Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.
11.06.2019 |
Minä aloitan:
Kaapit ovat täynnä luurankoja, isompia ainakin, pienistä pystyn yleensä puhumaan. Iso luuranko on ainakin pohjaton yksinäisyys jota koen.
Jollekulle olen kyllä pystynyt mainitsemaan yksinäisyydestä, mutta vain ohimennen. Luulen että se karkoittaisi ihmisiä entisestään.
Kommentit (796)
Seksin myyminen ja se, kuka on lapseni isä.
Vaikutan aivan tavalliselta ihmiseltä toki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Ymmärrän sinua. Milloin olet ajatellut lopettaa itsesi vai oletko vielä elossa? Ei kukaan halua tappaa itseään mutta joskus tilanteet käyvät niin ylivoimaiksi, ettei muuta ulopääsyä ole. Kirjoita tälle palstalle, jos ole vielä elossa. Kirjoitin sinulle aiemmin jo samantyyppisen viestin mutta se poistettiin. Halusin olla vain rehellinen sinulle, enkä antaa perusteettomia toiveita tai neuvoja.
Olen elossa, kuten näkyy. En ole lukenut näitä juttuja moneen päivään, enkä luekaan viimeisiä kymmentä sivua, koska kommenteissa alkoi olla liikaa päällekäyvyyttä, vahingoniloa, ilkeyttä ja silkkaa sadismia.
Odottelen sitä, että minut poistetaan kotoani väkisin. Olen jo odotellut sitä kuukausikaupalla, ja hämmästyttää, että olen vielä tässä. Ei byrokratia aina toimi niin nopeasti kuin voisi luulla. Näin taas viime yönä unta siitä, että ajoin tutuilla kaduilla ilman huolia. Saisinpa ne ajat takaisin.
Tietenkään ”et lue”, koska joutuisit selittelemään provoilusi kannalta kiusallisia kysymyksiä ja paljastuisit. Ihan sattumalta huomasit täällä tuon lainaamasi viestin, vaikka et mitään täältä enää lue.
Kerropa nyt rehellisesti, mitä sinä saat irti siitä, että seuraat perässäni ja huudat provoa jokaisen viestini jälkeen. Mistä se tyydytys ja motivaatio tulee?
En ole jokaisen viestisi jälkeen huudellut yhtään mitään. Kirjoitin tuon ylläolevan, koska olet provoilija. Harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka ovat juttuusi langenneet, ja yrittävät hyväsydämisinä auttaa ja pohtivat ratkaisua ongelmaasi. Sinähän se tässä saat tyydytystä siitä, että saat hyppyyttää itsellesi tuntemattomia ihmisiä mahdottoman edessä. Sinulle kiusalliset viestit ohitat sopivasti.
Kerropa sinä ihan rehellisesti, miksei sosiaalityö voi sinua auttaa?
Miksi joku haluaisi julkisesti kertoa kaikki asiansa, jos tilanne on sellainen että sen voi tunnistaa? Ei se välttämättä ole provoilun merkki.
En ole pyytänyt kertomaan kaikkia asioitaan julkisesti. Henkilö on kertonut ihan riittävästi ongelmistaan, sekä siitä, miksei se ja tämä taho voi auttaa, mutta jättää vastaamatta sellaisiin kysymyksiin, joihin ei ole tarinaan sopivaa vastausta, koska homma on satua. Hänestä on vain jostain syystä mukava saada massat pohtimaan ”ongelmaansa”.
Ehkä, mutta miten voit olla varma?
Niin, miten anonyymilla keskustelupalstalla yhtään mistään voi olla varma? Sanotaan nyt vaikka näin, että olen melko perehtynyt ihmisten (netti)käyttäytymiseen. Paras todiste provosta on aina se, että sopivasti on joku syy jättää vastaamatta osaan kysymyksistä ja jättää osa viesteistä täysin huomiotta, siis sellaisiin, joihin ei satu olemaan vastausta valmiina. Toki nyt, kun asia on nostettu esiin, hän varmasti tulee vastaamaan jotain, koska arvelee voivansa vielä hetken jatkaa.
Mikä on sitä paitsi pahinta, mitä voi tapahtua, jos olen väärässä? Ajan hänet painostavalla viestillä itse*urhaan?
