tavattiin toisiamme ilman että hän oli mukana,ts. meillä oli kahdenkeskisiä juttuja, se ei ilahtunut siitä yhtään.

Varmaan katselee nyt tyytyväisenä, kun sisaruksilla ei ole mitään yhteyttä keskenään.

Kuulostaa niin surullisen tutulta. Sisarusten epätasa-arvoinen kohtelu vanhempien taholta ei totisesti tee hyvää heidän keskinäisille suhteilleen ja riittää kun toinen vanhempi toimii näin. Kun lapsi kokee, että hän on perheessä vähempiarvoinen, musta lammas, joka ei kuulu joukkoon, ei mikään ihme, jos hän ottaa etäisyyttä etenkin ko. vanhempaan, mutta myös sisariin. Itselleni on käynyt näin. Mitä vähemmän tekemisissä lapsuudenperheen kanssa, sitä vähemmän pahaa mieltä minulle. Välit sisariin eivät silti ole huonot, niitä vain ei juuri ole. Olen myös aistivinani, että sisaret jopa jossain määrin välttelevät minua, jotta eivät vaarantaisi omia etujaan ja omaa suhdettaan vanhempaamme. Tässä pelissä on ikäänkuin pakko valita puolensa, mutta tosiasiallisia voittajia ei lopulta ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Minulla on vain yksi veli. Meni  naimisiin v. 1985. Ei ole sen jälkeen kertaakaan soittanut. Vaimonsa ei tykkää että veljeni on sukulaistensa kanssa tekemisissä.  Muita sisaruksia minulla ei ole.

Vai olisikohan sittenkin niin että veljesi ei välitä olla kanssasi tekemisissä? Vaimo on liian helppo syntipukki. Aikuinen mies on itse vastuussa sisaruussuhteistaan, ei niistä vaimoa voi syyttää.

Juuri näin. Usein sukulaiset voivat olla hyvin ilkeitä suvun ulkopuoliselle. Kuka semmoista jaksaa. Ei kait kukaan nyt irtiottoa tekisi mukavista ihmisistä. Antakaa pariskuntien elää omaa elämäänsä. Aikuisena ei tehdä paluuta enää lapsuuden perheeseen ja jokainen vastaa omista suhteista siten kuin tahtoo. Aikuisia ei voi yhteyteen pakottaa. Ainut mitä voi tehdä, on itse olla niin mukava ja rakentava, että halutaan yhteyttä pitää.

Miehelläni on kaksi sisarta ja kolme veljeä , joista yksi hiljattain kuoli.Niin kauan , kun anoppi eli oli kaikilla hyvät välit , niin luulimme.Mutta anopin kuoltua , se ahneus ja kateus pääsi oikein valloilleen .Kotitila on jakamatta , vaatimuksista huolimatta .Lukot oviin vaihdettu yhden veljen ja sisaren toimesta, muilla ei ole pääsyä kotitilalle.Suuttuivat ja eivät vastaa puheluihin , kun on yritetty sopia perinnön jako.Nämä kaksi, toinen on asioideshoitaja,eivät suostu perinnön jakoon , vaan omivat kotitilan , kaikkineen itselleen.Joulun jälkeen asia lähtee oikeusteitse etenemään.Empähän olisi ikinä uskonut moista ahneutta , itsekkyyttä , mieheni sisaruksissa.Aikaa on vierähtänyt jo useampi vuosi , että asia olisi sovinnollisesti voitu sopia.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on kaksi sisarta ja kolme veljeä , joista yksi hiljattain kuoli.Niin kauan , kun anoppi eli oli kaikilla hyvät välit , niin luulimme.Mutta anopin kuoltua , se ahneus ja kateus pääsi oikein valloilleen .Kotitila on jakamatta , vaatimuksista huolimatta .Lukot oviin vaihdettu yhden veljen ja sisaren toimesta, muilla ei ole pääsyä kotitilalle.Suuttuivat ja eivät vastaa puheluihin , kun on yritetty sopia perinnön jako.Nämä kaksi, toinen on asioideshoitaja,eivät suostu perinnön jakoon , vaan omivat kotitilan , kaikkineen itselleen.Joulun jälkeen asia lähtee oikeusteitse etenemään.Empähän olisi ikinä uskonut moista ahneutta , itsekkyyttä , mieheni sisaruksissa.Aikaa on vierähtänyt jo useampi vuosi , että asia olisi sovinnollisesti voitu sopia.

Hyvin yleistä tuollainen. Tietämässäni tapauksessa koko kotitila menetti kaiken arvonsa maapohjaa lukuunottamatta, kun talosta yli katto sisälle ja pieni metsäpalsta jäi hoitamatta vuosikymmeniksi.

Itselläni ei ole sisaruksia. Miehelläni on ollut hyvin tiivis lapsuudenperhe - olivat hyvin läheisiä vielä nuorina aikuisina. Nyt kaksi vanhinta on jo kuollut. Nuorempaa veljeään on viimeksi tavannut reilut 10 vuotta sitten, vaikka välimatkaa on vain muutama kymmenen kilometriä. Muutaman kerran vuodessa soittelevat, mitään varsinaista riitaa ei ole, ja merkkipäivät sentään muistetaan. Joskus olen maininnut miehelleni asiasta, sanoo jotain sen tapaista, ettei ole mitään yhteistä. Omalle lapsellemme osittain tästä syystä serkut ovat jääneet aika etäisiksi - toisaalta heillä ei välttämättä olisi  muutenkaan kovin paljon yhteistä.

