Vihaanko äitiäni?

Lapsuudessa kärsittiin vanhempien erosta. Basic shit. Yksinhuoltajaäiti, alkoholismi, masennus, meidän lapsien käyttäminen pelinappuloina isää vastaan, manipulointi, henkinen ja fyysinen väkivalta jne jne. Näin kamalia asioita. Kännissä riehuttu läpi yön. Äiti uhkaili itsemurhalla kerta toisensa jälkeen kun muutin pois kotoa, lähetti tekstiviestejä eikä vastannut enää puhelimeen. Lapsuudessanikin monta kertaa huusi tappavansa itsensä, katoili jne. Äidin toimesta siis tämä kaikki. Suoraan sanottuna meidän lapsuus oli yhtä helvettiä ja meidät olisi otettu huostaan jos kukaan pienessä kyläpahasessa seinänaapurina elänyt olisi tullut apuun.

Tästä selvittiin ja äiti ei enää juo. Tilanne on rauhallinen.

Mutta nyt yli 30 vuotiaana olen huomannut kantavani ihan järkyttävää kaunaa. Suhtautumiseni äitiin on armoton. Kapinoin kuin teini, pinna palaa hetkessä ja kaikki ärsyttää mitä hän sanoo. Äidillä yökylässä oltuani ja sieltä lähdettyä koen ihan ARMOTONTA morkkista miten töykeä hänelle olen. Hän alkaa olla vanha ja tiedän, että joku päivä ikävöin äidin juttuja kun häntä ei enää ole. Sydän särkyy ajatuksestakin.

Mitä teen? Miksi oon näin helvetin julma ja en voi vaan nauttia nyt kun kaikki on hyvin? Ihan kamala tunnemyrskyn läpikäyminen aina kun äidin kanssa on tekemisissä. En osaa olla hänen kanssa normaali oma itseni lainkaan ja olen siitä niin pahoillani. En voi sanoa sitä hänelle, koska meillä ei ole koskaan puhuttu näistä asioista ääneen.