oletteko jättäneet lahjakkuuttanne käyttämättä? miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono itsetunto, kunnianhimottomuus ja masennus ovat syynä, etten saa työkuviotani vauhtiin. Olen lahjakas muotoilun ja taiteen alalla ja takana alalle kaksi korkeakoulututkintoakin. Tässä vain juuri ja juuri toimeentulon rajoilla junnaan ja häpeän sitä, etten saa hyödynnettyä ammattiani. Säästöt on syöty, isoäiti avustanut rahallisesti, kohta takaseinä häämöttää taloudellisesti ja oon ihan lamaantunut. Helvetin helvetti.

Jatkan vielä, että arvatkaa hävettääkö tämä tilanne, kun oon hulluna opiskellut, opintovelat päällä ja kaikki oottaa, että nyt vaan homma pyörimään. Opiskeluaikanani olin jo niin masentunut, että halusin vain eristäytyä muista, enkä siis mitään verkostoja ole luonut, jotka voisivat minua hyödyttää. Olen täydellisen epäonnistunut ja haluttais vain hävitä johonkin.

Tsemppiä sulle; vielä tulee sekin päivä, kun pääset lentoon! Mullakaan ei omat siivet aluksi kantaneet, mutta silti vähitellen räpistelemällä oon päässy eteenpäin. On luonnollista, että koet epäonnistuneisuutta, kun et vielä ole päässyt hyödyntämään osaamistasi, mutta kannattaa muistaa että se on vain tunne. Olet arvokas ihminen!

Paljonkin.

Olen niin laiska, päämäärätiedoton, kunnianhimoton ja puutteellisen elämänhallinnan omaava luonne, etten kykene käyttämään oikeastaan mitään lahjojani.

Minulla ei ole esim. minkäänlaista ajanhallinnan kykyä ja vuorokausirytmikin on todella haasteellinen ts. rytmiä ei ole, että moni asia kusee jo siihen.

No tavallaan olen erittäin lahjakas selviytymään ja sosiaalisesti taitava, sillä em. ongelmista huolimatta olen kyennyt pysyttelemään jotenkuten yhteiskunnan kelkassa ja tipahdan aina jaloilleen, vaikka kusen asiat (ja selvitän ne myös) aivan säännöllisesti tuon puutteellisen elämänhallinnan ym. vuoksi. Sosiaaliset taidot auttaa tässä paljon.

Omia unelmiani haluaisin toteuttaa, mutta se on vaikeaa kun ei kykene oikein minkäänlaiseen tavoitteellisuuteen.

Sain sairaan lapsen. Kaikki luovuus katosi ja oli pakko keskittyä selviytymään ja normityöhön.

Itse uskaltauduin jopa hakeutumaan vaatealan opintoihin, joissa pärjäsin erittäin hyvin. Ongelmaksi tuli ylisuorittaminen jolloin olin palaa loppuun jo ensimmäisinä vuosina. Keskeytin opintoni ja vaihdoin alaa, nykyään mietin niitä asioita vain harrastuksena.

Suurin ongelma "unelma-aloissa" on se, että hyvin harvoin pystyy tekemään rahaa juuri niillä asioilla mitkä kiinnostaa, vaan täytyy joustaa jostain. Muusikko päätyy tekemään mainosrallatuksia ja sisustussuunnittelija myymään huonekaluja. Moni musikaalisesti lahjakas haluisi esim elättää itsensä jazzilla, mutta joutuukin kiertämään hääkeikkoja soittamassa Akselin ja Elinan häävalssia kesäviikonlopusta toiseen.

Oma ongelmani oli lähinnä se kun huomasin kuinka epäeettinen koko vaateteollisuus onkaan, ja että olisin joutunut joustamaan todella paljon periaatteistani pärjätäkseni taloudellisesti. Toinen ehkä se, että jos olisin ryhtynyt pienyrittäjäksi, eivät asiakkaat kuitenkaan olisi halunneet tilata "luomuksia" vaan ihan perusfarkkuja yms :-) Eli suurin riski lempialalle työllistymiseen olisi se, että ne haavekuvat ja unelmat hupenisivat äkkiä realiteettien alla, ja pahimmassa tapauksessa tulisi rakkaasta kiinnostuksesta puuduttava leipätyö jota alkaisi lopulta inhota.

Olin lapsena nopea ja kestävä juoksija. Ikäryhmän nopein noin 20 000 asukkaan pikkukylässä. Opettaja olisi halunnut, että osallistun koulujen välisiin kilpailuihin, mutta en halunnut, koska vihaan kilpailua ja en suuremmin pidä urheilusta. Liikunnasta omaksi iloksi pidän, mutta tavoitteellista urheilua en voi sietää. Lopetin myöhemmin myös aikidon, kun ope yritti pakottaa vyökokeisiin. Minulla ei ole minkänlaista kilpailuviettiä, päinvastoin kilpailuinho.

