50-vuotias nainen ei pääse yli äitinsä kuolemasta

En tiedä, aloin itkemään ja lähdin kotoani itku kurkussa äitini luokse joka eilen kun soitin sanoi että jeesus kristus suojelee.

Noh, pääsin äitini pihaan niin tuli viesti "huomenta, tuletko tänään?" ja olin itkenyt koko ajan autossa ja toistanut jeesus kristus on herra. Emme olleet sopineet mitään. Haluan elää täyttä elämää ja haluan että muutkin saa elää täyttä elämää.

Mikä ihanuus oli istua sohvalle kun radiosta soi rauhallinen ei paha musiikki.

Mietin vain joko olin kadotukseen joutunut

elämän lanka kirjoitti:

En tiedä, aloin itkemään ja lähdin kotoani itku kurkussa äitini luokse joka eilen kun soitin sanoi että jeesus kristus suojelee.

Noh, pääsin äitini pihaan niin tuli viesti "huomenta, tuletko tänään?" ja olin itkenyt koko ajan autossa ja toistanut jeesus kristus on herra. Emme olleet sopineet mitään. Haluan elää täyttä elämää ja haluan että muutkin saa elää täyttä elämää.

Mikä ihanuus oli istua sohvalle kun radiosta soi rauhallinen ei paha musiikki.

Mietin vain joko olin kadotukseen joutunut

Kauan sitten istuin junassa ja katselin minua vastapäätä istuvaa nuorta naista, joka tuijotti ikkunasta ulos muttei tuntunut katsovan mitään. Noin minuutin välein hän huusi kovaan ääneen: "Anteeks Jeesus!" Hän ei näyttänyt yhtään onnelliselta. Minua säälitti ja ilmeistä päätellen säälitti muitakin.

Oletko tosissasi, ap? Useimmille ihmisille äiti on läpi elämän kestävä pisin ihmissuhde, monille suurin tuki ja turva, se kehen voi turvautua vaikka kaikki muut kääntäisivät selkänsä. Tietenkään aina näin ei ole (esim. sinulla ap ei varmaan ole kovin hyvä äitisuhde?), mutta usein on, ja ilmeisesti ystävälläsikin oli näin.

Monien ihmisten sydämessä omalla äidillä on erityinen paikka. Vaikka olisi itse kuinka aikuinen hyvänsä ja äiti kuinka vanha hyvänsä, niin äidin menettäminen iskee kipeästi siihen pieneen lapseen, joka meidän jokaisen sisällä on. 

Minä olin 55v. kun menetin äitini, ja vaikka en ollut kymmeniin vuosiin enää ollut riippuvainen äidistäni fyysisesti/emotionaalisesti/taloudellisesti, niin silti äidin menetys aiheutti todella pohjattoman tuntuisen surun ja yllättäen myös jonkinlaisen turvattomuuden tunteen. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää elämässäni sitä yhtä ainoaa ihmistä, jonka tiesin 100% varmuudella olevan tukenani ihan aina, vaikka mitä tapahtuisi. 

Lisäksi, ystäväsi menetyksestä on kulunut muutama kuukausi. Tuossa ajassa ei vielä "päästä yli" rakkaan ihmisen kuolemasta. Et ole tainnut koskaan menettää ketään, jota todella rakastat. Kun menetät, niin tulet ymmärtämään.

Mä olen todella kyllästynyt, kun eräs nainen meillä duunissa ei pääse äitinsä kuolemasta yli. Surija on 45 v ja hänen pitkään sairastanut äitinsä 85 v kuoli 2,5 vuotta sitten. Tää äiti teki kuolemaa kaikkiaan kolmisen vuotta, hänellä sairauksia riitti ja paljon joutui olemaan sairaalassa. Tytärkin silloin tuumi, että eutanasia olisi armollinen, ettei äidin tarvitse kitua.

Siitä huolimatta nyt kolmatta vuotta tämä tytär menee pitkin työpaikan käytäviä. Toisinaan jopa itkee asiakkaille, että hänen äitinsä kuoli. Monihan tietty luulee, että se on vasta tapahtunut, mutta ei... Facebookkiin tuli taas päivitys, että Hyvää syntymäpäivää äidille sinne pilven reunalle. + joku järisyttävän ruusunpunainen rakkausruno. ja itkuemojeita.

