Aikuisiän ADHD

Melkein kaksi vuotta etelässä, aina kuukaus pari aikojen välissä.

Yksityisellä kuulemma maksais n 1500e ,  mutta turhan iso raha työttömälle, eli jonoon siis joutuu. Johan tässä elämää tuhlattu muutenkin niin tuskin vuosi haittaa mitään .

Nostetaanpas tätä adhd keskustelua pitkästä aikaa..

Onko täällä muita adhd ihmisiä jotka saa välillä ”melt downeja”?

Vähän kuin mini burn outeja. Itselläni on lääkitys tosin aika alhaisella annoksella. Keväästä lähtien jaksaminen on ollut vähän heikompaa - liekö syynä korona, rutiinin muutokset, vaihtelevat ohjeet etä-ja lähitöistä, koronatilanteen vuoksi pätkityt kesälomat.

Nyt pari viikkoa on ollut se tunne että leikkaa kiinni. Siihen ei tarvittu kuin sukujuhlaviikonloppu pitkän matkan päässä (lähiperhettä ja sukulaisia , sosiaalista kanssakäymistä pe-su, tuntien ajomatka) ja nyt toinen samantyyppinen viikonloppu perään. Olin jo oppinut, etten voi tehdä tällaisia jatkuvasti sosiaalisuutta vaativia juttuja kahtena viikonloppuna putkeen koska sellanen imee mut kuiviin. Mutta jotenkin ajattelin, että kyllä mä jaksan.

No eilen kotiin päästyä mukavalta tervehenkiseltä reissulta , jonka jälkeen kuka tahansa ”normaali ihminen” tuntisi olonsa virkistyneeksi ja latautuneeksi, minä halusin vaan itkeä kun olin niin poikki. Viikonloppu vietettiin ryhmäaktiviteeteissä neurotyypillisten kanssa eikä ns sekunttiakaan voinut olla yksin. Kotona odotti lapset ja mies.

Illalla tuli ensi kertaa vuosiin ajatuksia että olen niin väsynyt että voisin kuolla! Siis se uupumuksen määrä. Tuntui että en jaksa elää jos mun loppuelämä on vaan tätä jatkuvaa uupumista , koska se seuraa myös ns mukavista asioista , jos niihin sisältyy liikaa sosiaalisuutta ja hektisyyttä jne. Nyt yön jälkeen olo on tasoittunut ja onneksi on loma ja tänään saan olla yksin. Hävettää lähinnä, että missä mielentilassa olin eilen. Miehelle kerroin nukkumaan mennessä. Pyrin aina peittämään nämä olotilat häneltä ja etenkin lapsilta. Mies ymmärtää välillä mutta ei aina. Esim eilen ei sitä miksi mä en jaksanut laittaa iltapalaa ja kylvettää lapsia, ”eikö se ole kiva kun olet ollut viikonlopun poissa”! Yleensä kyllä mutta eilen olin niin rikki, etten pystynyt. Näiden olojen vuoksi ja estämiseksi lääkitys alunperin aloitettiin ja se toimikin hyvin. Nyt vaan tuntuu siltä, että olisiko aika tarkistaa lääkitystä ?

Muilla samanlaisia kokemuksia tai pystyttekö samastumaan tähän?

Mulla ei ole muuta selviytymiskeinoa tähän kuin yksin olo ja onneksi se onnistuu nyt. Vaikka nyt on ok olla, ajatuskin että joutuisi taas puhumaan ihmisten kanssa, vaikka ihan arkisista asioista, on jotain mitä en jaksa. Aivot on overload tilassa ja mitään ei mene sisään nyt.

Pitkä juttu tuli, kiva jos joku jaksaa lukea.

Sinulla edellisen kirjoittaja taitaa olla muutakin kuin adhd? 

Eikuulosta yhtään tutulta tuo kirjoitus,mutta tiedän että on erilaisia oireita kaikilla.

Vierailija kirjoitti:

Nostetaanpas tätä adhd keskustelua pitkästä aikaa..

Onko täällä muita adhd ihmisiä jotka saa välillä ”melt downeja”?

