Lue keskustelun säännöt.
Aikuisiän ADHD
Onko kokemuksia/ suosituksia aikuisiän ADHD:n diagnosoimisesta ja lääkäriä/ paikkaa suositella? Julkisen puolen hoitoketju kun tuntuu kestävän ainakin vuoden ennen kuin sieltä edes diagnoosia saa ulos
Kommentit (4219)
Add1 kirjoitti:
Minusta tuossa Flow-kirjassa paras anti oli onnellisuuden tavoittelussa. Päätä itse mitä haluat äläkä anna muiden syöttää sitä sinulle. Minusta tuo on tärkeää jos adhd:n ympärillä on ymmärtämättömiä ihmisiä. Ja niitähän varmasti riittää. Itselläkin on oma ymmärrys toisten erilaisuuteen kasvanut valtavasti kun on perehtynyt ADHD:iin ja mitä muita poikkeavuuksia voisi olla tai ei ole.
Olen kyllä aina pitänyt persoonallisista ihmisistä. Hajuttomien ja mauttomien seura ei oikein kiinnosta.
Vaan miten sen keksii että mitä haluaa ? oisko siihen jotain kirjaa.
Välillä haluaa vähä kaikke aja välillä ei mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tein 32 vuotiaana netissä tosi laajan testin aikuisen ADHD:sta. Tulos meni yli vakavan adhd:n. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Lukio jäi aluksi kesken kun koulussa ahdisti. Sitten kävin melkein 10 eri työssä, kursseillakin, ja 30 vuotiaana opiskelin insinööriksi. Keskittyminen vaihtelee. Jos aihe kiinnostaa niin se on huippuluokkaa, muuten olen ihan tuuliajolla. Joskus töistä ei tule mitään. Joskus taas flow-tila voi kestää koko päivän. Keskosena synnyin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jokaisella psyk.hoitsulla joka TK:ssa , pitäs olla tietoa adhd-jutuista riittävästi. Kokeile päästä sellaisen kans jutteleen aluksi.
Itselläni homma kaatui alkuun ADHD:en erikoistuneen hoitajan arvioon. Monet psykiatrit eivät ole asiasta sen paremmin perillä. Varsinkin jos impulsiivisuus tai ulkoinen rauhattomuus ei ole ilmeistä, olet naispuolinen tai mukana on esimerkiksi asperger-tyyppistä oireilua. Jonkin persoonallisuushäiriö tai vaikka kaksisuuntaisdiagnoosin heittäminen on tällöin helpoin vaihtoehto.
Itselläni näkyy kannassa pari pelkkään hoitajan tekemään kyselyyn perustuvaa mainintaa persoonallisuushäiriöstä. Myös rajatilahäiriödiagnoosia on psykiatrin ja psykologin toimesta aiemmin yritetty tyrkyttää vaikka useimmat vaatimukset siihen eivät täyty ja itse esitin vahvoja todisteita ADHD epäilyistäni.
ADHD spesialisti kirjoitti sitten heti reseptin lyhyen juttelun jälkeen. Täysin arpapeliä.
Aiemmalla 16 vuotiaalla vaikuttaa aika selvältä tapaukselta mutta hyvät kouluarvosanat saattavat asiaa tuntematonta häiritä ja ongelmaa aletaan käsitellä ahdistuksena.
Vanhan polven (yli 30-v.) psykologit, hoitajat, psykiatrit ovat valitettavasti ulkona kuin lumiukko. He eivät ole saaneet mitään tietoa koko asiasta. En usko, että yliopistossa edelleenkään opetetaan kovin syvällisesti,
Parasta olisi, jos terveydenhoidon asiantuntija voisi aina osoittaa perehtyneisyytensä aukottomasti.
Suomessa vain hyvin harvalla on riittävää osaamista ja kokemusta - ei riitä, että on neuropsykologi tai psyk.sairaanhoitaja
Erotusdiagnostiikka on tärkeää. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuushäiriö saattaa tuottaa samankaltaista oireilua kuin ADHD. Samoin traumat ja tunne-elämän häiriöt. Asiakaskunnassa näkyy jo ryhmä itseopiskelleita nepsy-uskovaisia, jotka tulkitsevat kaikki oireet nepsy-viitekehyksen läpi.
