Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.
11.06.2019 |
Minä aloitan:
Kaapit ovat täynnä luurankoja, isompia ainakin, pienistä pystyn yleensä puhumaan. Iso luuranko on ainakin pohjaton yksinäisyys jota koen.
Jollekulle olen kyllä pystynyt mainitsemaan yksinäisyydestä, mutta vain ohimennen. Luulen että se karkoittaisi ihmisiä entisestään.
Kommentit (796)
Vierailija kirjoitti:
Olen ns. kympintyttö, päässyt suoraan opiskelemaan haluamaani alaa, naimisissa ja minulla ei ole mielenterveysongelmia, kuten hyvin monella tutullani. Minua kalvaa kuitenkin jatkuva huonommuuden tunne ja kokemus siitä, että kaikki ihmiset - lukuunottamatta perhettäni ja miestäni - pitävät minua outona, ärsyttävänä tai jostain syystä inhoavat minua. En tiedä mistä tämä tunne johtuu, mutta se on aina jossain takaraivossa kummittelemassa enkä tunnu koskaan pääseväni siitä eroon. Osittain tämä tunne limittyy myös voimakkaaseen kokemukseen kokonaisvaltaisesta ulkopuolisuudesta. En ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään tai samaistuvani mihinkään porukkaan ja joskus tämä surettaa minua paljon.
Asperger?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla ole varsinaisia luurankoja. Ainoa asia, josta en ole kertonut kenellekään, on se, että harrastin seksiä ensimmäisen kerran melkoisen vanhana yhden ulkomaalaisen julkkiksen kanssa :)
Olen kokenut 3 kovaa burn-outia elämäni aikana (olen alle 40v). Kaikki ovat seurausta jostain ulkopuolisesta tapahtumaketjusta johon minulla ei ole osaa eikö arpaa, läheisen yllättäinen menetys, läheisen pitkäaikaissairaus ja siihen liittyvä byrokratia, hometalo (ei liity tuohon pitkäaikaissairauteen) jne. Joskus en tiedä itkeäkö vai nauraa kun ajattelen tätä kaikkea, koska kaikki mahdoton ja mahdollinen on tapahtunut. Taidan vaan olla tosi epäonninen. Kahden ekan bur-outin aikana ja jälkeen jaksoin vielä viedä omaa elämääni eteenpäin, opiskelin ja valmistuin, oli hyvä duuni jne. 3 epäonnen burn-out kun tuli, niin se veti täysin lakoon että en tiedä olenko vieläkään takaisin tolpillani. Jäin vapaaehtoisesti työttömäksi kun määräaikainen työsopimus päättyi. Firma olisi halunnut jatkaa sopimusta itse en jaksanut olla töissä. Nyt olen pitkäaikaistyötön ja tutkintoni rupeaa olemaan auttamattomasti vanhehtunut. En jaksa enää opiskella mitään. Teen aktiivisuus p#$kaa joka vie loputkin mehut itsestäni ja elän päivän kerrallaan. Onneksi sentään rahaa on perintönä tullut niin ei ole raha huolia kunhan elää säädyllisen edullisesti. Olisin joskus halunnut lapsiakin mutta en jaksaisi niitä kasvattaa joten parempi jättää hankkimatta. Väsyn esim siitä että käyn kaupassa ruokaostoksilla. Muuta ei sitten siihen päivään mahdukkaan. Eli teen max yhden ison asian/ päivässä. Tänään söin jo lounaan ja nyt palstailen. Muuta en enää tänään jaksakkaan tehdä. Tämä henkinen väsymys on aivan järkyttävää ja joka jokapäiväistä.
Niin ja muut ihmiset näkevät minut uraohjuksena jolla on oma firma ja jolla pyyhkii hyvin :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ns. kympintyttö, päässyt suoraan opiskelemaan haluamaani alaa, naimisissa ja minulla ei ole mielenterveysongelmia, kuten hyvin monella tutullani. Minua kalvaa kuitenkin jatkuva huonommuuden tunne ja kokemus siitä, että kaikki ihmiset - lukuunottamatta perhettäni ja miestäni - pitävät minua outona, ärsyttävänä tai jostain syystä inhoavat minua. En tiedä mistä tämä tunne johtuu, mutta se on aina jossain takaraivossa kummittelemassa enkä tunnu koskaan pääseväni siitä eroon. Osittain tämä tunne limittyy myös voimakkaaseen kokemukseen kokonaisvaltaisesta ulkopuolisuudesta. En ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään tai samaistuvani mihinkään porukkaan ja joskus tämä surettaa minua paljon.
