Arka aihe vaatii huomiota

Itse en olisi ikinä uskonut, että tämä lapsien avuksi rakennettu järjestelmä voisi sisältää näin hirvittävää ja tuhoisaa "apua" perheille. En ennen kuin sain omakohtaisen kokemuksen. Huomasin konkreettisesti kuinka muutos tapahtui. Eräs suurimmista munauksista mitä ikinä on tehty, on ollut kodinhoitaijen häviäminen.  Meillä kävi kodinhoitaja kun lapseni olivat pieniä ja tuli yllättäviä haasteita arkeen. Hänestä jäi todella rakkaat muistot. Sen jälkeen alkoi "apu" saada erikoisia sävyjä.  Se muuttui kontrolliksi, omituiseksi vallankäytöksi, ylhäältäpäin sanelemiseksi ja jatkuviksi yksityisyyden suojan loukkaamisiksi. Ja ennen kaikkea kirjauksien laadinnaksi. Istuttiin sivussa ja vahdittin ja tarkkailtiin, ja kirjoitettiin muistiin sanomisia, lasten liikkeitä ja asunnon yksityiskohtia. Törmäsin lisäksi minulle ihan tuntemattomaan ilmiöön, kirjausten vääristelyyn, joka on kuulemma tyypillistä sosiaalityössä. Yksittäisiä tilanteita oli väritetty oudosti negatiivissävyisiksi, niin että ne näyttivät vanhemman kannalta hyvin epäilyttäviltä. Oli irroteltu tiettyjä detaljeita asiayhteyksistään, sijoitettu outoihin yhteyksiin ja muunneltu totuutta. Positiivisia asioita vanhemmuudesta ei kirjattu, vaikka niitäkin olisi löytynyt.  Kaiken tämän takia ei suotta korosteta vanhemmille, että kaikki kohtaamiset viranomaisten kanssa on syytä nauhoittaa. Ja tukihenkilö mukaan joka palaveriin, kenenkään ei pitäisi kohdata sitä armeijaa yksin. Niissä palavereissahan on yleensä useampi työntekijä yhteisrintamassa toisistaan voimaa hakemassa.

Tuo kohtaamisten tallentaminen ja nauhoittaminen on tosi tärkeää pitää mielessä, koska oikeudenkäynneissä kenenkään muun sanomisilla ei ole painoarvoa kuin sossun.  "Hallinto-oikeus vahvistaa sosiaalityöntekijöiden näkemykset miltei poikkeuksetta. Huostaanottoasian käsittely edellyttäisi laadukasta lastensuojelutyötä asianmukaisine selvityksineen, mutta lastensuojelutyön vakavat laatuongelmat tuottavat tuomioistuimeen heikkotasoista ja usein perheen tilannetta vääristelevää oikeudenkäyntiaineistoa." (Ikonen 2013, teos Salassa pidettävä  -  suojeleeko laki lasta vai lastensuojelijaa?)

Tallentakaa miten vain.

Kirjoittakaa ylös.

Kaikki!

Sosiaalityöntekijät eivät muuta halua kuin päteä: saatiin näin monta lasta tänä yönä huostaan, jeejee!

Tiedän tämän jeejee-jutun, koska olen sossun kaveri.

Oksettavaa.

Miksi lastensuojeluperheitä ei uskota? Koska nämä tarinat ovat niin USKOMATTOMIA. Monen ihmisen on helpompaa sulkea silmänsä. Tai rikoksiin syyllistyneiden virkamiesten on helpompaa kieltää totuus. Kuulin jostain, että sosiaalityöntekijöitä olisi ohjeistettu / koulutettu työhönsä näin: "Älä milloinkaan muuta kantaasi."  On totta, että maassamme tehdään myös inhimillistä ja hyvää sosiaalityötä, on lapsia jotka on otettava huostaan, koska heidän turvallisuutensa ja hyvinvointinsa on vaarassa. Monet päihde-ja huumeongelmaiset ovat itsekin todenneet, että lapsen on parempi olla muualla. Mutta viranomaisissa on valtavaa kirjavuutta ja toimintatavat vaihtelevat kunnittain hurjasti. Sosiaalityöntekijä ja entinen sijaisäiti Raili Miettinen on niitä harvoja, jotka ovat uskaltaneet kritisoida järjestelmää, johon ovat kouluttautuneet. Hän on kokenut painostusta ja hänet on leimattu riidanhaastajaksi. Hän on todennut, että jos sosiaalityöntekijä toimii alalla aidosta auttamisen halusta, hänen on erittäin vaikea pärjätä työyhteisössä, joka ei omaa samoja motiiveita ja eettisiä periaatteita.  Tällaiset inhimilliset työntekijät tulevat ennen pitkää joukkopaineella savustetuiksi ulos.

Tällaista kansanliikettä ei olisi mitenkään voinut syntyä, jos ei lasun toiminta olisi paikoin pöyristyttävää, epäeettistä tai laitonta.  Olen sossujen taholta (esimerkiksi tukihenkilönä ollessani) törmännyt lähes sadistisiin tapoihin uuvuttaa ja alistaa vanhempia niin, että todellakin lähestytään jo tilannetta, jossa sijoitus alkaa olla ainut vahtoehto. Vaikka paikoin sosiaalitoimi tekee arvokasta työtä, ei vanhempia voi syyllistää alan mustamaalaamisesta, jos he ilmaisevat mielipiteensä näistä laittomuuksista. Systeemin on toimittava niin vastuullisesti, eettisesti ja katseenkestävästi, ettei tällaisia palstoja ja avunhuuteluita tarvita.