Vierailija kirjoitti:

Niinhän se on, että ihmiset yleensä kuolinvuoteella katuu enemmän sitä, mitä eivät tehneet, kuin sitä, mitä tekivät elämässään.

Kokemuksesta sanon, että voi niitä lahjojaan ottaa käyttöön vähän vanhempanakin. Ja jos on nuorena ollut ujo, voi ujoudesta päästä yli. Vaatii vain kovaa harjoittelua, jotta saa varmuutta tekemiseensä.

Aivan, aina voi ottaa lahjat käyttöön. Koko elämä on aikaa, vielä vanhanakin oppii uutta. Mutta esteenä on usein uskon puute, pelko ja omat asenteet. Luullaan, että vanha koira ei uusia temppuja oppisi. Aivot oppii uutta kyllä, hitaammin tosin, mutta silti.

Lahjattomammat , kateelliset ovat kahlinneet. Esim. oma sisko, ex-mies.

Olen huomannut että maailma on täynnä näitä. Kovimpaan kolisevat tynnyrit, sosiaalisesti pidetyt ja arvostetut ihmiset joilla on resursseja muuhunkin kuin hengissä säilymiseen pääsevät toteuttamaan itseään, olipa taso mikä vain. Taito, lahjakkuus ja potentiaali ei ratkaise juuri mitään.

Omalla kohdalla näkyy niin että omat ideat tulee pöllityiksi, joku muu sanottaa ne paremmin omikseen ja palkatut ammattilaiset kalpenee ajoittain omille taidoille.

Olen myös kroonisesti edellä aikaani. Asiat joita teen on jatkuvasti marginaalissa, kunnes 7 vuoden kuluttua niitä tekee kaikki. Eli asiat ei ole huonoja mutta sosiaalinen konsensus puuttuu.

Olin lapsena ja nuorena taitava jazztanssija, ja arvostettu tanssikoulun omistaja yritti saada minusta balettitanssijaa. Baletti ei kiinnostanut ja jazz-tanssikin jäi teinivuosina, ei motivaatio riittänyt.

Taideala on kysytty ja kovin vähän töitä joten en kouluttautunut alalle koska ei siltä alalta kuitenkaan saisi työtä, kuvaamataidon numero oli 10. Tätä alaa ei oikein osata arvostaa. Oman yrityksen perustaminen ei kiehdo, sillä joka kolmas yritys kuitenkin lopettaa.

Itsellä on todella hyvä rytmitaju ja olen liikunnallisesti lahjakas. Koordinaatio on hyvä ja opin muutamassa minuutissa esim. askelsarjat tai jos tarvitsee tehdä jotain muuta keholla mikä vaatii hyvää koordinaatio- ja hahmottamiskykyä sekä rytmitajua.

Minun ei koskaan tarvinnut musiikista erikseen laskea ”kaseja” vaan kuulin ne ilman siihen isommin keskittymättä. Treenikaverit ihmettelivät tätä kun he kuulemma aina laskivat ”kasit” musiikista mielessä jos tekivät suoritusta (” vi, ku, se, ka”).

Minusta ei kuitenkaan koskaan tullut mitään huipputanssijaa, vaikka lahjoja oli ja sain useamman stipendin lahjakkuudesta. Pääsin myös baletin luokissa hyppäämään yli. Olin myös aina se joka näytti mallia muille opettajan toimesta.

Jälkeenpäin vähän harmittaa etten käyttänyt lahjojani, nykyisin vain itsekseni tanssin kotona ja opettelen huvikseni näitä ”somevillitystansseja”. Eipä tietysti tanssijana noin vaa eletä ja ura on lyhyt.

Minä olen Mensa-tason älykkyyden omaava matemaattisesti lahjakas henkilö. Minua jos olisi kotona vähän tyrkytetty, niin olisi ehkä tullut enemmän kunnianhimoa. Yläaste meni ilman läksyjen tekoa ja yliopistonkin aina parin päivän viimehetken tenttiin lukemisella. Ei sillä tavalla tule syvällistä osaamista, jonka lisäksi en oppinut näkemään oikeasti vaivaa ja tekemään ahkerasti töitä. Haaveilen siitä, että olisin haastanut itseäni äärirajoille ja katsonut minne se tie vie. Ihan hyvin on toki nytkin asiat.

Musta olis voinut tulla pianisti. Opiskelin sitä koko lapsuuden ihan tosissani ja olin oikeasti hyvä. Siinä kohtaa, kun piti abina tosissaan miettiä mikä musta tulee isona ja mihin kouluun haen totesin, että jos en pääse johonkin sinfoniaorkesteriin niin ihan realistisesti elänkö mä tällä hommalla? Pimputanko mä loppuelämäni jossakin satunnaisessa kokoonpanossa kerran kuussa lähikuppilassa? Koko lähipiiri ja musiikkilukion opet kannusti, että tietysti haet Sibelius Akatemiaan, mutta päädyin opiskelemaan opettajaksi, koska muusikkona itsensä elättäminen on niin epävarmaa ja en halua opiskella vuosia pianistiksi ja todeta, että ei tällä elä.

