Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehen hankala perhe
28.05.2019 |
Mistähän sitä aloittaisi.. olemme seurustelleet mieheni kanssa viitisen vuotta ja meillä on yksi lapsi.
Alussa tulin ihan hyvin toimeen miehen vanhempien ja siskojen kanssa. Miehellä on myös veli mutta hän ei ole vuosiin ollut "mukana kuvioissa" omasta halustaan. Näin ollen mekään ei pahemmin hänen kanssaan olla tekemisissä.
Minä olen itse hirmu läheinen perheeni kanssa, ja olisin toivonut että voisin olla läheinen myös miehen perheen kanssa. Se on aina ollut mulle tärkeää, ja entisen miesystäväni perheen kanssa näin olikin.
Miehen perhe on kuitenkin suoraansanottuna aika sekaisin, siskot tappelevat keskenään ja suhtautuvat minuun viileästi ja suuttuvat suurinpiirtein siitä jos katson heitä heidän mielestään väärällä tavalla. Miehen vanhemmat puhuvat pahaa yhdestä lapsesta toiselle. Arvostelevat meidän jokaikistä päätöstä ja koskaan eivät sano mitään hyvää. Suhtautuvat ylimielisesti meihin. Tuntuu inhottavalta kun mikään ei koskaan riitä. Oon yrittänyt tehdä kaikkeni miellyttääkseni ja lähentyäkseni heidän kanssa mutta en vaan jaksa enää.
En nyt tiedä mitä tässä edes haen, kai halusin vain avautua. Oon tosi pettynyt siihen että oon joutunut luopumaan siitä ajatuksesta että miehen perhe olisi mulle läheinen. Kun noiden kanssa vaan on niin hankalaa luovia. :( Onkohan kellään muulla kokemusta samasta?
Kommentit (270)
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Ei tuo sama selitys käy kaikille. Mulla mies on hyvin loukkaantunut äitiinsä, haluaisi tavata iseammin, haluaisi enemmän yhteydenpitoa, haluaisi viedä lapsia kylään ja viettää aikaa vanhempiensa kanssa. Tämä vaan ei käy anopille. Anoppi oikeasti valehtelematta viettää sen 365pv vuodessa tyttärellään ja sivuuttaa poikansa täysin.
Kyllä on mies oikeasti loukattu. Ja pahasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Jännä juttu, miten aloittajan juttu (valitus) siitä, että anoppi ei halua olla hänen bestiksensä, muuttui hirviöanoppien haukkumiseksi.....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Koska hänen miestään ei kiinnosta kaikki samat jutut kuin tytärtäni ja minua. Hänen miestään ei kiinnosta shoppailureissut, ruoka-, viini- tai kirjamessut, yleensäkään muut messut kuin moottoripyörä- tai venemessut, hän ei ole kiinnostunut päiväristeilyistä Tallinaan jne. Joten tyttäreni tekee näitä asioita minun kanssani. Poikani taas tekee näitä asioita - silloin kun tekee - vaimonsa kanssa eikä pyydä minua seurakseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi teitä tyhmät anopit. Teette oson virheen kun palvotte vain tytärtänne ja hyysäätte vain tyttären perhettä, samalla laiminlyöden poikaanne. Tällä suosimisella ja epäreilulla huomion jakamisella (100% huomiota tyttärelle, 0% pojalle) poraatte omaan polveen.
Juuri tuolla lailla toimien työnnätte pojan ulos elämästä ja loukkaatte poikaa verisesti, loukkausta ei lapsenne unohda koskaan.
Anopilleni kävi just näin, tytär kaikki kaikessa, joka päivä tyttären luona auttamassa ja lapsia hoitamassa, pojalleen ei viitsinyt soittaa kuin kerran vuodessa kun ei se poika niin tärkeä ole ja varsinkaan pojan lapset.
No anoppi jäi leskeksi, tytär erosi ja löysi uuden mieheb jonka luo muutti toiselle puolelle suomea. Leskianoppi yksin märisee ja kaipailee apua ja yrittää soitella pojalle. Poika ei edes vastaa ja miksi pitäisikään, kun äiti hylkäsi ja työnsi pojan 20 vuodeksi ulos omasta elämästään ja hurmos-symbioosista rakkaimman lapsensa eli tyttärensä kanssa.
