Mtv: lapsettomat naiset ovat onnellisimpia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunnes ovat yli 40 v,  kunnes ystävät tulevat mummoiksi tai itseä vanhemmat sukulaiset kuolevat yksi toisensa jälkeen, eivät lapsettomat ole enää onnellisimpia.

Olen yli neljänkymmenen, ja todella iloinen siitä että olen pysynyt lapsettomana. Vapaus, ilo omasta ajasta, lukuisat harrastukset ja ystävät ovat ne asia jotka tuovat minulle onnea. En vaihtaisi niitä pois mistään hinnasta. En halua edes miestä, kun pelkään parisuhteen rajoittavan liikaa elämääni.

Totahan et usko itekkään!

Minun elämäni onnellisin asia on lapseni.

Ilman häntä en tietäisi rakkaudesta mitään.

Oliko uutisen tarkoitus sittenkin kertoa "lapsettomat, jotka eivät halua lapsia ovat onnellisempia, kuin lapsia hankkineet, jotka eivät olisi halunneetkaan lapsia". Otsikossa olisi silloin enemmän järkeä, koska yllättävvän paljon on näitäitiyden kokeilijoita ja näitä, jotka ovat ympäristön painostuksesta tai muusta syystä lisääntyneet, vaikkeivät halunneet tai tienneet etteivät halunneet. Aika monet naiset kuitenkin lisääntyvät aivan omasta halustaan ja en usko, että he olisivat siitä syystä onnettomia. Haluttomuudesta sikiäminen onkin sitten eri juttu.

Vierailija kirjoitti:

Minun elämäni onnellisin asia on lapseni.

Ilman häntä en tietäisi rakkaudesta mitään.

Tämä on musta outo ja vähän surullinen ajatus, sillä olen rakastanut puolisoani jo kauan ennen (jo aikuisia) lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi näitä onnellisia lapsettomia ei juuri näy arkielämässä? Kutakuinkin kaikki lapsettomat valittavat loputtomasti, päivästä toiseen, ei tahdo jaksaa kuunnella. Mitä vanhemmaksi tulevat, sitä enemmän valittavat ja sitä raskaampaa seuraa ovat. Täytyy sanoa, että vaikea on uskoa tuohon tutkimukseen. Olisiko maksettu tutkimus, niitähän riittää.

Olin tänään tosi onnellinen kun tulin lenkiltä ja samassa pihassa väsynyt äiti kiikutti kiljuvaa vauvaansa sisään. Olin niin riemuissani, ettei tarvitse kuunnella mokomaa huutoa, eikä vaihtaa kakkavaippoja :)

Sä oot niin säälittävä.

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Suloista. Sun viestin sisältö on jotakuinkin tämä: lapsen tehneet saavat enemmän, kantavat enemmän vastuuta, odottavat enemmän ja saavat myös enemmän, saavuttavat enemmän ja pääsee oikeiden vaikeuksien ylitse ja jos nyt ovat silti jostain syystä onnettomia, niin syy on lähinnä kuinka he musertuvat vastuidensa alle. Oi että, että oikein marttyyrihuipennus. 

Mä toivon sulle, että sun lapsista ainakin joku olisi vela. Ehkä avaisi sinun silmät ja lopettaisi sinun sylkemisen muiden ihmisten päälle. Tai sitten teidän välit menee (erittäin hyvästä syystä) poikki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi näitä onnellisia lapsettomia ei juuri näy arkielämässä? Kutakuinkin kaikki lapsettomat valittavat loputtomasti, päivästä toiseen, ei tahdo jaksaa kuunnella. Mitä vanhemmaksi tulevat, sitä enemmän valittavat ja sitä raskaampaa seuraa ovat. Täytyy sanoa, että vaikea on uskoa tuohon tutkimukseen. Olisiko maksettu tutkimus, niitähän riittää.

Olin tänään tosi onnellinen kun tulin lenkiltä ja samassa pihassa väsynyt äiti kiikutti kiljuvaa vauvaansa sisään. Olin niin riemuissani, ettei tarvitse kuunnella mokomaa huutoa, eikä vaihtaa kakkavaippoja :)

Sä oot niin säälittävä.

Kuin? Mitä säälittävää on siinä, ettei tarvitse kuunnella itkua 24/7 paskapyykin lomassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun eivät mitään mistään tiedä.

Kuten ei tiedä nekään jotka ovat niitä lapsia tehneet...Kummallakaan ryhmällä ei ole sitä kokemuksellista vertailupohjaa mitä se on onni olisi ilman lapsia tai jos niitä lapsia olisi.

