Aikuisiän ADHD

Vierailija kirjoitti:

Onko adhd lääkkeet niin hyviä nykyisin että kukaan ei juuri ajattele vaihtoehtoisia hoitomuotoja? 

Ravintolisät, vitamiinit, mineraalit, autoimmuuniprotokolla... homeopatia?

Jos on kunnon elämää haittaava adhd niin veikkaan että on siinä käyty kaikki mahdolliset avut läpi ja sitten lääkärille vasta.

Ja tahtoo olla että ei adhd tule yksin kenellekkään, on ahdistusta,masennusta unettomuutta kaupan päälle.  Aikuisena kun aletaan hoitamaan niin on siinä iso työ korjata kaikki, tai saada hallintaan edes.

En kiellä etteikö jotakuta auttais mahdolisesti joku vaihtoehtoinen jutt.

Yrittäkää hankkia se diagnoosi ja mahdollinen lääkitys! Itselläni ei ole neuropsykologisia ongelmia, mutta ex-työkaveri teki minusta melkein työkyvyttömän! Hän kertoi, että hänellä on ADHD, samoin hänen lapsillaan ja lapsenlapsilla. Voimakkaasti siis perinnöllinen. Hän pörräsi ns. ilman lääkitystä. Puhe oli kun konekiväärillä ampumista, tarina ja asia vaihtui lennossa moneen kertaan. Hän vainosi minua työaikana puheluilla, jotka kestivät 1-2 tuntia päivittäin ja tunkeutui tekosyyn vuoksi työhuoneeseen papattamaan asioitaan. Kävi läpi omaa, sukulaisten elämää. Toimin hänelle vastentahtoisena terapeuttina. Kun yritin saada puhelut ja muun häirinnän loppumaan, sain uhkailua osakseni! Kun valitin asiasta pomolle, niin hänen neuvonsa oli vain lyödä luuri korvaan. Koin hänen taholtaan myös seksuaalista ahdistelua! Hän ei pystynyt olemaan työpisteessään koko päivää, vaan keksi menoja sinne ja tänne. Levottumuus ja keskittymiskyvyn puute oli valtaisaa. Aina myöhässä joka paikasta tai kukaan ei tiennyt missä hän on. Hän kompensoi näitä asioita sitten ylivuotavan ystävällisellä ja rakastettavalla käytöksellä, joka oli vain pintaa. Rahankäyttö oli holtitonta ja koko elämä kun pikakelauksella, samoin ihmissuhteet! Lopulta kun tilanne töissä kävi kestämättömäksi, hän onneksi hakeutui muualle. Silti minun kesti pari vuotta tointua tästä kokemuksesta. Hän on silti yrittänyt luikerralla takaisin työpaikalle ja sitä kautta myös elämääni. Onneksi se ei ole ainakaan vielä onnistunut. Ymmärrän, että ADHD:n kanssa voi olla vaikea elää, mutta vakuutan, että se on sitä myös lähipiirille. Siis hakekaa apua! Tämä henkilö ei itse ymmärrä sitä tehdä jostain syystä. 

Vierailija kirjoitti:

Yrittäkää hankkia se diagnoosi ja mahdollinen lääkitys! Itselläni ei ole neuropsykologisia ongelmia, mutta ex-työkaveri teki minusta melkein työkyvyttömän! Hän kertoi, että hänellä on ADHD, samoin hänen lapsillaan ja lapsenlapsilla. Voimakkaasti siis perinnöllinen. Hän pörräsi ns. ilman lääkitystä. Puhe oli kun konekiväärillä ampumista, tarina ja asia vaihtui lennossa moneen kertaan. Hän vainosi minua työaikana puheluilla, jotka kestivät 1-2 tuntia päivittäin ja tunkeutui tekosyyn vuoksi työhuoneeseen papattamaan asioitaan. Kävi läpi omaa, sukulaisten elämää. Toimin hänelle vastentahtoisena terapeuttina. Kun yritin saada puhelut ja muun häirinnän loppumaan, sain uhkailua osakseni! Kun valitin asiasta pomolle, niin hänen neuvonsa oli vain lyödä luuri korvaan. Koin hänen taholtaan myös seksuaalista ahdistelua! Hän ei pystynyt olemaan työpisteessään koko päivää, vaan keksi menoja sinne ja tänne. Levottumuus ja keskittymiskyvyn puute oli valtaisaa. Aina myöhässä joka paikasta tai kukaan ei tiennyt missä hän on. Hän kompensoi näitä asioita sitten ylivuotavan ystävällisellä ja rakastettavalla käytöksellä, joka oli vain pintaa. Rahankäyttö oli holtitonta ja koko elämä kun pikakelauksella, samoin ihmissuhteet! Lopulta kun tilanne töissä kävi kestämättömäksi, hän onneksi hakeutui muualle. Silti minun kesti pari vuotta tointua tästä kokemuksesta. Hän on silti yrittänyt luikerralla takaisin työpaikalle ja sitä kautta myös elämääni. Onneksi se ei ole ainakaan vielä onnistunut. Ymmärrän, että ADHD:n kanssa voi olla vaikea elää, mutta vakuutan, että se on sitä myös lähipiirille. Siis hakekaa apua! Tämä henkilö ei itse ymmärrä sitä tehdä jostain syystä. 

Kyllä tuommoisessa takuulla paljon muutakin häikkää kuin adhd.

Persoonallisuusjuttuja  tms.

Vierailija kirjoitti:

Yrittäkää hankkia se diagnoosi ja mahdollinen lääkitys! Itselläni ei ole neuropsykologisia ongelmia, mutta ex-työkaveri teki minusta melkein työkyvyttömän! Hän kertoi, että hänellä on ADHD, samoin hänen lapsillaan ja lapsenlapsilla. Voimakkaasti siis perinnöllinen. Hän pörräsi ns. ilman lääkitystä. Puhe oli kun konekiväärillä ampumista, tarina ja asia vaihtui lennossa moneen kertaan. Hän vainosi minua työaikana puheluilla, jotka kestivät 1-2 tuntia päivittäin ja tunkeutui tekosyyn vuoksi työhuoneeseen papattamaan asioitaan. Kävi läpi omaa, sukulaisten elämää. Toimin hänelle vastentahtoisena terapeuttina. Kun yritin saada puhelut ja muun häirinnän loppumaan, sain uhkailua osakseni! Kun valitin asiasta pomolle, niin hänen neuvonsa oli vain lyödä luuri korvaan. Koin hänen taholtaan myös seksuaalista ahdistelua! Hän ei pystynyt olemaan työpisteessään koko päivää, vaan keksi menoja sinne ja tänne. Levottumuus ja keskittymiskyvyn puute oli valtaisaa. Aina myöhässä joka paikasta tai kukaan ei tiennyt missä hän on. Hän kompensoi näitä asioita sitten ylivuotavan ystävällisellä ja rakastettavalla käytöksellä, joka oli vain pintaa. Rahankäyttö oli holtitonta ja koko elämä kun pikakelauksella, samoin ihmissuhteet! Lopulta kun tilanne töissä kävi kestämättömäksi, hän onneksi hakeutui muualle. Silti minun kesti pari vuotta tointua tästä kokemuksesta. Hän on silti yrittänyt luikerralla takaisin työpaikalle ja sitä kautta myös elämääni. Onneksi se ei ole ainakaan vielä onnistunut. Ymmärrän, että ADHD:n kanssa voi olla vaikea elää, mutta vakuutan, että se on sitä myös lähipiirille. Siis hakekaa apua! Tämä henkilö ei itse ymmärrä sitä tehdä jostain syystä. 

Kyllähän ADHD:kin voi olla ihan vain kusipää tai vaikea ihminen siinä kuin muutkin ja lievemmätkin tapaukset voi olla läheisille haastavia mutta tuo kuulostaa jo vähän äärimmäiseltä.