Minulla on asiantuntijatyö, jota inhoan. Puoliso, jota rakastan kyllä mutten tunne itään intohimoa häntä kohtaan. Olen töissä iloinen ja seurallinen (ihme kyllä, vaikken edes viihdy siellä) mutta kotiin tullessani vähäsanainen. Tunnen itseni aina väsyneeksi ja oikeastaan haluaisin viettää suurimman osan ajastani ihan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Olen käyttänyt kaikennäköisiä huumeita ja alkoholia 12-vuotiaasta lähtien. Viimeiset viisi vuotta amfetamiinia lähes kokoajan päivittäin, reilu puoli vuotta sitten alkaen suonensisäisesti. Olen aina ollut jollaintapaa ahdistunut, mutta viimeiset pari vuotta elämässäni on ollut yhtä väsymystä ja selviytymistä. Arjen normaalit asiat tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta ja stressaan kaikesta niin paljon että oireilen usein fyysisesti sen takia. En pysty nukkumaan kunnolla ja olen aina väsynyt. Olen parisuhteessa miehen kanssa jolla on vihanhallinan kanssa ongelmaa ja välillä saan osakseni henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Mieheni on kuitenkin muulla tapaa parasta mitä tiedän, enkä ikinä jättäisi häntä tämän asian takia ja rakastamme toisiamme. Ongelmani eivät myöskään johdu hänestä. Päihteitä käytän nykyään vain ja ainoastaan jotta jaksaisin selvitä elämästä edes vähän eteenpäin. Lopetin käyttämisen moneksi kuukaudeksi mutta aloitin uudelleen kun äkillisesti niinsanotusti vedettiin matto jalkojen alta useassa vaikeassa asiassa. Itsemurhaa mietin usein, ja muutaman kerran olen meinannut toteuttaakkin. Tunnen olevani riittämätön kaikissa asioissa. Niin, ja nyt kun luulette että olen vain likainen yhteiskunnan saasta muiden nistien joukossa: minulla on hyvä työ tasokkaassa paikassa ja käyn siellä tunnollisesti, aina olenkin. Saan töissä kehuja siitä miten olen niin reipas ja ystävällinen. Minulla on kaunis, siisti koti, hoidan raha-asiani hyvin ja ajallaan sekä pidän ulkonäöstäni huolta. Päällepäin näytän aivan tavalliselta ihmiseltä eikä minusta edes kuvittelisi mitään tuollaista. Olen nuoresta asti oppinut salaamaan asioita hyvin ja kukaan lähipiiristäni ei tiedä tuntemuksistani, vain muutama päihteiden käytöstä enkä kykene puhumaan asioista kenellekkään. Olen väsynyt elämään.
Käytät päihteitä, jotta jaksaisit, koska olet ahdistunut ja masentunut.
Oletko miettinyt, mistä ahdistuneisuutesi ja väsymyksesi johtuu? Sinulla on siis ulkoisesti kaikki hyvin ja kunnossa. Mutta olet väsynyt ja ahdistunut, ja käytät huumeita ja päihteitä.
Todennäköisesti masennuksesi ja ahdistuksesi johtuu juuri siitä, että käytät niitä päihteitä. Ei se ole sen kummempi juttu tajuta.
Sinulla on käsissäsi kaikki mahdollisuudet, voit kääntää suunnan toisinpäin. Niin kauan, kuin jatkat päihteitä ja huumeita, menet elämässäsi alaspäin ja ahdistuksesi vain kasvaa. Et tervehdy ikinä, päinvastoin sairastut enemmän. Tuota ns. normaalia elämääsi et voi loputtomiin elää, koska huumeet ja muut päihteet ovat sellaisia, että ne kuluttavat ja sairastuttavat ihmistä aina vain enemmän. Kaikki hyvä energiasi meneekin kulissien ylläpitoon juuri tällä hetkellä.
Tarvitset hoitoa ja asiantuntijoiden apua. Mutta ihan itsekin voit tehdä paljon omaksi hyväksesi.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnistumisia elämääsi!
Haluaisin kuitenkin vielä ehdottaa yhtä tahoa - aikuissosiaalityötä. Heidän tehtävänsä on työskennellä juuri niissä tilanteissa, joissa ihminen tuntuu putoavan järjestelmien väliin. Myös asunnottomuuden uhka on tilanne, joka selvästi kuuluu heidän osaamisalaansa. Heillä on myös omatyöntekijäjärjestelmä, joten luvassa ei ole aina uutta työntekijää. Ote on myös kokonaisvaltainen, eivätkä he työstä vain omaa pientä sarkaansa.