Esimerkiksi minä sain lapsen päälle 30 vuotiaana, joten tiedän kyllä millaista oli elämä lapsettomana.

Uskotko tietäväsi, että mitä elämäsi olisi sitten ollut kolmevitosena, nelikymppisenä, nelivitosena, viiskymppisenä ja näin edelleen? Uskotko tosissasi, että elämäsi ja kehityksesi olisi tyssännyt tuohon? Luuletko, että kaikkien elämä, ja siihen liittyvät tarpeet ja toiveet ovat samanlaisia?

Ja melkein voisin sanoa, että velan elämä ja myöhemmin lapsen tekevän elämä on erilaista. Se, joka lasta suunnittelee suunnittelee elämäänsä siltä pohjalta, eli suuntaa valintoja siten, että lapsen tuloon on valmistauduttu. Ja tuolta varmasti kumpuaa ne virhekäsitykset, että velojen elämä on loputonta kreisibailaamista vailla huolta ja ilman kiinteitä ihmissuhteita. Väärin. Vela rakentaa elämäänsä vain toisella tavoin. Minulla esimerkiksi on muutamia pitkän linjan suunnitelmia, jotka olen karkeasti jaksottanut tietylle aikajänteelle. Oma polku toki on vapaavalintaisempi, eikä siis ole pakko mahduttautua lapsiperheputkeen vuosikausiksi. 

Ajattelepa sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Täh??? Aina kuulostaa??? Jos joku vapaaehtoisesti lapseton on kunnianhimoinen uraohjus, ei se tarkoita, että me kaikki olisimme! En minä ainakaan, minä olen aina ollut syrjäänvetäytyjä enkä koskaan ole halunnut olla minkään asian keskipisteessä. Minä en vain yksinkertaisesti ole halunnut lapsia elämääni, koska en ole koskaan voinut sietää lapsia. En itse lapsena ollessani, en teini-iässä, en nuorena aikuisena, en ns. ruuhkavuosi-ikäisenä enkä nyt yli viisikymppisenä. Onnekseni löysin itselleni aviomiehen, joka on aina ollut samaa mieltä tästä asiasta kanssani kaikki ne 30 vuotta, jotka olemme yhdessä olleet.

Tämä on muuten ihan se sama juttu, kun joku tuttu hurahtaa uskoon. Tuttu hehkuttaa uskoaan ja uskontoaan ja kysyy, miksi sinä et usko, koska se nyt on vaan totta ja niin ihanaa totta onkin. Sinä ei-uskovainen sanot siihen, että minussa ei ole sisäänrakennettuna sitä mekanismia, joka voisi moisiin yliluonnollisiin jumaliin uskoa. Minulla ei ole sisäänrakennettua uskovaismekanismia eikä lapsenhankintamekanismia eikä äidinvaistomekanismia. Sellaiseksi minä olen reilut 50 vuotta sitten syntynyt enkä todellakaan sitä anteeksi pyytele - vaikka en uraohjus olekaan.

Minä olen ihan samanlainen, ei uraohjus, ei bilettäjä nuoruusvuosien jälkeen eikä kiinnosta olla mikään suvun keskipiste sillä toisenluonteinen sisarus kyllä hoitaa senkin edestäni, niin narsisti ettei kukan mies ole pysynyt mutta onpahan lapset ja lapsenlapset. 

Olen ollut niin varma etten halua lapsia etten ole halunnut edes kokeilla toisten lapsilla kun ei ole hoiva viettiä. Eikä se ole kiinni etteikä hyvää puolisoa ole löytynyt kuten monilla voi olla siitä kiinni. Enemmän se kasvattaa ihmistä jos kykenee aikuisen ihmisen kanssa elämään eikä lapsi kasvata ketään tai silloin on ihan hakoteilla. Lasta kasvatetaan eikä siinä voi itse olla olla enään kasvatettavana. Lapsen voi toki ottaa aikuisen korvikkeeksi jos ei aikuisen kanssa pärjää niin lapsen kanssa kyllä pärjää ja voi kuvitella vaan kuinka se kasvattaa. Monilla ei mikään suhde toimi aikuisen kanssa niin lapsesta otetaan korvike ja kaveri itselleen. Lapsi on lojaali eikä arvostele niin että helpompi se on kuin aikuinen kumppani. 

Saman mekanismi on minullakin uskonnon suhteen vaikka elämässä tulisi mitä vastoinkäymisiä niin uskontoa en tarvitse. Se huuhaa ei uppoa. Enkä usko että kenelläkään elämä ei voi olla yhtä onnea koko ajan vaan vaan mennään vuoristorataa eri ikäkausien ja tilanteiden mukaan. Esimerkiksi minua ei ole kukaan voinut pelotella yksinäisellä vanhuudella eikä millään muullakaan että olisin edes yhden pakko kakaran tehnyt. Näkyy täällä elämässä olevan helkutisti yksinäisiä vaikka olisi sitten yrittänyt kaikkensa sen estääkseen. 

