Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.

Ei ole luuranko mutta yhteiskunnan silmissä ei-hyväksyttävää ja moraalitonta. Meillä on puolison kanssa avoin suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Väkivaltainen mies ei ole toivoton tilanne, voihan se mies vaikka kuolla yllättäen. Viittaan tällä sairauskohtaukseen, onnettomuuteen tms.

Hankala sairaus on jo vaikeampi juttu, mutta tuskin tässä siitä on kyse, kun asia ei ole helposti selostettavissa. Sairaudesta riittäisi vain toteamus "olen vakavasti sairaana".

Se että käytän SSRI-lääkettä, ja en pärjää ilman. Muuten saisin kammottavia paniikkikohtauksia. Koko elämä ja unelmat menisivät pilalle, jos kaikki muut paitsi mieheni tietäisivät siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Väkivaltaisesta suhteesta voi lähteä, vaikka väkivallan uhka onkin. Apua on saatavissa, ei se mikään väistämätön kuolemantuomio ole. Voi muuttaa nimensä, hankkia turvakiellon, lähestymiskiellon, muuttaa toiselle paikkakunnalle tai ulkomaille.

Vakavasti sairas kärsii ja sairaus toki voi johtaa kuolemaan, mutta ei senkään takia ole välttämätöntä itseään tappaa. Monet jopa ALS:stä tai esim. locked in -syndroomasta kärsivät kokevat elämänsä jollain tapaa mielekkäänä, vaikka tilanne vaikuttaa monista sietämättömältä.

En tiedä kirjoittajan tilannetta, mutta minun on vaikea kuvitella, milloin itsemurha todella olisi ainoa ja järkevin tai paras vaihtoehto. Useimmiten masennus vaikuttaa näihin päätöksiin vahvasti, eikä masentunut ihminen kykene näkemään tilannettaan  objektiivisesti, koska sairaus vaikuttaa siihen, miten elämäänsä tarkastelee ja arvioi. 

Jos edessä on vaikkapa merkittävä taloudellinen tappio (konkurssi, suuret velat, asunnottomaksi jääminen), on siitäkin mahdollisuus nousta. Maineen menetys tai vankilatuomio ei sekään ole mitään, mistä ei voisi päästä eteenpäin.  Uskoisin, että pääsääntöisesti itsemurha tehdään tunnekuohun vallassa , ei hillitysti ja vakaasti harkiten.

Suurin on varmaan se, että petin eksääni nykyisen aviomieheni kanssa. Se suhde oli jo kuollut, mutta tutustuin kuitenkin nykyiseen mieheni sen suhteen ollessa vielä olemassa ja sänkyynkin asti päädyttiin. En haluaisi että kukaan saisi tästä tietää...

Toiseksi suurin luuranko on varmaankin masennus. Minulla on siihen lääkitys ja asia on ns. hoidossa... En kuitenkaan haluaisi että esim. töissä kukaan tietäisi tästä.

Äiti.

t. Oman elämänsä Norman Bates

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Ninnpä, ei se jeesus niitä laskuja maksa vaikka kuinka huutelisi. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Veli kirjoitti:

Teininä myin itseäni, jouduin kiristys tilanteeseen ja jouduin pohtimaan järjestänkö itseni vai toisen ihmisen päiviltä.

Vielläkin hengissä

Se kiristäjäkö on kuollut?

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Jos ajattelet itsesi tappamista,

Se johtuu siitä että huonot päivät on takana,

Ja hyvät edessä.

Haluathan nähdä ne=)

Syömishäiriö, seksuaalinen hyväksikäyttö kun olin lapsi ja ahdistavin on se että itse yritin hyväksikäyttää pikkuveljeäni(2v) oman kokemukseni jälkeen 6-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Vaikka kaikki olisi päin h*lvettiä, niin eikö elämä kannata kuitenkin katsoa loppuun asti? Ei siinä enää mitään menetäkään, jos on jo menettänyt kaiken, eikä koskaan voi tietää, tapahtuuko kuitenkin jokin yllättävä käänne.

Tuo on yleinen ajattelutapa. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa samaa kuin "sinä saatat saada lottovoiton vaikka heti tänä perjantaina". Kolmikymppisenä voi vaikka jäädäkin odottelemaan, mutta minun iässäni on riittävän vanha ymmärtämään sen, mikä on realistista ja mitä onnenpotkua ei kannata jäädä odottelemaan. Kaiken menettäneet eli asunnottomat päihdeongelmaiset kadullanukkujat ovat kummallisen sitkeää väkeä, mutta minä en sellaiseen elämään pysty.

Rukous Liikuttaa Jumalaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Älä tee sitä - pyydä rukousapua, se auttaa ihan varmasti.

Jätä rukouspyyntöjä vaikka näihin:

Näihin voi jättää anonyymisti rukouspyynnöt Radiodeihin, tässä tuhannet radiokuuntelijat rukoilevat rukouspyyntöjen puolesta:

https://www.radiodei.fi/ystavat/rukoile/rukouspyynto/

Tässä voit jättää vaikka joka kirkkoon saman rukouspyynnön erikseen:

https://tampereenseurakunnat.fi/tutki_uskoa/rukous/jata_rukous

Tässä rukouspyynnöt luetaan televisiossa ja tuhannet ihmiset rukoilevat näiden rukouspyyntöjen puolesta:

https://www.tv7.fi/suorat-rukousohjelmat/

Nää ne jaksaa, monesti halutaan kongretiaa apuna, vaikka rahaa laskuihin. Maailmalla ei ole uutisoitu vielä yhtään tapausta jossa tämä huuhaa ukko olisi maksanut laskut yön aikana. Eli ihan turhaa hommaa.