Toivon vilpittömästi, että et luovuttaisi vielä, vaikka väsymyksesi on täysin ymmärrettävää. Kerrot rivien välissä, miten pitkälle olet elämässäsi päässyt, mitä paloa, intoa ja sinnikkyyttä sinussa on. Olet selvinnyt kaikesta tähän asti, se kertoo tarinaa siitä, että olet vahva ihminen![/quote]
Visiittiä sosiaalityöntekijän puheille ehdotettiin jo monta kymmentä viestiä sitten, jonka jälkeen tämä kirjoittaja katosi vähin äänin. Ei löytynyt selitystä, miksei sosiaalityöstäkään muka tulisi mitään apuja, vaan ainoa mahdollisuus olisi itsem*rha. Trolli, mutta toki tästä keskustelusta voi olla hyötyä muille, jotka aidosti kokevat olevansa mahdottomassa tilanteessa.[/quote]
Se mikä tulee mieleen on voimakas häpeän pelko tällä ihmisellä mikä saa ajattelemaan noin mustavalkoisesti ettei toivoa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kysytääs siltä itsemurhaa kaavailevalta mitä hän tuumaa vaikka huomenna. Jos hän on tosissaan , hän ei vastaa ja on siis kulkenut polkunsa loppuun siellä kadulla, jonneka hänet on heitetty, niin kuin hän itse kertoi. Jos hän vastaa, niinhän on sinnitellyt jo viikon elossa. Jollekin hän kuitenkin vastasi "ettei kaipaa kenenkään neuvoja".
Noh, hyvähän se on , jos hän tulee toimeen omillaan. Kuitenkin kun itsarista puhuu tällaisella palstalla kannattaa ottaa huomioon
A. Joku huolestuu ja antaa hyvää tarkoittavia neuvoja
B; Joku huolestuu, mutta antaa hyviä neuvoja itsarin suorittamiseen.
Mitä muuta tuollainen kysyjä voi enää vaatia?
Olen 29-vuotias mies ja minulle eräs sairaus vaikuttaa pidätyskykyyn / virtsarakkoon. Minulla on ollut vaipat jo useita vuosia. Asiasta tietävät lähinnä lääkärit. En ole useaan vuoteen uskaltanut hankkia uusia kavereita, deittailla tai seurustella, koska pelkään miten minuun suhtaudutaan, jos käy ilmi, että minulla on vaipat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuitenkin vielä ehdottaa yhtä tahoa - aikuissosiaalityötä. Heidän tehtävänsä on työskennellä juuri niissä tilanteissa, joissa ihminen tuntuu putoavan järjestelmien väliin. Myös asunnottomuuden uhka on tilanne, joka selvästi kuuluu heidän osaamisalaansa. Heillä on myös omatyöntekijäjärjestelmä, joten luvassa ei ole aina uutta työntekijää. Ote on myös kokonaisvaltainen, eivätkä he työstä vain omaa pientä sarkaansa.
Toivon vilpittömästi, että et luovuttaisi vielä, vaikka väsymyksesi on täysin ymmärrettävää. Kerrot rivien välissä, miten pitkälle olet elämässäsi päässyt, mitä paloa, intoa ja sinnikkyyttä sinussa on. Olet selvinnyt kaikesta tähän asti, se kertoo tarinaa siitä, että olet vahva ihminen!
Visiittiä sosiaalityöntekijän puheille ehdotettiin jo monta kymmentä viestiä sitten, jonka jälkeen tämä kirjoittaja katosi vähin äänin. Ei löytynyt selitystä, miksei sosiaalityöstäkään muka tulisi mitään apuja, vaan ainoa mahdollisuus olisi itsem*rha. Trolli, mutta toki tästä keskustelusta voi olla hyötyä muille, jotka aidosti kokevat olevansa mahdottomassa tilanteessa.
Se mikä tulee mieleen on voimakas häpeän pelko tällä ihmisellä mikä saa ajattelemaan noin mustavalkoisesti ettei toivoa ole.
No juu. Jos ei voi marssia sosiaalityöntekijän pakeille, kun katto lähtee pään päältä, vaan ainoa ratkaisu on häpeästä johtuva suisidi, ei mielenterveys tosiaan ole kasassa. Tällöinhän alkupremisseistä ainakin yksi on väärin: se, ettei ole mielenterveydellisiä ongelmia. Kyllä, se on jokaiselle joka ei ole aineilla/alkolla tuhonnut täysin aivojaan hirveä häpeän paikka, mutta terveellä ihmisellä elämänhalu voittaa.
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Ymmärrän sinua. Milloin olet ajatellut lopettaa itsesi vai oletko vielä elossa? Ei kukaan halua tappaa itseään mutta joskus tilanteet käyvät niin ylivoimaiksi, ettei muuta ulopääsyä ole. Kirjoita tälle palstalle, jos ole vielä elossa. Kirjoitin sinulle aiemmin jo samantyyppisen viestin mutta se poistettiin. Halusin olla vain rehellinen sinulle, enkä antaa perusteettomia toiveita tai neuvoja.
Olen elossa, kuten näkyy. En ole lukenut näitä juttuja moneen päivään, enkä luekaan viimeisiä kymmentä sivua, koska kommenteissa alkoi olla liikaa päällekäyvyyttä, vahingoniloa, ilkeyttä ja silkkaa sadismia.
