Lue keskustelun säännöt.
Alue: Vauvakuume, synnytys ja taaperot
Miltä synnytys tuntuu?
vähän.pelottaa
15.06.2019 |
Luin vanhoja vauva- ja suomi24 -keskusyeluja synnytyksestä kun ollaan miehen kanssa vähän siitä puhuttu. Olen siis parikymppinen ja aina olen halunnut saada omia lapsia mutta nyt alkoi vähän pelottamaan kun luki noita keskusteluja.
Itellä on aika pahat menkkakivut ja synnytystä kuvailtiin mm. "menkkakivut potenssiin 1000" sekä "pahin tuska mitä on ikinä kokenut".
Voisiko joku kertoa omia kokemuksiaan???
Kommentit (87)
Turha sitä on hyssytellä. Sattuuhan tuo synnyttäminen. Enemmän tai vähemmän se sattuu, mutta enpä ole kuullut yhdenkään ensisynnyttäjän sanoneen, ettei juuri tuntunut missään. Joku monisynnyttäjä voi tosiaan parilla kiukkuisella kipuaallolla ja yhdellä puserruksella olla valmis.
Menkkakiputyyppistä, mutta kovempaa se on. Se nyt vaan menee niin ja kivunlievitykseksestä epiduraali on aivan loistava. Kipu katoaa kokonaan ja saa vaikka nukuttua hetken välissä. Kipuhan väsyttää ja usein se ensimmäinen ainakin kestää sen verran, että mukava saada nukuttua välissä. Mutta se unohtuu ihan aidosti aika nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten niin kivut on ohi kun vauva on puserrettu ulos?
Alapää on repaleina, ei kai se toosa heti palaudu?
Kuulemma synnytys on ennakoimaton tilanne. Siinä on täysin kätilön armoilla.
- kun tulis tosi iso kakka
- menin kipushokkiin
- olin tosi väsynyt, kätilö sano että normaalia. Sitten olikin taju lähdössä ja kiidettiin teholle, oli massiivinen sisäinen verenvuoto
- huusin kuin elukka
- hirveetä teurastusta
Tämmösiä kokemuksia.
En ole ikinä halunnut itse kokea moista kidutusta, nykyään vauvat on isoja melonipäitä. Ei ole normaalia että jälkeläinen repii äidin niin että tarvitaan sairaalaa. Ihmislaji on kehittynyt oudoksi.
Synnyttäessäni isoa kovaa pökälettä vessanpöntöllä ja tunnen kuinka riemuaukko venyy mutta kova pökäle ei meinaa tulla aukosta ulos. Siinä aukko kovilla ja tuntuu että paikat siellä repeää. Kun saan ison pökäleen synnytettyä voin huokaista helpotuksesta. Pökäle painaa noin 0,5-0,7 kg. Siinä miehelle kova työ. Mies kyllä osaa asennoitua naisen synnytykseen tällä tavalla. Mies synnyttää pökäleitä pönttöön.
Supistukset tuntui paineen tunteena alapäässä, itselläni eivät olleet kauheen pahoja. Ponnistusvaiheessa tuntuu siltä että alakerta repeäisi, sitten kun ensin tajuaa miten sen vauvan saa puskettua pihalle, tulee nopeasti. En kyllä jättäis synnytyspelon vuoksi lapsia hankkimatta, ennemminkin kannattaa miettiä että jaksaako 18 vuotta pitää huolta siitä lapsesta. T 3x synnyttänyt
Mulla n.5kk päästä edessä eka synnytys ja kiva lukea näitä kuvauksia, kiitos kokemuksensa jakaneille!
Mua ei niinkään pelota se kipu (on maailman luonnollisinta kipua kuitenkin) vaan se, että en "osaa" ponnistaa oikein ja loppuu voimat (= eli ns. oma epäonnistuminen). Onkohan ihan tyhmää pelätä sellaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla n.5kk päästä edessä eka synnytys ja kiva lukea näitä kuvauksia, kiitos kokemuksensa jakaneille!
Mua ei niinkään pelota se kipu (on maailman luonnollisinta kipua kuitenkin) vaan se, että en "osaa" ponnistaa oikein ja loppuu voimat (= eli ns. oma epäonnistuminen). Onkohan ihan tyhmää pelätä sellaista?