Esimies on puuttunut useaan otteeseen, ettei nyt ainakaan asiakkaille avautuisi noin henkilökohtaisesta asiasta. Me olemme asiakkaita varten, eivät he meitä varten. Hänelle on tarjottu työnpuolesta terapiaa ja lomaa.. Hänellä on kaksi pientä koululaista kotona ja mies, ei muuta sosiaalista elämää. Se äiti oli hänelle todellakin se ystävä ja äiti ja mentoori jne. Silti! joku roti.

Tekis mieli vähän läpätä poskelle, että snap out of if. Ei pysty, ei jaksa. Aikuinen ihminen! Vaihdoin työpisteenikin toisaalle. Ettei vaan tarvis sen naisen naamaa edes nähdä. Sitten se on kyllä kahvipaikalla vetistelemässä. argh! Olen sitten ihan hiton tunteeton, mutta mun mielestä toi ei enää ole tervettä.

No minä menetin isäni 24 vuotiaana.. samaan aikaan on 60 vuotiaita tai jopa vanhempia, joiden vanhemmat ovat edelleen hengissä. En minä nyt katkera siitä tietenkään ole, mutta miettinyt vain miten nuorena itse jouduin luopumaan.

Kun lapsettoman ja parisuhteettoman ihmisen vanhempi kuolee, se viimeinen vanhemmista, siinä surraan paljon muutakin kuin sitä äitiä tai isää. Surraan sitä, että jäädään yksin maailmaan, ehkä omaa elämääkin, menetettyjä mahdollisuuksia, ja sitä, että on nyt sitten seuraavaksi vuorossa, vanhin. Ystävälläni, joka on naimaton ja lapseton ja sisarukseton, äidin kuolema oli tosi rankka juttu ja ymmärsin kyllä, että häneltä meni vuosia päästä sen yli.

Ap, yritä ajatella, että siinä surussa on panoksena koko hänen elämänsä, menneisyys ja tuleva ja se tulevaisuus ehkä pelottaa ja ahdistaa.

Puhe on seksikästä ja aivot on tärkein sukupuolielin. Tekoälykäs puhe on yhtä vaivaannuttavaa kuin tekotaiteellisuuskin. 

Vierailija kirjoitti:

Puhe on seksikästä ja aivot on tärkein sukupuolielin. Tekoälykäs puhe on yhtä vaivaannuttavaa kuin tekotaiteellisuuskin. 

Väärä ketju =DDD

Ei siitä koskaan tarvitsekaan päästä yli. Ja nyt on kulunut kovin lyhyt aika. Eikä surua voi surra etukäteen vaikkei kuolema varsinainen yllätys ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei siitä koskaan tarvitsekaan päästä yli. Ja nyt on kulunut kovin lyhyt aika. Eikä surua voi surra etukäteen vaikkei kuolema varsinainen yllätys ollutkaan.

Totta. Äiti sairasti syöpää muutaman vuoden ja ainakin vuoden siitä oli selvää, ettei tule selviämään. Vielä kuoleman jälkeenkin tuli ensin tunne, että ihanaa, että kivut ovat nyt ohi. Ehkä jossain hautajaisten kieppeillä tai vähän ennen itse suru alkoi tulla ja sitä kyllä riitti. 

Vanhemmankin osalta voi olla kokemus väärästä järjestyksestä. Vanhempani sisarukset ovat kymmenen vuotta vanhempia ja silti tämä nuorin kuoli ensimmäiseksi. Olin jotenkin odottanut, että sedät ja tädit kuolevat ensin alta pois ja sitä kautta totun ajatukseen oman vanhemman menettämisestä. 

Ja etenkin nämä sisarukset itse kokevat tilanteen menneen "väärin päin", että se, joka ei oikeastaan ollut vielä eläkeläinenkään, kuoli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheettömänä ja vanhemmat aikaisin menettäneenä koin, että omakin siihen astinen elämä loppui. Vanha tuli jotenkin päätökseen ja olen edelleen prosessissa aloittaa uusi elämä. Etsin tietäni ja paikkaani.