Anoppi on varmaan tyytyväinen nyt. Kannatti laittaa kaikki satsaukset tyttäreen ja hylätä poika. Not.
Kannattaa muistaa, että tyttären vauvoja on päässyt katsomaan jo sairaalaan, pojan lapset on saanut nähdä vasta ristiäisissä. Vissi ero.
Se, että ei halua olla miniän sydänystävä ei merkitse sitä, etteikö välit poikaan voisi olla hyvät. Aika usein ovatkin, tosin miniän selän takana.
Älä puhu paskaa, meidän tapauksessa anoppi aina kutsuttu synnärille mutta ei ole tullut kin piti auttaa TYTÄRTÄ. Takuutko yhtään että tää suosiminenn oli jo niiden LAPSUUDESSA ja ei miniä aiheuta sotä? Jotkut on paskoja äitejä ja epäreiluja suosijoita.
Mihin tarvitset anoppia synnärillä?
Anoppi pitää aina kutsua synnärille katsomaan vauvaa, jos näin ei tee on anopilla oikeus vihata miniää lopuelämä. Joten on kutsuttu mutta ei ole tullut. Kts ylempi viesti jossa yksi anoppi sanoi että poikien lapsista ei tarvitse tykätä kun niitä ei pääse synnärille katsomaan. Mun anoppi pääsi mutta siltikään ei välitä pojan lapsista.
No täällä päin synnärin puolesta toivotaan ettei oman perheen lisäksi muita vieraita olisi. Eli koskaan ei ole minun eikä miehen vanhempia kutsuttu/ toivottu/ päästetty synnärille. Ennättäväthån ne nähdä lapsen myöhemminkin. Kateus on kyllä kamala asia sisarusten kesken.
Joskus siihen on aihetta. Anopilla meni välit poikiin kun osti tyttärelleen talon. Siis talon joka maksoi 259ke, pojat ei saaneet mitään.
Menikö reilusti?Meni. Jokaiselle tarpeensa mukaan. Talon lasketaan perinnönjaossa tyttären ennakkoperinnöksi. Mutta kai oletat sinulle vieraiden ihmisten antavan sinulle jotain?
Se EI OLKUT ennakkoperintö vaan lahja josta appikset maksoi lahjaveron. Eli pojat ei saa mitään.
Mua ei kiinnosta niiden perintö, mulla oma itse ostettu ok talo. Muttta näen että miestä harmittaa ja välit meni siinä poikki.
Lahja voidaan katsoa ennakkoperinnöksi, mikäli yksi rintaperillisistä on saanut lahjasta etua verrattuna muihin rintaperillisiin perinnönjaon tullessa ajankohtaiseksi. Ennakkoperintö on periaatteessa aina lahja, ja verotetaan lahjaverona. Vasta perunkirjoituksen ja perinnönjaon yhteydessä annetut lahjat tarkistetaan, ja viedään ennakkoperintönä perukirjaan jos on tarvetta. Tätä juuri selvittelin kun isäni on miettinyt kannattaako antaa omaisuutta etukäteen lapsilleen, kuinka verotus tulee menemään..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostavaa miten anopit perustelee monia valintoja epäreiluudestaan miniällä. Esim ostan lahjan tyttärelle mutten miniälle kun ei sille mikään kelpaa. Hoidan tyttären lapsia mutten ”miniän” kun se on niin tarkka. Hommaan jolulahjat tyttären lapsille mutten ”miniän” lapsille kun miniä ei tykkää tavarasta”. Nää nyt esimerkkeinä.
Eikö se mene niin että mitä POIKA on mieltä, ajattelee, toivoo, haluaa. Miksi mallinnatte koko pojan perheen vain suhteena miniään? Eikö se POIKA ole teidän OMA LAPSI ja teitä pitäisi kiinnostaa mitä poika ajattelee mistäkin? Okeesti teitä ei pitäisi hetkauttaa miniän lainkaan, mitenkään. Ettehän te mieti niin että ”en nyt osta kun vävy ei tykkää, en nyt vie lhjaa kun vävy ei tykkää tavarasta”.
Huomaako joku tässä sovinistisen patriarkalisen ajtusmallin?