Sohvapsykiatrina heittäisin diagnoosiksi jotain b-klusterin pershäiriötä tai kaksisuuntaista. Egoaan ja mainettaan suojatakseen ilmeisen hoitokielteinen (ei käsittääkseni yleinen piirre ADHD:ssa) potilas on sitten keksinyt itselleen ADHD-diagnoosin.

Parempihan se on käydä vaikka tuo 20 kertaa,jos kaikki tutkitaan kunnolla,niin ei jää epäselvyyksiä ainakaan.

Ja voi toki löytyä jotain muutaki mikä vaikuttaa hoitoon.

Jotkut yksityiset ennen ainaki antaneet diagnoosia vähän liian nopeasti.

Miten te muut aikuisena diagnoosin saaneet olette selvinneet sen herättämien negatiivisten tunteiden kanssa?

Minä sain ADD-diagnoosin 30-vuotiaana. Olen nyt 35 v.

Diagnoosi selittää paljon niitä vaikeuksia joita minulla on ollut ala-asteelta asti. Diagnoosi kuitenkin herätti minussa myös vihaa. Huomasin olevani vihainen mm. vanhemmilleni, ja syyttäväni heitä siitä, että asiaa ei ole tutkittu aiemmin. Koko tähänastinen elämäni olisi voinut olla aivan toisenlainen. Minun ei olisi tarvinnut kohdata niitä vaikeuksia joita koulu-ja opiskelumaailmassa koin, eikä joutua kuulemaan olevani laiska, saamaton tai alisuoriutuja.

Samalla kuitenkin tiedostan kiukun olevan turhaa, ja että vaikka minun ikäluokassani tehtiin jo diagnooseja ainakin teini-ikäisille 2000-luvun alussa, niin tietämys tästä asiasta ei ollut kouluvuosinani niin kehittynyttä kuin se on nyt.

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut aikuisena diagnoosin saaneet olette selvinneet sen herättämien negatiivisten tunteiden kanssa?

Minä sain ADD-diagnoosin 30-vuotiaana. Olen nyt 35 v.

Diagnoosi selittää paljon niitä vaikeuksia joita minulla on ollut ala-asteelta asti. Diagnoosi kuitenkin herätti minussa myös vihaa. Huomasin olevani vihainen mm. vanhemmilleni, ja syyttäväni heitä siitä, että asiaa ei ole tutkittu aiemmin. Koko tähänastinen elämäni olisi voinut olla aivan toisenlainen. Minun ei olisi tarvinnut kohdata niitä vaikeuksia joita koulu-ja opiskelumaailmassa koin, eikä joutua kuulemaan olevani laiska, saamaton tai alisuoriutuja.

Samalla kuitenkin tiedostan kiukun olevan turhaa, ja että vaikka minun ikäluokassani tehtiin jo diagnooseja ainakin teini-ikäisille 2000-luvun alussa, niin tietämys tästä asiasta ei ollut kouluvuosinani niin kehittynyttä kuin se on nyt.

Kun näin nelikymppisenä lääkkeet ensimmäisen kerran kunnolla toimivat niin olihan se aika traumaattista monella tapaa.

Päällimmäisenä oli järkytys siitä miten erilailla kanssaihmiset todennäköisesti maailman kokevat. Sen tajuaminen että omaa kokemusmaailmaansa on mahdotonta selittää lähimmäisille oli aika vieraannuttava kokemus. Alkuun lääkitys leikkasi pois paljon ylimääräistä hälyä pääkopasta ja oli vaikea ymmärtää miten kukaan voi edes elää näin, laput silmillä, ilman jatkuvaa päässä pyörivää selostajan ääntä, voimakkaita tunteita, kiirettä ja painetta. Mikäli lääkityksen on tarkoitus matkia sitä miten neurotyypillinen kokee maailman niin normaalit ihmiset ovat kyllä helvetin outoja :)

Myöhemmin tietysti seurasi masennus ja pettymys siitä miten erilailla elämä olisi voinut mennä. Jokainen saa vain sen yhden yrityksen ja jos alussa vähän kompastut niin se on sitten siinä, ei uusintoja eikä sääliä. Mutta niinpä tuo menee kaikilla ja jos jokin iso elämään vaikuttava ongelma pitäisi valita niin ehkä tämä ei ole pahimmasta päästä.