Sulla oli hieno kommentti ja ihmettelin että löytyykö noin samanlainen ihminen mitä itse olen. 

En ole uraohjus, enkä viihdy keskipisteenä minäkään, vaikka olenkin lapseton (vapaaehtoisesti), nainen ja onnellinen. Niin ja parisuhteessa, olen ollut jo 10 vuotta saman miehen kanssa. 

En keksi, miten lapsen hankkiminen voisi tehdä minut yhtään onnellisemmaksi. Minulla on ihana kumppani, lemmikkejä, jotka tyydyttävät hoivaamisen tarpeeni, mutteivät huuda, valita, eivätkä häiritse työskentelyäni, koti, jota rakastan suuresti ja aikaa sekä rauhaa toteuttaa itseäni ja tehdä asioita, joista nautin. 

Olen introvertti, enkä kaipaa elämääni monia ihmissuhteita. Minulla on läheiset välit sisaruksiini, muttei esimerkiksi ollenkaan ystäviä, koska en vain jaksa määräänsä enempää ihmisiä. Jos olisin sinkku, minulla olisi varmasti ystävä tai pari. Lähes kaikilla ikäisilläni tutuilla ja sukulaisilla on lapsia, enkä koe jääväni mistään paitsi, vaikka minulla ei olekaan. 

Koko aikuisikäni olen tiennyt ehdottoman varmasti, etten halua lapsia. Pienen vauvan näkeminen ei aiheuta minussa mitään "oi miten ihana ja lässynlää"-reaktiota, ei herätä mitään tunteita kerta kaikkiaan. Pelkään, että olen loukannut aika monia ihmisiä, kun en osaa edes näytellä innostunutta heidän lapsistaan/lapsenlapsistaan, vaan totean vain "jaa, vauva, näyttää samalta kuin muutkin vauvat", kun joku työntää kuvia niistä ruttuisista vastasyntyneistä nenäni alle. En ylipäätään ole mielelläni missään tekemisissä vauvojen kanssa. Ne haisevat pahalle, eivätkä osaa ilmaista itseään muuten kuin huutamalla. Yh.

Isommat lapset, jotka osaavat jo puhua ja kävellä, ovat silloin tällöin pieninä annoksina ihan hauskoja. Tosin he pitävät minua varmasti kummallisena, koska puhun heille kuin aikuisille :D Mulla ei siis ole ollenkaan sellaista lapsi-moodia, johon monet naiset ihan automaattisesti menevät, kun vauvoja/pieniä lapsia on lähettyvillä. 

Saattaa olla ihan mahdollista, että olisin yhtä onnellinen tai onnellisempi kuin nyt, jos minulla olisi lapsia. Mutta jos minulla olisi lapsia, en olisi minä, sillä minä sellaisena kuin olen, ei takuulla olisi onnellinen äitinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Suloista. Sun viestin sisältö on jotakuinkin tämä: lapsen tehneet saavat enemmän, kantavat enemmän vastuuta, odottavat enemmän ja saavat myös enemmän, saavuttavat enemmän ja pääsee oikeiden vaikeuksien ylitse ja jos nyt ovat silti jostain syystä onnettomia, niin syy on lähinnä kuinka he musertuvat vastuidensa alle. Oi että, että oikein marttyyrihuipennus. 

Mä toivon sulle, että sun lapsista ainakin joku olisi vela. Ehkä avaisi sinun silmät ja lopettaisi sinun sylkemisen muiden ihmisten päälle. Tai sitten teidän välit menee (erittäin hyvästä syystä) poikki. 

Vaikutatpa vihaiselta ihmiseltä. 

Itse ymmärsin tämän juuri sillä tavalla, että jos on vaikka kolme lasta, niin onnelliseen tilaan vaikuttaa se, onko vaikka yhdellä lapsella ongelmia. Kun elin yksin, siihen vaikutti vain se, oliko minulla asiat hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Suloista. Sun viestin sisältö on jotakuinkin tämä: lapsen tehneet saavat enemmän, kantavat enemmän vastuuta, odottavat enemmän ja saavat myös enemmän, saavuttavat enemmän ja pääsee oikeiden vaikeuksien ylitse ja jos nyt ovat silti jostain syystä onnettomia, niin syy on lähinnä kuinka he musertuvat vastuidensa alle. Oi että, että oikein marttyyrihuipennus. 