Kiitos näistä näkökulmista. Jotenkin näin ystävänikin ajattelee. Että hänenkin elämänsä tavallaan loppui, kaikki vietiin yllättäen pois ja jäljellä on vain suru. yritän kovasti ymmärtää häntä, mutta se on vaikeaa, koska itse en koe olevani noin vahvassa sidoksessa vanhempiini kuin hän ilmeisesti oli.

ap

Mieti että rakkaasi ovat lanka. Langassa on monta säiettä. Yksi on isäsi, yksi siskosi, yksi miehesi, yksi lapsesi jne. Kun yksi säie (ja nyt en puhu miehestä tai lapsesta, jotka ovat valtavia menetyksiä ydinperheestä) katkaistaan, sinun lankasi kudelma pysyy edelleen ehjänä. Jossain vaiheessa syntyy ehkä uusiakin säikeitä, lapsia, lapsenlapsia jne. 

Ystäväsi kudelman langan ainoa jäljellä oleva säie oli äiti. Ei hän ole sinua tarvitsevampi tai ongelmallisempi ihminen. Hän on vain täysin erilaisessa elämäntilanteessa ja joutuu uimaan ihan eri vesissä. Hänellä on irrallinen ja turvaton olo. Ei ole juuria eikä ole rakkautta. 

Nyt hänen pitäisi aloittaa ihan uusi kudelma. Ei ole voimia, koska aiemmankin menetys sattuu ja harmittaa. Ei ole mitään varmuutta siitä, saako hän koskaan aikaan mitään, koska elämä on ihmissuhteita, joita et voi yksin saada aikaan. Hän ei tiedä, mistä aloittaisi ja millaista kudelmaa kohti lähtisi pyrkimään ja onko se toteutettavissa ja tekisikö se hänet onnelliseksi. 

Kauniisti kirjoitettu.

Vierailija kirjoitti:

No minä menetin isäni 24 vuotiaana.. samaan aikaan on 60 vuotiaita tai jopa vanhempia, joiden vanhemmat ovat edelleen hengissä. En minä nyt katkera siitä tietenkään ole, mutta miettinyt vain miten nuorena itse jouduin luopumaan.

Ja minä 11 vuotiaana, olisin varmasti aivan toisenlainen ihminen jos olisin saanut hänet pitää. Ja minä olen katkera ja kateellinen  niille jotka saavat pitää vanhempansa edes aikuisiksi saakka.

Vierailija kirjoitti:

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.

Tuohon suruun voi liittyä myös oman kuolevaisuuden ymmärtäminen. Monet vanhemmat saavat iloa siitä, että voivat katsoa seuraavan sukupolven kasvamista, eikä huomio ole samalla tavalla siinä oman ajan rajallisuudessa ja kaiken katoavaisuudessa. Lapsettomalla ei välttämättä samalla tavalla ole jatkuvuuden tunnetta, ja se voi myös masentaa kun omat vanhemmat kuolevat pois. Ja ihan lapsettomana ihmisenä sanon tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi silti surunkin yli nähdä realiteetit esim. juuri tuossa tilanteessa. Onhan sitä aika onnellinen ja etuoikeutettukin, että on 50 vuotta saanut nauttia äidin läsnäolosta ja rakkaudesta. Meitä on aika monta, jotka ovat joutuneet luopumaan jo pienenä/nuorena. Se on heijastunut koko elämään, mutta elää on pitänyt.

Erään 40v tuttavani isä kuoli muutama vuosi sitten 70-vuotiaana äkillisesti. Tuttavani ei pääse tästä yli ollenkaan, on sairaslomalla edelleen eikä puhu mistään muusta. Hänellä on kuitenkin mies, lapset, äiti, sisaruksia, työpaikka, omakotitalo jne. Omien sanojensa mukaan hänellä ei ole enää mitään ja elämä on liian epäreilua. Ei ihan ymmärrä enkä oikein enää jaksa, sori....

Nyt et voi olla tosissasi. Eli yksi ei saa surra omaa äitiään niin pitkään ja syvästi kuin haluaa ja tarvitsee sen takia, että jonkun toisen äiti tai isä on kuollut sinun mielestäsi traagisemmalla tavalla? Onkohan sinulla nyt ihan kaikki ruuvit kohdillaan?

Haluaisin kyllä nähdä kuinka sinä jaksaisit henkilöä, joka jatkuvasti hokee vain "en voi käsittää, kuinka näin kävi?" tai "en pääse tästä koskaan yli". Olen melko varma, ettet kestäisi sitä vuosikausia. 

ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi silti surunkin yli nähdä realiteetit esim. juuri tuossa tilanteessa. Onhan sitä aika onnellinen ja etuoikeutettukin, että on 50 vuotta saanut nauttia äidin läsnäolosta ja rakkaudesta. Meitä on aika monta, jotka ovat joutuneet luopumaan jo pienenä/nuorena. Se on heijastunut koko elämään, mutta elää on pitänyt.

Erään 40v tuttavani isä kuoli muutama vuosi sitten 70-vuotiaana äkillisesti. Tuttavani ei pääse tästä yli ollenkaan, on sairaslomalla edelleen eikä puhu mistään muusta. Hänellä on kuitenkin mies, lapset, äiti, sisaruksia, työpaikka, omakotitalo jne. Omien sanojensa mukaan hänellä ei ole enää mitään ja elämä on liian epäreilua. Ei ihan ymmärrä enkä oikein enää jaksa, sori....

Nyt et voi olla tosissasi. Eli yksi ei saa surra omaa äitiään niin pitkään ja syvästi kuin haluaa ja tarvitsee sen takia, että jonkun toisen äiti tai isä on kuollut sinun mielestäsi traagisemmalla tavalla? Onkohan sinulla nyt ihan kaikki ruuvit kohdillaan? Ei ihmisten menetystä ja surua voi pistetyttää ja laittaa järjestykseen, että Matti saa nyt surra tosi kovasti 12 kuukautta, kun sen äiti kuoli äkillisesti rajuun syöpään 52 vuotiaana, ja sitten Maija saa surra kohtalaisesti 9 kk ajan, kun sen isä kuoli syöpään 60 vuotiaana, mutta niillä oli kuitenkin vuosi aikaa hyvästellä ja sopeutua, kun isä sairasti, mutta Liisan äiti oli olut sairaana jo 8,5 vuotta ja oli 82 vuotias ja kuolema ei tullut ylältyksenä, niin Liisan pitää surra vaan ihan lievästi ja olla taas ihan kunnossa viimeistään 3 kuukauden kuluttua.

Ymmärsitköhän yhtään, mistä kommentoimassasi viestissä oli kyse? Surra tietysti saa maailman tappiin asti, mutta silti pitäisi pystyä tilanne ajan myötä hyväksymään. Esimerkiksi tuossa tuttavani tilanteessa. Mielestäni on aika epäreilua, että äiti ei surultaan pysty vuosiin olemaan läsnä lastensa elämässä ja hokee kaikille myös lasten kuullen, ettei hänellä ole enää mitään eikä ketään. Isänsä kuoli 70-vuotiaana, surullista tietenkin mutta omaa ja perheensä elämää pitäisi jollain tavalla silti pystyä jatkamaan. Olen ehkä tunteeton k...pää eikä ole ruuveja tallella, mutta tätä tarkoitin reaaliteettien säilyttämisellä. Ei vaan voi vetää koko maailmaa mukaan omaan suruunsa.

Äitini kuoli 95-vuotiaana. Itse olin 55 tuolloin. Suru tuntui pitkään, vaikka äidin poismenoon oli aikaa valistautua.

Äiti oli rakas ihminen , jonka olin saanut tuntea 55-vuotta, kauemmin kuin ketään muuta. Hän oli tuki ja turva vielä iäkkäänäkin.  Hän auttoi myös taloudellisesti jonkin kerran kun erottuani tarvitsin  rahaa ylättäviin menoihin . Keneltäkään muulta en olisi voinut/halunnut rahaa pyytää. Äidiltä jäi myös perintöä jolla maksoin asuntolainani loppuun. Mutta hän olisi ollut yhtä rakas vaikka ei mitään olisi jäänytkään perittävää ! Loppuun asti kävin äitiä katsomassa, kun hän n. 3 viimeistä vuottaan eli laitoksessa. 

En koskaan unohda äitiä, kaipaan häntä ajoittain vieläkin, vaikka hänen poismenostaan on jo muutama vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.

Kyllä minä ainakin suren vanhempieni menetystä yksinäisenä ihmisenä kovasti juuri siksi että silloin menetän sen ainoankin perheen mikä minulla on ja sitten jään ypöyksin. Se on aika karu tunne kun on täysin yksin. Uskon että tilanne olisi ihan toinen jos minulla olisi mies ja lapsia.

Itse suren kuitenkin omissa oloissani ja lähden rokkikeikalle yms. vaikka en siitä nautikaan. En kaada suruani muiden niskaan. Joskus harvoin puhun surustani perheellisille ystävilleni, he eivät ymmärrä. Heillä on kyllä vielä itsellään vanhemmatkin elossa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.

