Mtv: lapsettomat naiset ovat onnellisimpia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Miksi oletat, että henkilö, joka ei ole hankkinut lapsia, olisi perheetön? Tai yksinäinen?

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsuuden perheessään on vaan niin surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Miksi oletat, että henkilö, joka ei ole hankkinut lapsia, olisi perheetön? Tai yksinäinen?

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsuuden perheessään on vaan niin surullista.

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsissaan on vaan niin surullista.

Ps. On muitakin perheitä kuin LAPSIperheet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Miksi oletat, että henkilö, joka ei ole hankkinut lapsia, olisi perheetön? Tai yksinäinen?

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsuuden perheessään on vaan niin surullista.

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsissaan on vaan niin surullista.

Ps. On muitakin perheitä kuin LAPSIperheet.

Jos sulla joku puudeli onkin, niin se ei ole perhe.

Eli perheellinen ihminen ei siis voi olla onnellinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Suloista. Sun viestin sisältö on jotakuinkin tämä: lapsen tehneet saavat enemmän, kantavat enemmän vastuuta, odottavat enemmän ja saavat myös enemmän, saavuttavat enemmän ja pääsee oikeiden vaikeuksien ylitse ja jos nyt ovat silti jostain syystä onnettomia, niin syy on lähinnä kuinka he musertuvat vastuidensa alle. Oi että, että oikein marttyyrihuipennus. 

Mä toivon sulle, että sun lapsista ainakin joku olisi vela. Ehkä avaisi sinun silmät ja lopettaisi sinun sylkemisen muiden ihmisten päälle. Tai sitten teidän välit menee (erittäin hyvästä syystä) poikki. [/quote

Juuri jotain tällaista ihan outoa tulkintaa pelkäsin, siksi sanoin, että en tiedä osaanko selittää asiaa oikein. En todellakaan ole mikään marttyyri, melko outo tulkinta tuokin. Itse olen valinnut lapsiperhe-elämän, enkä siitä valita.

En oikein tiedä miten tämän asian selittäisi, että kaikki sen voisi ymmärtää. Onhan se ihan päivänselvä asia, että lapsettomalla on todennäköisesti vähemmän murheita kuin lapsellisella ja niiden murheiden puuttuminen saa olon tuntumaan hyvältä ja onnelliselta. Jos itse valitsee "yksinäisen elämän", niin ei ole surua yksinäisyydestä. Ja kun elää vain omaa elämäänsä, niin tottakai murheita on vähemmän. Perheellinen taas ei oikein voi olla onnellinen, jos vaikka menettää jonkun perheenjäsenen, on vakavaa sairautta tms.

Voi hyvänen aika, en minä osaa tätä paremmin selittää. Anteeksi kovasti, jos joku tuosta mielensä pahoitti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Miksi oletat, että henkilö, joka ei ole hankkinut lapsia, olisi perheetön? Tai yksinäinen?

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsuuden perheessään on vaan niin surullista.

Nyt alkoi kiinnostamaan. Kerrohan millaisia välejä kaavailet oman lapsesi ja itsesi välille? Milloin muututte toisillenne vieraiksi ja lopetatte yhteydenpidon? Mitä järkeä sitä omaa lasta on vääntää jos tarkoituksena on kuitenkin hylätä se lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Eli perheellinen ihminen ei siis voi olla onnellinen?

Onhan ne silloin kun lapset nukkuvat :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Miksi oletat, että henkilö, joka ei ole hankkinut lapsia, olisi perheetön? Tai yksinäinen?

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsuuden perheessään on vaan niin surullista.

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsissaan on vaan niin surullista.

Ps. On muitakin perheitä kuin LAPSIperheet.

Jos sulla joku puudeli onkin, niin se ei ole perhe.

Miten sinä voit jonkun toisen perheen määritellä? Miksi muilla kuin lapsellisilla ei saisi mielestäsi olla perhettä?

Käyttäjä10803 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruuhkavuosi-iässä (koska välttyvär ruuhkavuosilta). Ruuhkavuosien jälkeen perheelliset naiset ohittavat lapsettomat onnellisuudessa. Kunhan elää vanhaksi niin lasten teko kannattaa.

Miksi se kannattaa vanhana? Ja nyt en halua kuulla sitä, että lapset huolehtisivat ja hoitaisivat minua vanhana :D

No kun niistä omista lapsista tulee aikuisia. Ja jos et ole huomannut, niin siinä on aika helvetin monta vuosikymmentä sen pikkulapsiajan ja vanhustentalossa omien lasten hoidettavana olemisen välissä.