Ei kyllä mieltä lämmitä se että voi olla että loppuelämä on tällaista... ollaan yhteyksissä mutta tapaamiset ovat luonnottoman vaivaantuneita. Outoa, kuitenkin sisaruksista kyse ja pitäisi olla kuin paita ja peppu...

Sisaruksellani on täysin vääristynyt kuva minusta ja elämästäni. Olen jotakin yrittänyt oikaista mutta se on turhaa kun toisella on omat pinttyneet näkemyksensä. Outoja luuloja ja päätelmiä jotka eivät pidä paikkaansa. Lisäksi kokee olevansa enemmän uhri kuin itse olen ollut häntä nuorempana ihmisenä. Oudon loukkaantunut tuntuu olevan jostakin ja se tulee esiin rivien välissä. 

Ajattelen vaan että "ääh, antaa olla!". Ei jaksa nähdä vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan ole sisarusteni kanssa läheinen. Etäisempikin haluaisin olla.

Minulla on huomattavasti vanhemmat täyssisarukset. Veli ja sisar. He ovat eläneet yhteisen lapsuuden itäsuomalaisella paikkakunnalla, jossa perhe asui ennen syntymääni. Itse olen enemmän länsisuomalaisten, hiljaiden ja vakaiden vanhempieni kaltainen.

Olen ollut käytännössä ainut lapsi ja ikääntyvien vanhempieni apu. Edesvastuuttomat sisarukseni ovat kiinnittäneet vuoronperään ja yhtä aikaa vanhempien huomiota todella erikoisilla tempauksillaan.

Muutettuani toiselle puolelle Suomea opiskelemaan ja sittemmin töihin äitini kävi luonani tasan kerran kahdenkymmenen vuoden aikana. Isä kai kaksi kertaa. Heidän huomionsa kiinnittyi jatkuvasti aikuisiin sisaruksiini. Minutkin pyydettiin heidän asioitaan etänä hoitamaan ja tietysti hoidinkin, sillähän sain vanhempieni taakkaa lievitettyä.

Ja niin jatkui kunnes äiti kuoli. Jälkikäteen minulle selvisi, että sisarukseni käyttäytyivät kuin pahimmatkin teini-ikäiset myös hänen lyhyen sairautensa aikana, josta minulle ei edes kerrottu. Järjestin isän kanssa hautajaiset ja tein perukirjoituksenkin. Kiitokseksi sain vielä sisareni osituksessa niskaani. Hän kun pelkäsi vielä silloinkin jäävänsä minua vähemmälle.

Nyttemmin hoidan isän asioita. Hän ei asu enää kotona.

Nämä kaksi sisarustani, nyt jo yli 50-vuotiaita, ovat nyt yllätyksekseen saaneet huomata, että minä en enää autakaan heitä yhtään mitenkään. Hoitakoot itse asiansa, kun ne eivät enää vaikuta isään.

Tarkoituksenani on kasvattaa etäisyyttä vielä entisestään sitten, kun isääkään ei enää ole. En pidä näistä ihmisistä lainkaan, ja kieltäydyn olemasta heidän huolehtijansa.

Ovatko sisaruksesi jotenkin heikkolahjaisia, siis Forrest Gump -tyyppisiä henkilöitä? Jotenkin vaikea kuvitella, että kukaan joutuisi muuten hoidattamaan asioitaan sisaruksillaan.

Ai katsos: Tämä monta vuotta vanha ketju, johon olen tämän oman silloisen tilanteeni selittänyt, onkin nyt taas ponnahtanut ylös. Nykytilanne on sitten se, että katkaisin välit sekä sisareeni että veljeeni, kun vaatimukset vain kovenivat kaikista kieltäytymisistäni huolimatta.

Ikävä juttu tässä on se, että he alkoivat sitten kierrättää vaatimuksiaan muiden sukulaisten kautta. Yksi vanha täti intoutui heidän apulaisenaan hyppäämään mökillänikin ja lopulta uhitteli minulle, miten varmasti tulisin olemaan loppuikäni yksinäinen, jos en suostuisi pitämään sisareeni yhteyttä. No, en pidä enää ko. tätiinkään yhteyttä. 

Mistään heikkolahjaisuudesta ei ole kyseisten henkilöiden kohdalla kyse. Ihan vain äärimmäisen vaativista ja itsekkäistä ihmisistä, jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi toisen ihmisen vastalauseidenkin läpi. Hyppyyttivät vanhempiamme näiden pyynnöistä huolimatta vuosikymmeniä ja ajattelivat sitten hyppyyttää minua. Kun ei onnistunut, niin nyt ovat sitten suvun vanhusten kimpussa. Voi olla, että minut yritettiin siltä puolelta pitää osallisena, että olisivat itse säästyneet näiden tuottamalta jatkuvalta rasitukselta. 

Lapsuudenkodissa oli paljon alkoholismia ja mt-ongelmia. Itse olen saanut elämän järjestykseen, mutta sisarus jatkaa vanhempien tiellä joten emme pidä yhteyttä. Joskus harmittaa, kun tuttavilla on läheiset välit perheisiinsä ja meillä ei edes syntymäpäivinä onnitella. Yritän muistaa, että kukaan ei sairauksiaan valitse ja elää elämää oman perheen kanssa.