Oman kokemukseni mukaan ainakaan julkisella psykiatreja ei pahemmin erotusdiagnoosit kiinnosta niin kauan kuin potilas vain saadaan jonkin "helpon" diagnoosin ja lääkityksen kanssa ovesta ulos.
Käsittääkseni myöskään persoonallisuushäiriö diagnoosia ei pitäisi vuoren varmana alkaa tyrkyttää lyhyen juttelun jälkeen (ja kun tämä ei käykään niin sitten ollaan sormi suussa) saati sitten pelkän hoitajan tekemän testin perusteella edes psykiatria näkemättä.
Tyypillisesti kaikki kritiikki järjestelmän nykytilaa kohtaan ohitetaan sillä miten sen kuuluisi toimia. Käytäntö voi sitten olla aivan eri asia.
Itse tehtyihin diagnooseihin en luota mutta olisi hienoa jos ammattilaiset pystyisivät ottamaan aikuisen ihmisen omat arviot tilastaan vakavasti vaikka tällä mielenterveysongelmia olisikin. Omiin ongelmiini olen yrittänyt hakea apua 17 vuotiaasta lähtien, vasta nelikymppisenä asiat alkoivat selviämään täysin oman työni ansiosta. Mitään hyödyllistä apua tai tietoa en ole järjestelmältä koskaan saanut, terveydenhuollon tehtävänä on lähinnä ollut toimia vastentahtoisena leimasimena tarvitsemalleni avulle ja mikäli olisin jatkanut ammattilaisten neuvomalla linjalla tilani olisi todennäköisesti pahempi.
Olisi hienoa jos asia ei olisi näin ja voisin hakea ammattilaisen konsultaatiota luottaen sen pätevyyteen, mutta valitettavasti käytännössä tämä ei useinkaan toteudu.
Minulla käytiin vissiin kaikki mahdollinen läpi ensin,sitte viimesenä diva+neuropsykologin testit.
Meni vajaa puoltoistavuotta diagnoosiin,ja käyntejä ainakin 20 .
Julkisella siis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme juttu toi on, että jengi kutsuu noita lääkkeitä piriksi?
Siksi, että farmakologisesti ne lääkkeet ovat amfetamiinijohdannaisia. Huumausaine terminä tarkoittaa vain kemikaalin juridista statusta. Ei kannata peljästyä.
Eikös ne ole bentsyylipiperidiinijohdannaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua oli vuosia kehotettu menemään tutkittamaan onko minulla adhd (add).
Lopulta kun ongelmat alkoivat kasautua, menin lääkäriin. Sain lähetteen neuropsykologille. 10 min juttelua ja sen jälkeen täytin jotain netistä tulostettuja lomakkeita .) Psykologi kirjoitti lausuntoonsa "x:lle on tehty laajat neurolgiset testit jotka osoittavat ettei hänellä voi olla adhd:ta".
Lapsellani on adhd-diagnoosi. Sen saamine kesti 1,5 v. Tiedän kyllä mitä laajat neurologiset tutkimukset tarkoittavat. En tietääkseni ole ollut ikinä neurologin asiakkaana puhumattakaan mistään tutkimuksista. Kai tietäisin jos olisin. Psykologin lausunto on vedetty esiin kaksi kertaa kun olen päätynyt yrittämään asiassa eteenpäin. En itse ole edes varma adhd:sta mutta olisihan se hyvä tutkia.
Vierailija kirjoitti:
Toki psykiatri kannattaa valita huolella. Psykiatri on kuitenkin erikoistunut psyykkisiin sairauksiin opinnoissaan 5-6 vuoden ajan ja häneltä löytyy toivottavasti lisäksi vuosien työkokemusta erilaisista potilasryhmistä. Hyvä psykiatri huomioi myös erotusdiagnostiikan ja tekee mahdollisimman osuvan arvion. Vai onko ADHD jotenkin toivottavampi diagnoosi kuin jokin muu diagnoosi?