Vähän kuin mini burn outeja. Itselläni on lääkitys tosin aika alhaisella annoksella. Keväästä lähtien jaksaminen on ollut vähän heikompaa - liekö syynä korona, rutiinin muutokset, vaihtelevat ohjeet etä-ja lähitöistä, koronatilanteen vuoksi pätkityt kesälomat.

Nyt pari viikkoa on ollut se tunne että leikkaa kiinni. Siihen ei tarvittu kuin sukujuhlaviikonloppu pitkän matkan päässä (lähiperhettä ja sukulaisia , sosiaalista kanssakäymistä pe-su, tuntien ajomatka) ja nyt toinen samantyyppinen viikonloppu perään. Olin jo oppinut, etten voi tehdä tällaisia jatkuvasti sosiaalisuutta vaativia juttuja kahtena viikonloppuna putkeen koska sellanen imee mut kuiviin. Mutta jotenkin ajattelin, että kyllä mä jaksan.

No eilen kotiin päästyä mukavalta tervehenkiseltä reissulta , jonka jälkeen kuka tahansa ”normaali ihminen” tuntisi olonsa virkistyneeksi ja latautuneeksi, minä halusin vaan itkeä kun olin niin poikki. Viikonloppu vietettiin ryhmäaktiviteeteissä neurotyypillisten kanssa eikä ns sekunttiakaan voinut olla yksin. Kotona odotti lapset ja mies.

Illalla tuli ensi kertaa vuosiin ajatuksia että olen niin väsynyt että voisin kuolla! Siis se uupumuksen määrä. Tuntui että en jaksa elää jos mun loppuelämä on vaan tätä jatkuvaa uupumista , koska se seuraa myös ns mukavista asioista , jos niihin sisältyy liikaa sosiaalisuutta ja hektisyyttä jne. Nyt yön jälkeen olo on tasoittunut ja onneksi on loma ja tänään saan olla yksin. Hävettää lähinnä, että missä mielentilassa olin eilen. Miehelle kerroin nukkumaan mennessä. Pyrin aina peittämään nämä olotilat häneltä ja etenkin lapsilta. Mies ymmärtää välillä mutta ei aina. Esim eilen ei sitä miksi mä en jaksanut laittaa iltapalaa ja kylvettää lapsia, ”eikö se ole kiva kun olet ollut viikonlopun poissa”! Yleensä kyllä mutta eilen olin niin rikki, etten pystynyt. Näiden olojen vuoksi ja estämiseksi lääkitys alunperin aloitettiin ja se toimikin hyvin. Nyt vaan tuntuu siltä, että olisiko aika tarkistaa lääkitystä ?

Muilla samanlaisia kokemuksia tai pystyttekö samastumaan tähän?

Mulla ei ole muuta selviytymiskeinoa tähän kuin yksin olo ja onneksi se onnistuu nyt. Vaikka nyt on ok olla, ajatuskin että joutuisi taas puhumaan ihmisten kanssa, vaikka ihan arkisista asioista, on jotain mitä en jaksa. Aivot on overload tilassa ja mitään ei mene sisään nyt.

Pitkä juttu tuli, kiva jos joku jaksaa lukea.

Hei! Minusta kuulostaa siltä että olet enemmänkin vakavasti masentunut kuin ADHD. Kannattaa kääntyä lääkärin puoleen.

Vierailija kirjoitti:

Nostetaanpas tätä adhd keskustelua pitkästä aikaa..

Onko täällä muita adhd ihmisiä jotka saa välillä ”melt downeja”?

Vähän kuin mini burn outeja. Itselläni on lääkitys tosin aika alhaisella annoksella. Keväästä lähtien jaksaminen on ollut vähän heikompaa - liekö syynä korona, rutiinin muutokset, vaihtelevat ohjeet etä-ja lähitöistä, koronatilanteen vuoksi pätkityt kesälomat.

Nyt pari viikkoa on ollut se tunne että leikkaa kiinni. Siihen ei tarvittu kuin sukujuhlaviikonloppu pitkän matkan päässä (lähiperhettä ja sukulaisia , sosiaalista kanssakäymistä pe-su, tuntien ajomatka) ja nyt toinen samantyyppinen viikonloppu perään. Olin jo oppinut, etten voi tehdä tällaisia jatkuvasti sosiaalisuutta vaativia juttuja kahtena viikonloppuna putkeen koska sellanen imee mut kuiviin. Mutta jotenkin ajattelin, että kyllä mä jaksan.