Ne kaikki vuodet on ihania viettää omien läheisten perheenjäsenten, eli niiden lapsien kanssa. Aika moni vela kertoo olevansa läheinen ystäviensä ja sisarustensa kanssa. Miksi on niin vaikeaa tajuta, että ihan samalla lailla, ja vielä syvemmin lapsellinen ihminen on läheinen läpi elämän myös omien lastensa kanssa? Ei ne ole kuin ohikiitävän hetken pieniä ja hoidettavia, mutta iloa näistä ihmissuhteista on läpi elämän.

No, osalle meistä elämän suurin onni ja autuus ei ole roikkua jonkun toisen ihmisen perässä kaiken aikaa kuin mikäkin kultainen noutaja.

Osa meistä viihtyy ihan itsekseen parhaiten. Itse siedän juuri ja juuri miestäni. Lapsi, joka ei kykene koherenttiin dialogiin ensimmäiseen 25 vuoteen olisi minulle pelkkä rasite. Senkään jälkeen ei ole mitään takeita että sillä olisi jotenkin mielenkiintoinen persoona.

Vierailija kirjoitti:

Hedelmällinen aika hupsahtaa ohi niin nopeasti. Ei ehkä löytynyt sitä oikeaa?

Kuin huomaamatta onkin jo vaihdevuosissa.

Lapsettoman ei pidä katkeroitua vaan löytää iloa elämäänsä harrastuksista ja ottaa vaikka koira kaveriksi.

Täytyy olla aivan pohjattoman ääliö jos se hedelmällinen aika, eli noin 25 vuotta "hupsahtaa" ohi huomaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun eivät mitään mistään tiedä.

Kuten ei tiedä nekään jotka ovat niitä lapsia tehneet...Kummallakaan ryhmällä ei ole sitä kokemuksellista vertailupohjaa mitä se on onni olisi ilman lapsia tai jos niitä lapsia olisi.

Esimerkiksi minä sain lapsen päälle 30 vuotiaana, joten tiedän kyllä millaista oli elämä lapsettomana.

Ei. Sinä tiedät millainen sinä olit lapsia joskus haluavana alle 30-vuotiaana nuorena aikuisena.

ET tiedä millaista on olla joku muu, joku joka ei tahdo koskaan lapsia, joka on vaikka 40-vuotias tai 50-vuotias.  Tai millaista on olla tahattomasti lapseton.

On aivan eri asia olla ilman lapsia koska ei ole vielä ehtinyt lisääntyä tai olla ilman lapsia koska ei missään olosuhteissa tahdo lisääntyä. Tai haluta lapsia mutta olla kykenemätön lisääntymään.

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Ahaa. Lapseton on siis a) sinkku ja b) itsekäs.

No, minä lapseton pidän elämäni tärkeimpänä asiana sitä, että puolisoni on onnellinen. Huolehdin ikääntyvistä vanhemmistani, mitä lapsellinen siskoni ei tee (häntä ei tunnu myöskään puolison onni kiinnostavan. Eikä niiden lasten.) Olen ystävien huolien oksennusämpäri, mille lapsellisilla ei tunnu olevan aikaa. Kivat niille.

Tunnen yh-mammoja joilla on tasan yksi lapsi, ei miestä ja välit pantu poikki lapsuudenperheeseen. Kumpi välittää useamman ihmisen onnesta, se yhdestä kakarasta välittävä yh-mamma vai minä?

Todella typerää, kliseistä ja yksisilmäistä olettaa että ei lapsia=ei ihmisiä joista välittää.

Logiikkasi mukaan äiti Teresa ja Dalai Lama ei välitä kenestäkään pätkääkään ja ovat siksi onnellisia ja huolettomia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Suloista. Sun viestin sisältö on jotakuinkin tämä: lapsen tehneet saavat enemmän, kantavat enemmän vastuuta, odottavat enemmän ja saavat myös enemmän, saavuttavat enemmän ja pääsee oikeiden vaikeuksien ylitse ja jos nyt ovat silti jostain syystä onnettomia, niin syy on lähinnä kuinka he musertuvat vastuidensa alle. Oi että, että oikein marttyyrihuipennus. 

Mä toivon sulle, että sun lapsista ainakin joku olisi vela. Ehkä avaisi sinun silmät ja lopettaisi sinun sylkemisen muiden ihmisten päälle. Tai sitten teidän välit menee (erittäin hyvästä syystä) poikki. 

Vaikutatpa vihaiselta ihmiseltä. 

Itse ymmärsin tämän juuri sillä tavalla, että jos on vaikka kolme lasta, niin onnelliseen tilaan vaikuttaa se, onko vaikka yhdellä lapsella ongelmia. Kun elin yksin, siihen vaikutti vain se, oliko minulla asiat hyvin. 

Lapseton ei elä missään kuplassa vailla muita ihmisiä. Meillä jokaisella on varmasti niitä läheisiä, joiden hyvinvointi on meille tärkeää.