En ole tuo, jolta kysyit, mutta kyllä ainakin minulle ADHD oli toivottavampi diagnoosi kuin joku muu. Tietenkin olisin joka tapauksessa halunnut selvittää, mikä minua vaivaa, jos ei ADHD. Mutta peukutin ADHD:n puolesta siksi, että se on jotenkin selkeä. Eikä se ole mielenterveyden häiriö, johon tarvitaan pitkiä terapioita ja paranemisesta ei ole mitään varmuutta. ADHD:n kanssa on edes toivoa, että lääke tuo jo ison helpotuksen ja sen avulla alkaa asioita tulla mahdolliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten elämä muuttuu diagnoosin jälkeen vai muuttuuko edes?
Kuin helposti tai hankalasti lääkärit tai hoitsut edes kuuntelee asiasta ?
Parempi kun eivät olisi edes kuullut. Olisi päässyt vähemmällä. Diagnoosin jälkeen olt ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valoisat yöt alkaa kohta taas ja univaikeudet iskee kovemmin . Onhan niitä talvellaki tosin.
Ei ole muuta kerrottavaa oikeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jokaisella psyk.hoitsulla joka TK:ssa , pitäs olla tietoa adhd-jutuista riittävästi. Kokeile päästä sellaisen kans jutteleen aluksi.
Itselläni homma kaatui alkuun ADHD:en erikoistuneen hoitajan arvioon. Monet psykiatrit eivät ole asiasta sen paremmin perillä. Varsinkin jos impulsiivisuus tai ulkoinen rauhattomuus ei ole ilmeistä, olet naispuolinen tai mukana on esimerkiksi asperger-tyyppistä oireilua. Jonkin persoonallisuushäiriö tai vaikka kaksisuuntaisdiagnoosin heittäminen on tällöin helpoin vaihtoehto.
Itselläni näkyy kannassa pari pelkkään hoitajan tekemään kyselyyn perustuvaa mainintaa persoonallisuushäiriöstä. Myös rajatilahäiriödiagnoosia on psykiatrin ja psykologin toimesta aiemmin yritetty tyrkyttää vaikka useimmat vaatimukset siihen eivät täyty ja itse esitin vahvoja todisteita ADHD epäilyistäni.
ADHD spesialisti kirjoitti sitten heti reseptin lyhyen juttelun jälkeen. Täysin arpapeliä.
Aiemmalla 16 vuotiaalla vaikuttaa aika selvältä tapaukselta mutta hyvät kouluarvosanat saattavat asiaa tuntematonta häiritä ja ongelmaa aletaan käsitellä ahdistuksena.
Vanhan polven (yli 30-v.) psykologit, hoitajat, psykiatrit ovat valitettavasti ulkona kuin lumiukko. He eivät ole saaneet mitään tietoa koko asiasta. En usko, että yliopistossa edelleenkään opetetaan kovin syvällisesti,
Parasta olisi, jos terveydenhoidon asiantuntija voisi aina osoittaa perehtyneisyytensä aukottomasti.
Suomessa vain hyvin harvalla on riittävää osaamista ja kokemusta - ei riitä, että on neuropsykologi tai psyk.sairaanhoitaja
Erotusdiagnostiikka on tärkeää. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuushäiriö saattaa tuottaa samankaltaista oireilua kuin ADHD. Samoin traumat ja tunne-elämän häiriöt. Asiakaskunnassa näkyy jo ryhmä itseopiskelleita nepsy-uskovaisia, jotka tulkitsevat kaikki oireet nepsy-viitekehyksen läpi.
Erotusdiagnostiikka on erittäin tärkeää, myös tunnistettaessa nepsyongelmia masennuksen ja muiden mt-oireiden takaa. Koska jos ihmisellä neurologista poikkeavuutta on, se vaikuttavaa läpi elämän. Se ei ole asia, joka voidaan hoitaa pois, vaan tarvitaan tietoa ja apuakeinoja, haasteiden tunnistamista ja sopeutumista maailmaan niiden kanssa. Se ei mene pois. Ei toivomalla eikä kiroilemalla. Ei sillä, että jollain muulla on jokin mielipide asiasta. Se vain on. Paras olisi jos sen kanssa ei jäisi yksin.
