Lue keskustelun säännöt.
"Pärjään" deittimarkkinoilla oikein hyvin, mutta parisuhdevaiheessa tulee ongelma
26.05.2019 |
Erosin pitkästä, onnellisesta suhteesta muutama vuosi sitten. Suhde päättyi tulevaisuuden haaveiden erilleen kasvamiseen, erityisesti perhesuunnitelmien osalta (päädyin siihen että en halua lapsia, kun en niitä luomumenetelmällä saanut useamman vuoden yrittämisellä).
Ensin jännitin, miten lähes nelikymppisenä kurppana pärjään nykymaailman deittiskenessä, mutta totesin sen pian olleen ihan turhaa panikointia. Sain Tinderissä pareiksi juuri ne miehet, joista olin eniten kiinnostunut, ja useat heistä osoittautuivat fiksuiksi ja mukaviksi. Kävin paljon treffeillä ja lopulta löytyi niin ihana mies, että aloitimme parisuhteen.
Olemme nyt kuitenkin nykyisenkin miehen kanssa eron partaalla. Huomaan, että tilanne on samantapainen kuin silloin, kun aiempi suhde päättyi. Siinä oli tuon lapsikysymyksen lisäksi tilanne, jossa mies ensin ehdotti ja sitten alkoi painostaa minua suostumaan avoimeen suhteeseen. Koin suurta turvattomuutta kun tällainen käytös alkoi, koska suhteen alussa oli sovittu yksiavioisuudesta ja puhuttu kummankin olevan vahvasti sen kannalla, ja tiedän että avoin suhde ei missään tapauksessa itselleni sovi (ja silloinen miehenikin tiesi sen hyvin). Aloin sitten itse reagoida ikävällä tavalla, tulkitsin melkein kaikkia miehen sanomisia ja tekemisiä kielteisesti pelon kautta, ja lopulta päätimme erota, jotta kumpikin saa mielenrauhan. Myöhemmin käsittelin asiaa mielessäni niin, että mies ehkä yritti löytää jotain sellaista suhteeseen, jonka saadessaan hän olisi pystynyt luopumaan perhehaaveestaan ja silti elämään minun kanssani onnellisena.
Nykyisen miehen kanssa on nyt käynyt samantapainen tilanne. Suhteen alussa, kun puhuimme arvoistamme, toiveistamme ja tavoitteistamme, mies oli tekemässä väitöskirjaa, mutta kertoi ettei loistelias yliopistoura ole hänelle tärkeä asia. Hän on varsinaiselta ammatiltaan taiteilija, ja palkkatyö hänellä on vain taiteen tekemisen rahoittamista varten. Nyt kun väitöskirja on tehty, hän onkin alkanut hakea työpaikkoja ulkomaisista yliopistoista. Olimme puhuneet, että ehkä jossain vaiheessa jos molemmille sopii, voisimme lähteä ulkomaillekin kokeilemaan työskentelyä. Mutta mies tietää että minulle tämä tulisi nyt erittäin huonoon aikaan ja työurani menisi siitä pahasti pilalle (olen kiinni projektissa joka jatkuu vielä pari vuotta ja josta kesken pois lähteminen olisi ammatillinen itsemurha). Kaukosuhde ei sovi meille ollenkaan, mikä on tullut jo todettua, ja nämä miehen hakemat työpaikat ovat todella kaukana, oikeastaan toisella puolella maailmaa.
Mies ei ole vielä paikkaa saanut, mutta ei myöskään suostu lopettamaan hakemuksien lähettämistä, koska kuulemma nyt on paras aika hakea kun väikkäri on tuore. Varmasti näin onkin, mutta tämä on ihan muuta kuin mistä mies tavatessamme puhui. Toisaalta en tietenkään halua olla miehen työpaikan saamisen tiellä, mutta toisaalta hänelle on Suomessakin tarjolla töitä ihan varmasti. Hän puhuu, että vaikka hän saisi täältä töitä, hän lähtee heti ulkomaille kun saa sieltä hyvän paikan, eli parhaimmillaankin tilanne on vain väliaikainen.
Tunnen oloni aika vakavastikin petetyksi.
Koska tällaista käy nyt jo toisen kerran, olen miettinyt mitä mahdan oikein itse tehdä väärin parisuhteissani. Otanko liian kirjaimellisesti miesten puheet suhteen alussa? Pitäisikö niihin suhtautua vain huulienheilutteluna? Miten sitten voi tietää, kenen kanssa kannattaa suhdetta alkaa rakentaa, jos ei toisen puheista voi ajatella että niihin voi luottaa? Olen miettinyt, olisiko minulla jonkinlaista läheisriippuvuutta? Tukeudunko liian pitkälle elämässäni toiseen ihmiseen?
Olisin iloinen kaikenlaisista ajatuksista aiheeseen liittyen.
Kommentit (167)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tuli väärinkäsitys, jos ajattelit mun suosittelevan oman urasi uhraamista. Ensimmäisessä viestissänikin painotin vain sitä, että oikeasti rakastunut ei kokisi uhraavansa mitään, vaan kaikki menee smoothisti, mutta ilmeisesti teillä ei ole koskaan sellaista suhdetta ollutkaan.
Olisiko tässä käynyt niin, että edellisen suhteesi takia olet ollut vähän heikoilla ja rakastunut intensiiviseen ja hyvään kuuntelijaan, jolta sait paljon huomiota ja ymmärrystä, mutta samalla jäi huomaamatta hänen persoonallisuutensa hankalammat puolet. Hän osasi myötäillä sinua, mutta ymmärsikö kuitenkaan ihan niin kuin luulit.
Ura-ajatuksistasi mietin, että monesti on vähän epärealistista odottaa, että voisit toteuttaa omaa uraasi toisella puolella maailmaan aivan yhtäkkiä, jos urasi on vähänkin vaativampi. Riippuu toki maasta ja ammatistasi, mutta onko tuo ajatus, että asuisitte yhdessä ulkomailla sitten kuitenkaan loppuun asti harkittu. Urasuunnittelu on pitkäjänteistä puuhaa, on monesti vaikeaa, jos molemmilla on vaativa ura. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan molemmilta suuri määrä rakkautta ja pitkäjänteisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tekstistäsi tulee koko ajan lisää informaatiota, joka vähän muuttaa kokonaiskuvaa, mutta tuo ensivaikutelma pitää, että kyse ei ehkä sittenkään ole enää toisiaan rakastavasta parista?
Kerrot turvattomuudesta molempien käytöksessä, turvattomuushan ilmenee vaatimisena ja riitoina. Sellaisia suhteita kannattelee usein menettämisen pelko ja riippuvuus, mitkä sekoitetaan rakkauteen. Sinä taas tunnistat hyvin viihtymättömyytesi tuollaisessa kuviossa, joten taustassasi ei ilmeisesti ole tekijöitä, jotka tukevat sitoutumista riippuvaiseen ja kaaottiseen suhteeseen.
Halusin ensisijaisesti pohtia, mitä itse teen väärin ja olisiko minulla sellaisia toistuvia, vahingollisia kaavoja joita minun kannattaisi pyrkiä muuttamaan. Siksi en niinkään keskittynyt kuvaamaan miehen ja suhteen ongelmia avauksessa.