No eilen kotiin päästyä mukavalta tervehenkiseltä reissulta , jonka jälkeen kuka tahansa ”normaali ihminen” tuntisi olonsa virkistyneeksi ja latautuneeksi, minä halusin vaan itkeä kun olin niin poikki. Viikonloppu vietettiin ryhmäaktiviteeteissä neurotyypillisten kanssa eikä ns sekunttiakaan voinut olla yksin. Kotona odotti lapset ja mies.

Illalla tuli ensi kertaa vuosiin ajatuksia että olen niin väsynyt että voisin kuolla! Siis se uupumuksen määrä. Tuntui että en jaksa elää jos mun loppuelämä on vaan tätä jatkuvaa uupumista , koska se seuraa myös ns mukavista asioista , jos niihin sisältyy liikaa sosiaalisuutta ja hektisyyttä jne. Nyt yön jälkeen olo on tasoittunut ja onneksi on loma ja tänään saan olla yksin. Hävettää lähinnä, että missä mielentilassa olin eilen. Miehelle kerroin nukkumaan mennessä. Pyrin aina peittämään nämä olotilat häneltä ja etenkin lapsilta. Mies ymmärtää välillä mutta ei aina. Esim eilen ei sitä miksi mä en jaksanut laittaa iltapalaa ja kylvettää lapsia, ”eikö se ole kiva kun olet ollut viikonlopun poissa”! Yleensä kyllä mutta eilen olin niin rikki, etten pystynyt. Näiden olojen vuoksi ja estämiseksi lääkitys alunperin aloitettiin ja se toimikin hyvin. Nyt vaan tuntuu siltä, että olisiko aika tarkistaa lääkitystä ?

Muilla samanlaisia kokemuksia tai pystyttekö samastumaan tähän?

Mulla ei ole muuta selviytymiskeinoa tähän kuin yksin olo ja onneksi se onnistuu nyt. Vaikka nyt on ok olla, ajatuskin että joutuisi taas puhumaan ihmisten kanssa, vaikka ihan arkisista asioista, on jotain mitä en jaksa. Aivot on overload tilassa ja mitään ei mene sisään nyt.

Pitkä juttu tuli, kiva jos joku jaksaa lukea.

Eikö tää oo vaan sitä, että olet introvertti? Minä olen aina ollut tuollainen ilman mitään masennuksia tai diagnoosejakaan. En todellakaan jaksaisi pe-su mitään aktiviteettia ilman omaa aikaa välissä, en ikimaailmassa :D

sopiiko joku nukkumiseen auttava lääke adhd-lääkkeen kans?  en ole vielä lekurilta kysyny kun on aika vasta kuun lopussa.

Ei meinaa saada unta millään ja herää melkein jokayö ja sitte taas ei saa unta helpolla.

Vierailija kirjoitti:

Nostetaanpas tätä adhd keskustelua pitkästä aikaa..

Onko täällä muita adhd ihmisiä jotka saa välillä ”melt downeja”?

Vähän kuin mini burn outeja. Itselläni on lääkitys tosin aika alhaisella annoksella. Keväästä lähtien jaksaminen on ollut vähän heikompaa - liekö syynä korona, rutiinin muutokset, vaihtelevat ohjeet etä-ja lähitöistä, koronatilanteen vuoksi pätkityt kesälomat.

Nyt pari viikkoa on ollut se tunne että leikkaa kiinni. Siihen ei tarvittu kuin sukujuhlaviikonloppu pitkän matkan päässä (lähiperhettä ja sukulaisia , sosiaalista kanssakäymistä pe-su, tuntien ajomatka) ja nyt toinen samantyyppinen viikonloppu perään. Olin jo oppinut, etten voi tehdä tällaisia jatkuvasti sosiaalisuutta vaativia juttuja kahtena viikonloppuna putkeen koska sellanen imee mut kuiviin. Mutta jotenkin ajattelin, että kyllä mä jaksan.