Lisäksi jos elämäni olisi jo lapsesta lähtien mennyt "paremmin" sitä eläisi joku aivan muu kuin minä. Mistä lähtien olisin valmis radikaalisti muuttamaan elämäni kulkua? 30 vuotta sitten? Kaikki olisi toki toisin mutta myös lapseni ja moni muukin hyvä asia olisi jäänyt välistä. 10 tai viisi vuotta sitten? Ehkäpä, moni asia voisi olla kyllä paremmin mutta loppujen lopuksi asialla on turha vaivata päätään.

Matka on ollut välillä mutkikasta ja raskasta mutta sen varrelta on löytynyt myös hyviä juttuja jotka toiselle polulle päätynyt olisi menettänyt ja enimmäkseen olen tyytyväinen siihen millaiseksi se on minut muovannut.

Te joilla concerta ei toiminut, niin mikä lääke sitten toimi ?

Vierailija kirjoitti:

Jos  ottaa tavallisen pienen annoksen concertaa niin tuskin tulee oikeastaan mitään vaikutusta, ehkä syke nousee vähäksi aikaa. Siis se jolla ei adhd. Mutta jostain luin että voi viedä silti yöunet päiväksi tai pariksi.

Nuo jotka etsii päihdettä käyttää varmaan vähä kovempia juttuja,tai isompia annoksia  tms.

Riippuu ihmisestä. Viihteilijöistä toiset vertaavat vähän tujumpaan kahviin, toisilla sitten pärisee kunnolla ja opiskelu tai bilettäminen sujuu joutuisasti hyvässä vireessä aamuyön tunneille saakka. Suurin osa ei käsittääkseni pahemmin pidä metyylifenidaatista sen sivuvaikutusten ja epämukavien laskujen vuoksi mutta esimerkiksi lisdeksamfetamiini (Elvanse) kyllä monille maistuu, vaikka sillä ei muka pitäisi niin väärinkäyttöpotentiaalia ollakaan.

Satunnaiskäyttäjän viikonloppusetit saattavat hyvinkin olla samaa luokkaa tai pienempiäkin kuin lääkekäytön päivittäisannokset eivätkä katujauhot ole mitenkään oleellisesti sen kovempia kuin apteekin stimulantitkaan. Ehkä paremminkin päinvastoin. Metamfetamiini toki on jo vähän tujumpaa kamaa mutta sitä ei Suomessa perinteisesti ole niin suosittu, jostain syystä kansa on ihastunut ihan perinteiseen piriin.

Lähinnä joidenkin apteekinvalmisteiden IV-käyttö tai nokkiminen voi olla vaikeampaa mutta tämäkään ei tunnu useimpia tosiharrastajia hidastavan ja moni satunnaiskäyttäjä saa ihan tarpeeksi vastetta jo oraalisesta käytöstä.

Kunnon pitkänlinjan väärinkäyttäjät toki sitten tuuttaavat suuria määriä mitä tahansa suoraan suoneen mutta ajatus siitä viihteilyssä käytetyt stimulantit ja annokset jotenkin oleellisesti eroaisivat lääkekäytön vastaavista on aika pitkälti myytti.

Minulla 72mg metyylifenidaattia  ja voi ottaa päiväunet, mutta on kyllä diagnoosikin. Ei pärise eikä pörise.

Vierailija kirjoitti:

Minulla 72mg metyylifenidaattia  ja voi ottaa päiväunet, mutta on kyllä diagnoosikin. Ei pärise eikä pörise.

Kyllä vain. Näinhän se pääpiirteissään ADHD-ihmisillä menee, stimulanttien viihdearvo on aika lailla nolla.