Tuohon diagnoosiin ja aikuistumiseen liittyen. Itselleni diagnoosi oli järkyttävä kriisi, vaikka "tiesinkin", että tällaista voisi olla. Olin toiveekkaana odottanut "aikuistumista", sitä kun en enää unohtele, kun aikuisen vastuut alkavat hoitua harjoittelun tuloksena luonnostaan. Sitä kun minulla ei ole fasadia ja huijarisydroomaa. Kun kaikki suoriutuminen ei ole hiuskarvan varassa ja perusjuttuihin uupuminen nurkan takana. Ajattelin, että niin on pakko käydä, koska muutkin oppivat ja yritän kovasti.
No, diagnoosi ei ollut helpotus koska ymmärsin, että on turha odotella. Olen ja tulen olemaan erilainen tietyiltä osin ja se olisi nyt hyväksyttävä, koska en voi olla kukaan muukaan. Se tulee vaikuttamaan elämääni jatkossakin. Häpeä asiasta on aina ollut valtava ja siinä on edelleen työstämistä, vaikka syy on tiedossa.
Tragediahan neurologinen häiriö on tavallaan, kuten mikä vain elämää hankaloittava pitkäaikaissairaus. En usko, että siitä kärsivät olisivat sitä itselleen toivoneet. Sen kanssa on vaan elettävä ja on mahdollista pärjätä ja tulla toimeen. Mutta pitää tietää, minkä kanssa painitaan ja mitä on tehtävissä.
Ja on ok ottaa muiden ennakkoluulot sinä mitä ne ovat, eikä todistuksena omasta luonteesta. He arvioivat omasta, erilaisesta viitekehyksestään. Jos tiedän että olen tehnyt parhaani, sen on riitettävä edes itselleni. Se, että jaksaa yrittää, kertoo luonteestani enemmän kuin kohdalle osuneet haasteet tai niiden ilmiasu muille.
Hei!
Hyvä, että puhut oireyhtymän haasteista. Oikein hyvä kirjoitus oli. Olen vain huomannut sen kuinka Suomessa add/adhd:stä tehdään enemmän ongelma kuin vaikka Ruotsissa. Loppujen lopuksi tämän oireyhtymän omaavat ovat ihan normaaleja ihmisiä. Joillakin on lievempi muoto, joillakin vaikeampi. Luulen, että ennakkoluulot ovat tälle ihmiselle yks ikävimmistä asioista. Ja kerron sen, että jotkut add/adhd-ihmiset pärjäävät ihan hyvin elämässä, pystyvät elämään sen asian kanssa kun ovat käyneet mm. terapiassa ja saaneet oikean/sopivan lääkityksen. Voi olla ettei eroa valtavirrasta kauheasti sen jälkeen. Ollaan kaikki yksilöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jokaisella psyk.hoitsulla joka TK:ssa , pitäs olla tietoa adhd-jutuista riittävästi. Kokeile päästä sellaisen kans jutteleen aluksi.
Itselläni homma kaatui alkuun ADHD:en erikoistuneen hoitajan arvioon. Monet psykiatrit eivät ole asiasta sen paremmin perillä. Varsinkin jos impulsiivisuus tai ulkoinen rauhattomuus ei ole ilmeistä, olet naispuolinen tai mukana on esimerkiksi asperger-tyyppistä oireilua. Jonkin persoonallisuushäiriö tai vaikka kaksisuuntaisdiagnoosin heittäminen on tällöin helpoin vaihtoehto.
Itselläni näkyy kannassa pari pelkkään hoitajan tekemään kyselyyn perustuvaa mainintaa persoonallisuushäiriöstä. Myös rajatilahäiriödiagnoosia on psykiatrin ja psykologin toimesta aiemmin yritetty tyrkyttää vaikka useimmat vaatimukset siihen eivät täyty ja itse esitin vahvoja todisteita ADHD epäilyistäni.
ADHD spesialisti kirjoitti sitten heti reseptin lyhyen juttelun jälkeen. Täysin arpapeliä.
Aiemmalla 16 vuotiaalla vaikuttaa aika selvältä tapaukselta mutta hyvät kouluarvosanat saattavat asiaa tuntematonta häiritä ja ongelmaa aletaan käsitellä ahdistuksena.
