50-vuotias nainen ei pääse yli äitinsä kuolemasta

Suru on surua.

Minä olin 30v. kun äitini kuoli äkillisesti 52 vuotiaana.

Kyllä lähimmäisen kuoleman sureminen on aivan normaalia. Itsellä vanhemman kuoleman tuoma suru kesti n. vuoden. Jokaisella on oma suruaikansa, varmaan riippuu kuinka läheinen poismennyt oli.

Suru kertoo ystäväsi rakkaudesta äitiinsä, ehkä sinä et vain kykene tuntemaan samalla tavalla. Mutta jos et kestä ystäväsi surua, niin ota toki etäisyyttä, se on varmasti molemmille parempi.

Kerro hänelle miten sinä ajattelet asiasta, olet aivan oikeassa.

Minun äitini kuoli 80vuotiaana kun itse olin 40v. Äiti oli sairastanut kauan ja oli jo valmis lähtemään, oikeasti olin lähes onnellinen hänen puolestaan kun viimein pääsi tuskistaan.

Ja tämä meillä että oltiin sovittu että Taivaassa tavataan, se on ihana lohtu.

Siis kuollut tänä keväänä eli pari kuukautta sitten, ja sinä kehtaat jo märistä elämän lopullisesta tolaltaan menemisestä? Onko sinulla kenties jonkinlainen kristallipallo josta näet vuoden, kahden, kymmenen päähän? Jos ei, niin vähän suhteellisuudentajua sinullekin, kiitos. Et kuulosta kovin empaattiselta ja kunnioittavalta muiden ihmisten tunteita kohtaan. Todennäköistä ystäväsi pärjäisi paremmin ilman sinua.

Minussa on itsessänikin samaa kylmyyttä kuin sinussa, mutta luojan kiitos ymmärrän sen verran myös ihmisten erilaisuutta, että tiedän oman vanhemman suremisen olevan muutaman kuukauden kohdalla vielä täysin normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Siis kuollut tänä keväänä eli pari kuukautta sitten, ja sinä kehtaat jo märistä elämän lopullisesta tolaltaan menemisestä? Onko sinulla kenties jonkinlainen kristallipallo josta näet vuoden, kahden, kymmenen päähän? Jos ei, niin vähän suhteellisuudentajua sinullekin, kiitos. Et kuulosta kovin empaattiselta ja kunnioittavalta muiden ihmisten tunteita kohtaan. Todennäköistä ystäväsi pärjäisi paremmin ilman sinua.

Minussa on itsessänikin samaa kylmyyttä kuin sinussa, mutta luojan kiitos ymmärrän sen verran myös ihmisten erilaisuutta, että tiedän oman vanhemman suremisen olevan muutaman kuukauden kohdalla vielä täysin normaalia.

  Luonnollista noin vanhan on kuolla!

Kyllä 50 vuotiaan pitää jo osata ottaa elämän realiteetit vastaan.

No voi hyvät hyssyrät!

Vierailija kirjoitti:

Suru on surua.

Minä olin 30v. kun äitini kuoli äkillisesti 52 vuotiaana.

Ja valitettavasti tunnen katkeruutta kun luen tai kuulen miten joku 50 vuotias tai sitä vanhempi kertoo miten on mentävä 80 vuotta tai vanhemman äidin tai isän luokse.

37v. olin kun menetin isäni no hän oli 70 vuotta.

Tuon ikäisen kuolema on jo odotettavissa.

Kun asiat "yläkertaan" on kunnossa niin kuolema tuossa iässä on aivan normi juttu.

Vierailija kirjoitti:

Siis kuollut tänä keväänä eli pari kuukautta sitten, ja sinä kehtaat jo märistä elämän lopullisesta tolaltaan menemisestä? Onko sinulla kenties jonkinlainen kristallipallo josta näet vuoden, kahden, kymmenen päähän? Jos ei, niin vähän suhteellisuudentajua sinullekin, kiitos. Et kuulosta kovin empaattiselta ja kunnioittavalta muiden ihmisten tunteita kohtaan. Todennäköistä ystäväsi pärjäisi paremmin ilman sinua.

Minussa on itsessänikin samaa kylmyyttä kuin sinussa, mutta luojan kiitos ymmärrän sen verran myös ihmisten erilaisuutta, että tiedän oman vanhemman suremisen olevan muutaman kuukauden kohdalla vielä täysin normaalia.

Kiitos tästä näkökulmasta. Vaikea tietysti yrittää asettua ystäväni asemaan, koska omat vanhempani elävät vielä, mutta esimerkiksi isovanhempieni kuollessa (vanhoina ja sairaina) vanhempani toki surivat ja olivat haikein mielin, mutta eivät olleet tuolla tavalla täysin tolaltaan ja toimintakyvyttömiä, vaan jotenkin ottivat sen normaalina elämään kuuluvana asiana, että vanhat ihmiset kuolevat. Sen sijaan eräs toinen sukulaiseni kuoli yllättäin suht nuorena, joten siitä läheiset olivat luonnollisesti shokissa pidemmän aikaa. Ja se, että joku kysyy "miksi näin kävi?", kun vaikka oma lapsi tai puoliso kuolee (nuorena), on mielestäni ymmärrettävää, mutta outoa 80-90-vuotiaan kohdalla. Jotenkin tekisi mieli ravistella ystävääni ja kysyä, eikö hänelle ole tullut aiemmin mieleen, että omat vanhemmat vanhenevat ja kuolevat joskus. Tämä on vain ajan kysymys, eikä kysymys siitä tapahtuuko niin vai ei. Ystävälläni ei ole omia lapsia, vaikuttaakohan se tuohon suremisen määrään?

ap

Oletpa mahtava ystävä.