Odottelen sitä, että minut poistetaan kotoani väkisin. Olen jo odotellut sitä kuukausikaupalla, ja hämmästyttää, että olen vielä tässä. Ei byrokratia aina toimi niin nopeasti kuin voisi luulla. Näin taas viime yönä unta siitä, että ajoin tutuilla kaduilla ilman huolia. Saisinpa ne ajat takaisin.
Olen lukenut ketjun lävitse, siis myös sinun viestisi ja saamasi vastaukset. En huomannut päällekäyvyyttä, vahingon iloa, ilkeyttä tai silkkaa sadismismia. Kysytäänpä nyt muiltakin, huomasitteko kysyjän saamissa vastauksissa e.m seikkoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Ymmärrän sinua. Milloin olet ajatellut lopettaa itsesi vai oletko vielä elossa? Ei kukaan halua tappaa itseään mutta joskus tilanteet käyvät niin ylivoimaiksi, ettei muuta ulopääsyä ole. Kirjoita tälle palstalle, jos ole vielä elossa. Kirjoitin sinulle aiemmin jo samantyyppisen viestin mutta se poistettiin. Halusin olla vain rehellinen sinulle, enkä antaa perusteettomia toiveita tai neuvoja.
Olen elossa, kuten näkyy. En ole lukenut näitä juttuja moneen päivään, enkä luekaan viimeisiä kymmentä sivua, koska kommenteissa alkoi olla liikaa päällekäyvyyttä, vahingoniloa, ilkeyttä ja silkkaa sadismia.
Odottelen sitä, että minut poistetaan kotoani väkisin. Olen jo odotellut sitä kuukausikaupalla, ja hämmästyttää, että olen vielä tässä. Ei byrokratia aina toimi niin nopeasti kuin voisi luulla. Näin taas viime yönä unta siitä, että ajoin tutuilla kaduilla ilman huolia. Saisinpa ne ajat takaisin.
Olen lukenut ketjun lävitse, siis myös sinun viestisi ja saamasi vastaukset. En huomannut päällekäyvyyttä, vahingon iloa, ilkeyttä tai silkkaa sadismismia. Kysytäänpä nyt muiltakin, huomasitteko kysyjän saamissa vastauksissa e.m seikkoja?
Se oli selitys sille, miksi muka ei ole lukenut niitä viestejä, mihin ei olekaan stooriin sopivaa vastausta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys hävettää eniten täälläkin, onpas se yleistä tämän ketjun perusteella. Osittain se on oma valinta, osittain olen vain ajautunut olemaan yksin. Minulla on kuitenkin avomies ja lapsia, mutta ei oikeastaan kavereita. Olin jo lapsena huono pitämään yhteyttä kavereihin ja viihdyin yksikseni.
Muutaman kaverin kanssa nähdään pari kertaa vuodessa, mutta tapaamisten jälkeen on aina vain pahempi olo, heillä kun on niin paljon sosiaalista elämää ja muita menoja. Itse olen vain lasteni kanssa. Lasten myötä tämä on alkanut ahdistamaan enemmän, koska pelkään siirtäväni sosiaalisen kömpelyyteni heihin. Minulla ei ole mitään mammakavereita, joiden lasten kanssa omat lapset voisivat leikkiä.
Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta. Esim juhlien järjestäminen on ahdistavaa, enkä ole aikuisena juhlinut omia syntymäpäiviä kertaakaan. Mies yleensä isännöi lasten synttärit, minä pysyn pääasiassa keittiössä koristelemassa kakkuja. Suurin syy siihen, ettemme ole naimisissa on se, että häiden järkkäily ja viettäminen tuntuu ahdistavalta. En kyllä keksi oikein muita kutsuttavia kuin omat vanhempani. En usko, että ketään muuta kiinnostaisi. Mieheni on taas ns normaali ja hänellä on kavereita.
Minäkin olen yksinäinen, mutta en kyllä ymmärrä hävetä sitä. Mies ja lapsi on. Miehen siskon perheen kanssa pidetään yhteyksiä, mutta hekin asuvat toisella paikkakunnalla. Työ on jatkuvaa kanssakäymistä ihmisen kanssa, joten en niin kaipaakaan kontakteja työajan ulkopuolella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys hävettää eniten täälläkin, onpas se yleistä tämän ketjun perusteella. Osittain se on oma valinta, osittain olen vain ajautunut olemaan yksin. Minulla on kuitenkin avomies ja lapsia, mutta ei oikeastaan kavereita. Olin jo lapsena huono pitämään yhteyttä kavereihin ja viihdyin yksikseni.
Muutaman kaverin kanssa nähdään pari kertaa vuodessa, mutta tapaamisten jälkeen on aina vain pahempi olo, heillä kun on niin paljon sosiaalista elämää ja muita menoja. Itse olen vain lasteni kanssa. Lasten myötä tämä on alkanut ahdistamaan enemmän, koska pelkään siirtäväni sosiaalisen kömpelyyteni heihin. Minulla ei ole mitään mammakavereita, joiden lasten kanssa omat lapset voisivat leikkiä.
Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta. Esim juhlien järjestäminen on ahdistavaa, enkä ole aikuisena juhlinut omia syntymäpäiviä kertaakaan. Mies yleensä isännöi lasten synttärit, minä pysyn pääasiassa keittiössä koristelemassa kakkuja. Suurin syy siihen, ettemme ole naimisissa on se, että häiden järkkäily ja viettäminen tuntuu ahdistavalta. En kyllä keksi oikein muita kutsuttavia kuin omat vanhempani. En usko, että ketään muuta kiinnostaisi. Mieheni on taas ns normaali ja hänellä on kavereita.
Minäkin olen yksinäinen, mutta en kyllä ymmärrä hävetä sitä. Mies ja lapsi on. Miehen siskon perheen kanssa pidetään yhteyksiä, mutta hekin asuvat toisella paikkakunnalla. Työ on jatkuvaa kanssakäymistä ihmisen kanssa, joten en niin kaipaakaan kontakteja työajan ulkopuolella.
* ihmisten
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 29-vuotias mies ja minulle eräs sairaus vaikuttaa pidätyskykyyn / virtsarakkoon. Minulla on ollut vaipat jo useita vuosia. Asiasta tietävät lähinnä lääkärit. En ole useaan vuoteen uskaltanut hankkia uusia kavereita, deittailla tai seurustella, koska pelkään miten minuun suhtaudutaan, jos käy ilmi, että minulla on vaipat.
Turhaan häpeilet, rohkeutta kehiin vaan! Jaksan uskoa että suurin osa aikuisista ihmisistä suhtautuu tuohon ymmärtävästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaapissani ei ole luurankoa, vaan suuri silikoninen seksinukke. Eipä tästä oikein kenellekään ole voinut kertoa, kun sen tietää miten siihen kaikki suhtautuisi. Parisuhteeseen musta ei juuri ollut ennen nukkeakaan, nyt vieläkin vähemmän ja nuken ostaminen tavallaan sinetöi loppuelämäni vailla läheisiä ihmissuhteita. Vaikka jonkun ihmeen kautta törmäisinkin naiseen, jonka kanssa kipinöi ja säkenöi molemminpuolisesti, niin muistaisin sen nuken siellä kotona, "ai joo, eipä sittenkään". Kaipa tämä sentään parempi on kuin maksullisissa ravaaminen, ehkä.
Kiitos tästä viestistäsi. Avasi ymmärrystäni hieman sille, mitä kaikkea voikaan piillä sellaisen ilmiön takana, että uusi tuttavuus ei etene mihinkään, vaikka selvästi kipinää on ja kiinnostusta molemmin puolin. Muutamankin kerran olen tällaisen tilanteen kokenut, tai sivusta seurannut, ja jäänyt ilman riittävää selitystä. En tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi joku ujon oloinen mies ei uskalla lähteä suhteeseen SIKSI, että kaapissa on seksinukke. Useimmissa tapauksissa ihastus/rakkaus/himo voittaa pahemmankin ujouden ja sen yli päästään, mutta tämä ilmiö onkin jotain ihan muuta.
En tuomitse siis sinua ja nukkeasi millään tavalla. Haluaisin kuitenkin kysyä, haluaisitko mieluummin oikean ihmisen kanssa suhteeseen? Jos, niin yritä päästä sen yli, että kipinöiden lennellessä ”et voi”, koska nukke. Kyllä sä voit, eikä sun tarvitse nukesta kertoa kumppanille, se on sun yksityisasia. Jos homma sitten etenee, kannattaa varmaan nukke hävittää vähin äänin. Se olisi outoa, että kumppani sellaisen löytäisi vahingossa, jos ei tiedä että sellainen toisella on.
Kiitos ymmärtäväisestä viestistä. Voihan se este suhteeseen olla mikä tahansa muukin kuin nukke, mitä henkilö pitää ylipääsemättömän nolona. Minulla on tavallaan kuitenkin 2 "jarrua" päällä mitä intiimeihin kanssaolemisiin tulee naisten kanssa, ensinnäkin kehitin itselleni traumat nuorempana, kun tuntui ettei vaan kertakaikkiaan suju tyttöjen/naisten kanssa ja se tuli treffeillä harvinaisen selväksi, etten ollut kauhean haluttua tavaraa. Sitten vuosia myöhemmin eräs päivä netissä eksyin tällaisten nukkeharrastajien palstalle ja aloin kiinnostumaan asiasta. Ajattelin, että mitäs h*lvettiä, menköön kun en kuitenkaan mitään parisuhdetta tule koskaan saamaan. Taidan kuulua siihen joukkoon, joilla on niin suuret tarpeet välillä, ettei "oma käsi" riitä. Vaikka sitten edes se nukke, jonka kanssa kokea fyysistä intiimiyttä jonkun toisen kanssa.