Hämmentävää.
Miksi ihmeessä jonkun perheen pitäisi ruveta läheisiksi pojan vaimolle? Perhe on ennekin elänyt tavallaan, ei siinä tarvita uuden naikkosen arvosteluja joka asiasta. Siskot pärjää keskenään. Jos ei oma perhe riitä, niin menee sinne lapsuuden kotiinsa itkemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Olen vapaalla ja tyttö soitti juuri, että lähtisinkö hänen kanssaan syömään. Pitäisiköhän minun kieltäytyä siksi, kun en ole käynyt miniän kanssa syömässä tällä viikolla. Se tasapuolisuus nääs.
Nimimerkki (ei pakollinen) kirjoitti:
Miksi ihmeessä jonkun perheen pitäisi ruveta läheisiksi pojan vaimolle? Perhe on ennekin elänyt tavallaan, ei siinä tarvita uuden naikkosen arvosteluja joka asiasta. Siskot pärjää keskenään. Jos ei oma perhe riitä, niin menee sinne lapsuuden kotiinsa itkemään.
Sana ”naikkonen” paljastaakin aika armottomasti asenteesi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Olen vapaalla ja tyttö soitti juuri, että lähtisinkö hänen kanssaan syömään. Pitäisiköhän minun kieltäytyä siksi, kun en ole käynyt miniän kanssa syömässä tällä viikolla. Se tasapuolisuus nääs.
Ei sinun miniän kanssa pidä käydä syömässä vaan POIKASI.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites te äidit joilla on sekä tyttöjä ja poikia, joko olette ennakkoon päättäneet että aion auttaa vain tytärtä, aion hylätä pojan, aion vihata miniää ja en aio kertaakaan hoitaa poikani lapsia kun keskityn vain tyättären perheeseen?
Huomaatteko miten absurdia? Ei varmaan kukaan ajattele näin kun lpset on pieniä mutta silti erittäin moni ajautuu toimimaan juuri näin kun ne lapset on aikuisia.
Minulla on tytär ja poika, enkä todellakaan suosi toista toisen kustannuksella. Olen perheessäni ja suvussani tottunut tasapuolisuuteen. Tämä keskustelu ja suosivat anopit saivat minut miettimään tulevaisuutta: aion olla loistoanoppi molempien puolisoille.
Mieheni äiti on etäinen, mutta ystävällinen. Hän pyrkii olemaan tasapuolinen omille lapsilleen, mutta siltikin on hoitanut käytännössä enemmän mieheni siskon lasta ja tukenut rahallisesti mieheni veljeä.
Onneksi omat vanhempani ovat innokkaita hoitamaan meidän lapsia, joten he ovat saaneet nauttia ihanista isovanhemmistaan. Anoppi ei ole kertaakaan pyytänyt lapsiamme hänen luokseen yöksi tai käymään. Eikä meillä ole tapana tuppautua.
Näinhän se menee. Ne lapset saavat apua ja tukea, jotka sitä vanhemmiltaan pyytää. Kun ei pyydetä ja tupata niin suhde muodostuu sen mukaan. Kyllä molemmat osapuolet vaikuttavat sillä omalla käytöksellään siihen millaiseksi suhteet muodostuvat.
Omen täysin eri mieltä. Isovanhemmilla velvoite olla reilu. Saman verram apua, saman verran lahjoja, saman verran huomiota.
Eri
Hmm. Tarkoitatko, että jos minä miniänä sanon anopille, että saat nähdä lapsiani korkeintaan kerran kuussa ja lahjoja ei oteta vastaan, niin anopin on vaan pakko tyttärelleen ilmoittaa, että enää en voi tavata lapsiasi kuin kerran kuussa eikä joululahjojakaan voi enää antaa kun miniä on näin päättänyt?Älä idari vänkytä. Ostat tyttärellesi vaikka miljoonalla lahjoja, mutta sama MAHDOLLISUUS tulee tarjota pojallekin eli kysut haluatteko tekin miljoonalla lahjonja jotka ostan tyttärelleni myös? He sit päättävät että kyllä tai ei.
Olet selvästi päättänyt jo että tytär saa kaiken, pojan perhe ei mitään, joten en vastaa sun jankutukseen kun et tajua vaikka ratakiskosta vääntää!