Vanhan polven (yli 30-v.) psykologit, hoitajat, psykiatrit ovat valitettavasti ulkona kuin lumiukko. He eivät ole saaneet mitään tietoa koko asiasta. En usko, että yliopistossa edelleenkään opetetaan kovin syvällisesti,
Parasta olisi, jos terveydenhoidon asiantuntija voisi aina osoittaa perehtyneisyytensä aukottomasti.
Suomessa vain hyvin harvalla on riittävää osaamista ja kokemusta - ei riitä, että on neuropsykologi tai psyk.sairaanhoitaja
Erotusdiagnostiikka on tärkeää. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuushäiriö saattaa tuottaa samankaltaista oireilua kuin ADHD. Samoin traumat ja tunne-elämän häiriöt. Asiakaskunnassa näkyy jo ryhmä itseopiskelleita nepsy-uskovaisia, jotka tulkitsevat kaikki oireet nepsy-viitekehyksen läpi.
Erotusdiagnostiikka on erittäin tärkeää, myös tunnistettaessa nepsyongelmia masennuksen ja muiden mt-oireiden takaa. Koska jos ihmisellä neurologista poikkeavuutta on, se vaikuttavaa läpi elämän. Se ei ole asia, joka voidaan hoitaa pois, vaan tarvitaan tietoa ja apuakeinoja, haasteiden tunnistamista ja sopeutumista maailmaan niiden kanssa. Se ei mene pois. Ei toivomalla eikä kiroilemalla. Ei sillä, että jollain muulla on jokin mielipide asiasta. Se vain on. Paras olisi jos sen kanssa ei jäisi yksin.
Tuohon diagnoosiin ja aikuistumiseen liittyen. Itselleni diagnoosi oli järkyttävä kriisi, vaikka "tiesinkin", että tällaista voisi olla. Olin toiveekkaana odottanut "aikuistumista", sitä kun en enää unohtele, kun aikuisen vastuut alkavat hoitua harjoittelun tuloksena luonnostaan. Sitä kun minulla ei ole fasadia ja huijarisydroomaa. Kun kaikki suoriutuminen ei ole hiuskarvan varassa ja perusjuttuihin uupuminen nurkan takana. Ajattelin, että niin on pakko käydä, koska muutkin oppivat ja yritän kovasti.
No, diagnoosi ei ollut helpotus koska ymmärsin, että on turha odotella. Olen ja tulen olemaan erilainen tietyiltä osin ja se olisi nyt hyväksyttävä, koska en voi olla kukaan muukaan. Se tulee vaikuttamaan elämääni jatkossakin. Häpeä asiasta on aina ollut valtava ja siinä on edelleen työstämistä, vaikka syy on tiedossa.
Tragediahan neurologinen häiriö on tavallaan, kuten mikä vain elämää hankaloittava pitkäaikaissairaus. En usko, että siitä kärsivät olisivat sitä itselleen toivoneet. Sen kanssa on vaan elettävä ja on mahdollista pärjätä ja tulla toimeen. Mutta pitää tietää, minkä kanssa painitaan ja mitä on tehtävissä.
Ja on ok ottaa muiden ennakkoluulot sinä mitä ne ovat, eikä todistuksena omasta luonteesta. He arvioivat omasta, erilaisesta viitekehyksestään. Jos tiedän että olen tehnyt parhaani, sen on riitettävä edes itselleni. Se, että jaksaa yrittää, kertoo luonteestani enemmän kuin kohdalle osuneet haasteet tai niiden ilmiasu muille.
Hei!
Hyvä, että puhut oireyhtymän haasteista. Oikein hyvä kirjoitus oli. Olen vain huomannut sen kuinka Suomessa add/adhd:stä tehdään enemmän ongelma kuin vaikka Ruotsissa. Loppujen lopuksi tämän oireyhtymän omaavat ovat ihan normaaleja ihmisiä. Joillakin on lievempi muoto, joillakin vaikeampi. Luulen, että ennakkoluulot ovat tälle ihmiselle yks ikävimmistä asioista. Ja kerron sen, että jotkut add/adhd-ihmiset pärjäävät ihan hyvin elämässä, pystyvät elämään sen asian kanssa kun ovat käyneet mm. terapiassa ja saaneet oikean/sopivan lääkityksen. Voi olla ettei eroa valtavirrasta kauheasti sen jälkeen. Ollaan kaikki yksilöitä.