No eilen kotiin päästyä mukavalta tervehenkiseltä reissulta , jonka jälkeen kuka tahansa ”normaali ihminen” tuntisi olonsa virkistyneeksi ja latautuneeksi, minä halusin vaan itkeä kun olin niin poikki. Viikonloppu vietettiin ryhmäaktiviteeteissä neurotyypillisten kanssa eikä ns sekunttiakaan voinut olla yksin. Kotona odotti lapset ja mies.

Illalla tuli ensi kertaa vuosiin ajatuksia että olen niin väsynyt että voisin kuolla! Siis se uupumuksen määrä. Tuntui että en jaksa elää jos mun loppuelämä on vaan tätä jatkuvaa uupumista , koska se seuraa myös ns mukavista asioista , jos niihin sisältyy liikaa sosiaalisuutta ja hektisyyttä jne. Nyt yön jälkeen olo on tasoittunut ja onneksi on loma ja tänään saan olla yksin. Hävettää lähinnä, että missä mielentilassa olin eilen. Miehelle kerroin nukkumaan mennessä. Pyrin aina peittämään nämä olotilat häneltä ja etenkin lapsilta. Mies ymmärtää välillä mutta ei aina. Esim eilen ei sitä miksi mä en jaksanut laittaa iltapalaa ja kylvettää lapsia, ”eikö se ole kiva kun olet ollut viikonlopun poissa”! Yleensä kyllä mutta eilen olin niin rikki, etten pystynyt. Näiden olojen vuoksi ja estämiseksi lääkitys alunperin aloitettiin ja se toimikin hyvin. Nyt vaan tuntuu siltä, että olisiko aika tarkistaa lääkitystä ?

Muilla samanlaisia kokemuksia tai pystyttekö samastumaan tähän?

Mulla ei ole muuta selviytymiskeinoa tähän kuin yksin olo ja onneksi se onnistuu nyt. Vaikka nyt on ok olla, ajatuskin että joutuisi taas puhumaan ihmisten kanssa, vaikka ihan arkisista asioista, on jotain mitä en jaksa. Aivot on overload tilassa ja mitään ei mene sisään nyt.

Pitkä juttu tuli, kiva jos joku jaksaa lukea.

Ehkä olet ihan vaan introvertti ja herkkä stressaantumaan, mutta voisihan tuo myös viitata autismin kirjon suuntaan. Käsittääkseni asperger+adhd on aika yleinen kombo.

Itselleni nyt parin vuoden väännön ja puolen vuoden jonotuksen jälkeen sairaanhoitaja teki puhelinhaastatteluna DIVA-testin ja ilmeisesti pisteet ei sitten ihan riittänyt diagnoosiin asti.

Tässä vain jäi vähän kummastuttamaan se että aika monet kohdat testissä mitkä itseeni sopi oli merkattu kielteisiksi, johtuiko sitten siitä että osaan kysymyksistä vastaukseni oli muotoa "Ei, mutta..." kun iän myötä ongelmien kanssa on vähän oppinut jo elämään. Psykiatri ilmeisesti vain vilkaisi pisteet läpi ja totesi päättäväisesti että "Ei ole ADHD:ta. Tuliko muuta?"... Jotenkin oletin että asiaa olisi puitu vähän tarkemmin enkä tuossa tilanteessa oikein osannut sanoa mitään niin ilmeisesti tämä nyt sitten oli tässä?

Kokonaisuutena koko pitkästä prosessista jäi aika paska fiilis ja tällä hetkellä ainoa saatavilla oleva apu on sitten mt-hoitajan kanssa juttelu silloin tällöin ja masennuslääkitys, mistä nyt kummastakaan ei ole itselleni ikinä ollut mitään apua, mutta tiedänpä nyt ainakin ettei tuolta suunnalta kannata vaivautua apua hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nostetaanpas tätä adhd keskustelua pitkästä aikaa..

Onko täällä muita adhd ihmisiä jotka saa välillä ”melt downeja”?

Vähän kuin mini burn outeja. Itselläni on lääkitys tosin aika alhaisella annoksella. Keväästä lähtien jaksaminen on ollut vähän heikompaa - liekö syynä korona, rutiinin muutokset, vaihtelevat ohjeet etä-ja lähitöistä, koronatilanteen vuoksi pätkityt kesälomat.