Asperger?
Oletan, että tämä oli kysymys? Jos oli, niin ei, minulla ei ole aspergeria.
-85
Miehelläni on peliriippuvuus. Teen kaiken kotona yksin, mies käy töissä ja pelaa vapaa-ajat. Käy mies syksyisin metsällä, mutta palaamisen ja metsästämisen lisäksi miehellä ei kiinnosta mikään muu. Tutustuessamme mies esitti ihan muuta ja kun olimme menneet naimisiin läsähti totuus päin pläsiä. Lapsia on neljä ja viimeisin oli vahinko jonka mies olisi halunnut abortoida. Kun en aborttiin suostunut, on suhteesta loppunut läheisyys ja seksi. Elämme täysin kulissielämää hienossa talossa ja lapsilla kivat vaatteet ja harrastukset. Hävettää niin paljon että miten valitsin itselleni niin huonon miehen! Miten olin niin sokea!? Olen esittänyt niin kauan että kaikki on hyvin, etten osaa enää lopettaakaan. Ja aina vaan esitän sukulaisille ja kavereille että kaikki on hyvin. Tunnen itseni idiootiksi ja luuseriksi. Monena päivänä haluaisin vain kuolla koska olen niin väsynyt ja ahdistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syömishäiriöstä en kauheasti puhu, mutta muutama läheisin ihminen tietää. Sellainen luuranko, josta en ikinä ole kenellekään kertonut on se, että ollessani 17-vuotias yksi mies painosti/pakotti minut seksiin. En usko, että tulen tuota koskaan kertomaankaan muuten kuin jollekin ammattilaiselle, jos sellaisen puheille satun.
"Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä."
Pomminvarmasti ei yksikään ammattilainen ole sanonut, että "sinun tilanteesi on toivoton, ei muuta mahdollisuutta kuin tappaa itsesi. Hyvää matkaa."
VMP, enkä tarkoita sitä surkeaa firmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä tämä viesti lohdutti minua. Olen aina hävennyt itseäni ja verrannut kultalusikkaihmisiin, joille kamppailu on tuntunut olevan vierasta ja unelmat otettavissa. Olen tosi köyhästä perheestä ja vanhempiani ei vaan kiinnostanut, eli olen muuttanut ja tehnyt kaiken yksin ilman minkäänlaista tukea. Jokainen selvitköön omillaan.
Olen tehnyt hyvin samanlaisia juttuja kuin sinä. Olen sairastanut syömishäiriötä, onneksi en enää. Opiskellessa rahatilanne oli huono, jos menin kavereiden kanssa ulos, esitin normaalia ja saatoin tarjota muillekin. Sitten olin monta päivää syömättä, koska ei ollut rahaa ja kätevästi myös laihtui. Olen myös ostanut ihmisille lahjoja ja kärsinyt sen takia nälästä, olen siis huijannut elintasoani kuuluakseni joukkoon. Hoidin kyllä opiskelut, mutta elämä oli yksi suuri ja raskas teatteri. En ole voinut puhua asiasta kenellekään.
Nyt olen valmistunut ja töissä, mutta vain osa-aikaisessa. Vakkarityössä olevat työkaverir tekevät juttuja ja minä jatkan yhden hengen teatteria. Esitän että kuulun porukkaan ja pärjään, vaikka oikeasti minulla ei ole varaa mennä silmälasikehysshoppailuille tai ravintoloihin.
Koen etten ole arvokas. Minulla ole paikkakunnalla kavereita, kärsin yksinäisyydestä ja asun vuokralla kaupungin kämpässä. Ainoa keino olla kontaktissa muihin ja ystävystyä, edes pinnallisesti, on vetää keskiluokkaista teatteria ja sitten kärsiä.
Kiitos viestistäsi, tuntematon ihminen internetissä, liikutuin.