Palstan perusteella itse asiassa turvaverkottomat yh:t on niitä joilla on vähiten välitettäviä ihmisiä, kun ei ole ketään muuta kuin ne omat lapset. Ei vanhempia, ei miestä, ei appivanhempia, ei edes ystäviä.

Toisekseen jos onnellisuutesi on kiinni siitä että jokaisella lapsella on kaikki koko ajan hyvin, asetat lapsillesi aivan suunnattoman taakan. Lasten tehtävä ei ole tehdä äitiään onnelliseksi vaan elää omaa elämäänsä. Minusta ainakin olisi inhottava tietää että äitini onnellisuutta olisi vähentänyt se, että minulla sattuu olemaan erinäisiä perussairauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Suloista. Sun viestin sisältö on jotakuinkin tämä: lapsen tehneet saavat enemmän, kantavat enemmän vastuuta, odottavat enemmän ja saavat myös enemmän, saavuttavat enemmän ja pääsee oikeiden vaikeuksien ylitse ja jos nyt ovat silti jostain syystä onnettomia, niin syy on lähinnä kuinka he musertuvat vastuidensa alle. Oi että, että oikein marttyyrihuipennus. 

Mä toivon sulle, että sun lapsista ainakin joku olisi vela. Ehkä avaisi sinun silmät ja lopettaisi sinun sylkemisen muiden ihmisten päälle. Tai sitten teidän välit menee (erittäin hyvästä syystä) poikki. [/quote

Juuri jotain tällaista ihan outoa tulkintaa pelkäsin, siksi sanoin, että en tiedä osaanko selittää asiaa oikein. En todellakaan ole mikään marttyyri, melko outo tulkinta tuokin. Itse olen valinnut lapsiperhe-elämän, enkä siitä valita.

En oikein tiedä miten tämän asian selittäisi, että kaikki sen voisi ymmärtää. Onhan se ihan päivänselvä asia, että lapsettomalla on todennäköisesti vähemmän murheita kuin lapsellisella ja niiden murheiden puuttuminen saa olon tuntumaan hyvältä ja onnelliselta. Jos itse valitsee "yksinäisen elämän", niin ei ole surua yksinäisyydestä. Ja kun elää vain omaa elämäänsä, niin tottakai murheita on vähemmän. Perheellinen taas ei oikein voi olla onnellinen, jos vaikka menettää jonkun perheenjäsenen, on vakavaa sairautta tms.

Voi hyvänen aika, en minä osaa tätä paremmin selittää. Anteeksi kovasti, jos joku tuosta mielensä pahoitti.

Aikamoinen taakka lapsille ripustaa oma onni niiden varaan.

Ja sitten me velat olemme niitä itsekkäitä?

Uskon, että lapsettomat naiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin muut jo senkin vuoksi, että olen äiti. En sen vuoksi, että lapset ja mies tekisivät minut suoraan onnettomaksi, mutta lasten saannin myötä elämään astui loputon huoli toisesta ihmisestä. Ajan myötä olen oppinut elämään sen kanssa, mutta lapsettomana minun elämäni olisi todennäköisesti huolettomampaa. Ei se huoli minua ainakaan onnellisemmaksi tee. Olen aina halunnut äidiksi ja jos olisin jäänyt tahattomasti lapsettomaksi olisin varmasti hyvin onneton. Olen onnellinen, mutten välttämättä keskimääräistä lapsetonta onnellisempi.

En tiedä miten tämä tutkimus on toteutettu koska toisaalta olen kokenut elämäni onnellisimmat hetket perheeni kanssa. Onko nuo onnen tunteet otettu mukaan laskuihin? En haluaisi vaihtaa näitä kokemuksia mihinkään muuhun enkä minä henkilökohtaisesti olisi voinut rakastaa mitään muuta yhtä paljon, näin uskon. Rakkaus ei kuitenkaan tee aina onnelliseksi vaikka niin voisi kuvitella. Esimerkkinä, joka voisi koskea myös lapsetonta, rakastin pikkusiskoani todella paljon. Hän kuoli.

Eli varmasti lapset tuovat aina vanhemmilleen myös huolta ja murhetta jos heitä rakastaa. En heistä kuitenkaan luopuisi mistään hinnasta, masokismi pitää tämän lajin hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hedelmällinen aika hupsahtaa ohi niin nopeasti. Ei ehkä löytynyt sitä oikeaa?

Kuin huomaamatta onkin jo vaihdevuosissa.

Lapsettoman ei pidä katkeroitua vaan löytää iloa elämäänsä harrastuksista ja ottaa vaikka koira kaveriksi.