Mutta joo, tunnen olevani hyvin kartalla siitä, minkälaisessa suhteessa olisin onnellinen. Koen vaikeutta sen suhteen, onko nykyisellä suhteella edellytyksiä koskaan muotoutua sellaiseksi. Ehkä olen ollut turhankin optimistinen tämän suhteen, ja olisi kannattanut luovuttaa jo siinä vaiheessa kun näitä isompia vaikeuksia alkoi ilmetä. Toisaalta mies oli niin oma-aloitteinen terapiansa suhteen ja alussa myös asenteeltaan hyvin nöyrä ja omia virheitään tunnistava, että halusin uskoa tämän voivan toimia.
Tällä hetkellä koen kyllä suurta turvattomuutta. Tuntuu siltä että minun pitää vaatimalla vaatia asioita, jotka yleensä parisuhteessa ovat itsestäänselviä (luottamus, kunnioitus, huomaavaisuus). Miehestä varmasti tuntuu myös samalta.
Eli harkitsen nyt sitten hänen kanssaan joko pariterapiaa tai eroa. Kiitos kovasti hyvistä kommenteistasi. Sain tästä jo ihan hyvin perspektiiviä. Kiitokset myös muille kommentoineille!
ap
Hmm. Aloituksen tarina kuulostaa aika tutulta. Olen itse sellainen nainen, joka tietää tarkkaan millaista elämää haluaa elää, mistä pitää, mistä ei pidä, millaisia valintoja ei olisi elämässään valmis tekemään, koska ne tekisivät onnettomaksi. En esimerkiksi koskaan halua asua ulkomailla, en halua luopua omasta urastani (jota voi tehdä vain Suomessa), haluan perheen, en halua uusperhettä jne. Mieluummin olen sinkku kuin parisuhteessa, jossa joutuisin elämään elämää, joka ei ole yhtään itseni näköistä ja jossa joutuisin tekemään valintoja, jotka veisivät onnellisuuteni (esim. etäsuhde, muutto ulkomaille).
Kun olin sinkku, niin kerroin tapailun alussa miehille avoimesti ja suoraan näitä asioita, että tällainen ihminen olen ja tällaista elämää tahdon elää ja tällaista elämää olen etsimässä. Ajatukseni oli, että jos miehellä itsellään on erilaiset toiveet tai ei tykkää minun elämän haaveista, niin tapailua ei kannata jatkaa. Että ns. toisella kierroksella kannattaa laittaa avoimesti kortit pöytään ja aloittaa vakavampi suhde vain, jos molemmat haluaa samoja asioita elämältä. Niinä sinkkuvuosina kävi niin, että tapasin muutamankin miehen, jolla oli samanlaiset tavoitteet elämässä, ihastuttiin ja alettiin seurustelemaan (toki tapasin niitäkin, jotka eivät halunneet samoja asioita, mutta niiden kanssa juttu ei tietenkään jatkunut). Kolme kertaa kuitenkin jouduin tilanteeseen, missä noin vuoden seurustelun jälkeen mies alkoi avautumaan siitä, että ei oikeasti ehkä haluakaan niitä asioita, joita oli sanonut haluavansa vaan oikeasti haaveilee muunlaisesta elämästä, ja toivoo, että minä voin muuttaa omia haaveitani. Tenttasin näiltä pitkään, että mistä on kyse, miksi on puhunut ihan muuta kuin mitä oikeasti haluaa. Ja jokainen tunnusti, että saadakseen minut suhteeseen kanssaan, koska olin tehnyt niin selväksi, että en ryhdy suhteeseen, jossa mies haluaa eri asioita kuin minä. Niin saadakseen minut piti "vähän värittää totuutta". Idealla, että kyllä minä sitten teen kompromisseja. No en tee tärkeimpien elämän tavoitteideni kanssa. Eroonhan nuo seurustelut sitten päätyivät, tuohon tunnustukseen.
Nyt minulla on perhe miehen kanssa, joka ei muuttanut tarinaansa ja joka oikeasti halusi juuri niitä asioita kuin minäkin. Mitä tein erilailla itse hänen kanssaan? En kertonut hänelle aluksi mitään siitä mitä minä haluan. Annoin hänen vain kertoa mitä hän haluaa elämältään ilman, että hän tiesi mitään minun toiveista. Joten eipä osannut valehdella saadakseen minut kun ei osannut arvata mitä voisi valehdella. No onneksi hän ei muutenkaan valehtele vaan rehellinen mies on.
Naiset vaatii sitoutumista, mutta eivät ole valmiita tekemään mitään uhrauksia sen eteen. Kaikella on hintansa, omapäisyydelläsi sinä kommunikoit miehelle, ettei hän ole uhrauksien arvoinen ja näin ollen mies ei luota sitoutuneisuuteesi, koska se on jäänyt vain puheeksi myös omalta kohdaltasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tekstistäsi tulee koko ajan lisää informaatiota, joka vähän muuttaa kokonaiskuvaa, mutta tuo ensivaikutelma pitää, että kyse ei ehkä sittenkään ole enää toisiaan rakastavasta parista?
Kerrot turvattomuudesta molempien käytöksessä, turvattomuushan ilmenee vaatimisena ja riitoina. Sellaisia suhteita kannattelee usein menettämisen pelko ja riippuvuus, mitkä sekoitetaan rakkauteen. Sinä taas tunnistat hyvin viihtymättömyytesi tuollaisessa kuviossa, joten taustassasi ei ilmeisesti ole tekijöitä, jotka tukevat sitoutumista riippuvaiseen ja kaaottiseen suhteeseen.
Halusin ensisijaisesti pohtia, mitä itse teen väärin ja olisiko minulla sellaisia toistuvia, vahingollisia kaavoja joita minun kannattaisi pyrkiä muuttamaan. Siksi en niinkään keskittynyt kuvaamaan miehen ja suhteen ongelmia avauksessa.
Mutta joo, tunnen olevani hyvin kartalla siitä, minkälaisessa suhteessa olisin onnellinen. Koen vaikeutta sen suhteen, onko nykyisellä suhteella edellytyksiä koskaan muotoutua sellaiseksi. Ehkä olen ollut turhankin optimistinen tämän suhteen, ja olisi kannattanut luovuttaa jo siinä vaiheessa kun näitä isompia vaikeuksia alkoi ilmetä. Toisaalta mies oli niin oma-aloitteinen terapiansa suhteen ja alussa myös asenteeltaan hyvin nöyrä ja omia virheitään tunnistava, että halusin uskoa tämän voivan toimia.
Tällä hetkellä koen kyllä suurta turvattomuutta. Tuntuu siltä että minun pitää vaatimalla vaatia asioita, jotka yleensä parisuhteessa ovat itsestäänselviä (luottamus, kunnioitus, huomaavaisuus). Miehestä varmasti tuntuu myös samalta.
Eli harkitsen nyt sitten hänen kanssaan joko pariterapiaa tai eroa. Kiitos kovasti hyvistä kommenteistasi. Sain tästä jo ihan hyvin perspektiiviä. Kiitokset myös muille kommentoineille!
ap
En kyllä lähtisi kahden epäonnistuneen ja aika erilaisen suhteen perustella mitään kaavoja rakentamaan, niin erilaisiin asioihin noissa ongelmat liittyivät.