Yksinäisyys.

Haluan jättää mieheni, mutta en uskalla.

Olen toivottoman rakastunut työkaveriini.

Rakkaussuhde varattuun mieheen. No yksi yhteinen ystävämme tietää, muut eivät, enkä voisi kertoakaan. En etenkään rakkaudesta koska kyllähän sen tietää, miten sille naurettaisiin.

Väkivallan tunteet omaa lasta kohtaan, kun se lapsi huutaa ja itkee ja kiukuttelee, eikä ole ketään kenelle sanoa että hoida sinä tuota hetki... Onneksi olen pystynyt hillitsemään ne. Mutta syyllisyys tulee jo siitä tunteesta, mitä on vaikea vastustaa.

Lapseni edesmennyt isä ei ole oikeasti lapseni isä.

Nuorena varastin äitiltäni rahaa. En tiedä varmaksi summaa, mutta kyllä varmasti koko ajalta yli 500e. En jäänyt koskaan kiinni, tavallaan toivon, että olisin. Nykyään koitan auttaa häntä mahdollisimman paljon rahallisesti ja muutenkin.

Aika vähäisiä ovat sellaiset luurangot, joista en voisi puhua. Usein mietin, olenko jotenkin liian sinisilmäinen tai tyhmä, kun en yleensä koe omien asioideni jakamista kovinkaan isona juttuna.

Mutta ehkä tietynlaiset hyvin vankat syyllisyydentunteet ja niihin liittyvät tilanteet, joissa en ole itse toiminut ihan toivomallani tavalla, ovat sellaisia asioita, joita en ehkä jaa ihan niin syvällisesti kaikkien ihmisten kanssa. Niistä kun voi saada joiltain aika rankkaakin palautetta, mikä voi iskeä aika kipeään paikkaan.

Lisäksi koen myös toisinaan tietynlaista huonommuudentunnetta omaan alavalintaani liittyen. Joskus pelkään, että en ole riittävän pärjäävä ihminen omalle alalleni. Nämä tunteet tekevät aika kipeää, sillä rakastan omaa alaani todella paljon. Kyseessä siis ala, johon kuuluu aika paljon stressiä ja paineita, pitää olla valmis kohtaamaan ihmisten huolia ja murheita, pitää olla valmis auttamaan ja tukemaan, pitää olla valmis kohtaamaan välillä aika paljonkin maailman pahuutta. Välillä mietin, että taitaisin itse tarvita oman alani ammattilaisen apua, niin onko minusta sitten itse tekemään sitä työtä? Tämä on ehkä se kaikkein kipein luuranko minulle.

Rukous Liikuttaa Jumalaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Älä tee sitä - pyydä rukousapua, se auttaa ihan varmasti.

Jätä rukouspyyntöjä vaikka näihin:

Näihin voi jättää anonyymisti rukouspyynnöt Radiodeihin, tässä tuhannet radiokuuntelijat rukoilevat rukouspyyntöjen puolesta:

https://www.radiodei.fi/ystavat/rukoile/rukouspyynto/

Tässä voit jättää vaikka joka kirkkoon saman rukouspyynnön erikseen:

https://tampereenseurakunnat.fi/tutki_uskoa/rukous/jata_rukous

Tässä rukouspyynnöt luetaan televisiossa ja tuhannet ihmiset rukoilevat näiden rukouspyyntöjen puolesta:

https://www.tv7.fi/suorat-rukousohjelmat/

On sinulta kilttiä ajatella, että tuosta olisi minulle apua, mutta minä olen uskonnoton.

Rakastan miestäni paljon, mutta olen kyllästynyt häneen seksuaalisesti, ja olen haaveillut jo neljä vuotta toisesta (paljon nuoremmasta) miehestä, jonka kanssa sekstaisin ihan miten päin vaan, jos voisin tehsä sen miestäni loukkaamatta. Mutta tietenkään en voi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Vaikka kaikki olisi päin h*lvettiä, niin eikö elämä kannata kuitenkin katsoa loppuun asti? Ei siinä enää mitään menetäkään, jos on jo menettänyt kaiken, eikä koskaan voi tietää, tapahtuuko kuitenkin jokin yllättävä käänne.

Tuo on yleinen ajattelutapa. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa samaa kuin "sinä saatat saada lottovoiton vaikka heti tänä perjantaina". Kolmikymppisenä voi vaikka jäädäkin odottelemaan, mutta minun iässäni on riittävän vanha ymmärtämään sen, mikä on realistista ja mitä onnenpotkua ei kannata jäädä odottelemaan. Kaiken menettäneet eli asunnottomat päihdeongelmaiset kadullanukkujat ovat kummallisen sitkeää väkeä, mutta minä en sellaiseen elämään pysty.

Faktahan se on, ettei tulevaisuutta voi tietää.