Nyt pari viikkoa on ollut se tunne että leikkaa kiinni. Siihen ei tarvittu kuin sukujuhlaviikonloppu pitkän matkan päässä (lähiperhettä ja sukulaisia , sosiaalista kanssakäymistä pe-su, tuntien ajomatka) ja nyt toinen samantyyppinen viikonloppu perään. Olin jo oppinut, etten voi tehdä tällaisia jatkuvasti sosiaalisuutta vaativia juttuja kahtena viikonloppuna putkeen koska sellanen imee mut kuiviin. Mutta jotenkin ajattelin, että kyllä mä jaksan.

No eilen kotiin päästyä mukavalta tervehenkiseltä reissulta , jonka jälkeen kuka tahansa ”normaali ihminen” tuntisi olonsa virkistyneeksi ja latautuneeksi, minä halusin vaan itkeä kun olin niin poikki. Viikonloppu vietettiin ryhmäaktiviteeteissä neurotyypillisten kanssa eikä ns sekunttiakaan voinut olla yksin. Kotona odotti lapset ja mies.

Illalla tuli ensi kertaa vuosiin ajatuksia että olen niin väsynyt että voisin kuolla! Siis se uupumuksen määrä. Tuntui että en jaksa elää jos mun loppuelämä on vaan tätä jatkuvaa uupumista , koska se seuraa myös ns mukavista asioista , jos niihin sisältyy liikaa sosiaalisuutta ja hektisyyttä jne. Nyt yön jälkeen olo on tasoittunut ja onneksi on loma ja tänään saan olla yksin. Hävettää lähinnä, että missä mielentilassa olin eilen. Miehelle kerroin nukkumaan mennessä. Pyrin aina peittämään nämä olotilat häneltä ja etenkin lapsilta. Mies ymmärtää välillä mutta ei aina. Esim eilen ei sitä miksi mä en jaksanut laittaa iltapalaa ja kylvettää lapsia, ”eikö se ole kiva kun olet ollut viikonlopun poissa”! Yleensä kyllä mutta eilen olin niin rikki, etten pystynyt. Näiden olojen vuoksi ja estämiseksi lääkitys alunperin aloitettiin ja se toimikin hyvin. Nyt vaan tuntuu siltä, että olisiko aika tarkistaa lääkitystä ?

Muilla samanlaisia kokemuksia tai pystyttekö samastumaan tähän?

Mulla ei ole muuta selviytymiskeinoa tähän kuin yksin olo ja onneksi se onnistuu nyt. Vaikka nyt on ok olla, ajatuskin että joutuisi taas puhumaan ihmisten kanssa, vaikka ihan arkisista asioista, on jotain mitä en jaksa. Aivot on overload tilassa ja mitään ei mene sisään nyt.

Pitkä juttu tuli, kiva jos joku jaksaa lukea.

Ehkä olet ihan vaan introvertti ja herkkä stressaantumaan, mutta voisihan tuo myös viitata autismin kirjon suuntaan. Käsittääkseni asperger+adhd on aika yleinen kombo.

Itselleni nyt parin vuoden väännön ja puolen vuoden jonotuksen jälkeen sairaanhoitaja teki puhelinhaastatteluna DIVA-testin ja ilmeisesti pisteet ei sitten ihan riittänyt diagnoosiin asti.

Tässä vain jäi vähän kummastuttamaan se että aika monet kohdat testissä mitkä itseeni sopi oli merkattu kielteisiksi, johtuiko sitten siitä että osaan kysymyksistä vastaukseni oli muotoa "Ei, mutta..." kun iän myötä ongelmien kanssa on vähän oppinut jo elämään. Psykiatri ilmeisesti vain vilkaisi pisteet läpi ja totesi päättäväisesti että "Ei ole ADHD:ta. Tuliko muuta?"... Jotenkin oletin että asiaa olisi puitu vähän tarkemmin enkä tuossa tilanteessa oikein osannut sanoa mitään niin ilmeisesti tämä nyt sitten oli tässä?

Kokonaisuutena koko pitkästä prosessista jäi aika paska fiilis ja tällä hetkellä ainoa saatavilla oleva apu on sitten mt-hoitajan kanssa juttelu silloin tällöin ja masennuslääkitys, mistä nyt kummastakaan ei ole itselleni ikinä ollut mitään apua, mutta tiedänpä nyt ainakin ettei tuolta suunnalta kannata vaivautua apua hakemaan.