Nykyisen suhteesi ongelmana näen lähinnä sen että et heti alussa ehkä ymmärtänyt että mies on pohjimmiltaan niin "taiteilijaluonne" että tasaiset elämäntilanteet ovat hänelle vain suvantokohtia ja se uusi käänne tulee aina jo kohta. Silloin entiset puheet unohtuvat ja lähdetään hakemaan jotain uutta. Tämä ei ole mitään valehtelua vaan kyllä se henkilö itsekin voi uskoa ihan vakaasti että juuri tätä elämää hän haluaa elää loppueleämän. Mutta sitten tulee se uusi käänne ja entinen unohtuu.
Valitettavasti tällaiset ihmiset löytävät harvoin pitkää parisuhdetta vaan solmivat aina uusia suhteita jokaiseen eri elämäntilanteeseen. Sinä sovit niistä yhteen mutta et enää seuraavaan. Tätä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti tai jonain epäonnistumisena vaan pelkkänä faktana jota ei oikein voi paeta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tuli väärinkäsitys, jos ajattelit mun suosittelevan oman urasi uhraamista. Ensimmäisessä viestissänikin painotin vain sitä, että oikeasti rakastunut ei kokisi uhraavansa mitään, vaan kaikki menee smoothisti, mutta ilmeisesti teillä ei ole koskaan sellaista suhdetta ollutkaan.
Olisiko tässä käynyt niin, että edellisen suhteesi takia olet ollut vähän heikoilla ja rakastunut intensiiviseen ja hyvään kuuntelijaan, jolta sait paljon huomiota ja ymmärrystä, mutta samalla jäi huomaamatta hänen persoonallisuutensa hankalammat puolet. Hän osasi myötäillä sinua, mutta ymmärsikö kuitenkaan ihan niin kuin luulit.
Ura-ajatuksistasi mietin, että monesti on vähän epärealistista odottaa, että voisit toteuttaa omaa uraasi toisella puolella maailmaan aivan yhtäkkiä, jos urasi on vähänkin vaativampi. Riippuu toki maasta ja ammatistasi, mutta onko tuo ajatus, että asuisitte yhdessä ulkomailla sitten kuitenkaan loppuun asti harkittu. Urasuunnittelu on pitkäjänteistä puuhaa, on monesti vaikeaa, jos molemmilla on vaativa ura. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan molemmilta suuri määrä rakkautta ja pitkäjänteisyyttä.
Tuota lihavoimaani asiaa mieskin minulle tolkuttaa. En tiedä mitä minun pitäisi siitä ajatella. Siis että jos olisin oikeasti mieheen rakastunut, en kokisi uhrauksiksi niitä menetyksiä, joita olen tähän mennessä suhteessamme kohdannut, enkä uhraukseksi ulkomaille lähtemistä urani kustannuksella? Ehkä minun pitää sitten miettiä tätä asiaa tarkemmin. Voiko olla, että olen vain kuvitellut rakastuneeni tähän mieheen?
Tuo mitä sanot myötäilystä jne., saattaa olla ihan totta. Ehkä vain halusin uskoa tulevani aidosti ymmärretyksi, vaikka niin ei tosiasiassa ollutkaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Naiset vaatii sitoutumista, mutta eivät ole valmiita tekemään mitään uhrauksia sen eteen. Kaikella on hintansa, omapäisyydelläsi sinä kommunikoit miehelle, ettei hän ole uhrauksien arvoinen ja näin ollen mies ei luota sitoutuneisuuteesi, koska se on jäänyt vain puheeksi myös omalta kohdaltasi.
Tarkoitatko siis, että ap:n nykyisen miehen yllättävä idea siitä, että nyt molempien pitää muuttaa ulkomaille miehen työn perässä onkin joku testi siitä, että on ap sitoutunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tuli väärinkäsitys, jos ajattelit mun suosittelevan oman urasi uhraamista. Ensimmäisessä viestissänikin painotin vain sitä, että oikeasti rakastunut ei kokisi uhraavansa mitään, vaan kaikki menee smoothisti, mutta ilmeisesti teillä ei ole koskaan sellaista suhdetta ollutkaan.
Olisiko tässä käynyt niin, että edellisen suhteesi takia olet ollut vähän heikoilla ja rakastunut intensiiviseen ja hyvään kuuntelijaan, jolta sait paljon huomiota ja ymmärrystä, mutta samalla jäi huomaamatta hänen persoonallisuutensa hankalammat puolet. Hän osasi myötäillä sinua, mutta ymmärsikö kuitenkaan ihan niin kuin luulit.
Ura-ajatuksistasi mietin, että monesti on vähän epärealistista odottaa, että voisit toteuttaa omaa uraasi toisella puolella maailmaan aivan yhtäkkiä, jos urasi on vähänkin vaativampi. Riippuu toki maasta ja ammatistasi, mutta onko tuo ajatus, että asuisitte yhdessä ulkomailla sitten kuitenkaan loppuun asti harkittu. Urasuunnittelu on pitkäjänteistä puuhaa, on monesti vaikeaa, jos molemmilla on vaativa ura. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan molemmilta suuri määrä rakkautta ja pitkäjänteisyyttä.
Tuota lihavoimaani asiaa mieskin minulle tolkuttaa. En tiedä mitä minun pitäisi siitä ajatella. Siis että jos olisin oikeasti mieheen rakastunut, en kokisi uhrauksiksi niitä menetyksiä, joita olen tähän mennessä suhteessamme kohdannut, enkä uhraukseksi ulkomaille lähtemistä urani kustannuksella? Ehkä minun pitää sitten miettiä tätä asiaa tarkemmin. Voiko olla, että olen vain kuvitellut rakastuneeni tähän mieheen?
Tuo mitä sanot myötäilystä jne., saattaa olla ihan totta. Ehkä vain halusin uskoa tulevani aidosti ymmärretyksi, vaikka niin ei tosiasiassa ollutkaan.
ap
Kyse ei ole vain sinusta vaan teistä molemmista. Jos joku "vaatii" sinua uhrautumaan rakkauden tähden, kyseenalaistaisin tuon henkilön oman rakkauden. Ainakaan minä en vaatisi toista uhraamaan jotain hänelle tärkeää vain siksi että hän voisi osoittaa sillä rakkautensa. Minusta todellinen molemminpuolinen rakkaus on juuri sitä että löydetään oikeasti toimivia kompromisseja, ei sitä että toisen pitää rakkauden takia uhrautua.
Vierailija kirjoitti:
Naiset vaatii sitoutumista, mutta eivät ole valmiita tekemään mitään uhrauksia sen eteen. Kaikella on hintansa, omapäisyydelläsi sinä kommunikoit miehelle, ettei hän ole uhrauksien arvoinen ja näin ollen mies ei luota sitoutuneisuuteesi, koska se on jäänyt vain puheeksi myös omalta kohdaltasi.