Itse vain en ole vakuuttunut että erot ovat aivan niin selkeärajaisia kuin yleensä annetaan ymmärtää. Niin neurotyypilliset kuin ADHD:t tai kirjolla olevatkin yms voivat reagoida eri substansseihin hyvinkin eri tavoilla.

Loppujen lopuksi aika harva vetelee täysin "normaaleilla" aivokemioilla ja itsekin olen edelleen vähän skeptinen diagnoosin suhteen. Vaikka lääkitys selkeästi kyllä parantaa elämänlaatua niin sitä se todennäköisesti hallitusti käytettynä tekisi tavan tallaajallakin, vaikutus vain olisi hieman erilainen.

Tosin oman diagnoosin epäileminen vaikuttaisi sekin olevan aika yleinen ADHD oire, joten ota näistä selvää...

Niin voikai dg olla väärä mutta lääke oikea kuitenkin. Jos monta vuosikymmentä  kärsinyt jokapäivä ja sitten saa pilleristä avun niin ei se ihan vääräkään voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut aikuisena diagnoosin saaneet olette selvinneet sen herättämien negatiivisten tunteiden kanssa?

Minä sain ADD-diagnoosin 30-vuotiaana. Olen nyt 35 v.

Diagnoosi selittää paljon niitä vaikeuksia joita minulla on ollut ala-asteelta asti. Diagnoosi kuitenkin herätti minussa myös vihaa. Huomasin olevani vihainen mm. vanhemmilleni, ja syyttäväni heitä siitä, että asiaa ei ole tutkittu aiemmin. Koko tähänastinen elämäni olisi voinut olla aivan toisenlainen. Minun ei olisi tarvinnut kohdata niitä vaikeuksia joita koulu-ja opiskelumaailmassa koin, eikä joutua kuulemaan olevani laiska, saamaton tai alisuoriutuja.

Samalla kuitenkin tiedostan kiukun olevan turhaa, ja että vaikka minun ikäluokassani tehtiin jo diagnooseja ainakin teini-ikäisille 2000-luvun alussa, niin tietämys tästä asiasta ei ollut kouluvuosinani niin kehittynyttä kuin se on nyt.

Lapsemme on saman ikäinen kuin sinä ja myös vasta aikuisena  diagnosoitu.

Olen mielestäni aina ollut tiedostava ja asioista selvää ottava, mutta en osannut hakea apua lapselleni. Itse asiassa silloin aikoinaan adhd(add) ei ollut mitenkään yleisesti tunnettu. Ei siitä kirjoiteltu lehdissä ja nettiähän ei nykymuotoisena loputtomana tietolähteenä silloin vielä edes ollut.

En siis osannut yhdistää lapseni ominaisuuksia mihinkään sairauteen, adhd:sta puhumattakaan. Kyllä, pidimme noita ominaisuuksia hänen persoonallisuuspiirteinään. Toki pyrimme tukemaan  (näin jälkikäteen asioista selvää ottaneina jopa aika oikein) hänen kasvatuksessaan noiden "vahingollisista" (itselle) piirteistä poisoppimista. Neuvolassa ei adhd:tä huomattu,eikä koulussakaan kukaan esittänyt sen suuntaisia epäilyksiä, vaikka toisinaan tulikin tietoa levottomuudesta ja koulutyön laiminlyömisestä, eli alisuoriutumisesta.

Näin jälkikäteen ajateltuna, jos joku  olisi esittänyt epäilyksen adhd:sta, tai mistä tahansa  hoitoa tarvitsevasta ongelmasta, olisimme vanhempina varmasti tarttuneet apuun. Mutta kun emme itse ymmärtäneet, eivätkä ilmeisesti edes neuvolan ja koulun ns. asiantuntijatkaan, jäi lapsemme selviytymään meidän ontuvan apumme ja rakkautemme varaan. Onneksi hänelle löytyi harrastus, mikä auttoi keskittymisvaikeuksissa.