Jos lompakko kestää niin voithan miettiä vaikka neuropsykologin tapaamista asian suhteen.  Neki tekee testejä.

Voihan sitä menä yksityiselle psykiatrille suoraan,mutta sen hintaa en tiedä,arvaisin että kallista jos on työttömänä.

Minulla adhd ja ihan yksin asuva olen,en kestäis edes perhettä koska tarvitsen sen oman ajan , ja paljon.

Mutta tykkään käydä juhlissa,kunhan niitä ei ole usein.

Oletteko kertoneet muille diagnoosista? vai onko se vieläki monelle vaan muotidiagnoosi?

Läheiset tietää,muut ei.  EIkä kukaan ole ihmetelly edes.

Saako ne työkkärissä tiedon jotenkin diagnooseista?  eli jos on jotai niin nakkaavat johonki kuntoutukseen fillareita kiillottaan tms?

Jos TYPpiin meet tai joudut niin ne penkoo ja saa kaikki tiedot.

Vierailija kirjoitti:

Oulussa ihan alusta loppuun vuosi ja ylikin.

Pitkät jonot joka asiaan.

Mulla meni Oulussa julkisella tasan puoli vuotta, diagnoosi tuli tänä keväänä. 

Vierailija kirjoitti:

Nostetaanpas tätä adhd keskustelua pitkästä aikaa..

Onko täällä muita adhd ihmisiä jotka saa välillä ”melt downeja”?

Vähän kuin mini burn outeja. Itselläni on lääkitys tosin aika alhaisella annoksella. Keväästä lähtien jaksaminen on ollut vähän heikompaa - liekö syynä korona, rutiinin muutokset, vaihtelevat ohjeet etä-ja lähitöistä, koronatilanteen vuoksi pätkityt kesälomat.

Nyt pari viikkoa on ollut se tunne että leikkaa kiinni. Siihen ei tarvittu kuin sukujuhlaviikonloppu pitkän matkan päässä (lähiperhettä ja sukulaisia , sosiaalista kanssakäymistä pe-su, tuntien ajomatka) ja nyt toinen samantyyppinen viikonloppu perään. Olin jo oppinut, etten voi tehdä tällaisia jatkuvasti sosiaalisuutta vaativia juttuja kahtena viikonloppuna putkeen koska sellanen imee mut kuiviin. Mutta jotenkin ajattelin, että kyllä mä jaksan.

No eilen kotiin päästyä mukavalta tervehenkiseltä reissulta , jonka jälkeen kuka tahansa ”normaali ihminen” tuntisi olonsa virkistyneeksi ja latautuneeksi, minä halusin vaan itkeä kun olin niin poikki. Viikonloppu vietettiin ryhmäaktiviteeteissä neurotyypillisten kanssa eikä ns sekunttiakaan voinut olla yksin. Kotona odotti lapset ja mies.

Illalla tuli ensi kertaa vuosiin ajatuksia että olen niin väsynyt että voisin kuolla! Siis se uupumuksen määrä. Tuntui että en jaksa elää jos mun loppuelämä on vaan tätä jatkuvaa uupumista , koska se seuraa myös ns mukavista asioista , jos niihin sisältyy liikaa sosiaalisuutta ja hektisyyttä jne. Nyt yön jälkeen olo on tasoittunut ja onneksi on loma ja tänään saan olla yksin. Hävettää lähinnä, että missä mielentilassa olin eilen. Miehelle kerroin nukkumaan mennessä. Pyrin aina peittämään nämä olotilat häneltä ja etenkin lapsilta. Mies ymmärtää välillä mutta ei aina. Esim eilen ei sitä miksi mä en jaksanut laittaa iltapalaa ja kylvettää lapsia, ”eikö se ole kiva kun olet ollut viikonlopun poissa”! Yleensä kyllä mutta eilen olin niin rikki, etten pystynyt. Näiden olojen vuoksi ja estämiseksi lääkitys alunperin aloitettiin ja se toimikin hyvin. Nyt vaan tuntuu siltä, että olisiko aika tarkistaa lääkitystä ?

