50-vuotias nainen ei pääse yli äitinsä kuolemasta

Vierailija kirjoitti:

Suru kertoo ystäväsi rakkaudesta äitiinsä, ehkä sinä et vain kykene tuntemaan samalla tavalla. Mutta jos et kestä ystäväsi surua, niin ota toki etäisyyttä, se on varmasti molemmille parempi.

Jouduin muuttamaan kotoa 16 vuotiaana.

Sen jälkeen näin äitiä satunnaisesti.ei ollut hellä..löi piti nälässä

Joulut ,juhlapyhät ym yksin...

näytä tämä ystävällesi

kun äitini kuolee..mitä sitten..olen vihannut ja surrut koko elämäni turhaan...

En tarkoittanut, että sureminen on väärin. Totta kai pois mennyttä läheistä suree ja ikävöi. Mutta jotenkin koen, että ystävän ajattelutapa on jotenkin vinksahtanut tässä asiassa. Hän kokee, että on kokenut todella suurta epäreiluutta tai että hänelle on sattunut jokin ennalta arvaamaton yllättävä tragedia. Luulen, että hänen voisi olla helpompi kestää äitinsä kuolema, jos hän pääsisi jotenkin yli tuosta ajattelutavasta ja voisi hyväksyä tapahtuneen luonnollisena asiana SIITÄ HUOLIMATTA, että tuntee surua. Mutta en tietenkään sano näitä asioita hänelle vaan myötätuntoisena päivittelen hänen kanssaan elämän epäreiluutta. Jossain vaheessa vaan alkaa tulla raja vastaan tässäkin, siksi mietin etäisyyden ottamista, etten vahingossa paljasta oikeita tunteitani.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru kertoo ystäväsi rakkaudesta äitiinsä, ehkä sinä et vain kykene tuntemaan samalla tavalla. Mutta jos et kestä ystäväsi surua, niin ota toki etäisyyttä, se on varmasti molemmille parempi.

Jouduin muuttamaan kotoa 16 vuotiaana.

Sen jälkeen näin äitiä satunnaisesti.ei ollut hellä..löi piti nälässä

Joulut ,juhlapyhät ym yksin...

näytä tämä ystävällesi

kun äitini kuolee..mitä sitten..olen vihannut ja surrut koko elämäni turhaan...

Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä?

Joo, sovitaan että jokin ei ole normaalia. Mutta sitten? Mitä sille pitää tehdä, että joku ei ole normaali tai normaalia? Ei se muutu normaaliksi siitä, että kerrot hänelle, ettei hän tunne tai reagoi normaalisti. Hänellä on syynsä (psykologiset tai psykosomaattiset) omille oireilleen ja taustalla jotain, mikä sen laukaisee. Jos et kestä toisen vajavaisuutta, kannattaa olla hiljaa ja poistua. 

Tämä on samaa kategoriaa masentuneiden kanssa. Ei masentunut parane siitä, että patistat häntä lenkille ja nuuhkimaan kesäkukkia. 

Vierailija kirjoitti:

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.

Joo, tämä munkin ystäväni on itse perheetön. Mietinkin, voiko se vaikuttaa tähän.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ei vanhan ihmisen kuoleman tarvitse olla surullinen tapahtuma, vain luonnollinen,

Ihan yhtä luonnollista on nuorenkin ihmisen kuolema, ja varsinkin vauvan ja pikkulapsen. Eikö se silti saa olla  surullista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.

Joo, tämä munkin ystäväni on itse perheetön. Mietinkin, voiko se vaikuttaa tähän.

ap

No mitäpä lottoat? Jospa sen epäaidon myötäilyn sijaan yrittäisit ihan aidosti keskustella ystäväsi kanssa, mitä kaikkia tunteita se kuolema on hänessä herättänyt ja mihin kaikkeen vaikuttanut.

Minulle, perheettömälle, vanhempien menetys oli surun lisäksi identiteettikriisi ja synnytti tunteen turvattomuudesta ja juurettomuudesta. Identiteettikriisi kesti surua pidempään.

Kun kuolema tulee lähipiiriin se kolahtaa ja kovaa.

Se jotenkin laittaa miettimään asioita.

-elämän rajallisuutta

-omaa paikkaa elämässä

-elämän tarkoitusta

-montaa muuta

Tyhjäpäät eivät koskaan voine ymmärtää.

Jos olet todellinen ystävä koita tukea nyt.

Perheettömänä ja vanhemmat aikaisin menettäneenä koin, että omakin siihen astinen elämä loppui. Vanha tuli jotenkin päätökseen ja olen edelleen prosessissa aloittaa uusi elämä. Etsin tietäni ja paikkaani.

Perheellinen yleensä jatkaa elämäänsä ja suree joko kovasti tai vähemmän kovasti poistunutta henkilöä, mutta se ei romauta kaikkea.