Ei ole jäänyt vain puheeksi. Tosin tekemäni uhraukset saattavat olla sellaisia, joiden olemassaoloa mies ei ole pystynyt omasta näkökulmastaan havaitsemaan. Olen jättänyt paljon työjuttuja väliin voidakseni osallistua pitkiin keskusteluihin, joissa mies käyttäytyy myrkyllisesti (käyden läpi aikaisemmin kesken jääneitä aikuistumisprosessejaan ja käyttäen minua kaikenlaisten epärakentavien tunteiden ilmaisemisen kohteena, jotka liittyvät enemmän miehen menneisyyteen kuin meidän suhteeseemme ja minuun) ja minä rakentavasti. Olen panostanut todella kovasti hänen kasvunsa tukemiseen tekemällä emotionaalista työtä meidän molempien puolesta, silloin kun hän ei ole siihen pystynyt. Olen luopunut tärkeästä uraan liittyvästä hankkeesta siksi, että mies tarvitsi läsnäoloani ja osallistumistani parisuhdetyöskentelyyn niin intensiivisesti, että en olisi selviytynyt tuosta hankkeesta kunniallisesti jos olisin siihen mukaan lähtenyt.
Luultavasti mies ei pysty näkemään näitä tekemiäni uhrauksia, koska suhteemme ei ole ollut tasaväkinen. Ehkä olen tehnyt siinä virheen, että olen jäänyt tällaiseen suhteeseen "pelastamaan" toista. Tuo kommenttisi kuulostaa kyllä ihan samalta, mitä mieskin minulle puhuu. Minua se loukkaa, koska se saa minusta tuntumaan että tekemiäni uhrauksia ei arvosteta, tai edes havaita.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tekstistäsi tulee koko ajan lisää informaatiota, joka vähän muuttaa kokonaiskuvaa, mutta tuo ensivaikutelma pitää, että kyse ei ehkä sittenkään ole enää toisiaan rakastavasta parista?
Kerrot turvattomuudesta molempien käytöksessä, turvattomuushan ilmenee vaatimisena ja riitoina. Sellaisia suhteita kannattelee usein menettämisen pelko ja riippuvuus, mitkä sekoitetaan rakkauteen. Sinä taas tunnistat hyvin viihtymättömyytesi tuollaisessa kuviossa, joten taustassasi ei ilmeisesti ole tekijöitä, jotka tukevat sitoutumista riippuvaiseen ja kaaottiseen suhteeseen.
Halusin ensisijaisesti pohtia, mitä itse teen väärin ja olisiko minulla sellaisia toistuvia, vahingollisia kaavoja joita minun kannattaisi pyrkiä muuttamaan. Siksi en niinkään keskittynyt kuvaamaan miehen ja suhteen ongelmia avauksessa.
Mutta joo, tunnen olevani hyvin kartalla siitä, minkälaisessa suhteessa olisin onnellinen. Koen vaikeutta sen suhteen, onko nykyisellä suhteella edellytyksiä koskaan muotoutua sellaiseksi. Ehkä olen ollut turhankin optimistinen tämän suhteen, ja olisi kannattanut luovuttaa jo siinä vaiheessa kun näitä isompia vaikeuksia alkoi ilmetä. Toisaalta mies oli niin oma-aloitteinen terapiansa suhteen ja alussa myös asenteeltaan hyvin nöyrä ja omia virheitään tunnistava, että halusin uskoa tämän voivan toimia.
Tällä hetkellä koen kyllä suurta turvattomuutta. Tuntuu siltä että minun pitää vaatimalla vaatia asioita, jotka yleensä parisuhteessa ovat itsestäänselviä (luottamus, kunnioitus, huomaavaisuus). Miehestä varmasti tuntuu myös samalta.
Eli harkitsen nyt sitten hänen kanssaan joko pariterapiaa tai eroa. Kiitos kovasti hyvistä kommenteistasi. Sain tästä jo ihan hyvin perspektiiviä. Kiitokset myös muille kommentoineille!
ap
Minusta olet hirmu hyvin kartalla ja näinhän suhteet menevät, että alkuun toista ei vielä niin hyvin voi tuntea. Rakastumisen hormonit voivat saada väheksymään suoranaisia vaaran merkkejäkin, mutta jos oma kiintymyssuhde ei ole turvaton, niin turvattomassa suhteessa ei viihdy eikä sitä sekoita rakkauteen.
Kun jo aloituksessasi oli niin paljon tekstiä edeltävästä suhteestasi, niin mielestäni se kannattaa selvittää terapiassa. Tuo painostus avoimeen suhteeseen oli varsin outo ja varmasti traumaattinen kokemus, samoin lapsettomuuden asiat. Jos et ole niitä selvittänyt, niin uskon niillä olleen merkitystä tämän suhteen valitsemiseen alun perin. Samaten lapsuudenperheen asiat vaikuttavat kunnes ne selvitetään.
Totta kai jos toisella tai molemmilla on turvaton kiintymyssuhde, voi terapia auttaa tätäkin suhdetta, mutta jos toisella on impulsiivinen ja turvattomuutta ruokkiva käyttäytyminen, niin puhutaan vuosien prosesseista varmasti. Onhan kyse ihan persoonallisuudenkin asioista. Jos jo nyt väsyttää, niin riittääkö rakkaus.
TotuusSattuu kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tekstistäsi tulee koko ajan lisää informaatiota, joka vähän muuttaa kokonaiskuvaa, mutta tuo ensivaikutelma pitää, että kyse ei ehkä sittenkään ole enää toisiaan rakastavasta parista?
Kerrot turvattomuudesta molempien käytöksessä, turvattomuushan ilmenee vaatimisena ja riitoina. Sellaisia suhteita kannattelee usein menettämisen pelko ja riippuvuus, mitkä sekoitetaan rakkauteen. Sinä taas tunnistat hyvin viihtymättömyytesi tuollaisessa kuviossa, joten taustassasi ei ilmeisesti ole tekijöitä, jotka tukevat sitoutumista riippuvaiseen ja kaaottiseen suhteeseen.
Halusin ensisijaisesti pohtia, mitä itse teen väärin ja olisiko minulla sellaisia toistuvia, vahingollisia kaavoja joita minun kannattaisi pyrkiä muuttamaan. Siksi en niinkään keskittynyt kuvaamaan miehen ja suhteen ongelmia avauksessa.
Mutta joo, tunnen olevani hyvin kartalla siitä, minkälaisessa suhteessa olisin onnellinen. Koen vaikeutta sen suhteen, onko nykyisellä suhteella edellytyksiä koskaan muotoutua sellaiseksi. Ehkä olen ollut turhankin optimistinen tämän suhteen, ja olisi kannattanut luovuttaa jo siinä vaiheessa kun näitä isompia vaikeuksia alkoi ilmetä. Toisaalta mies oli niin oma-aloitteinen terapiansa suhteen ja alussa myös asenteeltaan hyvin nöyrä ja omia virheitään tunnistava, että halusin uskoa tämän voivan toimia.
Tällä hetkellä koen kyllä suurta turvattomuutta. Tuntuu siltä että minun pitää vaatimalla vaatia asioita, jotka yleensä parisuhteessa ovat itsestäänselviä (luottamus, kunnioitus, huomaavaisuus). Miehestä varmasti tuntuu myös samalta.