Mä toivon sulle, että sun lapsista ainakin joku olisi vela. Ehkä avaisi sinun silmät ja lopettaisi sinun sylkemisen muiden ihmisten päälle. Tai sitten teidän välit menee (erittäin hyvästä syystä) poikki. 

Vaikutatpa vihaiselta ihmiseltä. 

Itse ymmärsin tämän juuri sillä tavalla, että jos on vaikka kolme lasta, niin onnelliseen tilaan vaikuttaa se, onko vaikka yhdellä lapsella ongelmia. Kun elin yksin, siihen vaikutti vain se, oliko minulla asiat hyvin. 

No en minäkään ymmärtänyt tuon yhden logiikkaa, on onnellisempi, vaikka on surullisempi? Ja on lapsettomillakin läheisiä, joista he ovat huolissaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Suloista. Sun viestin sisältö on jotakuinkin tämä: lapsen tehneet saavat enemmän, kantavat enemmän vastuuta, odottavat enemmän ja saavat myös enemmän, saavuttavat enemmän ja pääsee oikeiden vaikeuksien ylitse ja jos nyt ovat silti jostain syystä onnettomia, niin syy on lähinnä kuinka he musertuvat vastuidensa alle. Oi että, että oikein marttyyrihuipennus. 

Mä toivon sulle, että sun lapsista ainakin joku olisi vela. Ehkä avaisi sinun silmät ja lopettaisi sinun sylkemisen muiden ihmisten päälle. Tai sitten teidän välit menee (erittäin hyvästä syystä) poikki. 

Vaikutatpa vihaiselta ihmiseltä. 

Itse ymmärsin tämän juuri sillä tavalla, että jos on vaikka kolme lasta, niin onnelliseen tilaan vaikuttaa se, onko vaikka yhdellä lapsella ongelmia. Kun elin yksin, siihen vaikutti vain se, oliko minulla asiat hyvin. 

No en minäkään ymmärtänyt tuon yhden logiikkaa, on onnellisempi, vaikka on surullisempi? Ja on lapsettomillakin läheisiä, joista he ovat huolissaan

Ihan kummallista kiemurtelua noilla äityleillä, ollaan naisellisia, siksi onnettomia, nyt ollaan onnellisempia, mutta silti surullisia (??).

Teillä on oikeita ongelmia teidän elämässä ja äitiydessä, kun tuo ottaa noin koville, että naimattomat lapsettomat naiset on keskimäärin onnellisempia, kannattaa hankkia esim. ammattiapua.

Ei kukaan oikeasti onnellinen ja tyytyväinen välitä mitään tuollaisesta tutkimuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Hedelmällinen aika hupsahtaa ohi niin nopeasti. Ei ehkä löytynyt sitä oikeaa?

Kuin huomaamatta onkin jo vaihdevuosissa.

Lapsettoman ei pidä katkeroitua vaan löytää iloa elämäänsä harrastuksista ja ottaa vaikka koira kaveriksi.

Miksi oletuksesi on, että jokainen nainen haluaisi lapsia? Eikö oma elämäsi ollutkaan niin ihanaa niiden lasten kanssa, ettet kestä ajatusta siitä, että joku olisi tosissaan onnellinen ilman niitä?

Minulla on kaksi lapsetonta ystävää, pappi ja lääkäri. Molemmat surevat lapsettomuuttaan, jopa liikaakin. Pientä katkeruutta heillä on näkyvillä ja harmittelevat kun "aika riensi ohi".

Kyselevät kohteliaina ja fiksuina joskus lapsistani, itse en ota aihetta esille.

Minulle siis on lapsia ja lastenlapsia siunaantunut.

Olen koittanut puhua, että eivät ne lapset ole ainut autuaaksi tekevä maailmassa,

(vaikka omasta mielestäni melkein ovatkin).

Ehdotin heille kummiksi ryhtymistä ja nykyisin molemmilla naisilla on kummitytöt Etiopiasta, joita muistavat paitsi kk-rahalla, myös merkkipäivinä lahjoilla. Toinen on käynyt paikanpäällä tapaamassakin.

Onnea on monenlaista, kuten oma kummilapsi jolle voi tarjota tulevaisuuden ja toivon kouluttamalla hänet ammattiin.

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että tähän on yksinkertainen selitys. Perheellinen ottaa tietenkin onnellisuuteen huomioon monen monta asiaa, perheetön lähinnä vain yhden, eli itsensä ja oman tilanteensa. Eli perheellisellä pitää olla oman elämän lisäksi hyvin myös lasten ja puolison elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea perheellisen elämässä voi olla vähentämässä onnellisuuden tunnetta: lapsen tai puolison sairaus, kuolema, työttömyys. Lapsen yksinäisyys, avioero, onnettomuus, tahaton lapsettomuus. En ainakaan itse voi olla onnellinen, jos lapsillani ja puolisollani olisi asiat huonosti. Yksinäinen on onnellinen, kun hänellä itsellään on asiat hyvin. 