En ymmärrä, miten olet jaksanut tuonne asti, olet varmasti hyvin väsynyt. Ihailen sinnikkyyttäsi. Sanot että häpeät itseäsi, se on tuttu tunne. Koen olevani suuri pelkuri ja häpeän sitä. Harmi että terapia maksaa, varmasti meidän molempien olisi hyvä löytää joku kuuleva korva. Toivon että löytäisit jonkun hyvän ihmisen tai paikan, missä voisi levätä ja hengittää.
Kuinkahan paljon on meitä raskaan kulissin kantajia? Hulluahan tämä tavallaan on. Mutta mistä ihmeestä niitä oikeita ystäviä löytää? Pelkään, että epätoivoisuus paistaisi kauas, jos yrittäisi kömpelösti johonkuhun tutustua.
Olen myynyt kolmiolääkkeitä, tai paremminkin ollut osallisena kun silloinen poikaystävä myi niitä. Yksi ostaja kuoli hengityslamaan. Nyt olen jo kolme vuotta elänyt ihan kunniallista elämää, mutta en kerro uusille tuttavuuksille menneisyydestäni, ja nykyisistäkin vain kaksi ihmistä tietää asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työttömyys on luuranko kaappini syvyyksissä. Häpeän sitä niin paljon, etten oikeastaan halua tavata ketään: naapureita, tuttuja, kavereita tai sukulaisia. Esitän tuntemattomille olevani töissä, sillä aina joku kysyy sen kielletyn kysymyksen: missä olet töissä? Haen työkseni töitä.
Olen korkeasti koulutettu, hyvillä arvosanoilla valmistunut ja haen jatkuvasti töitä. Olen lähettänyt satoja hakemuksia viimeisen viiden vuoden aikana, mutta tehnyt vain pari säälittävää pätkää oikealla palkalla oikeassa työpaikassa.
Pahinta tässä on se, etten enää pysty tekemään hyvällä omallatunnolla mitään muuta. Vain hakemusten väsääminen on oikein, kaikki muu on turhaa. Itsemurhaa olen miettinyt minäkin, mutta kun se loppu tulee joka tapauksessa joku päivä, niin miksi tekisin sen. Lasteni takia kuitenkin yritän joka päivä eteenpäin. Ainakin olen läsnä heille kotona ja laitan ruokaa. Tuntuu tekopyhältä kannustaa heitä käymään koulua, koska en itsekään ole siitä mitään hyötynyt. Opiskelu ei enää kiinnosta, olen opiskeluni opiskellut ja jos se ei riitä, niin olkoon.
En ole vielä jaksanut käydä kaivamassa itselleni luurankoa. Sukuhautaan vois kyllä tehdä tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 27v enkä osaa sanoa ärrää. Välttelen viimeiseen asti kaikkia ärrällä alkavia sanoja, ettei paljastuisi etten osaa puhua. Aika hyvin olen jo oppinut välttelemään.
Abortti. Siitä on nyt aikaa puoli vuotta, enkä ole yhtä ystävää ja poikaystävää lukuun ottamatta pystynyt kertomaan kenellekään. Haluaisin, mutta en uskalla. Perheemme on käynyt hiljan läpi paljon raskaita asioita enkä haluaisi aiheuttaa heille enää lisää päänvaivaa. Lisäksi en rehellisesti sanottuna tiedä mikä heidän kantansa on aborttiin joten en halua ottaa riskiä ainakaan vielä. Päätös ei todellakaan ollut kevyt tai helppo, edelleen itken välillä asian vuoksi vaikka tiedänkin, että päätös oli tässä elämäntilanteessa oikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äärimmäisen huono itsetunto vartalostani ja ulkonäöstäni. Vartalo on todella huonon mallinen kaikin osin vaikka olin laihakin. Nyt kun olen lihonut se on vielä huonompi. Ikinä ei ole mitkään vaatteet nätisti istuneet jne. Huono itsetunto on pilannut koko elämäni. Hyvä vartalo olisi taannut hyvän itsetunnon ja paremman menestymisen elämässä. Kuulostan pinnalliselta, jota en kuitenkaan ole vaan tämä on vain karu totuus.
Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tämän! Nuorena ja hoikkana sentään saatoin pitää housuasuja/farkkuja. Rumien säärien takia en käytä hametta ja nyt vyötärölihavana ei istu edes ne housut. Jonkun virheen Luoja kuitenkin teki, kun antoi minulle kauniit kasvot ja hiukset.