Jos äiti oli ainoa ihminen, joka rakastaa ystävääsi. Kuvittele itsesi tilanteeseen, että sinun pitäisi tästä päivästä elää ilman vanhempiasi, sisaruksiasi, puolisoasi ja lapsiasi loppuikäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis kuollut tänä keväänä eli pari kuukautta sitten, ja sinä kehtaat jo märistä elämän lopullisesta tolaltaan menemisestä? Onko sinulla kenties jonkinlainen kristallipallo josta näet vuoden, kahden, kymmenen päähän? Jos ei, niin vähän suhteellisuudentajua sinullekin, kiitos. Et kuulosta kovin empaattiselta ja kunnioittavalta muiden ihmisten tunteita kohtaan. Todennäköistä ystäväsi pärjäisi paremmin ilman sinua.

Minussa on itsessänikin samaa kylmyyttä kuin sinussa, mutta luojan kiitos ymmärrän sen verran myös ihmisten erilaisuutta, että tiedän oman vanhemman suremisen olevan muutaman kuukauden kohdalla vielä täysin normaalia.

Kiitos tästä näkökulmasta. Vaikea tietysti yrittää asettua ystäväni asemaan, koska omat vanhempani elävät vielä, mutta esimerkiksi isovanhempieni kuollessa (vanhoina ja sairaina) vanhempani toki surivat ja olivat haikein mielin, mutta eivät olleet tuolla tavalla täysin tolaltaan ja toimintakyvyttömiä, vaan jotenkin ottivat sen normaalina elämään kuuluvana asiana, että vanhat ihmiset kuolevat. Sen sijaan eräs toinen sukulaiseni kuoli yllättäin suht nuorena, joten siitä läheiset olivat luonnollisesti shokissa pidemmän aikaa. Ja se, että joku kysyy "miksi näin kävi?", kun vaikka oma lapsi tai puoliso kuolee (nuorena), on mielestäni ymmärrettävää, mutta outoa 80-90-vuotiaan kohdalla. Jotenkin tekisi mieli ravistella ystävääni ja kysyä, eikö hänelle ole tullut aiemmin mieleen, että omat vanhemmat vanhenevat ja kuolevat joskus. Tämä on vain ajan kysymys, eikä kysymys siitä tapahtuuko niin vai ei. Ystävälläni ei ole omia lapsia, vaikuttaakohan se tuohon suremisen määrään? 

ap

Arvasin tuon, hän takertui äitiinsä koska omaa lasta ei ole.

Ymmärrän, että surraan ja kaivataan, mutta ei se nyt ihan normaalilta kuullosta, että 50-vuotias menettää täysin toimintakykynsä ja elämänilonsa yli 80-vuotiaan vanhan ja sairaan äitinsä/isänsä kuoleman vuoksi. Se nyt sattuu olemaan ihan luonnollista, että ihminen kuolee vanhana. Järkytyksiä on taas lasten ja nuorten ihmisten kuolemat ja jotenkin pitäisin sitä kummallisena, että joku nyyhkyttää vuosikaudet 80-vuotiaan äitinsä perään, kun toinen on joutunut hautaamaan vaikka 8-vuotiaan lapsensa yllättäen.

On normaalia surra, mutta ei Ile normaalia, jos elämän rajallisuutta ei osaa hyväksyä vielä tuossakaan iässä. Ihminen kuolee ja uusia syntyy, niin sen kuuluu mennä. En voisi itsekään tuollaista ymmärtää. Oma isäni oli 55 - vuotias kuollessaan, surin tottakai, mutta elämän kiertokulkua ei voi estää.

Vierailija kirjoitti:

Siis kuollut tänä keväänä eli pari kuukautta sitten, ja sinä kehtaat jo märistä elämän lopullisesta tolaltaan menemisestä? Onko sinulla kenties jonkinlainen kristallipallo josta näet vuoden, kahden, kymmenen päähän? Jos ei, niin vähän suhteellisuudentajua sinullekin, kiitos. Et kuulosta kovin empaattiselta ja kunnioittavalta muiden ihmisten tunteita kohtaan. Todennäköistä ystäväsi pärjäisi paremmin ilman sinua.

Minussa on itsessänikin samaa kylmyyttä kuin sinussa, mutta luojan kiitos ymmärrän sen verran myös ihmisten erilaisuutta, että tiedän oman vanhemman suremisen olevan muutaman kuukauden kohdalla vielä täysin normaalia.

Mulla vanhemmat elää mutta isovanhemmat on kuolleet. Itkin kyllä muutaman kerran ja tunsin ikävää mutta ei elämäni järkkynyt. Rakastin heitä kyllä ja tein heidän eläessä heidän hyväkseen mitä pystyin. Silti mietin olenko kylmä ihminen kun lähisukulaisen kuolema ei liikuttanut minua sen suuremmin.