Eli harkitsen nyt sitten hänen kanssaan joko pariterapiaa tai eroa. Kiitos kovasti hyvistä kommenteistasi. Sain tästä jo ihan hyvin perspektiiviä. Kiitokset myös muille kommentoineille!
ap
En kyllä lähtisi kahden epäonnistuneen ja aika erilaisen suhteen perustella mitään kaavoja rakentamaan, niin erilaisiin asioihin noissa ongelmat liittyivät.
Nykyisen suhteesi ongelmana näen lähinnä sen että et heti alussa ehkä ymmärtänyt että mies on pohjimmiltaan niin "taiteilijaluonne" että tasaiset elämäntilanteet ovat hänelle vain suvantokohtia ja se uusi käänne tulee aina jo kohta. Silloin entiset puheet unohtuvat ja lähdetään hakemaan jotain uutta. Tämä ei ole mitään valehtelua vaan kyllä se henkilö itsekin voi uskoa ihan vakaasti että juuri tätä elämää hän haluaa elää loppueleämän. Mutta sitten tulee se uusi käänne ja entinen unohtuu.
Valitettavasti tällaiset ihmiset löytävät harvoin pitkää parisuhdetta vaan solmivat aina uusia suhteita jokaiseen eri elämäntilanteeseen. Sinä sovit niistä yhteen mutta et enää seuraavaan. Tätä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti tai jonain epäonnistumisena vaan pelkkänä faktana jota ei oikein voi paeta.
Olipa viisaasti kirjoitettu. Suuret kiitokset. Saan tästä luultavasti voimia ja järkeä ymmärtää tilannetta aiempaa rakentavammin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset vaatii sitoutumista, mutta eivät ole valmiita tekemään mitään uhrauksia sen eteen. Kaikella on hintansa, omapäisyydelläsi sinä kommunikoit miehelle, ettei hän ole uhrauksien arvoinen ja näin ollen mies ei luota sitoutuneisuuteesi, koska se on jäänyt vain puheeksi myös omalta kohdaltasi.
Ei ole jäänyt vain puheeksi. Tosin tekemäni uhraukset saattavat olla sellaisia, joiden olemassaoloa mies ei ole pystynyt omasta näkökulmastaan havaitsemaan. Olen jättänyt paljon työjuttuja väliin voidakseni osallistua pitkiin keskusteluihin, joissa mies käyttäytyy myrkyllisesti (käyden läpi aikaisemmin kesken jääneitä aikuistumisprosessejaan ja käyttäen minua kaikenlaisten epärakentavien tunteiden ilmaisemisen kohteena, jotka liittyvät enemmän miehen menneisyyteen kuin meidän suhteeseemme ja minuun) ja minä rakentavasti. Olen panostanut todella kovasti hänen kasvunsa tukemiseen tekemällä emotionaalista työtä meidän molempien puolesta, silloin kun hän ei ole siihen pystynyt. Olen luopunut tärkeästä uraan liittyvästä hankkeesta siksi, että mies tarvitsi läsnäoloani ja osallistumistani parisuhdetyöskentelyyn niin intensiivisesti, että en olisi selviytynyt tuosta hankkeesta kunniallisesti jos olisin siihen mukaan lähtenyt.
Luultavasti mies ei pysty näkemään näitä tekemiäni uhrauksia, koska suhteemme ei ole ollut tasaväkinen. Ehkä olen tehnyt siinä virheen, että olen jäänyt tällaiseen suhteeseen "pelastamaan" toista. Tuo kommenttisi kuulostaa kyllä ihan samalta, mitä mieskin minulle puhuu. Minua se loukkaa, koska se saa minusta tuntumaan että tekemiäni uhrauksia ei arvosteta, tai edes havaita.
ap
Eikö tämä ole sinusta koskaan tuntunut mitenkään oudolta tai suhteelta jossa toinen on se suhdetta hallitseva ja toinen vain sivuosan esittäjä? Jos nyt jotain "kaavaa" etsitään niin ehkä olet ihmisenä liikaakin toisia ymmärtävä etkä osaa asettaa riittävästi rajoja suhteessa. Minkään suhteen ei ole esim. tarkoitus olla mikään ilmainen terapia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset vaatii sitoutumista, mutta eivät ole valmiita tekemään mitään uhrauksia sen eteen. Kaikella on hintansa, omapäisyydelläsi sinä kommunikoit miehelle, ettei hän ole uhrauksien arvoinen ja näin ollen mies ei luota sitoutuneisuuteesi, koska se on jäänyt vain puheeksi myös omalta kohdaltasi.
Tarkoitatko siis, että ap:n nykyisen miehen yllättävä idea siitä, että nyt molempien pitää muuttaa ulkomaille miehen työn perässä onkin joku testi siitä, että on ap sitoutunut?
No saattaapa vaikka ollakin, mutta vaikka olisikin, niin tuskin tiedostaa sitä itse. Ainakin tuo mustasukkaisuus etäsuhteessa viittaa siihen, että mies ei luota ap:n sitoutuneisuuteen itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parikymppisenä olin sellainen, että ajattelin parisuhteiden olevan (onnistuessaan) suuria rakkaustarinoita, ja rakkauden olevan se asia, joka liimaa yhteen ja tekee onnelliseksi ja saa pysymään yhdessä ja haluamaan tulevaisuutta yhdessä.
Nyt olen tällainen elämän runtelema nelikymppinen, joka on muuttunut lähinnä pragmaattiseksi parisuhdeajatuksiltaan. Nykyään ajattelen, että onnistuneen parisuhteen tärkein edellytys on samat tulevaisuuden haaveet. Toki rakkaus on tärkeää, mutta se ei yksin riitä.
Tuo ap:n mies taitaa olla kuin minä parikymppisenä.
Ap taas kuin minä nyt?
Ei minusta kumpikaan ole tuuliviiri. Molemmilla kuitenkin on ura tärkeä, ja nyt ne ajavat maantieteellisesti eroon.
Esim minä pystyisin olemaan etäsuhteessa, mutta mieheni on juuri tuollainen läheisriippuva kuin sinun miehesi, että hänen pitää olla koko ajan minuun yhteydessä.
Älä jätä uraasi hänen vuoksi, äläkä anna hänen jättää omaansa.
Ei teissä ole vikaa, joskus elämä vain on sillä lailla epäreilu, että olosuhteet eivät jätä vaihtoehtoja.
Pelkkä rakkaus ei ikinä riitä, täytyisi olla myös olosuhteet sille.
Hyvänen aika, jätät työjuttuja väliin terapoidaksesi miestä, ja suostut olemaan työpäivänä skypessä hänen kanssa.
Teillä ei ole yhtään terve suhde, ja mies on riippuvainen ja rajoittava, ja sinä et osaa asettaa normaaleja rajoja, varmaan läheisriippuva itsekin.
Hyvä että tuli ulkoinen syy sinulle laittaa tuo poikki.
Älä missään nimessä lähde hänen armoille sinne ja menetä loppuakin itsemääräämisoikeutta.
Enkä suosittele etäsuhdetta mustasukkaiseb kanssa, olet lopun ikää skypessä kun hän vahtii sinua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset vaatii sitoutumista, mutta eivät ole valmiita tekemään mitään uhrauksia sen eteen. Kaikella on hintansa, omapäisyydelläsi sinä kommunikoit miehelle, ettei hän ole uhrauksien arvoinen ja näin ollen mies ei luota sitoutuneisuuteesi, koska se on jäänyt vain puheeksi myös omalta kohdaltasi.