Vanhemmillani on HIV. Eivät tiedä, että tiedän. Ovat vielä hartaita uskovaisia ja tuomitsivat rankasti sen, että olen elänyt avoliitossa...
Vierailija kirjoitti:
Niin lusikka törröttää perseestä tyyppi, minne se mielenkiintoinen ja laaja sosiaalinen verkosto katosi?
Heipä hei,
mielenkiintoinen ja laaja tuttavapiirini ei valitettavasti koostu oikeista ystävistä. Määrä ei tarkoita laatua.
Oliko muita kysymyksiä? Ihan hauskaa, että sinua kiinnostaa. Enkä oikeastaan edes ihmettele mikset luota tuntemattomaan ihmiseen, joka kertoi pitävänsä yllä massiivista valhetta. Huomaan että tälläinen pinnallinen verkostoituminen ei ole välttämättä tuttua, mikä on hyvä juttu. Ehkä sinulla on siis niitä aitoja ystäviä.
Terkuin, Kultalusikka
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?
Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.
Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.
Kieltämättä uteliaisuus herää... Mikä voi olla niin kokonaisvaltaisen kamalaa että itsemurha on ainoa ratkaisu? Vakava parantumaton sairaus tiettyyn pisteeseen edettyään? Tän voin ymmärtää. Muuten ei kyllä riitä mielikuvitus. Jos on tehnyt jotain muiden silmissä erittäin paheksuttavaa, sitä pääsee pakoon muuttamalla uudelle paikkakunnalle ja hankkimalla uusia ihmisiä ympärilleen. Toisaalta voi sitten olla ettei itse kestä elää itsensä kanssa jos on tehnyt jotain peruuttamatonta mitä ei itse voi antaa itselleen anteeksi. Vai voisiko jokin erittäin traumaattinen tapahtuma olla syynä? Tuskin, kun terapioiden avulla sellaisia asioita voi käsitellä.
Kertoisin, mutta en viitsi katsella enää sitä vääntöä, mikä siitä väistämättä seuraa. Kun kerran asiantuntijat ovat sanoneet minulle, että tilanteeni on poikkeuksellinen umpikuja, ei minulle kannata luetella sitä, mitä viranomaisten standarditoimintaohjeissa kerrotaan.
En ole aiheuttanut harmia muille kuin itselleni eikä terveydentilassanikaan ole vikaa; en ole edes masentunut, vaan yksinkertaisesti ylitsepääsemättömien tosiseikkojen edessä. Odottelen katastrofien jonon viimeistä tapahtumaa, minkä jälkeen ihmisarvoinen elämä on mennyttä. Jotkut haluavat rypeä vaikka loppuikänsä ihmisyyden pohjamudissa kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti nähdäkseen, osuuko se lottovoitto kohdalle, mutta minusta ei siihen ole.
Mä en kyllä usko että kukaan ”asiantuntija” jos sillä tarkoitat psykiatrian ammatilaisia, olisi sanonut että tilanteesi on toivoton. Se olisi erittäin epäammattimaista. Eri asia on todeta että menneisyyden tapahtumia tai tiettyjä asioita nykyisyydessä/ tulevaisuudessa ei voi muuttaa. Kuitenkin niihin asioihin voi saada uutta näkökulmaa ja omia käsityksiään ja arvomaailmaansa voi kyllä muokata. Oletkohan tulkinnut ”asiantuntijoiden” puheita väärin, itsesi kannalta negatiivisella tavalla...
En tarkoita. Nyt on kysymys muista kuin terveydellisistä asioista.
Ajelin kaksikymmentä vuotta sitten pari-kolme kertaa runsaasti a lk o h o l i a nauttineena pikatietä, hain lisää juomaa eri paikkakunnalta. Halusin myös ku ol la, mietin että a j ai sin rek k a a p ä in.
Minut on myös teininä j¤u cc¤ ra is ka ttu tuttujen poikien toimesta, olin 16v n eits yt. Tätäkään en ole edes perheelleni kertonut, mutta isä tiesi, koska minut tuotiin maijalla sinä yönä kotiin ja isälle poliisi löi al u sho usu ni käteen.(ne jolpit vietiin putkaan, eipä niille muuta tehty, enkä minä osannut mitään tehdä. häpesin vain kotona ja kylällä ne samat huuteli kovaa miten hyvä minua on p a n n a ja hu¤ritt#livat).