Opettajana saan olla tekemisissä musiikin kanssa ja tulot on tasaiset ja hyvät. Sivuduunina soittelen ja keikkailen viikonloppuisin bilebändissä kosketinsoittajana, mutta laskut ei oo missään mielessä riippuvaisia siitä hommasta.

Olisin erittäin hyvä ammatissani ja alallani jo maailman huippua, mutta motivaatio lopahti, ja nyt olen ns. keskinkertaisuus. Toki tämäkin duuni on korkeammalla 'tasolla', kuin monet koskaan saavuttavat, mutta olisin pystynyt paljon parempaan (t.s. palkka nyt noin 100 tonnia vuodessa, mutta olisi ollut mahdollisuus moninkertaiseen). Nimim. työajalla vauva-palstalla... 

Laiskuus, häpeä, kunnianhimottomuus, häpeä, kiinnostuksen puute, häpeä, puutteelliset sosiaaliset taidot, häpeä, häpeä ja häpeä.

Täällä on kyllä itsesäälin keskittymä. Turha murehtia menneitä tai mitä ois voinu olla, ei se siitä miksikään muutu.

Olen tällä hetkellä posteljooni, vaikka älykkyyteni puolesta voisin kuulua mensaan. Minusta tuli alisuoriutuja, kiitos yläasteen rankan koulukiusaamisen ja sen aiheuttamien mielenterveys ongelmien.

Olen pienestä pitäen ollut erittäin lahjakas englannin kielessä. Haaveilin alunperin opettajan virasta ja lukiossa siihen taitojeni ja kiinnostukseni perusteella kannustettiinkin, mutta virat on yleensä vähintään kahdelle kielelle, joten minun olisi pitänyt opiskella myös esimerkiksi ruotsin kielen opettajaksi. Muut kielet ei kuitenkaan minua kiinnostaneet, vaikka pärjäsinkin niissä ihan hyvin.

Toivottavasti tulevaisuudessa saan nykyisessä ammatissani jotenkin hyödyntää taitojani.

Tavallaan joo. Kielet kiinnostivat ja lukiossa olin niissä sen verran hyvä, että opettajat arvelivat ammattini liittyvän niihin.

Opintojen jälkeen päädyin laskenta-alalle enkä uskaltanut enää pyrkiä omalle alalle. Vaikka pidin kielistä ja niiden historiakin kiehtoi, en jaksanut enää edes harrastaa niitä, kun töissä piti keksittyä laskemiseen ja lakiasioihin. Toisinaan kun puhun kielistä työkaverien kanssa, näyttävät hämmästyvän, että ne ovat mulle niin tuttuja ja osaan eri kielten sanoja.

Mutta mielestäni olen huono kääntämään tekstejä. En osaa kääntää luontevalle, "idiomaattiselle" kielelle.

En tosin ole hyvä niissä laskenta- ja lakijutuissakaan...

Ja sitten on se, mistä vain ihan lähipiiri tietää, että joskus maalaan kuvia ja koetan kirjoittaa jotain luovaa. Mut olen ymmärtänyt, ettei mulla ole niihin mitään mainittavia lahjoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lahjakkuus on liian monihaaraista enkä koskaan osannut päättää mihin osa-alueeseen keskittyisin. Joten kaikki jäi sitten kehittämättä.

Sama täällä. Koulussa keskiarvo oli melkein kympin ja olin hyvä sekä matemaattisissa aineissa että kielissä ja reaaliaineissakin sekä kuvataiteissa. Olin hyvä liikunnallisissa harrastuksissakin ja pääsin sisään useammalle alalle useampaan hyvään yliopistoon. Mensan pääsyrajan olen ylittänyt.

Mutta ihmissuhteissa olen surkea ja itsetuntoni on todella huono. Olen ollut jollain tavalla kroonisesti lievästi masentunut teini-iästä lähtien, mutta tehnyt töitä ja perustanut perheen. Mutta työurani on ollut todella kehno sosiaalisten tilanteiden pelkoni ja huonon itsetuntoni vuoksi.

Omasta mielestäni olen tuskallisen ruma (olen kyllä mitoiltani hoikka) ja ihastun aina johonkin saavuttamattomaan henkilöön, jonka jossain kohtaan, enkä sitten kykene unohtamaan sitä ihmistä jopa vuosikausiin. Elämäni on tuskallista kitkuttamista.

Story of my life. Itsetunto meni koulukiusaamisen takia. En uskaltanut tuoda itseäni esiin ja lannistuin vastoinkäymisistä. Kitkutin yli nelikymppiseksi pätkätöissä ja työttömänä ja pidin itseäni surkeana luuserina. Mutta parin onnekkaan sattuman kautta olen nyt päätynyt mielenkiintoiseen ja ihan hyväpalkkaiseen työhön. Pidän sitä pienenä ihmeenä.