Ei ole jäänyt vain puheeksi. Tosin tekemäni uhraukset saattavat olla sellaisia, joiden olemassaoloa mies ei ole pystynyt omasta näkökulmastaan havaitsemaan. Olen jättänyt paljon työjuttuja väliin voidakseni osallistua pitkiin keskusteluihin, joissa mies käyttäytyy myrkyllisesti (käyden läpi aikaisemmin kesken jääneitä aikuistumisprosessejaan ja käyttäen minua kaikenlaisten epärakentavien tunteiden ilmaisemisen kohteena, jotka liittyvät enemmän miehen menneisyyteen kuin meidän suhteeseemme ja minuun) ja minä rakentavasti. Olen panostanut todella kovasti hänen kasvunsa tukemiseen tekemällä emotionaalista työtä meidän molempien puolesta, silloin kun hän ei ole siihen pystynyt. Olen luopunut tärkeästä uraan liittyvästä hankkeesta siksi, että mies tarvitsi läsnäoloani ja osallistumistani parisuhdetyöskentelyyn niin intensiivisesti, että en olisi selviytynyt tuosta hankkeesta kunniallisesti jos olisin siihen mukaan lähtenyt.
Luultavasti mies ei pysty näkemään näitä tekemiäni uhrauksia, koska suhteemme ei ole ollut tasaväkinen. Ehkä olen tehnyt siinä virheen, että olen jäänyt tällaiseen suhteeseen "pelastamaan" toista. Tuo kommenttisi kuulostaa kyllä ihan samalta, mitä mieskin minulle puhuu. Minua se loukkaa, koska se saa minusta tuntumaan että tekemiäni uhrauksia ei arvosteta, tai edes havaita.
ap
Tässä kommentissasi ap itse asiassa paljastat itse suoraan vastauksen aloituksesi kysymyksiin.
Ensinnäkin kysyt aloituksessasi, että otatko liian todesta suhteen alussa miehen puheet tulevaisuuden uratoiveista tms. asioista. Tämän suhteesi ongelma ei liity siihen mitenkään. Tämän suhteesi ongelma on mies, joka on täysin keskeneräinen mitä tulee psyykkiseen ja emotionaaliseen kasvuun ja joka lisäksi harjoittaa jopa jonkinlaista henkistä väkivaltaa. Kerrot että hänellä (ilmeisesti yli nelikymppisellä miehellä) on kesken jääneitä aikuistumisprosesseja, tapa kohdella sinua myrkyllisesti, tapa purkaa sinuun omia ongelmiaan, tapa projisoida sinuun ikäviä asioita jotka ei liity sinuun mitenkään ja tarve saada sinun läsnäoloa niin intensiivisesti että et pysty elämään omaa elämääsi silloin.
Sinun ongelmasi on se, että teet parisuhteessa emotionaalista työtä molempien puolesta (eli hyväksyt, että mies ei tee emotionaalista työtä parisuhteessa ja alat paikkaamaan sitä itse) ja se, että panostat todella paljon aikuisen miehen kasvun tukemiseen (aikuisen miehen pitäisi olla jo kasvanut riittävästi tähän ikään mennessä eikä sinun tehtäväsi ole ollenkaan se, että alat tukemaan jonkun keski-ikäisen psyykkistä kasvua). Lisäksi olet hyväksynyt suhteen, joka ei ole tasa-arvoinen (näin itse kerrot tuossa yllä, ehkä et tietoisesti hyväksynyt mutta hyväksynyt jäämällä siihen).
Kannattaa ehkä miettiä miksi toimit noin? Ja kannattaa miettiä miksi edes haluaisit yhteistä tulevaisuutta miehen kanssa, joka kohtelee sinua myrkyllisesti, on epäkypsä, vaatii sinulta valtavasti emotionaalisia uhrauksia ja joka ei halua tasa-arvoista parisuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tekstistäsi tulee koko ajan lisää informaatiota, joka vähän muuttaa kokonaiskuvaa, mutta tuo ensivaikutelma pitää, että kyse ei ehkä sittenkään ole enää toisiaan rakastavasta parista?
Kerrot turvattomuudesta molempien käytöksessä, turvattomuushan ilmenee vaatimisena ja riitoina. Sellaisia suhteita kannattelee usein menettämisen pelko ja riippuvuus, mitkä sekoitetaan rakkauteen. Sinä taas tunnistat hyvin viihtymättömyytesi tuollaisessa kuviossa, joten taustassasi ei ilmeisesti ole tekijöitä, jotka tukevat sitoutumista riippuvaiseen ja kaaottiseen suhteeseen.
Halusin ensisijaisesti pohtia, mitä itse teen väärin ja olisiko minulla sellaisia toistuvia, vahingollisia kaavoja joita minun kannattaisi pyrkiä muuttamaan. Siksi en niinkään keskittynyt kuvaamaan miehen ja suhteen ongelmia avauksessa.
Mutta joo, tunnen olevani hyvin kartalla siitä, minkälaisessa suhteessa olisin onnellinen. Koen vaikeutta sen suhteen, onko nykyisellä suhteella edellytyksiä koskaan muotoutua sellaiseksi. Ehkä olen ollut turhankin optimistinen tämän suhteen, ja olisi kannattanut luovuttaa jo siinä vaiheessa kun näitä isompia vaikeuksia alkoi ilmetä. Toisaalta mies oli niin oma-aloitteinen terapiansa suhteen ja alussa myös asenteeltaan hyvin nöyrä ja omia virheitään tunnistava, että halusin uskoa tämän voivan toimia.
Tällä hetkellä koen kyllä suurta turvattomuutta. Tuntuu siltä että minun pitää vaatimalla vaatia asioita, jotka yleensä parisuhteessa ovat itsestäänselviä (luottamus, kunnioitus, huomaavaisuus). Miehestä varmasti tuntuu myös samalta.
Eli harkitsen nyt sitten hänen kanssaan joko pariterapiaa tai eroa. Kiitos kovasti hyvistä kommenteistasi. Sain tästä jo ihan hyvin perspektiiviä. Kiitokset myös muille kommentoineille!
ap
Minusta olet hirmu hyvin kartalla ja näinhän suhteet menevät, että alkuun toista ei vielä niin hyvin voi tuntea. Rakastumisen hormonit voivat saada väheksymään suoranaisia vaaran merkkejäkin, mutta jos oma kiintymyssuhde ei ole turvaton, niin turvattomassa suhteessa ei viihdy eikä sitä sekoita rakkauteen.
Kun jo aloituksessasi oli niin paljon tekstiä edeltävästä suhteestasi, niin mielestäni se kannattaa selvittää terapiassa. Tuo painostus avoimeen suhteeseen oli varsin outo ja varmasti traumaattinen kokemus, samoin lapsettomuuden asiat. Jos et ole niitä selvittänyt, niin uskon niillä olleen merkitystä tämän suhteen valitsemiseen alun perin. Samaten lapsuudenperheen asiat vaikuttavat kunnes ne selvitetään.