On tyhmää pelätä. Pakko ne voimat on jostain kaivaa. Mulla kätilö sanoi, että lähtee pois jos et nyt ponnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen synnyttänyt kolme kertaa, yhden epiduraalin kanssa ja 2 spinaalipuudutuksella.
Epi vei kaiken tunnon, en tuntenut mitään enkä pystynyt ponnistamaan.
Kaksi muuta tuntui kuin menisi keskeltä halki sillä hetkellä kun vauvan olkapäät ja vartalo työntyi ulos.
Supistukset oli epämiellyttävän tuntuisia, ei niinkään kipeitä.
Kyllä synnytyskipu on sellainen mitä ei voi edes kuvitella. Itsekkin useamman lapsen synnyttänyt ja joka kerta se on silti yllättänyt, kuinka kipeää se oikeasti tekee. Mutta on se kipu kuitenkin sen arvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla n.5kk päästä edessä eka synnytys ja kiva lukea näitä kuvauksia, kiitos kokemuksensa jakaneille!
Mua ei niinkään pelota se kipu (on maailman luonnollisinta kipua kuitenkin) vaan se, että en "osaa" ponnistaa oikein ja loppuu voimat (= eli ns. oma epäonnistuminen). Onkohan ihan tyhmää pelätä sellaista?
Ei oo tyhmää pelätä sellaista, ihan luonnollista sekin. Ponnistamisen hoksaa tosi nopeasti ja jos voimat loppuu niin sitten autetaan. Mutta että voimat riittää paremmin niin lepää aina kun pystyt!
Synnytykseen voi valmistautua ajatus- ja hengitysharjoituksilla. Kannattaa opetella rauhallinen syvä hengitys, se lievittää kipua. Lisäksi suhtautuminen supistuksiin kannattaa olla positiivinen. Jokainen supistus vie lähemmäs synnytystä ja sitä vastaan taisteleminen vie synnytystä kauemmas. Rentoudu ja antaudu supistuksen kyytiin. Kivun vuoksi haastavaa, mutta sen takia kannattaa harjoitella rentoutumista etukäteen niin se on helpompaa myös kivussa. Näppärää ennenkuin on sairaalassa ja itseasiassa sairaalassa myös. Mä menin ammeen ja hengityksen voimalla 8 senttiin asti. Sit otin kohdunkaulanpuudutteen ja synnytin ammeeseen. Synnytys kesti 10h ja esikoinen kyseessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla n.5kk päästä edessä eka synnytys ja kiva lukea näitä kuvauksia, kiitos kokemuksensa jakaneille!
Mua ei niinkään pelota se kipu (on maailman luonnollisinta kipua kuitenkin) vaan se, että en "osaa" ponnistaa oikein ja loppuu voimat (= eli ns. oma epäonnistuminen). Onkohan ihan tyhmää pelätä sellaista?
On tyhmää pelätä. Pakko ne voimat on jostain kaivaa. Mulla kätilö sanoi, että lähtee pois jos et nyt ponnista.
En tiiä miten suhtautuisin tuollaiseen kätilön kommenttiin. Saattaisin sanoa että senkus menet :'D
Tottakai vauva syntyy tavalla tai toisella, mutta ei tuo "pakko voimat kaivaa jostain" auta siihen jos ihminen pelkää että voimat loppuu. Jos voimat loppuu = ei ole enää mistä kaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla n.5kk päästä edessä eka synnytys ja kiva lukea näitä kuvauksia, kiitos kokemuksensa jakaneille!
Mua ei niinkään pelota se kipu (on maailman luonnollisinta kipua kuitenkin) vaan se, että en "osaa" ponnistaa oikein ja loppuu voimat (= eli ns. oma epäonnistuminen). Onkohan ihan tyhmää pelätä sellaista?
Ei oo tyhmää pelätä sellaista, ihan luonnollista sekin. Ponnistamisen hoksaa tosi nopeasti ja jos voimat loppuu niin sitten autetaan. Mutta että voimat riittää paremmin niin lepää aina kun pystyt!
Synnytykseen voi valmistautua ajatus- ja hengitysharjoituksilla. Kannattaa opetella rauhallinen syvä hengitys, se lievittää kipua. Lisäksi suhtautuminen supistuksiin kannattaa olla positiivinen. Jokainen supistus vie lähemmäs synnytystä ja sitä vastaan taisteleminen vie synnytystä kauemmas. Rentoudu ja antaudu supistuksen kyytiin. Kivun vuoksi haastavaa, mutta sen takia kannattaa harjoitella rentoutumista etukäteen niin se on helpompaa myös kivussa. Näppärää ennenkuin on sairaalassa ja itseasiassa sairaalassa myös. Mä menin ammeen ja hengityksen voimalla 8 senttiin asti. Sit otin kohdunkaulanpuudutteen ja synnytin ammeeseen. Synnytys kesti 10h ja esikoinen kyseessä.