Vaikka äiti kuolisi satavuotiaana, niin häntä suremaan jäänyt ansaitsee ymmärtävän tukijan ja ystävän. 

Ihmiset kuolee.

Ei vanhan ihmisen kuoleman tarvitse olla surullinen tapahtuma, vain luonnollinen,

Pitäisi silti surunkin yli nähdä realiteetit esim. juuri tuossa tilanteessa. Onhan sitä aika onnellinen ja etuoikeutettukin, että on 50 vuotta saanut nauttia äidin läsnäolosta ja rakkaudesta. Meitä on aika monta, jotka ovat joutuneet luopumaan jo pienenä/nuorena. Se on heijastunut koko elämään, mutta elää on pitänyt.

Erään 40v tuttavani isä kuoli muutama vuosi sitten 70-vuotiaana äkillisesti. Tuttavani ei pääse tästä yli ollenkaan, on sairaslomalla edelleen eikä puhu mistään muusta. Hänellä on kuitenkin mies, lapset, äiti, sisaruksia, työpaikka, omakotitalo jne. Omien sanojensa mukaan hänellä ei ole enää mitään ja elämä on liian epäreilua. Ei ihan ymmärrä enkä oikein enää jaksa, sori....

Vierailija kirjoitti:

Siis kuollut tänä keväänä eli pari kuukautta sitten, ja sinä kehtaat jo märistä elämän lopullisesta tolaltaan menemisestä? Onko sinulla kenties jonkinlainen kristallipallo josta näet vuoden, kahden, kymmenen päähän? Jos ei, niin vähän suhteellisuudentajua sinullekin, kiitos. Et kuulosta kovin empaattiselta ja kunnioittavalta muiden ihmisten tunteita kohtaan. Todennäköistä ystäväsi pärjäisi paremmin ilman sinua.

Minussa on itsessänikin samaa kylmyyttä kuin sinussa, mutta luojan kiitos ymmärrän sen verran myös ihmisten erilaisuutta, että tiedän oman vanhemman suremisen olevan muutaman kuukauden kohdalla vielä täysin normaalia.

Asian vierestä, mutta ihana kuulla, että on muitakin tällaisia tyyppejä. Itsekin siis tiedostan, etten ole mikään maailman empaattisin ja lämpimin ihminen ja minun on vaikea tunteen tasolla ymmärtää joidenkin ihmisten voimakkaita reaktioita. Mutta järjen tasolla ymmärrän, joten ei tulisi mieleenkään ihmetellä toisen surun syvyyttä ja kestoa, saati sitten kommetoida siitä mitään. Olen myös oppinut hyvin "esittämään" empaattista tilanteissa, joissa tiedän odotettavan empaattista käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi silti surunkin yli nähdä realiteetit esim. juuri tuossa tilanteessa. Onhan sitä aika onnellinen ja etuoikeutettukin, että on 50 vuotta saanut nauttia äidin läsnäolosta ja rakkaudesta. Meitä on aika monta, jotka ovat joutuneet luopumaan jo pienenä/nuorena. Se on heijastunut koko elämään, mutta elää on pitänyt.

Erään 40v tuttavani isä kuoli muutama vuosi sitten 70-vuotiaana äkillisesti. Tuttavani ei pääse tästä yli ollenkaan, on sairaslomalla edelleen eikä puhu mistään muusta. Hänellä on kuitenkin mies, lapset, äiti, sisaruksia, työpaikka, omakotitalo jne. Omien sanojensa mukaan hänellä ei ole enää mitään ja elämä on liian epäreilua. Ei ihan ymmärrä enkä oikein enää jaksa, sori....

Nyt et voi olla tosissasi. Eli yksi ei saa surra omaa äitiään niin pitkään ja syvästi kuin haluaa ja tarvitsee sen takia, että jonkun toisen äiti tai isä on kuollut sinun mielestäsi traagisemmalla tavalla? Onkohan sinulla nyt ihan kaikki ruuvit kohdillaan? Ei ihmisten menetystä ja surua voi pistetyttää ja laittaa järjestykseen, että Matti saa nyt surra tosi kovasti 12 kuukautta, kun sen äiti kuoli äkillisesti rajuun syöpään 52 vuotiaana, ja sitten Maija saa surra kohtalaisesti 9 kk ajan, kun sen isä kuoli syöpään 60 vuotiaana, mutta niillä oli kuitenkin vuosi aikaa hyvästellä ja sopeutua, kun isä sairasti, mutta Liisan äiti oli olut sairaana jo 8,5 vuotta ja oli 82 vuotias ja kuolema ei tullut ylältyksenä, niin Liisan pitää surra vaan ihan lievästi ja olla taas ihan kunnossa viimeistään 3 kuukauden kuluttua.

Millainen perhe ja muu elämäntilanne tällä ystävälläsi on? Hyvä avioliitto ja lapset?

Kun minun äitini kuoli, mukaan tuli paljon muutakin taakkaa kuin pelkkä suru äidin menettämisestä (kuusikymppisenä eli mielestäni ihan liian nuorena kuoli). Surin samalla jälleen kerran myös isäni, mikä on muutenkin tehnyt minusta heikomman ja särkyvämmän kuin ehjässä perheessä kasvaneet. Ja lisäksi surin sitä, ettei minulla siinä vaiheessa ollut omaa perhettä ja lapsia, jäin ilman yhtäkään lähiomaista hädin tuskin nelikymppisenä. 

Akuutti suru kestää yleensä vuoden, jos ihmissuhde on ollut tärkeä. Siitä se sitten muuttaa muotoaan suurimmalla osalla ikäväksi. 

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.