50-vuotias nainen ei pääse yli äitinsä kuolemasta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.

Kyllä minä ainakin suren vanhempieni menetystä yksinäisenä ihmisenä kovasti juuri siksi että silloin menetän sen ainoankin perheen mikä minulla on ja sitten jään ypöyksin. Se on aika karu tunne kun on täysin yksin. Uskon että tilanne olisi ihan toinen jos minulla olisi mies ja lapsia.

Itse suren kuitenkin omissa oloissani ja lähden rokkikeikalle yms. vaikka en siitä nautikaan. En kaada suruani muiden niskaan. Joskus harvoin puhun surustani perheellisille ystävilleni, he eivät ymmärrä. Heillä on kyllä vielä itsellään vanhemmatkin elossa.

Juuri tuossa sinun jälkeesi kirjoitin samanlaisista tuntemuksista, vaikka vanhempani ovat siis vielä elossa. Nimenomaan tuo ypöyksin jääminen tulevaisuudessa tuntuu jo nyt pahalta.

No hei ap, lapsesi tai miehesi voi kuolla milloin vain sairauteen tai onnettomuuteen= nyt kun tiedät tämän faktan niin menetät oikeutesi surra heitä viikkoa pitempään.. Käyttääkseni samaa logiikkaa kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.

Kyllä minä ainakin suren vanhempieni menetystä yksinäisenä ihmisenä kovasti juuri siksi että silloin menetän sen ainoankin perheen mikä minulla on ja sitten jään ypöyksin. Se on aika karu tunne kun on täysin yksin. Uskon että tilanne olisi ihan toinen jos minulla olisi mies ja lapsia.

Itse suren kuitenkin omissa oloissani ja lähden rokkikeikalle yms. vaikka en siitä nautikaan. En kaada suruani muiden niskaan. Joskus harvoin puhun surustani perheellisille ystävilleni, he eivät ymmärrä. Heillä on kyllä vielä itsellään vanhemmatkin elossa.

Juuri tuossa sinun jälkeesi kirjoitin samanlaisista tuntemuksista, vaikka vanhempani ovat siis vielä elossa. Nimenomaan tuo ypöyksin jääminen tulevaisuudessa tuntuu jo nyt pahalta.

Juu, ap:n kannattaa suhteuttaa tilanne siihen että koko hänen perheensä kuolisi, eli että ei ole enää perhettä. Ja siihen kaveri juoruamaan ja ottamaan väjän etäisyyttä kun olet jo pari kuukautta kehdannut surra perheesi kuolemaa ja omaa yksinäisyyttä.

Suru ei ole järjellä selitettävä asia. Kuolema voi laukaista ajatuksia, joita ei tiedosta. Suruun voi liittyä niin paljon kaikkea muuta, joten etukäteen ei voi tietää, kuinka suhtautuu ja miten koville asia ottaa. Iäkkään vanhemman kuolema on vaikeaa, koska silloin viimeistään tajuaa, ettei täällä olla ikuisesti ja että on itse seuraavana lähtövuorossa.

Mielenkiintoinen ketju. Olen itse viisikymppinen sinkku, perheen ainoa lapsi. Vanhempani ovat liki kahdeksankymppisiä ja heillä on nyt alkanut sairastelujen aika. Järjellä ajatellen tämä menee niin kuin odotettavissa on ollut, mutta luulen silti, että suru on suuri kun lopullinen luopumisen hetki tulee.

Se, että asia on odotettavissa tai joskus jopa toivottu (pitkään sairas) ei vähennä surua yhtään sen enempää. Toisilla on onneksi tässä maassa vielä välit vanhempiin niin lämpöiset, että se on oikeasti surullista menettää heidät. Toiset katkaisevat välit kun pääsevät pois muuttamaan ja pitävät kaikennäköisiä vierailuja pakkopullana.

En vielä parin kuukauden jälkeen huolestuisi tuosta, vaikka jossain määrin irrationaalista ajattelua onkin. Ja kuten tuossa on sanottukin, suru voi laukaista muita suruja, eikä sinänsä liity ainoastaan itse tapahtumaan. Vanhempien kuolema vaikka vanhallakin iällä oman kokemukseni mukaan laukaisee likimain primitiivisen surureaktion, näin on käynyt myös perheellisille ystävilleni. Se toki menee yleensä sitten ajan kanssa ohi.

Toinen asia on sitten se, että joillakin ihmisillä on toki tapana ajatella että heidän perheensä on kuolematon tai vanhemmat elävät liki satavuotiaiksi ainakin. Se ei toki nykyään ole edes kovin tavatonta, mutta monet kuolevat jo alle 70-vuotiaina ihan luonnollisiin syihin kuten syöpään. EI kai nuorenkaan kuolema välttämättä mitenkään luonnoton ole siinä mielessä, että menee vielä kotva ennen kuin lääketiede pystyy kaiken parantamaan ja siihen on vain tyydyttävä. Kehitysmaissa vierailtuani olen kyllä huomannut että kun "ennenaikaisia" kuolemia on paljon enemmän niihin suhtaudutaan jokseenkin stoalaisemmin. Sitä vaan tapahtuu. Ja niistä kuolemista sentään moni pystyttäisiin välttämään, jos hoidon taso ja saatavuus olisi kaikkialla samanlainen kuin täällä. Ehkä asiaa auttaa myös suremisen yhteisöllisyys ja ylipäänsä isompi laajennettu perhe. Hautajaiset ovat isoja operaatioita ja sukulaiset hengailevat surutalossa pidempiäkin aikoja.