Isä u h k a s i vielä eläessään *piip* ne tekijät, mutta sillon ne oli kaikki jo ku oll eet "mystisesti". Kaksi h uk k ui onkireissulla, yksi joi itsensä he ngi ltä ja neljäs k u o li mihin lie. Karma..
Mutta muut perheenjäsenet eikä läheiset tätä tiedä, isä vei salaisuuteni h aut aa n.
Olen vasta myöhemmin tajunnut, että se tapaus vaikutti loppuelämääni, käänsi suuntaa. Olen kärsinyt pahoista mt-ongelmista nuoresta asti ja a lkoh olionge lma on seurannut mt-ongelmia ja nyt keski-iässä fyysiset sairaudet on seuranneet sitten edellä mainittuja ongelmia.
Olisin erilainen ihminen, ilman sitä tapahtumaa.
Mutta niinhän kaikilla, tapahtuvat muuttelee elämänpolkua, eikä tiedä muokkaako ne loppujenlopuksi pahempaan vai parempaan. Eihän sitä voi tietää.
Parempi vain arvostaa jokaista kokemusta, huonojakin jälkeenpäin.
Kun sen oppisi.
Tämä kommentti on huono lukea, kun ei meinaa viesti tulla läpi, niin piti noita sanoja katkoa. En tiedä mikä nyt on sellasta ettei läpi meinaa tulla. En luovuta, kun vuodatin niin pitkän romaanin. :D
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?
Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.
Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.
Kieltämättä uteliaisuus herää... Mikä voi olla niin kokonaisvaltaisen kamalaa että itsemurha on ainoa ratkaisu? Vakava parantumaton sairaus tiettyyn pisteeseen edettyään? Tän voin ymmärtää. Muuten ei kyllä riitä mielikuvitus. Jos on tehnyt jotain muiden silmissä erittäin paheksuttavaa, sitä pääsee pakoon muuttamalla uudelle paikkakunnalle ja hankkimalla uusia ihmisiä ympärilleen. Toisaalta voi sitten olla ettei itse kestä elää itsensä kanssa jos on tehnyt jotain peruuttamatonta mitä ei itse voi antaa itselleen anteeksi. Vai voisiko jokin erittäin traumaattinen tapahtuma olla syynä? Tuskin, kun terapioiden avulla sellaisia asioita voi käsitellä.
Kertoisin, mutta en viitsi katsella enää sitä vääntöä, mikä siitä väistämättä seuraa. Kun kerran asiantuntijat ovat sanoneet minulle, että tilanteeni on poikkeuksellinen umpikuja, ei minulle kannata luetella sitä, mitä viranomaisten standarditoimintaohjeissa kerrotaan.
En ole aiheuttanut harmia muille kuin itselleni eikä terveydentilassanikaan ole vikaa; en ole edes masentunut, vaan yksinkertaisesti ylitsepääsemättömien tosiseikkojen edessä. Odottelen katastrofien jonon viimeistä tapahtumaa, minkä jälkeen ihmisarvoinen elämä on mennyttä. Jotkut haluavat rypeä vaikka loppuikänsä ihmisyyden pohjamudissa kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti nähdäkseen, osuuko se lottovoitto kohdalle, mutta minusta ei siihen ole.
Hyvää itsemurhaa sitten! Ei kai siinä, jos niin kerran olet arvioinut. Selitä läheisille sitten edes, ettet turhaan tee painolastiksi syyllistä oloa.
Tuliko hyvä mieli?
Alue: Aihe vapaa
Mä en kyllä usko että kukaan ”asiantuntija” jos sillä tarkoitat psykiatrian ammatilaisia, olisi sanonut että tilanteesi on toivoton. Se olisi erittäin epäammattimaista. Eri asia on todeta että menneisyyden tapahtumia tai tiettyjä asioita nykyisyydessä/ tulevaisuudessa ei voi muuttaa. Kuitenkin niihin asioihin voi saada uutta näkökulmaa ja omia käsityksiään ja arvomaailmaansa voi kyllä muokata. Oletkohan tulkinnut ”asiantuntijoiden” puheita väärin, itsesi kannalta negatiivisella tavalla...