Lapsemme onneksi kyseessä ei ollut "suuren luokan adhd-ongelma", vaikkakin se on vaikuttanut hänen elämäänsä näihin päiviin asti monissa asioissa. Hän on joutunut mm. ponnistelemaan työssään enemmän kuin "terveet". Kuten varmasti sinäkin.

Teki kipeää lukea sinun vihastasi vanhempiasi kohtaan. Omalla kohdallani itseeni kohdistuvat syytökset (mitä olen tehnyt väärin, missä kohtaa epäonnistuin jne.) ovat varjostaneet elämääni. Siitäkin huolimatta, että en ollut edes tietoinen tällaisesta ongelmasta. Siihen aikaan adhd liitettiin vain vahvaan ylivilkkauteen ja jonkinlaiseen aggressiivisuuteen, ainoastaan näitä asioita korostettiin, jos asiasta ylipäätään jotain puhuttiin/kirjoitettiin, eikä kuvaus vastannut lastamme lainkaan.

Kenties sinunkin vanhempasi ovat käyneet läpi samoja asioita, samoja itsesyytöksiä ja voimattomuuden tunteita. Olisiko teidän mahdollista keskustella aiheesta, se kenties puhdistaisi ilmaa ja vapauttaisi molempia osapuolia negatiivisista tunteista?

Vanhemmille haluaisin sanoa, että jos teillä on pienikin epäilys adhd:sta tai jostain muusta, hakekaa lapsellenne apua pikimmiten. Se on yksi suurimmista palveluksista, mitä lapsenne tulevaisuuden eteen voitte tehdä. Vaitettavasti eräs lastentarhanopettaja kertoi, että monet vanhemmat kieltäytyvät ehdotetusta avusta, koska kokevat sen leimaavan lapsen. Nurinkurista. Tärkeintä on saada lapselle apua, mikä mahdollistaa hänelle paremman elämänlaadun.

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut aikuisena diagnoosin saaneet olette selvinneet sen herättämien negatiivisten tunteiden kanssa?

Minä sain ADD-diagnoosin 30-vuotiaana. Olen nyt 35 v.

Diagnoosi selittää paljon niitä vaikeuksia joita minulla on ollut ala-asteelta asti. Diagnoosi kuitenkin herätti minussa myös vihaa. Huomasin olevani vihainen mm. vanhemmilleni, ja syyttäväni heitä siitä, että asiaa ei ole tutkittu aiemmin. Koko tähänastinen elämäni olisi voinut olla aivan toisenlainen. Minun ei olisi tarvinnut kohdata niitä vaikeuksia joita koulu-ja opiskelumaailmassa koin, eikä joutua kuulemaan olevani laiska, saamaton tai alisuoriutuja.

Samalla kuitenkin tiedostan kiukun olevan turhaa, ja että vaikka minun ikäluokassani tehtiin jo diagnooseja ainakin teini-ikäisille 2000-luvun alussa, niin tietämys tästä asiasta ei ollut kouluvuosinani niin kehittynyttä kuin se on nyt.

Mä sain diagnoosin suurin piirtein samanikäisenä kuin sinä ja olen nyt 34-vuotias.

En ole vihainen vanhemmilleni, koska mielestäni olen kuitenkin aika rauhallinen ADHD-tapaus ja naisia alidiagnosoidaan muutenkin.

Olen kuitenkin edelleen vihainen itselleni, koska pidän itseäni laiskana ja saamattomana. Diagnosointi tehtiin sinäänsä hyvin ja minulla on kaikki syyt uskoa sen oikeuteen, mutta kuitenkin alitajunnassa on pieni epäilys. Ehkä olenkin vain tyhmä ja laiska.