Olen 44-vuotias yksineläjä ja molemmat vanhempani elävät vielä, ovat jo yli kahdeksankymppisiä. Minä pelkään jo nyt sitä kun heitä ei enää ole. Ja kyllä siihen vaikuttaa juuri se että olen yksineläjä, ei ole puolisoa eikä lapsia. Sitten kun vanhempiani ei enää ole, minulla ei ole enää ketään läheistä eikä ketään joka huolehtisi ja se tuntuu kestämättömältä. Siis on toki ystäviä ja muita sukulaisia, mutta eivät he korvaa vanhempiani, jotka ovat minulle läheisimmät ihmiset ja jotka rakastavat ehdoitta ja vieläkin huolehtivat ja ovat, no, vanhempiani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän oudolta kuulostaa, mutta minulla on yksi samanlainen ystävä. Hän on myös viisikymppinen, perheetön ja äitinsä kuolemasta vuoden päivät. Mitään ei ole vuoteen voinut tehdä, koska niin suree ja kaipaa äitiään, joka oli pitkään hyvin huonokuntoinen ja ikää reippaasti yli 80 v. Olen miettinyt, että sureeko lapsettomat jotenkin enemmän vanhempiaan kuin perheelliset? Tuntuuko se menetys siksi niin suurelta, kun varmaan ne omat vanhemmat tuntuu perheeltä? Mitenkään pahalla en tätä sano, eli ei kannata loukkaantua kenenkään. Ja siis tottakai mullekin omat vanhemmat ovat olleet läheisiä, vaikka on omakin perhe, mutta kun isäni kuoli pitkään sairastettuaan, olin todellakin iloinen, että hän pääsi pois kärsimästä. Tietysti itkin, olin surullinen ja kaipasin häntä pitkään, mutta ihan normaalia elämää elin. Ja nyt kun äitini on vanha ja sairas, toivon hänenkin poispääsyään ennenkuin menee ihan hirveän huonoon kuntoon ja on täysin toisten hoidettava, sitä hän itsekin eniten pelkää. 

Eli minusta ei ole normaalia, että aikuinen ihminen menettää ihan toimintakykynsä vanhempiensa kuollessa. En oikein osaa sinua ap neuvoa, itsekin olen pähkäillyt ystäväni kohdalla samaa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, lohduttaa ja tarjota olkapäätä, olen keksinyt jotain kivaa tekemistä, mutta ystäväni ei tunnu toipuvan. Ja moneen paikkaan hän ei edes lähde, koska "ei voi, kun on suruaika", esim. rokkikeikalle tai stand uppia katsomaan ei voinut lähteä. Kun menemme pyöräretkelle eväiden kanssa, hän vain tuijottelee kaukaisuuteen ja on poissaoleva, ei huomaa lintuja, perhosia, sammakoiden kurnutusta, kukkia, tuoksuja. Ja on aina surumielinen, koko ajan pitäisi puhua hänen surustaan ja muistella menneitä. Ei vain tahdo jaksaa. Olen ehdottanut hänelle terapiaa, mutta siitä hän tykkäsi kovasti huonoa. Sururyhmässä hän käy.

Olen 44-vuotias yksineläjä ja molemmat vanhempani elävät vielä, ovat jo yli kahdeksankymppisiä. Minä pelkään jo nyt sitä kun heitä ei enää ole. Ja kyllä siihen vaikuttaa juuri se että olen yksineläjä, ei ole puolisoa eikä lapsia. Sitten kun vanhempiani ei enää ole, minulla ei ole enää ketään läheistä eikä ketään joka huolehtisi ja se tuntuu kestämättömältä. Siis on toki ystäviä ja muita sukulaisia, mutta eivät he korvaa vanhempiani, jotka ovat minulle läheisimmät ihmiset ja jotka rakastavat ehdoitta ja vieläkin huolehtivat ja ovat, no, vanhempiani.

Ja voisin puolestasi jatkaa, ettei ole ketään, kenestä voit huolehtia, koska ystävät eivät odota niin kokonaisvaltaista huolenpitoa toisiltaan. Ei ole ketään, joka voisi tulla kotiisi omilla avaimillaan tai jonka jääkaapille voit mennä ihan tuosta vaan.