Totta kai jos toisella tai molemmilla on turvaton kiintymyssuhde, voi terapia auttaa tätäkin suhdetta, mutta jos toisella on impulsiivinen ja turvattomuutta ruokkiva käyttäytyminen, niin puhutaan vuosien prosesseista varmasti. Onhan kyse ihan persoonallisuudenkin asioista. Jos jo nyt väsyttää, niin riittääkö rakkaus.
Kävin jonkin aikaa terapiassa tuon suhteen päätyttyä. Mielestäni sain sen hyvin purettua. Tunnistin asioita, jotka olivat siinä suhteessa minulle epämieluisia ja joita olin nyt vapaa tavoittelemaan uudessa suhteessa. Yksi näistä oli juuri toimiva seksuaalinen yhteys. Sen löysin uuden miehen kanssa, vaikka seksiin emme menneetkään heti tavattuamme. Toinen tällainen asia oli virtaava tunneyhteys, jollaista minulla ei entisen kumppanin kanssa oikein kunnolla ollut, tai se oli sellaista hyvin vähäeleistä. Ei se ollut minulle suuri ongelma ja olisin voinut olla onnellinen niin myös jatkossa, mutta tiedostin että nauttisin elämästä enemmän ihmisen kanssa, joka olisi empaattisempi ja tunnepuolella ilmaisevampi. Tällainenkin nykyinen mies on ilman muuta.
En oikein halua uskoa että alussa kokemani empatia ja välittäminen eivät olisi olleet aitoja. Enemmän meillä taitaa olla ongelmana isot persoonallisuuserot (tyyli, temperamentti, kognitiivisen ajattelun rakenteet), jotka johtavat jatkuviin väärinymmärryksiin empatiasta huolimatta. Nykyinen mies usein ajautuu olettamaan, että minun ajatteluni muodostuu samoin kuin hänen omansa, ja käsittää siksi helposti väärin puheitani. Kun korjaan väärinkäsityksiä, tämä ei johda pysyvään ymmärtämiseen. Se tuntuu kuluttavalta ja energiaa tuhlaavalta. En osaa sanoa minkä verran itselläni on samaa haastetta miehen suuntaan. Ilmeisesti ei kannata odottaa, että tällainen ongelma voisi enää korjaantua, kun olemme sen eteen pari vuotta aktiivisesti työskennelleet ja tulokset vaikuttavat laihoilta.
Lapsiasian olen myös mielestäni käsitellyt hyvin. Olen nyt täysin onnellinen lapsettomana ja pidän jopa onnenpotkuna sitä, että emme onnistuneet eksän kanssa lapsia saamaan. Käyn silloin tällöin hoitamassa hänen pientä vauvaansa ja nautin niistä hetkistä paljon, mutta olen myös hyvin helpottunut aina pois lähtiessäni, kun minun ei tarvitse kantaa toisesta ihmisestä vastuuta 24/7, vaan olen vapaa panostamaan elämän muihin osa-alueisiin. Minulle riittää hyvin tämä pienen ihmisen kasvamisen seuraaminen hieman sivummalta.
Huomaan ajattelevani, että jos vielä joskus parisuhteeseen lähden, minun kannattaisi olla paljon selvemmillä vesillä oman urani kanssa. Siihen liittyy paljon äärimmäisen rajoittavia puolia, joissa en voi juuri lainkaan joustaa jos haluan toivoa tulevaisuuden suhteen tällä alalla. Juuri siksi yritin tietoisesti päätyä yhteen miehen kanssa, joka voisi tässä asiassa joustaa ilman tunnetta siitä että hän joutuu uhraamaan jotain tärkeää. Kuten tässä ketjussa onkin jo puhuttu, se taisi olla epärealistista toiveajattelua.
ap
TotuusSattuu kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekstissäsi mietityttää se, että et puhu rakkaudesta mitään? Rakastatko tätä miestä? Entä mistä syystä kirjoitit, että miehen muuttuneet ura-ajatukset tai käyttäytyminen olisi sinusta johtuvaa? Millä perusteella olisit läheisriippuvainen? En ainakaan minä näe mitään sellaista tekstistäsi, enemmänkin hyvin järkiperäistä pohdintaa.
Viestistäsi tulee ajatus, että rakastuminen on osaltasi ohi tähän mieheen, nyt pohditte ehkä molemmat, että riittääkö rakkaus. Jos toista rakastaa, niin ne ratkaisut löytyvät hyvin helposti, ei ole taistelua "uhrauksista". Rakkaus on juuri sitä, että toiselle haluaa parasta. Jos tällaista halua ei ole, niin mun mielestä kyse ei ole rakkaudesta.
Kiitos kommentistasi.
Rakastan häntä hyvin paljon. Suhteemme alussa oli paljon hyvää, mutta osa tuosta hyvästä on nyt kadonnut jonnekin. Koin esimerkiksi miehen ymmärtävän minua poikkeuksellisen syvällisesti, mutta myöhemmin olen huomannut joutuvani toistuvasti selittämään itseäni, persoonaani, arvojani ja ominaisuuksiani jotta hän ei suhtautuisi minuun kielteisesti. Siis ikään kuin se ymmärrys olisi kadonnut, tai sitten sitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. On vaikeaa tietää tällä hetkellä, mikä on totta.
Mielestäni rakkauden viemänä ei myöskään voi ihan mihin tahansa suostua. Jos muuttaisin nyt hänen perässään maailmalle, menettäisin oman urani ja ansaintamahdollisuuteni (alallani pärjääminen on hyvin vaikeaa ja meneillään olevasta projektista kesken lähtemisestä seuraa niin suuria hankaluuksia että ei olisi toivoa työllistyä enää tällä alalla). Olisin siis taloudellisesti täysin miehen varassa, mikä on minulle sekä vieras että vaaralliseltakin tuntuva ajatus. Haluaisin voida suunnitella elämäämme siten, että tällaiset isot muutokset ovat kummallekin mahdollisia toteuttaa ja realistisia.
Haluan miehelleni parasta mahdollista tulevaisuutta, mutta en oman tulevaisuuteni kustannuksella. Ajattelen niinkin, että hänelle parasta olisi tajuta oma tempoileva ja vastuutonkin tyylinsä (hän syyttää tilanteesta minua, vaikka on itse se osapuoli joka on alkanut toimia eri tavalla kuin sovimme), koska se tulee haittaamaan häntä myös uran kehittämisessä ja muussa elämässä. Toisaalta mietin, ajattelenko tätä liian mustavalkoisesti. Onhan olemassa paljonkin ihmisiä, jotka ovat persoonaltaan kaoottisempia ja tempoilevampia kuin vaikka nyt itse olen, ja hekin voivat silti pärjätä elämässään itseään tyydyttävällä tavalla. Siis ehkä kysymys on enemmän minun ja miehen yhteensopimattomuudesta, kuin siitä että miehen tyyli olisi aidosti sillä lailla vahingollinen, että olisi hänelle yksiselitteisesti hyväksi pyrkiä siitä eroon.
ap
Ymmärrän hyvin uraan liittyviä valintoja ja ulkomaan komennuksia, koska olen nähnyt ja kokenut niitä itsekin. Vastasin syvemmän tason kysymyksillä, koska niillä on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin uravalinnoilla. Toisen tukeminen on tosiaan välillä omasta urasta pois, se on realismia, ja näitä kysymyksiä käsittelevät kaikki vastaavanlaiset parit. Tosin ymmärsin, että tämä olisi vasta ensimmäinen komennus miehelläsi, joten ei voi varmasti tietää viihtyykö. Useammin kuitenkin käy niin, että Suomeen sopeutuminen on enää vaikeaa, jos on tottunut asumaan ja liikkumaan joustavasti maailmalla. Sun ajatus on ilmeisesti asua Suomessa, joten onhan siinä ristiriitaa.