Odotukset elämän suhteen voivat myös olla melkoisen erilaisia. Kun ei suuria odota, ei myöskään tunne niin helposti pettymystä ja onnettomuutta. Jotenkin arvelen, että perheettömille riittää se, että perusasiat on ok, he ajattelevat sen olevan onnellisuutta. Perheellisellä odotukset ovat suurempia, liittyen perheeseen ja ehkä perheen ja uran yhdistämiseen, onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen yms. Ja tällä en tarkoita, että perheettömän ajatus onnellisuudesta on yhtään huonompi, hän vain tyytyy erilaiseen onneen kuin perheellinen, joka voi odottaa elämältä liiankin suuria.

Minulla on puolentusinaa tuttua perheetöntä ja kyllä heitä kaikkia yhdistää samanlainen elämänasenne: tässä nyt elellään tätä elämää päivä kerrallaan ja on hyvä, kun ei tapahdu mitään suurta. Usein he tuovat esille juuri sen, että elämä on helppoa, kun ei tarvitse huolehtia muista, saa tehdä mitä itse haluaa, syödä kun on nälkä jne. Eli heille elämän helppous ja päivien samanlaisuus on hyvää ja onnellista elämää. He varmaan vastaisivat kyselyyn, että ovat todella onnellisia. Heille onnellisuus on siis vaikeuksien, esteiden ja suurten tunnemyrskyjen puutetta. 

Perheellinen taas yleensä tuntee itsensä syvällisesti onnelliseksi, mutta on harvoin täydellisen onnellinen, koska perheessä sattuu ja tapahtuu. Mitä isompi perhe, sitä suurempi vaara on, että jotain ikävää sattuu. Vanhempi ei ole onnellinen, jos lapsi on onneton. Näin se vain on, toki poikkeuksia mahtuu joukkoon, ehkä he ovat niitä, joiden ei olisi pitänyt hankkia lapsia. 

En tiedä osasinko selittää asiaa oikein, niin ettei kukaan loukkaannu, koska se ei ole tarkoitukseni. 

Miksi oletat, että henkilö, joka ei ole hankkinut lapsia, olisi perheetön? Tai yksinäinen?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi lapsetonta ystävää, pappi ja lääkäri. Molemmat surevat lapsettomuuttaan, jopa liikaakin. Pientä katkeruutta heillä on näkyvillä ja harmittelevat kun "aika riensi ohi".

Kyselevät kohteliaina ja fiksuina joskus lapsistani, itse en ota aihetta esille.

Minulle siis on lapsia ja lastenlapsia siunaantunut.

Olen koittanut puhua, että eivät ne lapset ole ainut autuaaksi tekevä maailmassa,

(vaikka omasta mielestäni melkein ovatkin).

Ehdotin heille kummiksi ryhtymistä ja nykyisin molemmilla naisilla on kummitytöt Etiopiasta, joita muistavat paitsi kk-rahalla, myös merkkipäivinä lahjoilla. Toinen on käynyt paikanpäällä tapaamassakin.

Onnea on monenlaista, kuten oma kummilapsi jolle voi tarjota tulevaisuuden ja toivon kouluttamalla hänet ammattiin.

Minä taas en ole halunnut lapsia enkä kummilapsia. Kaikkien elämä nyt vaan ei vaadi lapsia ympärilleen.

Perheen perustaminen ei ole enää nykypäivää, se on kokenut inflaation.

Maapallolla on muutenkin jo liikaa populaatiota ja jälkeläisiä ei pidä tänne tehdä, kun ei heille jää mitään hyvää elinympäristöä.

Vierailija kirjoitti:

Maapallolla on muutenkin jo liikaa populaatiota ja jälkeläisiä ei pidä tänne tehdä, kun ei heille jää mitään hyvää elinympäristöä.

Kyllä Suomessa lääniä riittää ja näin alhainen syntyvyys maassamme tulee kostautumaan myöhemmin.

Tietysti koko maapallon tilaa olen minäkin funtsinut. Jos resurssit kenellä lasta haluavalla vaan riittää, on adoptio paras vaihtoehto.

Kyllä Suomessa on runsaasti tilaa ja tilausta vauvoille. Toisin kuin Afrikassa ja Aasiassa.

Valtaisa erojen määrä maassamme lienee pelokkeena ettei lapsia enää haluta.