Nukkepalstalla moni kertoo tekevänsä juuri noin, että tapaillessaan naista ovat nukestaan hissukseen. Sitten jos juttu etenee vakavaksi, niin nukke vaivihkaa myyntiin. Olisihan se ihan mukavaa kokea parisuhde edes kerran elämänsä aikana, mutta pahoin pelkään että olen liian syvässä kuopassa. Ja toisaalta, tuskin kukaan nainen haluaisi miestä jolla on/on ollut seksinukke, sillä onhan se kieltämättä aika hemmetin creepyä, tiedän. Joten en halua "huijata" ketään. Ja luultavasti nyt kaikki tämän viestini lukeneet naiset katsoo ujoja ja estoisia miehiä aivan uusin silmin (vaikkei heillä mitään nukkea olisikaan), sori siitä :D
Hei Nukkemies, oletkin saanut tänne monta kannustavaa ja ymmärtäväistä viestiä. Toivottavasti olet vähän rohkaistunut ja seuraavan kerran kipinän syttyessä annat mahdollisuuden nukesta huolimatta. Näethän täältä ketjustakin, meillä jokaisella on omat salaisuutemme ja outoutemme. Et ole ainoa. Varmasti kannattaa henkisesti varautua siihen, että ihmissuhteissa tulee väistämättä joskus pettymyksiä, mutta älä kätkeydy niiltä nukkesyyn taakse. Niitä ei voi loputtomiin vältellä, ja lopulta se, ettei elämää uskalla kohdata aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin mahdollinen pettymys toisen ihmisen kanssa. Tsemppiä sinulle!
T. Sinulle ekana vastannut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Ymmärrän sinua. Milloin olet ajatellut lopettaa itsesi vai oletko vielä elossa? Ei kukaan halua tappaa itseään mutta joskus tilanteet käyvät niin ylivoimaiksi, ettei muuta ulopääsyä ole. Kirjoita tälle palstalle, jos ole vielä elossa. Kirjoitin sinulle aiemmin jo samantyyppisen viestin mutta se poistettiin. Halusin olla vain rehellinen sinulle, enkä antaa perusteettomia toiveita tai neuvoja.
Olen elossa, kuten näkyy. En ole lukenut näitä juttuja moneen päivään, enkä luekaan viimeisiä kymmentä sivua, koska kommenteissa alkoi olla liikaa päällekäyvyyttä, vahingoniloa, ilkeyttä ja silkkaa sadismia.
Odottelen sitä, että minut poistetaan kotoani väkisin. Olen jo odotellut sitä kuukausikaupalla, ja hämmästyttää, että olen vielä tässä. Ei byrokratia aina toimi niin nopeasti kuin voisi luulla. Näin taas viime yönä unta siitä, että ajoin tutuilla kaduilla ilman huolia. Saisinpa ne ajat takaisin.
Tietenkään ”et lue”, koska joutuisit selittelemään provoilusi kannalta kiusallisia kysymyksiä ja paljastuisit. Ihan sattumalta huomasit täällä tuon lainaamasi viestin, vaikka et mitään täältä enää lue.
Kerropa nyt rehellisesti, mitä sinä saat irti siitä, että seuraat perässäni ja huudat provoa jokaisen viestini jälkeen. Mistä se tyydytys ja motivaatio tulee?
En ole jokaisen viestisi jälkeen huudellut yhtään mitään. Kirjoitin tuon ylläolevan, koska olet provoilija. Harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka ovat juttuusi langenneet, ja yrittävät hyväsydämisinä auttaa ja pohtivat ratkaisua ongelmaasi. Sinähän se tässä saat tyydytystä siitä, että saat hyppyyttää itsellesi tuntemattomia ihmisiä mahdottoman edessä. Sinulle kiusalliset viestit ohitat sopivasti.
Kerropa sinä ihan rehellisesti, miksei sosiaalityö voi sinua auttaa?
Miksi joku haluaisi julkisesti kertoa kaikki asiansa, jos tilanne on sellainen että sen voi tunnistaa? Ei se välttämättä ole provoilun merkki.
En ole pyytänyt kertomaan kaikkia asioitaan julkisesti. Henkilö on kertonut ihan riittävästi ongelmistaan, sekä siitä, miksei se ja tämä taho voi auttaa, mutta jättää vastaamatta sellaisiin kysymyksiin, joihin ei ole tarinaan sopivaa vastausta, koska homma on satua. Hänestä on vain jostain syystä mukava saada massat pohtimaan ”ongelmaansa”.