Kiitos vastauksesta. Olen ihan sinut tosiaan sen kanssa että kipeää tulee tekemään (paras ajatus itselle on juurikin se, että synnytys loppuu kyllä aikanaan ja siellä odottaa se parhain palkinto, joidenkin tuntien tai päivien päästä).
Rentoutusta ja hengitystä voi tosiaan opetella mutta se mystinen ponnistus pitää tajuta siinä hetkessä ja se jännittää. Luotan kyllä siihen että kroppa tietää mitä tehdä kun sen aika on. Pitää varmaan vielä lähempänä synnytystä puhua kätilön kanssa siitä epäonnistumisen pelosta.
-46
Supistukset tuntui mulla vain alaselässä, ensin menkkamaisena jomotuksena, jotka vain kovenivat koko ajan. Epiduraali vaikutti niihin hyvin, eivätkä sne vaikuttessa tuntuneet ollenkaan. Ponnistaminen ei sattunut, vaan oli hyvin raskasta, meillä vauva luiskahti aina taaksepäin, joten olin fyysisesti ihan poikki. Imukuppia käytettiin, joka ei siinä vaiheessa tuntunut miltään, eikä tuntunut vauvan ulostulokaan.
Hyvin siitä selvis, kaikkihan unohtu heti, kun ensirääkäisy kuului.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku tuolla sanoikin, että se kipu on positiivista. Komppaan tätä; kyllä se sattuu mutta enemmän sattuu negatiivinen kipu. Esimerkiksi junan odottaminen tunnin ajan 30 asteen pakkasessa ilman hattua on ikävämpää kuin synnyttäminen. Mulla synnytys kesti vesien menosta 30 tuntia. Lapsen pää oli suuri ja se meinasi johtaa hätäsektioon kun ei melkein mahtunut alakautta syntymään. Onneksi olin ollut vedessä suurimman osan ajasta ja kätilö oli todella hyvä. Hän osasi käskyttää ponnistusvaiheessa ja tuki välilihaa lämpimällä pyyhkeellä. Lapsi syntyi lopulta alakautta ja ei tullut mitään repeämiä, peräpukamia, raskausarpia, mitä nyt raskaudesta ja synnyttämisestä toisinaan joillekin tulee.
Synnytyskokemus oli oikein positiivinen. Kivun kestämisessä auttoi, että oli aiempaa kokemusta hyvästä kivusta (urheilutausta). Sain myös epin, niin avautumisvaihe oli helppo.
Vierailija kirjoitti:
Mulla n.5kk päästä edessä eka synnytys ja kiva lukea näitä kuvauksia, kiitos kokemuksensa jakaneille!
Mua ei niinkään pelota se kipu (on maailman luonnollisinta kipua kuitenkin) vaan se, että en "osaa" ponnistaa oikein ja loppuu voimat (= eli ns. oma epäonnistuminen). Onkohan ihan tyhmää pelätä sellaista?
Ei ole tyhmää pelätä sitä, mutta kyllä osaat sen ihan luonnostaan. Kätilö auttaa oikean suunnan löytämisessä ja se yllättävästi auttaa. Mulla kolme synnytystä takana ja joka kerran on sanottu että ponnistus sujui tosi hyvin. Vain toista synnyttäessä mulla itsellä oli sellainen olo että se tosiaan meni hyvin. Kolmannen kanssa oli sellainen olo että sählään ihan huolella.
Kaikki kolme olen synnyttänyt ilman kivunlievityksiä. Supistukset on mulla sellaisia vähän mahakramppien tapaisia (kuin joku hirveä tabascoannos mylläisi mahassa). Ihan kauhean kipeää se on tehnyt ja ensimmäisellä kerralla menin paniikkiin. Ponnistus on helpompi sietää, kun saa tehdä töitä, mutta kun lapsi on juuri syntymässä niin tuntuu siltä kuin aivan kaikki repeäisi ja halkeaisi (ei ole revennyt/haljennut). Mulla on myös joka kerta ollut sellainen olo etten enää jaksa, mutta kyllä se ponnistussupistus pakottaa jaksamaan. Viimeisestä synnytyksestä on aikaa kaksi viikkoa, niin hyvässä muistissa homma vielä.