Täytyy olla aivan pohjattoman ääliö jos se hedelmällinen aika, eli noin 25 vuotta "hupsahtaa" ohi huomaamatta.

Noh. Tuollahan on juuri 42v jolle vasta nyt on löytynyt sopiva kumppani ja sen myötä vauvakuume.

Monella on myös pitkät opinnot ja monet muutkin kiemurat elämässä ennenkuin olisi sopiva aika vauvalle. Sitten ollaan helposti jo keski-iässä jolloin raskaaksi tulo ei enää olekaan niin helppoa.

Että sellaisia pohjattomia ääliöitä on kyllä olemassa.

Täysin yksilöllistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hedelmällinen aika hupsahtaa ohi niin nopeasti. Ei ehkä löytynyt sitä oikeaa?

Kuin huomaamatta onkin jo vaihdevuosissa.

Lapsettoman ei pidä katkeroitua vaan löytää iloa elämäänsä harrastuksista ja ottaa vaikka koira kaveriksi.

Täytyy olla aivan pohjattoman ääliö jos se hedelmällinen aika, eli noin 25 vuotta "hupsahtaa" ohi huomaamatta.

No minä en ainakaan löytänyt 25 ikävuoteen mennessä kunnollista miestä. En halunnut tehdä lapsia kuhan jollekkin vain ja avioerolapsia. Halusin valkata kunnollisen isän lapsille ja löysin sen vasta 29 vuotiaana, joten ensimäisen lapsen tein vasta 35 vuotiaana.

Toki joillakin on joku ihmeellinen vauvakuume, että tekaistaan lapsi kelle sattuu nuorena ja sitten itketään, kun lasten isä on pska ja erotaan ja lapset juoksee kahden kodin väliä. Mutta itse en sellaista halunnut, vaan halusin lapsille parempaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Miksi oletat, että henkilö, joka ei ole hankkinut lapsia, olisi perheetön? Tai yksinäinen?

Aikuisen ihmisen roikkuminen lapsuuden perheessään on vaan niin surullista.

Nyt alkoi kiinnostamaan. Kerrohan millaisia välejä kaavailet oman lapsesi ja itsesi välille? Milloin muututte toisillenne vieraiksi ja lopetatte yhteydenpidon? Mitä järkeä sitä omaa lasta on vääntää jos tarkoituksena on kuitenkin hylätä se lapsi?

Hylkäämiset tapahtuvat vain sinun omissa fantasijoissasi. Aikuistuttuaan ihmisten välit omiin vanhempiin muuttuvat vanhempi - lapsi suhteesta ennemminkin ystävyyteen. On parhainta antia jutella esim. äitiydestä oman äitinsä kanssa. Kuitenkaan aikuinen ihminen ei enää kulje vanhempiensa jääkaapilla ja koe vanhempiensa perhettä omana perheenä. Se on sellainen asia, joka aikuisen tulee itse muodostaa. Keski-ikäinen ihminen, joka kirjaa sairaalassa lähimmäksi omaisekseen äitinsä, on surullinen tapaus. Tulee mieleen missä meni tuon ihmisen elämässä pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että lapsettomat naiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin muut jo senkin vuoksi, että olen äiti. En sen vuoksi, että lapset ja mies tekisivät minut suoraan onnettomaksi, mutta lasten saannin myötä elämään astui loputon huoli toisesta ihmisestä. Ajan myötä olen oppinut elämään sen kanssa, mutta lapsettomana minun elämäni olisi todennäköisesti huolettomampaa. Ei se huoli minua ainakaan onnellisemmaksi tee. Olen aina halunnut äidiksi ja jos olisin jäänyt tahattomasti lapsettomaksi olisin varmasti hyvin onneton. Olen onnellinen, mutten välttämättä keskimääräistä lapsetonta onnellisempi.

En tiedä miten tämä tutkimus on toteutettu koska toisaalta olen kokenut elämäni onnellisimmat hetket perheeni kanssa. Onko nuo onnen tunteet otettu mukaan laskuihin? En haluaisi vaihtaa näitä kokemuksia mihinkään muuhun enkä minä henkilökohtaisesti olisi voinut rakastaa mitään muuta yhtä paljon, näin uskon. Rakkaus ei kuitenkaan tee aina onnelliseksi vaikka niin voisi kuvitella. Esimerkkinä, joka voisi koskea myös lapsetonta, rakastin pikkusiskoani todella paljon. Hän kuoli.

Eli varmasti lapset tuovat aina vanhemmilleen myös huolta ja murhetta jos heitä rakastaa. En heistä kuitenkaan luopuisi mistään hinnasta, masokismi pitää tämän lajin hengissä.

Ilmeisesti lasten tuoma onni ei korvaa niistä aiheutuvaa huolta, tutkitusti.