Ehkä, mutta miten voit olla varma?
Niin, miten anonyymilla keskustelupalstalla yhtään mistään voi olla varma? Sanotaan nyt vaikka näin, että olen melko perehtynyt ihmisten (netti)käyttäytymiseen. Paras todiste provosta on aina se, että sopivasti on joku syy jättää vastaamatta osaan kysymyksistä ja jättää osa viesteistä täysin huomiotta, siis sellaisiin, joihin ei satu olemaan vastausta valmiina. Toki nyt, kun asia on nostettu esiin, hän varmasti tulee vastaamaan jotain, koska arvelee voivansa vielä hetken jatkaa.
Mikä on sitä paitsi pahinta, mitä voi tapahtua, jos olen väärässä? Ajan hänet painostavalla viestillä itse*urhaan?
Minulla ei ole mitään syytä valehdella, eikä teillä ilkkujilla ole mitään syytä uskoa minua. Jos todella kuitenkin uskoisitte minun trollaavan, ette vaivautuisi seurailemaan minua, vai mitä?
Sinä et ole niin ovela kuin luulet olevasi. Sinä (ilmeisesti pari muutakin) yrität kaivaa esille yksityiskohtia, joista pääsisit riemuitsemaan tai peräti tunnistamaan minut, mikä joidenkin yksityiskohtien vuoksi olisi helppoa, vaikken julkisuuden henkilö olekaan. Samalla kirjoittelet verisiä yllytysviestejä, joita joku näkyy kuitenkin poistattavan. Et sinä pysty uhkailemaan tai painostamaan minua. Minä olen miettinyt tämän asian loppuun jo kauan sitten paikkaa ja tapaa myöten, mutta ajankohtaa en vielä tiedä, koska sitä en päätä itse.
Useimmilla ihmisillä on vahva tahto elää. Minustakin olisi kiva elää, mutta mahdollisuudet päättyivät siihen, kun oli selvää, että tulevan pohjakosketuksen jälkeen elämä ei enää ole vaivan arvoista. Muutkin ihan selväjärkiset ihmiset ovat päätyneet samaan. En ole tehnyt rikoksia enkä aio satuttaa muita. Voi olla, että juttukaverien puutteessa lueskelen vielä tätäkin ketjua, mutta voi olla niinkin, ettei huvita. Voit jatkaa huvitteluasi mielin määrin; mitään vaikutusta sillä ei ole.
Ketään ei kiinnosta yksityiskohdat, eikä sinua niistä kovin helposti edes tunnistettaisi, vaikka niin kuvitteletkin. Vaikutat paranoidilta, mistä kertoo sekin, että kuvittelet jonkun yksittäisen täällä vainoavan sinua. Edelleenkään kukaan ei ole sinulle ilkkunut, paitsi tietysti jos se on ilkkumista, että tänne tuodaan esiin miksi et ole uskottava.
Vierailija kirjoitti:
Olen 29-vuotias mies ja minulle eräs sairaus vaikuttaa pidätyskykyyn / virtsarakkoon. Minulla on ollut vaipat jo useita vuosia. Asiasta tietävät lähinnä lääkärit. En ole useaan vuoteen uskaltanut hankkia uusia kavereita, deittailla tai seurustella, koska pelkään miten minuun suhtaudutaan, jos käy ilmi, että minulla on vaipat.
Porukoihin mukaan vaan ja äkkiä. Sanot reippaasti kunhan on hyvä tilaisuus, että sinulla on aikuisvaippa. Ja kun löydät kivan tytön voit sanoa sen hänelle viimeistään vrk.kuluessa ettei jää liian vaikeaksi asiaksi.
Muuten: Tunsin kerran erään miehen jolla oli sama vaiva. Hän ei kyllä salannut vaivaansa ollenkaan. Eiköhän tuo ole naimisissakin. Ainakin naisten kanssa pyäri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaapissani ei ole luurankoa, vaan suuri silikoninen seksinukke. Eipä tästä oikein kenellekään ole voinut kertoa, kun sen tietää miten siihen kaikki suhtautuisi. Parisuhteeseen musta ei juuri ollut ennen nukkeakaan, nyt vieläkin vähemmän ja nuken ostaminen tavallaan sinetöi loppuelämäni vailla läheisiä ihmissuhteita. Vaikka jonkun ihmeen kautta törmäisinkin naiseen, jonka kanssa kipinöi ja säkenöi molemminpuolisesti, niin muistaisin sen nuken siellä kotona, "ai joo, eipä sittenkään". Kaipa tämä sentään parempi on kuin maksullisissa ravaaminen, ehkä.