Ja onhan kaikenlaista kipua lapsen syntymän jälkeen ollut, mutta ei se kyllä avautumisen ja ponnistelujen jälkeen ole mitenkään häirinnyt.
Oon kyllä vähän kateellinen niille, joilla supistukset tuntui joltain jomottelulta. Olen synnyttänyt kolmesti ja jokaisessa synnytyksessä avautumisvaiheen loppu on tuntunut aivan hirveältä. Supistukset olivat ihan ok siihen asti, että lapsivedet menivät. Siitä eteenpäin aivan hirveää. Onneksi sain puudutukset. Ponnistusvaihe myös hirveän tuskainen, mutta itse ponnistaminen oli kyllä mielestäni helppoa kun lantion lihakset ovat kunnossa ja vauvat hyvässä tarjonnassa (toinen jäi lantioon jumiin n. 20 min ajaksi, mutta kallistui onneksi parempaan asentoon). Synnytykset eivät kohdallani olleet myöskään pitkiä, joten voimat eivät olleet loppu. Sekin varmasti vaikutti.
P.S. yhä ihmettelen miksei vauvan tarjontaa ultrailla synnytyksissä. Luulisi löytyvän osastolta laitteet. Käsittääkseni useimmat niistä pahoista, 3. asteen, repeämisistä selittyvät tarjontavirheillä. Tottakai siinä repeää jos pää, hartia ja nyrkki syntyy yhtä aikaa. Tietenkään en ole alan ammattilainen ollenkaan, mutta kuvittelisin, että ultraamisesta voisi olla hyötyä eikä tarjonnan tarkistamisesta olisi haittaa. Synnytin kolmantemme 2019 eikä silloin ainakaan ollut käytäntö. Osaako joku sanoa miksi sitä ei tehdä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla n.5kk päästä edessä eka synnytys ja kiva lukea näitä kuvauksia, kiitos kokemuksensa jakaneille!
Mua ei niinkään pelota se kipu (on maailman luonnollisinta kipua kuitenkin) vaan se, että en "osaa" ponnistaa oikein ja loppuu voimat (= eli ns. oma epäonnistuminen). Onkohan ihan tyhmää pelätä sellaista?
Ei oo tyhmää pelätä sellaista, ihan luonnollista sekin. Ponnistamisen hoksaa tosi nopeasti ja jos voimat loppuu niin sitten autetaan. Mutta että voimat riittää paremmin niin lepää aina kun pystyt!
Synnytykseen voi valmistautua ajatus- ja hengitysharjoituksilla. Kannattaa opetella rauhallinen syvä hengitys, se lievittää kipua. Lisäksi suhtautuminen supistuksiin kannattaa olla positiivinen. Jokainen supistus vie lähemmäs synnytystä ja sitä vastaan taisteleminen vie synnytystä kauemmas. Rentoudu ja antaudu supistuksen kyytiin. Kivun vuoksi haastavaa, mutta sen takia kannattaa harjoitella rentoutumista etukäteen niin se on helpompaa myös kivussa. Näppärää ennenkuin on sairaalassa ja itseasiassa sairaalassa myös. Mä menin ammeen ja hengityksen voimalla 8 senttiin asti. Sit otin kohdunkaulanpuudutteen ja synnytin ammeeseen. Synnytys kesti 10h ja esikoinen kyseessä.
Kiitos vastauksesta. Olen ihan sinut tosiaan sen kanssa että kipeää tulee tekemään (paras ajatus itselle on juurikin se, että synnytys loppuu kyllä aikanaan ja siellä odottaa se parhain palkinto, joidenkin tuntien tai päivien päästä).