En myöskään osaa olla itselleni armollinen tämän takia. Huonot arvosanat ärsyttävät minua ja joku lässytys siitä, että ADHD:nä minulla on opiskeluun ja keskittymiseen liittyviä vaikeuksia vain v*tuttaa. Tai se turha lässytys ei ole muuttanut arvosanoja paremmiksi ja nyt olen valmistunut, niin olipa silläkin paljon väliä. No jos tunnustan, niin kanditason arvosanani ovat huonommat kuin maisteritasolla tehdyt arvosanat ja osa siitä saattaa johtua lääkityksestä ja diagnoosista.

Vierailija kirjoitti:

Onko adhd lääkkeet niin hyviä nykyisin että kukaan ei juuri ajattele vaihtoehtoisia hoitomuotoja? 

Ravintolisät, vitamiinit, mineraalit, autoimmuuniprotokolla... homeopatia?

Pakko mainita tähän yhteyteen eräs toinen vaihtoehtoinen apu. Hain apua kontroversiaalisella keinolla ylipainoon ja se toimi mutta positiivisena sivuvaikutuksena hävisi ADHD oireetkin ja nyt olo kokoajan sellainen mitä useat täällä kuvaa kun concerta tehoaa. Tuolla tarkempi kuvaus asiasta

https://www.google.com/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://www.hyvate…

Onko muut huomanneet lääkityksestä apua sosiaalisiin tilanteisiin? Itse olen nyt sivujuonteena havainnut, että on helpompi olla kuormittumatta ihmisten ilmoilla, kaupoissa ym. Myös suuremmassa seurueessa, jossa ennen ahdistuin helposti ja tunsin stressiä. Voisin ehkä kuvata niin, että nyt olen paremmin läsnä ja keskityn omiin juttuihin enemmän samalla kuitenkin. Ennen tuntui kuin jotenkin huomioisi kaiken ympäristössä, joten muut ikäänkuin "tunkeutuivat" alueelleni läsnäolollaan, vaikka eivät liittyisi minuun mitenkään. Toivottavasti joku saa kiinni ajatuksesta. Luulisin jonkun kuvanneen samaa tilannetta niin, että saa ihon, vereslihalla olemisen sijaan, vaikka tuolta se ei minulla aivan tunnu sentään. Mutta käsitin, että saman tyyppisestä kokemuksesta olisi kyse. Ehdin kehittää nuoruudessa pahan sosiaalisen jännittämisen, ja vaikka opin sitä hallitsemaan, muuttivat lääkkeet sen kokemuksen vasta täysin, joten jännittämisen syytkin käyvät nyt kyllä järkeen, kun kokoajan on konkreettisesti ollut tilanteissa aika pihalla ja sitä kautta stressaantunut.

Minulla vielä etsinnässä oikea lääke ja annos,niin en osaa vielä sanoa mitään,mutta toivon että tulis auttaan myös muissa asioissa, juurikin kuten ylläoleva kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko muut huomanneet lääkityksestä apua sosiaalisiin tilanteisiin? Itse olen nyt sivujuonteena havainnut, että on helpompi olla kuormittumatta ihmisten ilmoilla, kaupoissa ym. Myös suuremmassa seurueessa, jossa ennen ahdistuin helposti ja tunsin stressiä. Voisin ehkä kuvata niin, että nyt olen paremmin läsnä ja keskityn omiin juttuihin enemmän samalla kuitenkin. Ennen tuntui kuin jotenkin huomioisi kaiken ympäristössä, joten muut ikäänkuin "tunkeutuivat" alueelleni läsnäolollaan, vaikka eivät liittyisi minuun mitenkään. Toivottavasti joku saa kiinni ajatuksesta. Luulisin jonkun kuvanneen samaa tilannetta niin, että saa ihon, vereslihalla olemisen sijaan, vaikka tuolta se ei minulla aivan tunnu sentään. Mutta käsitin, että saman tyyppisestä kokemuksesta olisi kyse. Ehdin kehittää nuoruudessa pahan sosiaalisen jännittämisen, ja vaikka opin sitä hallitsemaan, muuttivat lääkkeet sen kokemuksen vasta täysin, joten jännittämisen syytkin käyvät nyt kyllä järkeen, kun kokoajan on konkreettisesti ollut tilanteissa aika pihalla ja sitä kautta stressaantunut.