Muilla samanlaisia kokemuksia tai pystyttekö samastumaan tähän?

Mulla ei ole muuta selviytymiskeinoa tähän kuin yksin olo ja onneksi se onnistuu nyt. Vaikka nyt on ok olla, ajatuskin että joutuisi taas puhumaan ihmisten kanssa, vaikka ihan arkisista asioista, on jotain mitä en jaksa. Aivot on overload tilassa ja mitään ei mene sisään nyt.

Pitkä juttu tuli, kiva jos joku jaksaa lukea.

Minulla on samantyyppistä. Se että ympärillä tapahtuu paljon, on paljon ihmisiä, pitää koko ajan keskittyä keskusteluihin ja olemaan "normaali" vie tosi paljon voimia. Ja olen ihan poikki sukuviikonloppujen jälkeen, ahdistunut ja äreäkin ja tarvitsen omaa rauhallista aikaa palautuakseni. Sitten levon jälkeen on parempi olo. Lääkitys on minulla helpottanut tätä varmaan 90%, nyt pystyn olemaan menossa vaikka kolme viikonloppua putkeen ilman että olen hermoraunio. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oulussa ihan alusta loppuun vuosi ja ylikin.

Pitkät jonot joka asiaan.

Mulla meni Oulussa julkisella tasan puoli vuotta, diagnoosi tuli tänä keväänä. 

Ja jatkanpa tähän vielä, että kaverilla on Oulussa paljon kivisempi tie diagnoosin kanssa. On tosi paljon tuurista kiinni millaisia lääkäreitä tulee vastaan ja kuinka vakavasti ottavat asian. Sitten kun sää lähetteen psyk. polille on jo voiton puolella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

minulle  psykiatri sanoi etten mitään terapiaa tarvitse, koska adhd ei ole sinällään mikään psykiatrinen sairaus, vaikkapsyk diagnoosiluokitus sillä onkin ja jos siihen joku terapaia auttaisi, niin ilmanmuuta sitä tarjoittaisiin kaikille lääkityksen sijaan. eri asia olisiollut, jos minulla olisi ollut joain liitännäisiä, niinsitten olisi voinut harkita.

vieraalle viestistä 466: tuttua täälläkin nuo arkipäivän asioiden hoitamattajättämiset. 

oletko miettinyt koskaan miksi viivästytät jotain asiaa? vaikka se auton katsastukseen vieminen,niin mikä siinä tuntuu vaikeimmalta? pohtia mistä järjestät aikaa, pelko siitä että unohdat, tunne yhteystietojen löytämisen vaikeudesta? mieti mikä on se suurin osatekijä ja tee se ensin tai sitten kirjaa ylös kaikki osatekijät, joita SUN täytyy tehdä siihenliityen ja sitten vaan alat hoitamaanyksi asia kerrallaan.

Auto-ongelmainen vastaa: mietin tätä autoasiaa ja kysymystäsi ja esim tähän auto-ongelmaan siis tuntuu että kun menen sinne, pelkään että olenkin aivan väärässä paikassa väärään aikaan. Tai että varaan vahingossa palvelun jota en tarvitse ja joudun maksamaan sen. Tai että en löydä perille , en tiedä miten autopaikoissa puhutaan ja mitä pitää sanoa.. mihin auto pitää viedä? Pelkään että ajan johonkin tyyliin oveen vahingossa. Tuntuu etten osaa vastata kysymyksiin autoa koskien ja mulle voi vaikka sanoa että ”tämä maksaa 4000euroa” ja siinä tilanteessa kun en uutta tilannetta nopeasti hahmota, menen vaikeaksi enkä sano mitään ja lähen kaupasta 4000 euron laskun kanssa. Tai ne saa mut tekemään jotain impulsiivisia ostoksia joita en tarvitse enkä osaa arvioida onko ne tarpeen. Tai että olen vahingossa varannut renkaanvaihtoajan jonnekin Tuuriin vaikka asuisin Turussa.. sellanen yleinen kaoottisuuteen tunne. Sama tunne tulee joidenkin kelan lomakkeiden kanssa. En jotenkin pysty syvällisesti keskittymään siihen mitä kysytään ja mitä pitää sanoa ja vastata, jo se kaikkien rivien, osoitteiden, kirjekuorien näkeminen saa aikaan sen että tekee mieli laittaa vaan silmät kiinni ja rutata paperit ja antaa olla.