Olen kanssasi samaa mieltä.
Itselläni suurinongelma työssä adhd : n kanssa on nimenomaan ollut esihenkilön asenneongelma.
Esimiehen vaihtuessa kerroin asiasta uudelle esihenkilölleni ja hän on mahdollistanut työtehtäväni siten, kuin se on mahdollista niin tukemaan työssä olemista. Käytännössä olen luonut ja tuonut uusia työmalleja meille nyt koronatilanteessa kaikkien saataville niin on ollut mukava kuulla kuinka omassa tiimissäni voidaan nykyisin hyvin, koska meillä jokainen saa olla omanlaisensa ja jokaisella meillä on kova työmoraali, joten työtehtävät ja - tunnit tulee kyllä takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jokaisella psyk.hoitsulla joka TK:ssa , pitäs olla tietoa adhd-jutuista riittävästi. Kokeile päästä sellaisen kans jutteleen aluksi.
Itselläni homma kaatui alkuun ADHD:en erikoistuneen hoitajan arvioon. Monet psykiatrit eivät ole asiasta sen paremmin perillä. Varsinkin jos impulsiivisuus tai ulkoinen rauhattomuus ei ole ilmeistä, olet naispuolinen tai mukana on esimerkiksi asperger-tyyppistä oireilua. Jonkin persoonallisuushäiriö tai vaikka kaksisuuntaisdiagnoosin heittäminen on tällöin helpoin vaihtoehto.
Itselläni näkyy kannassa pari pelkkään hoitajan tekemään kyselyyn perustuvaa mainintaa persoonallisuushäiriöstä. Myös rajatilahäiriödiagnoosia on psykiatrin ja psykologin toimesta aiemmin yritetty tyrkyttää vaikka useimmat vaatimukset siihen eivät täyty ja itse esitin vahvoja todisteita ADHD epäilyistäni.
ADHD spesialisti kirjoitti sitten heti reseptin lyhyen juttelun jälkeen. Täysin arpapeliä.
Aiemmalla 16 vuotiaalla vaikuttaa aika selvältä tapaukselta mutta hyvät kouluarvosanat saattavat asiaa tuntematonta häiritä ja ongelmaa aletaan käsitellä ahdistuksena.
Vanhan polven (yli 30-v.) psykologit, hoitajat, psykiatrit ovat valitettavasti ulkona kuin lumiukko. He eivät ole saaneet mitään tietoa koko asiasta. En usko, että yliopistossa edelleenkään opetetaan kovin syvällisesti,
Parasta olisi, jos terveydenhoidon asiantuntija voisi aina osoittaa perehtyneisyytensä aukottomasti.
Suomessa vain hyvin harvalla on riittävää osaamista ja kokemusta - ei riitä, että on neuropsykologi tai psyk.sairaanhoitaja
Erotusdiagnostiikka on tärkeää. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuushäiriö saattaa tuottaa samankaltaista oireilua kuin ADHD. Samoin traumat ja tunne-elämän häiriöt. Asiakaskunnassa näkyy jo ryhmä itseopiskelleita nepsy-uskovaisia, jotka tulkitsevat kaikki oireet nepsy-viitekehyksen läpi.
Erotusdiagnostiikka on erittäin tärkeää, myös tunnistettaessa nepsyongelmia masennuksen ja muiden mt-oireiden takaa. Koska jos ihmisellä neurologista poikkeavuutta on, se vaikuttavaa läpi elämän. Se ei ole asia, joka voidaan hoitaa pois, vaan tarvitaan tietoa ja apuakeinoja, haasteiden tunnistamista ja sopeutumista maailmaan niiden kanssa. Se ei mene pois. Ei toivomalla eikä kiroilemalla. Ei sillä, että jollain muulla on jokin mielipide asiasta. Se vain on. Paras olisi jos sen kanssa ei jäisi yksin.
Tuohon diagnoosiin ja aikuistumiseen liittyen. Itselleni diagnoosi oli järkyttävä kriisi, vaikka "tiesinkin", että tällaista voisi olla. Olin toiveekkaana odottanut "aikuistumista", sitä kun en enää unohtele, kun aikuisen vastuut alkavat hoitua harjoittelun tuloksena luonnostaan. Sitä kun minulla ei ole fasadia ja huijarisydroomaa. Kun kaikki suoriutuminen ei ole hiuskarvan varassa ja perusjuttuihin uupuminen nurkan takana. Ajattelin, että niin on pakko käydä, koska muutkin oppivat ja yritän kovasti.