Rentoutusta ja hengitystä voi tosiaan opetella mutta se mystinen ponnistus pitää tajuta siinä hetkessä ja se jännittää. Luotan kyllä siihen että kroppa tietää mitä tehdä kun sen aika on. Pitää varmaan vielä lähempänä synnytystä puhua kätilön kanssa siitä epäonnistumisen pelosta.-46
Kannattaa mainita neuvolassa pelosta jos siltä tuntuu niin pääsee kätilön juttusille. Mutta jos pitäis sitä ponnistamista jotenkin kuvailla niin se on kuin paskalla ois mutta työnnät himpun verran edempää. Kuvittelet vaikka yrittäväsi työntää vatsalaukkua alaspäin. Härö ajatus mutta aika lähellä totuutta :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se sattuu enemmän tai vähemmän mutta kun lapsi on maailmassa, on kivut ohi. Älä turhaan hekumoi toisten kipukuvauksilla, yksilöllistähän se on. Täällä kun kuvaillaan värikkäästi kauheimmat kokemukset niin et kohta uskalla leikkiin lähteäkään. Luottavaisin mielin vaan toivoen parasta. Sairaalassa autetaan.
Kaikilla kivut ei ole silloin ohi. Lakatkaa hokemasta tuota klisettä.
Joo ei todella lakkaa kivut. Itse repesin aika pahasti ja sattui yhtä paljon kuin ponnistaessa vielä kun lapsi oli tullut ulos. Minut ommeltiin kasaan leikkauspöydällä heti synnytyksen jälkeen ja olen toipunut hyvin. Ekat noin 8 viikkoa synnytyksen jälkeen oli kuitenkin aika kivuliaita, samoin imetys sattui ihan kamalasti ehkä 2-3kk kunnes rinnat tottui. Tuntui kuin olisi pistetty neuloja rintoihin. Kukaan ei ollut kertonut tästä etukäteen.
Alue: Vauvakuume, synnytys ja taaperot
Aika ketjulta aluksi ja sitten ainakin itsellä sellaiset kivut, etten osaa niitä kuvailla kuin synnyttämiseksi. Voimakkaimmat kohtua avaavat supistukset siis. Kuolettavalta se kipu ei tuntunut, mutta aika hullulta kuitenkin. Tuli sellaisia aaltoja, joiden huippu on se terävin ja suurin kipu. Ilokaasu vei aluksi aika hyvin kärkeä siitä. Muistan kolmannen eli kuopuksen synnytyksestä kuinka en voinut enää liikkua kun supistuksia tuli niin tiheään ja ne olivat niin suuria ja voimakkaita. Makasin selälläni missä lie (ilokaasua kiskoessa meni vähän hahmotus siitä missä oli ja keitä siellä huoneessa oli) ja tuntui kuin olisin keskellä jotain myrskyisää merta, jossa valtavat aallot vaan vyöryivät päältäni enkö ehtinyt räpiköidä kun jo jyräsi seuraava myrskyaalto. Supistukset heitteli mua siinä pöydällä ja tuntui kuin kohtu räjähtäisi. Sain onneksi epiduraalin/spinaalin joka kerta tarvitessani ja ne toimivat hyvin. En nimittäin mihinkään transsiin ollut vaipumassa vaan aivan vietävänä... epiduraalin/spinaalin kanssa en tuntenut yhtään mitään. Aika tuju puudutus, ihan kaikki kipu katosi. Paleli ja kutitti vähän, mutta se ei ollut kovinkaan kamalaa siinä vaiheessa. Ponnistustarve tuli vain ensimmäisessä synnytyksessä kun epiduraalin vaikutus lakkasi, mutta syntyi aika nopeasti alle 3000 g vauva. Muistan, että ponnistaminen poltti kyllä aivan hulluna paikkoja. Tokassa ja kolmannessa olin pystyasennossa ja vauvat syntyi samaa vauhtia, piti katsoa aluksi monitorilta milloin pitää puskea kun en vielä tuntenut mitään. Kun tunto palasi niin siltä se tuntui kun olisi tulikuuma koripallo siellä, mutta jotenkin sen sai liikkumaan eteenpäin. Pystyasennossa kolmas tuntui porautuvat ilman ponnistamistakin, tuntui siis tuliselta poralta, sattui kaikista eniten niin että itkin ja huusin vaan ja mieskin oli jo hädässä vaikka oli ollut ennenkin mukana. Mut mulla kyllä kivut lakkasi onneksi siihen kun vauva ulkona, jälkisupistukset aika laimeita vs. synnytys. Omalla kohdalla palautuminen myös aika täydellistä sitten ajan kanssa, myös pim pin. Tekisin sen uudestaan, kipu oli omalla kohdalla aika lyhytaikaista kuitenkin eikä synnytyksen kestosta kauankaan pahaa. Kaikki tehköön omat valintansa siitä.