Niinkuin tossa sanoin, mietin miniänä tätä asiaa.
Mulla ei ole kuin poikia ja heillä ei vielä ole kumppaneita kun eivät vielä ole edes päiväkodissa. Anoppi mulla kyllä on ja kyllä mieheltäni hermo menisi jos äitinsä soittaisi jatkuvasti, että siskos on kylässä tulkaa tekin.
Eikä sekään olisi ollut kauheen kiva varmaan miehestäni, ettei olisi voinut olla väleissään äitinsä kanssa eikä mummo olisi voinut tavata poikansa lapsia vuosiin koska välit äidin ja tyttären välillä oli poikki.
Oma sisarukseni on myös kieltänyt vanhempiani ottamasta häneen yhteyttä, pitääkö vanhempieni nyt katkaista välit myös minuun, tai vähintäänkin olla koskaan itse ottamatta yhteyttä minun suuntaan?
Itse jankutat tästä aiheesta vain omalta kannaltasi, ajattelematta lainkaan sitä, ettei kaikki halua samaa kuin sinä ja elämäntilanteet muuttuvat ja ovat jokaisella erilaisia.
Jos anoppini pistää kaiken energiansa nyt tyttärensä perheeseen se tarkoittaa sitä, että poikansa perhe saa huomattavasti enemmän rauhaa ja se sopii minulle todella hyvin.
Ja jos anoppi haluaa tyttärensä lapsille ostaa jotain lahjoja niin ostakoon eihän se meiltä ole pois vaan vain plussaa lasteni serkuille. Meillä on paljon muitakin läheisiä, ystäviä, sukulaisten lisäksi ei meidän elämä romahda jos joku saa enemmän joltain kuin me, omaa elämäämmehän me eletään riippumatta muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Antakaa olla. En tajua, miksi ihmiset eivät voi vain pitää hajurakoa tympeisiin sukulaisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Olen vapaalla ja tyttö soitti juuri, että lähtisinkö hänen kanssaan syömään. Pitäisiköhän minun kieltäytyä siksi, kun en ole käynyt miniän kanssa syömässä tällä viikolla. Se tasapuolisuus nääs.
Ei sinun miniän kanssa pidä käydä syömässä vaan POIKASI.
No soitan tytölle, että emme voi lähteä syömään, koska olemme käyneet jo kerran tässä kuussa ja poikani ei ole soittanut minua syömään koko kuukauden aikana, kun asuu 300km päässä ja tyttö 10 km päässä. Tasapuolisuus nääs
Tässä ketjissa kee että me joita on kohdeltu epäreilusti, tunnistaa epäreiluden ja ovat otse tarkkoja etteivät vain toimi samoin.
Ne kellä ei ole kokemusta siitä miten pahslta epäreilu kohtelu tuntuu, voivat olla ihan reippain rantein epäreiluja ja suosivia.
Sellaisille on ihan turha yrittää selittää mitä epäreiluus on ja moltö se tuntuu tai että huomaatko nyt olevasi epäreilu. Siksi nämä ketjut on turhia, toiset ei tajua yhtään mitö toiset yrittää perustella ja esimerkein avata.
Sukulaisia ei voi valita, mutta et sinä niiden kanssa naimisissa ole, ap. No et ehkä miehesikään kanssa, mutta yritä ymmärtää kielikuva. Ei ole tarkoitus loukata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Tietenkin mennään juuri rintsikkaostoksille... voi luoja näitä tyyppejä!
No nää on ETUKÄTEEN päättäneet että teen vaan kivoja juttuja jotka ”sattumalta” on niitä mihin otan tyttären mukan ja mistä tytär tykkää. Mitään sellaista ei ole AIKOMUSTAKAAN tehdä koskaan mistä poika tykkäisi. Kätevää, ei tarvi koskaan tehdä pojan kanssa mitään.
Alue: Aihe vapaa
Niin että poikani toimii perheessään perheen äitinä?
Jankutat tätä omasta yksisilmäisestä näkökulmastasi. Minä taas autan kaikkia lapsiani kunhan he vaan kertovat avuntarpeestaan. En tunge väkisin kenenkään perheen elämään.