No, diagnoosi ei ollut helpotus koska ymmärsin, että on turha odotella. Olen ja tulen olemaan erilainen tietyiltä osin ja se olisi nyt hyväksyttävä, koska en voi olla kukaan muukaan. Se tulee vaikuttamaan elämääni jatkossakin. Häpeä asiasta on aina ollut valtava ja siinä on edelleen työstämistä, vaikka syy on tiedossa.
Tragediahan neurologinen häiriö on tavallaan, kuten mikä vain elämää hankaloittava pitkäaikaissairaus. En usko, että siitä kärsivät olisivat sitä itselleen toivoneet. Sen kanssa on vaan elettävä ja on mahdollista pärjätä ja tulla toimeen. Mutta pitää tietää, minkä kanssa painitaan ja mitä on tehtävissä.
Ja on ok ottaa muiden ennakkoluulot sinä mitä ne ovat, eikä todistuksena omasta luonteesta. He arvioivat omasta, erilaisesta viitekehyksestään. Jos tiedän että olen tehnyt parhaani, sen on riitettävä edes itselleni. Se, että jaksaa yrittää, kertoo luonteestani enemmän kuin kohdalle osuneet haasteet tai niiden ilmiasu muille.
Hei!
Hyvä, että puhut oireyhtymän haasteista. Oikein hyvä kirjoitus oli. Olen vain huomannut sen kuinka Suomessa add/adhd:stä tehdään enemmän ongelma kuin vaikka Ruotsissa. Loppujen lopuksi tämän oireyhtymän omaavat ovat ihan normaaleja ihmisiä. Joillakin on lievempi muoto, joillakin vaikeampi. Luulen, että ennakkoluulot ovat tälle ihmiselle yks ikävimmistä asioista. Ja kerron sen, että jotkut add/adhd-ihmiset pärjäävät ihan hyvin elämässä, pystyvät elämään sen asian kanssa kun ovat käyneet mm. terapiassa ja saaneet oikean/sopivan lääkityksen. Voi olla ettei eroa valtavirrasta kauheasti sen jälkeen. Ollaan kaikki yksilöitä.
Kiitos kommentista. Luulen, että tietämättömyys osaltaan luo ennakkoluuloja edelleen. Ehkä myös oireyhtymän huono tunnistaminen, tällöin vain vahvimmin oireilevat antavat kasvot koko termille yleisesti. Vaikka kuten sanoit, on kyseessä monimuotoinen ja yksilöllinen tila.
Toivottomuus ei lainkaan ole paikallaan, kaikilla meillä on omat haasteemme ja tämä vain yksi muiden joukossa. Mutta tieto auttaa sekä muiden, että omaa ymmärrystä syistä ja seurauksista. Ehkäisemään mahdollisia haittoja, joihin tilastojenkin valossa on riskit. Mielestäni adhd:n liittyy paljon sinänsä turhaa kärsimystä, verraten siihen jos suhtauduttaisiin samalla vakavuudella ja yhtä neutraalisti kuin moneen muuhun sairauteen/ominaisuuteen tai haasteeseen. Tiedon puutteesta seuraa väärinkäsityksiä sekä muille, että hlölle itselleen, koskien häntä itseään.
Vielä lisään, että ulospäin valtavirtaan sopeutuminen ja siinä pärjääminen ei välttämättä vähennä tilan kuormittavuutta tai mahdollisia liitännäisoireita. Moni yrittää ja onnistuukin tiettyyn pisteeseen asti. Olen nähnyt muiden menestyvän omalla polullaan, itsekin olen pärjännyt joten kuten. Mutta ihan inhimillisen kärsimyksen vuoksi, adhd:ta pitäisi tunnistaa ja hoitaa tehokkaammin. Etenkin kun se usein on ihan mahdollista ja tutkimusnäyttöäkin on. Oikeus tehokkaaseen apuun, ihan kuten kellä muulla vain. Sen toivoisi toteutuvan paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te joilla lääkitys,kauanko kesti ja montako lääkettä piti kokeilla että löytyi se oikea?