Kiitos tästä viestistäsi. Avasi ymmärrystäni hieman sille, mitä kaikkea voikaan piillä sellaisen ilmiön takana, että uusi tuttavuus ei etene mihinkään, vaikka selvästi kipinää on ja kiinnostusta molemmin puolin. Muutamankin kerran olen tällaisen tilanteen kokenut, tai sivusta seurannut, ja jäänyt ilman riittävää selitystä. En tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi joku ujon oloinen mies ei uskalla lähteä suhteeseen SIKSI, että kaapissa on seksinukke. Useimmissa tapauksissa ihastus/rakkaus/himo voittaa pahemmankin ujouden ja sen yli päästään, mutta tämä ilmiö onkin jotain ihan muuta.
En tuomitse siis sinua ja nukkeasi millään tavalla. Haluaisin kuitenkin kysyä, haluaisitko mieluummin oikean ihmisen kanssa suhteeseen? Jos, niin yritä päästä sen yli, että kipinöiden lennellessä ”et voi”, koska nukke. Kyllä sä voit, eikä sun tarvitse nukesta kertoa kumppanille, se on sun yksityisasia. Jos homma sitten etenee, kannattaa varmaan nukke hävittää vähin äänin. Se olisi outoa, että kumppani sellaisen löytäisi vahingossa, jos ei tiedä että sellainen toisella on.
Kiitos ymmärtäväisestä viestistä. Voihan se este suhteeseen olla mikä tahansa muukin kuin nukke, mitä henkilö pitää ylipääsemättömän nolona. Minulla on tavallaan kuitenkin 2 "jarrua" päällä mitä intiimeihin kanssaolemisiin tulee naisten kanssa, ensinnäkin kehitin itselleni traumat nuorempana, kun tuntui ettei vaan kertakaikkiaan suju tyttöjen/naisten kanssa ja se tuli treffeillä harvinaisen selväksi, etten ollut kauhean haluttua tavaraa. Sitten vuosia myöhemmin eräs päivä netissä eksyin tällaisten nukkeharrastajien palstalle ja aloin kiinnostumaan asiasta. Ajattelin, että mitäs h*lvettiä, menköön kun en kuitenkaan mitään parisuhdetta tule koskaan saamaan. Taidan kuulua siihen joukkoon, joilla on niin suuret tarpeet välillä, ettei "oma käsi" riitä. Vaikka sitten edes se nukke, jonka kanssa kokea fyysistä intiimiyttä jonkun toisen kanssa.
Nukkepalstalla moni kertoo tekevänsä juuri noin, että tapaillessaan naista ovat nukestaan hissukseen. Sitten jos juttu etenee vakavaksi, niin nukke vaivihkaa myyntiin. Olisihan se ihan mukavaa kokea parisuhde edes kerran elämänsä aikana, mutta pahoin pelkään että olen liian syvässä kuopassa. Ja toisaalta, tuskin kukaan nainen haluaisi miestä jolla on/on ollut seksinukke, sillä onhan se kieltämättä aika hemmetin creepyä, tiedän. Joten en halua "huijata" ketään. Ja luultavasti nyt kaikki tämän viestini lukeneet naiset katsoo ujoja ja estoisia miehiä aivan uusin silmin (vaikkei heillä mitään nukkea olisikaan), sori siitä :D
Hei Nukkemies, oletkin saanut tänne monta kannustavaa ja ymmärtäväistä viestiä. Toivottavasti olet vähän rohkaistunut ja seuraavan kerran kipinän syttyessä annat mahdollisuuden nukesta huolimatta. Näethän täältä ketjustakin, meillä jokaisella on omat salaisuutemme ja outoutemme. Et ole ainoa. Varmasti kannattaa henkisesti varautua siihen, että ihmissuhteissa tulee väistämättä joskus pettymyksiä, mutta älä kätkeydy niiltä nukkesyyn taakse. Niitä ei voi loputtomiin vältellä, ja lopulta se, ettei elämää uskalla kohdata aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin mahdollinen pettymys toisen ihmisen kanssa. Tsemppiä sinulle!
T. Sinulle ekana vastannut
Olin kieltämättä yllättynyt, pidin itsestäänselvänä että minut tullaan dissaamaan maanrakoon. Siinä olet kyllä oikeassa, että saattaa se elämätön elämä alkaa jossain vaiheessa vanhempana ahdistamaan kovastikin, vaikka nyt tuntuisikin etteihän tässä mitään. Mutta viimeistään sitten, kun johonkin ei ole enää paluuta, sitä tajuaa että olisi kannattanutkin yrittää ennemmin kuin jättää yrittämättä. Suhteellisen nuoriahan tässä kuitenkin vielä ollaan ja alitajuisesti kai ajattelee, että onhan tässä vielä aikaa, mutta vuodet kuluu nopeaan. Hyvää jatkoa myös sinulle!
T: Nukkemies
Alue: Aihe vapaa
Ehkä, mutta miten voit olla varma?