Olet jumittunut ajatuksissasi mielestäni siihen, että mies on muuttanut puheitaan ja on tuuliviirimäinen. Ehkä onkin, mutta toisaalta tämä on hänen elämänsä ja mahdollisuutensa, joihin pitää aina tarttua. Teillä on kuitenkin jo ikää sen verran, ettei mahdollisuuksia ihan loputtomasti ole. Hän on opinnoissaan sen tajunnut ja tiedostanut, vaikka vasta rakastuneena halusi miellyttää ja itsekin uskoi haluavansa olla vain sinun kanssasi.
Mielestäni sun kannattaisi miettiä omia valintojasi enemmän kuin miehen, että onko tämän tyyppinen mies kuitenkaan sinulle sopiva. Jotkut elävät ihan mielellään eri maissa, suhde voi toimia niinkin, mutta sopiiko se sinulle. Ainakin se linja, että syytät ja syyllistät miestä ei tule toimimaan, siinä voitte molemmat huonosti. Aina suhteessa voi muuttaa mieltään ja urasuunnitelmatkin voivat äkillisesti muuttua.
Jotenkin viestistäsi saa sen käsityksen, että suhde on nyt vaiheessa, jossa näette toinen toisenne realistisemmin, jossa rakastuminen on ohi ja täytyy päättää rakastaako. Jos rakastaa, niin toista tukee, mutta erillään ja jopa eri maissa asuminen väliaikaisesti ei sovi kaikille pareille. Ei kai sitä päätöstä tarvitse tehdä heti, vaan katsoa miltä alkaa tuntua? Jos yhdessäolo alkaa olla vääntöä siitä millaista uraa saa tehdä, niin aika pitkälti katson sen olevan ohi.
Kyseessä ei ole komennus, vaan pysyvä ulkomaille muuttaminen. Olen alusta asti sanonut miehelle että tämä voisi sopia omiinkin suunnitelmiini jollain aikataululla. Hänelle on kuitenkin aivan selvää, että tällä hetkellä se ei vielä sovi. Eli ristiriitaa ei ole niinkään lopullisen tavoitteen osalta kuin siinä, millä tavalla tämä halutaan toteuttaa. Miehen tapa näyttäytyy minulle hyvin kaoottisena, jopa vastuuttomana. Hän on suhteemme aikana käyttäytynyt muutenkin niin kaoottisesti, että olen tässä vaiheessa hyvin uupunut siihen ja koen jo uhranneeni paljon (myös uramahdollisuuksia, joihin minulla ei ole ollut voimia venyä koska tilanne suhteessamme on ollut haastava). Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että syynä kaoottisuuteen on hänen opintoihinsa liittyvä elämäntilanne, ja sen loputtua tyyli muuttuisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutosta ei ole tapahtumassa. Minua pelottaa että elämämme olisi hautaan asti tällaista. Minulle on selvää, että en kestä tällaista tilannetta pidempään vaan minulta menee terveys, jos tämä vielä kauan jatkuu.
Siksi en voi ajatella että uhraan urani ja muutan ulkomaille pysyvästi. Entä jos suhteen todellisuus onkin tätä, mitä se on tähänkin asti ollut, ja joudumme ennen pitkää eroamaan? Olisin silloin hyvin katkera siitä, että uhrasin oman urani, joka on juuri nyt sellaisessa vaiheessa että en tule koskaan enää pääsemään tähän takaisin, jos nyt luovutan.
Olet oikeassa, että miehen syyllistäminen ei ainakaan tilannetta paranna, ja siihen olen valitettavasti viime aikoina syyllistynyt.
ap
Tuli väärinkäsitys, jos ajattelit mun suosittelevan oman urasi uhraamista. Ensimmäisessä viestissänikin painotin vain sitä, että oikeasti rakastunut ei kokisi uhraavansa mitään, vaan kaikki menee smoothisti, mutta ilmeisesti teillä ei ole koskaan sellaista suhdetta ollutkaan.
Olisiko tässä käynyt niin, että edellisen suhteesi takia olet ollut vähän heikoilla ja rakastunut intensiiviseen ja hyvään kuuntelijaan, jolta sait paljon huomiota ja ymmärrystä, mutta samalla jäi huomaamatta hänen persoonallisuutensa hankalammat puolet. Hän osasi myötäillä sinua, mutta ymmärsikö kuitenkaan ihan niin kuin luulit.
Ura-ajatuksistasi mietin, että monesti on vähän epärealistista odottaa, että voisit toteuttaa omaa uraasi toisella puolella maailmaan aivan yhtäkkiä, jos urasi on vähänkin vaativampi. Riippuu toki maasta ja ammatistasi, mutta onko tuo ajatus, että asuisitte yhdessä ulkomailla sitten kuitenkaan loppuun asti harkittu. Urasuunnittelu on pitkäjänteistä puuhaa, on monesti vaikeaa, jos molemmilla on vaativa ura. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan molemmilta suuri määrä rakkautta ja pitkäjänteisyyttä.
Tuota lihavoimaani asiaa mieskin minulle tolkuttaa. En tiedä mitä minun pitäisi siitä ajatella. Siis että jos olisin oikeasti mieheen rakastunut, en kokisi uhrauksiksi niitä menetyksiä, joita olen tähän mennessä suhteessamme kohdannut, enkä uhraukseksi ulkomaille lähtemistä urani kustannuksella? Ehkä minun pitää sitten miettiä tätä asiaa tarkemmin. Voiko olla, että olen vain kuvitellut rakastuneeni tähän mieheen?
Tuo mitä sanot myötäilystä jne., saattaa olla ihan totta. Ehkä vain halusin uskoa tulevani aidosti ymmärretyksi, vaikka niin ei tosiasiassa ollutkaan.
ap
Kyse ei ole vain sinusta vaan teistä molemmista. Jos joku "vaatii" sinua uhrautumaan rakkauden tähden, kyseenalaistaisin tuon henkilön oman rakkauden. Ainakaan minä en vaatisi toista uhraamaan jotain hänelle tärkeää vain siksi että hän voisi osoittaa sillä rakkautensa. Minusta todellinen molemminpuolinen rakkaus on juuri sitä että löydetään oikeasti toimivia kompromisseja, ei sitä että toisen pitää rakkauden takia uhrautua.
Juuri tuota minäkin tarkoitin. Jos luopuukin jostain, tekee sen ilolla, eikä toinen missään nimessä sitä vaadi. Jos suhteessa on vaatimista ja määräilyä, niin se ei ole rakkautta.
Kaikella on hintansa parisuhteen ytimessäkin. Olet joutunut miettimään onko helvetillinen suhderiitely liian kova hinta taivaallisesta seksistä. Vastauksenkin tunnut jo tietävän!