Sama tunne tulee kun ilman lääkkeitä alan suunnitella tulevan viikon aikataulua.. ei pyhä sylvi. Mulla on sellaisia aikataulupohjia ja niitä kans menee roskiin ensin kolme kun aikataulusta tulee vaan ahdistuneempi olo, kun se viikon hahmottaminen tuntuu niin kaoottiselta. Ja koska alan tehdä niitä aikatauluja liian yksityiskohtaisesti niin ne ei auta vaan lopputulos on yksityiskohtaista silppua 🙈😅🙈

Ymmärrän täysin, olen ihan samanlainen. lomakkeetitse asiassa olisivat minulle oiva kid u tuksen muoto. aikatulut teen usein itkun kanssa, kun niiden työstäminen on hirveää. voi kun saisi elää ilman aikaa... lääkkeet auttaa paljon, kun niistä saa keskittymiskyvyn.

tuossa autoasiassa ja muutenkin samantyyppisissä asioissa minua on auttanut hirveästi asioiden avaaminen listan muotoon. mulla on oikeasti kymmeniä listoja arkiepäivien pakollisille vaikeasit hoidettaville asioille, koska ne helpottavat asioiden hoitoa. Niiden listojen kokoaminen on sitten toinen juttu: aikaa menee ja hermoja, mutta kun olin pari listaa tehnyt, niin tajusin miten paljon ne helpottavat.

ihan siis vain avaat listaan kaikki vaiheet mitä renkaiden vaihtoon menee, järjestyksellä ei väliä. sitten laitat ne vaiheet järjestykseen ja alat totuttamaan niitä yksi kerrallaan. äläkä hermostu siitä, että tulee tomosia mokia, että varaat kaksi aikaa, sellaista sattuu. ja jos nyt koet, että tuo renkaiden vaihtoliike oli hyvä ja siellä asiointi oli helppoa,niin laitat yhteystiedot ja muut talteen vaikka kännykkään ajastimen kera ja sulla on ensi kerrallasen verran helpompaa hoitaa se asia (noin teoriassa... jokainen addi kyllä tietää, että jso tulee samaan aikaan jotain poikkeuksellsita, niin sitten tuo asia siirretään "hoidan sen huomenna aivolohkoon")

itte ainakin joudun hiomaan listojaa muutamaan kertaan ennenkuin ne oikeasti toimii, mutta sitten on ollut helppoa. mulla on esimerkiksi lista sille kun menen käymään vanhempien luona viikonlopuksi kesällä, toinen lista viikonlopuksi talvella, kolmas lista arkipäivän matkavarusteisiin. listoja pidän sitten yhdessä kansiossa ja kukaan ei saa sitä kansiota avata tai listoja lukea ihan

siltä varalta, että jos ne listat menee silloin sekaisin, niin i loose my marbles. nykyisin esim. matkoille lähtö on tosi helppoa noiden listojen ansiosta.

Tää listajuttu on niin totta! Oon aina tehnyt listoja, ne selkiyttää muuten kaoottista arkea... jos niitä muistaa käyttää. Paljon käy sitä etten sii nä tilanteessa muistakaan että katsonpa listasta miten piti tehdä. Töissä ollessa tein listan mitä sulkemisaikaan ja avaamisaikaa n piti tehdä ja laitoin seinälle niin pomo repi sen sieltä pois ja sano että kyllä nyt muutenkin pitää muistaa mitä tehdään:( Oli joo ollut siellä töissä jo tyyliin kolme vuotta mutta seinälista oli muitakin, uudempia työntekijöitä, kuin mua varten. Selkeämpää katsoa konkreettisesta listasta kuin siitä pään sisäisestä joka menee helposti sekaisin jos keskittyminen herpaantuu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oulussa ihan alusta loppuun vuosi ja ylikin.

Pitkät jonot joka asiaan.

Mulla meni Oulussa julkisella tasan puoli vuotta, diagnoosi tuli tänä keväänä. 

Miten tuo onnistui ? vai oliko kontakti jo olemassa MTT:hen ?