Vierailija kirjoitti:

En tarkoittanut, että sureminen on väärin. Totta kai pois mennyttä läheistä suree ja ikävöi. Mutta jotenkin koen, että ystävän ajattelutapa on jotenkin vinksahtanut tässä asiassa. Hän kokee, että on kokenut todella suurta epäreiluutta tai että hänelle on sattunut jokin ennalta arvaamaton yllättävä tragedia. Luulen, että hänen voisi olla helpompi kestää äitinsä kuolema, jos hän pääsisi jotenkin yli tuosta ajattelutavasta ja voisi hyväksyä tapahtuneen luonnollisena asiana SIITÄ HUOLIMATTA, että tuntee surua. Mutta en tietenkään sano näitä asioita hänelle vaan myötätuntoisena päivittelen hänen kanssaan elämän epäreiluutta. Jossain vaheessa vaan alkaa tulla raja vastaan tässäkin, siksi mietin etäisyyden ottamista, etten vahingossa paljasta oikeita tunteitani.

ap

  Minusta olet ystävä jos kerrot juuri noista asioista hänelle mitä täälläkin, etkä ota etäisyyttä, jos hän ottaa se on sitten hänen ongelmansa.

JOkainen saa surra miten haluaa ja niin kauan kuin haluaa, mutta onhan se läheisille raskasta, jos ei voi elää ollenkaan normaalia elämää. Tiedän minäkin näitä jotka eivät muuta teekään kuin surevat, kun läheinen kuolee. Ymmärrän suuren surun ja tuskan, jos menettää lapsen tai puolison, se varmasti halvaannuttaa pitkäksi aikaa. Mutta vanha ja sairas ihminen, vaikka sitten oma vanhempi on kyllä ihan eri juttu. Ei sen pitäisi koko elämää pysäyttää, tietysti on surullista menettää vanhempi ja häntä kaipaa kovastikin, mutta se on eri asia kuin se, että koko elämä pysähtyy. Minulta on kuollut pappa, isä, appi ja veli. Muut olivat vanhoja, paitsi veljeni ja se otti koville jonkin aikaa, muitakin kovasti surin ja kaipasin. Kaikkien kohdalla kuitenkin elin eteenpäin, opiskelin, tein töitä, hoidin kotihommat ja lapset, mikä vaihe nyt milloinkin oli meneillään. SItä surullisemmaksi olon tuntuu, mitä enemmän siihen suruun jää kiinni. Surua voi käsitellä, vaikka elääkin elämäänsä eteenpäin. 

Pari kuukautta on tietysti aika lyhyt aika, toivottavasti vuoden päästä on ystäväsi jo päässyt eteenpäin surutyössään.

Pistääks velat miettimään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis kuollut tänä keväänä eli pari kuukautta sitten, ja sinä kehtaat jo märistä elämän lopullisesta tolaltaan menemisestä? Onko sinulla kenties jonkinlainen kristallipallo josta näet vuoden, kahden, kymmenen päähän? Jos ei, niin vähän suhteellisuudentajua sinullekin, kiitos. Et kuulosta kovin empaattiselta ja kunnioittavalta muiden ihmisten tunteita kohtaan. Todennäköistä ystäväsi pärjäisi paremmin ilman sinua.

Minussa on itsessänikin samaa kylmyyttä kuin sinussa, mutta luojan kiitos ymmärrän sen verran myös ihmisten erilaisuutta, että tiedän oman vanhemman suremisen olevan muutaman kuukauden kohdalla vielä täysin normaalia.

Mulla vanhemmat elää mutta isovanhemmat on kuolleet. Itkin kyllä muutaman kerran ja tunsin ikävää mutta ei elämäni järkkynyt. Rakastin heitä kyllä ja tein heidän eläessä heidän hyväkseen mitä pystyin. Silti mietin olenko kylmä ihminen kun lähisukulaisen kuolema ei liikuttanut minua sen suuremmin.

Olen menettänyt sekä vanhemmat että isovanhemmat, kaikki siihen mennessä kun olin 40. Toiset isovanhemmat olivat tosi rakkaita ja nähtiin joka viikko, sairaalassa kävin monta kertaa viikossa kuukausia ja istuin kuolinvuoteella. Ei se silti tuntunut miltään verrattuna omien vanhempien menetykseen. Toki näissäkin asioissa jokainen reagoi tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vanhan ihmisen kuoleman tarvitse olla surullinen tapahtuma, vain luonnollinen,

Ihan yhtä luonnollista on nuorenkin ihmisen kuolema, ja varsinkin vauvan ja pikkulapsen. Eikö se silti saa olla  surullista?

Lapsen kuolema ei ole luonnollisen elinkaaren mukaista. Vanhuksen kuolema on koska hän on biplogisesti lopussa toisin kuin lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Pistääks velat miettimään?

Joo