On tullut huomattua. Itsellänikin oli nuorempana sinun tapaasi enemmän sosiaalista jännittämistä kunnes opin nakkaamaan paskat koko asialle mutta edelleenkin joutuminen tilanteeseen missä on pakotettu viettämään aikaa vähän vieraampien ihmisten lähistöllä voi tuntua vähän epämukavalta. Hieman sellainen fiilis kuin joku olisi hengittämässä niskaan. Esimerkiksi tilanne jossa muuten tyhjällä kadulla joku kävelee aivan takana herättää tuollaisia tunteita.

Kotioloissakin ihan vain lemmikkien läsnäolo voi olla vähän kuormittavaa joten kyse ei ole edes pelkästään sosiaalisesta jännittämisestä vaan nimenomaan tuosta "omalla alueella" tapahtuvien asioiden vaatimasta lisähuomiosta.

Lääkityksen aloitettuani huomasin että tälläiset fiilikset vähenivät huomattavasti.

Osittain sosiaalisiin tilanteisiin on vaikuttanut myös juurikin mainitsemasi stressaaminen ja vähän kujalla olo. Reagoinko oikein? Mitä tähän pitäisi sanoa? Mistä puhuttiinkaan?

Lisäksi jo ennen diagnoosia Voxraa syödessäni huomasin ottavani luonnostaan enemmän katsekontaktia vieraisiin ihmisiin ulkona liikkuessani, ilmeisesti jo pienempikin välittäjäaineiden säätäminen ylöspäin voi saada aikaan tällaisia automaattisia pikku muutoksia. Kerran huomasin harrastaneeni luontevasti naapurien kanssa pihalla smalltalkkia ja jääneeni siitä jopa hyville fiiliksille. Huolestuttava kokemus!

Aiemmin arvelin että oireisiini voisi liittyä jotain lievän aspergerinkin tapaista mutta kun oppinut vähän tunnistamaan näiden taustalla olevia syitä niin mahdollisesti moni sosiaaliseen kömpelyyteen liittyvä juttu voisi selittyä myös pelkällä ADHD:lläkin.

Ihan samoja kokemuksia kuin sinulla edellisne kirjoittaja.

Kun on ottanut lääkkeen,menee asiat paljon helpommin ihmisten kanssa, ei jää miettimään pikkujuttuja liikaa yms.

Ehkä se vaan antaa varmuutta kun ei pyöri kaikki asiat mielessä samaan aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihan samoja kokemuksia kuin sinulla edellisne kirjoittaja.

Kun on ottanut lääkkeen,menee asiat paljon helpommin ihmisten kanssa, ei jää miettimään pikkujuttuja liikaa yms.

Ehkä se vaan antaa varmuutta kun ei pyöri kaikki asiat mielessä samaan aikaan.

Kyllä, kiitos kokemuksistanne. Parasta vertaistukea kun tuntuu niin usein ettei muut samojen asioiden kanssa paini. Mikä on varmasti tottakin.

Pohdin lisää asiaa ja se, että kykenee olemaan oikeasti läsnä helpottaa merkittävästi. Tuo edellisen kommentoijan kuvaus siitä huolesta, että mitäs nyt tapahtuukaan, saa tuntemaan että ympäristö on arvaamaton ja itse kroonisesti jäljessä. Tavoitin, että kohdallani johtuu siitä, että keskittyy kaikeen ja samalla silloin ei mihinkään kunnolla. Assosiaatiot ja huomiot ympäristöstä pomppivat aika mielivaltaisesti ja käteen jää ikäänkuin pirstaleinen kuva tapahtumista. Muut saattavat pitää jotenkin hitaana hoksaajana reaktioiden perusteella, vaikka päin vastoin meneillään on vaikka mitä pään sisällä, ei vaan välttämättä juuri se asia johon pitäisi reagoida siinä hetkessä.