Kävin terveydenhoitajalla. Selitin, että minulla on vaikeuksia keskittyä ja saada mitään aikaiseksi, kaikki normaalit arjen rutiinit ovat tosi vaikeita enkä saa pidettyä lankoja käsissä jne. Terveydenhoitaja sanoi, että kyseessä on masennusoireilua, koska "olen tähänkin mennessä pärjännyt hienosti" ja olin myös 8. luokan terveystarkastuksessa sanonut, että opin asiat helposti. Niin, koska 8. luokalla en nähnyt tarkkaamattomuuttani ja aloitekyvyttömyyttäni ongelmana, joten en ottanut asiaa esille. Ei se nytkään ole varsinaisesti iso ongelma, kun koulu on vielä helppoa. Omat epäilyni alkoivat silti tuntua aivan typeriltä :/
Sama 16-vuotias
Wierailija12345 kirjoitti:
Itse tein 32 vuotiaana netissä tosi laajan testin aikuisen ADHD:sta. Tulos meni yli vakavan adhd:n. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Lukio jäi aluksi kesken kun koulussa ahdisti. Sitten kävin melkein 10 eri työssä, kursseillakin, ja 30 vuotiaana opiskelin insinööriksi. Keskittyminen vaihtelee. Jos aihe kiinnostaa niin se on huippuluokkaa, muuten olen ihan tuuliajolla. Joskus töistä ei tule mitään. Joskus taas flow-tila voi kestää koko päivän. Keskosena synnyin.
Olisko linkkiä tähän testiin?
Jos oikeasti mietityttää niin Tk:n kautti asiat etenee tarvittaessa.
Mutta ei se ole helppo ja nopea tie.
Nettitestit on mitä on, ehkä suuntaa antaa.
16-vuotias, jos joku tuntuu typerältä niin se on se terveydenhoitaja. Et sinä. Ota vaikka asian selvittäminen vaikka mielenkiintoisena kokemuksena/seikkailuna. Asiantuntevamman tahon juttusille.
Vierailija kirjoitti:
Kävin terveydenhoitajalla. Selitin, että minulla on vaikeuksia keskittyä ja saada mitään aikaiseksi, kaikki normaalit arjen rutiinit ovat tosi vaikeita enkä saa pidettyä lankoja käsissä jne. Terveydenhoitaja sanoi, että kyseessä on masennusoireilua, koska "olen tähänkin mennessä pärjännyt hienosti" ja olin myös 8. luokan terveystarkastuksessa sanonut, että opin asiat helposti. Niin, koska 8. luokalla en nähnyt tarkkaamattomuuttani ja aloitekyvyttömyyttäni ongelmana, joten en ottanut asiaa esille. Ei se nytkään ole varsinaisesti iso ongelma, kun koulu on vielä helppoa. Omat epäilyni alkoivat silti tuntua aivan typeriltä :/
Sama 16-vuotias
Näinhän sen menee, masennusdiagnoosia tulee pukkaamaan vielä pitkään ennenkuin asia etenee mutta ei kannata jättää projektia kesken.
Oma 17v on tällä hetkellä pikkuhiljaa etenemässä nepsy-testeihin asti. Sillä välin tyrkytetään mielialalääkkeitä ja ketipinoria.
Jälkimmäisten sopivuudesta alaikäisille kysyessäni sain kuulla kyseessä olevan yleinen käytäntö ja tutkimusten mukaan nuorilla hyvin toimiva lääke. Mitä nyt näyttöä sen hyödyistä nuorilla tämänkaltaisissa tilanteissa ei ole ja Fimeakaan ei suosittele sen käyttöä alaikäisille.
Mutta ainakin hoidon etenemistä odotellessa on aikaa väsätä laitokselle kyselyä siitä onko myös sopimattoman lääkityksen määrääminen ja sen vaikutuksista valehtelu asiakkaalle myös osa puljun yleistä käytäntöä.
Onko kukaan saanut kelan terapiaa adhd-juttuihin liittyen,lähinnä siis itsensä hyväksymiseen ja muuten vaan vääriin ajatusmalleihin?