Käyttäjä28472 kirjoitti:

Miksi lastensuojeluperheitä ei uskota? Koska nämä tarinat ovat niin USKOMATTOMIA. Monen ihmisen on helpompaa sulkea silmänsä. Tai rikoksiin syyllistyneiden virkamiesten on helpompaa kieltää totuus. Kuulin jostain, että sosiaalityöntekijöitä olisi ohjeistettu / koulutettu työhönsä näin: "Älä milloinkaan muuta kantaasi."  On totta, että maassamme tehdään myös inhimillistä ja hyvää sosiaalityötä, on lapsia jotka on otettava huostaan, koska heidän turvallisuutensa ja hyvinvointinsa on vaarassa. Monet päihde-ja huumeongelmaiset ovat itsekin todenneet, että lapsen on parempi olla muualla. Mutta viranomaisissa on valtavaa kirjavuutta ja toimintatavat vaihtelevat kunnittain hurjasti. Sosiaalityöntekijä ja entinen sijaisäiti Raili Miettinen on niitä harvoja, jotka ovat uskaltaneet kritisoida järjestelmää, johon ovat kouluttautuneet. Hän on kokenut painostusta ja hänet on leimattu riidanhaastajaksi. Hän on todennut, että jos sosiaalityöntekijä toimii alalla aidosta auttamisen halusta, hänen on erittäin vaikea pärjätä työyhteisössä, joka ei omaa samoja motiiveita ja eettisiä periaatteita.  Tällaiset inhimilliset työntekijät tulevat ennen pitkää joukkopaineella savustetuiksi ulos.

Tällaista kansanliikettä ei olisi mitenkään voinut syntyä, jos ei lasun toiminta olisi paikoin pöyristyttävää, epäeettistä tai laitonta.  Olen sossujen taholta (esimerkiksi tukihenkilönä ollessani) törmännyt lähes sadistisiin tapoihin uuvuttaa ja alistaa vanhempia niin, että todellakin lähestytään jo tilannetta, jossa sijoitus alkaa olla ainut vahtoehto. Vaikka paikoin sosiaalitoimi tekee arvokasta työtä, ei vanhempia voi syyllistää alan mustamaalaamisesta, jos he ilmaisevat mielipiteensä näistä laittomuuksista. Systeemin on toimittava niin vastuullisesti, eettisesti ja katseenkestävästi, ettei tällaisia palstoja ja avunhuuteluita tarvita.

En voi muuta kuin olla samaa mieltä.

Kiitokset kirjoituksestasi.

Asiaa täydellä kympillä.

Tämä asia on monitahoinen ja huostaanotettujen vanhemmat eivät uskalla tulla nimellä ulos ja kertoa totuutta, koska lapset ovat laitoksessa ja heille tulee vaikeuksia.

Tämä on tiedetty jo pitkään.

Itselläni nyt sellainen tilanne, että lapset ovat huostassa ja kaikki mahdollinen on tehty, että saisin kotiin.

Kotona ja minulla kaikki hyvin, sitä ei ole koskaan edes kritisoitu paitsi että lapset tarvitsevat aikuisjohtoisen ja turvallisen ympäristön kasvaa. Se ei nyt ole toteutunut laitoksessa, koska eivät siellä paljon viime aikoina ole edes olleet, eikä siitäkään kukaan välitä.

Lapset siis oireilevat omaa pahaa oloaan ja joutuivat laitokseen ja paha olo tuli täysin normaaliin elämään liittyvästä kuolemasta perhepiirissä. Sossun kriisiterapia sattui vaan olemaan pitkäaikainen sijoitus.

Eli nyt alkaa meidän perheessä olla se tilanne, että annan nimelläni julki kaiken tämän kohtelun mitä olen joutunut vuosien varrella kokemaan. Toki mietin miten lapsiin vaikuttaa, koska ovat osana tarinaa isoimmassa roolissa.

Kuka onkaan uuden hallituksen perhe- ja sosiaaliministeri. Luulisi kiinnostavan vähän enemmän kuin Annika Saarikkoa kiinnosti. Onneksi on pitkä kausi edessä ja jokainen epäkohdan kärsijä valittaa myös oikeusasiamiehelle eduskuntaan.

Ehkä jotain tapahtuu.

Lähestulkoon kaikki jotka ääneen kritisoivat sossua ja huostaanottoja leimataan jotenkin hankalaksi.

Onko mikään instanssi sellainen joka puolustaa meidän perheitä joilta lapsi huostaanotettu.

Uskomatonta lukea ihmisten hätää.

Eikö tosiaan Helsingin Sanomat tai mtv ota juttua tehtäväkseen ja saisitte julki näitä tarinoita?

Onko aluevalvontavirasto puuttunut näihin tapauksiin?

Vanhusten hoidossa ainakin on otettu tosissaan epäkohdat.

Lapset ja nuoret ovat meidän tulevaisuuden toivoja. Heistä pitää huolehtia.

Vierailija kirjoitti:

Lähestulkoon kaikki jotka ääneen kritisoivat sossua ja huostaanottoja leimataan jotenkin hankalaksi.

Onko mikään instanssi sellainen joka puolustaa meidän perheitä joilta lapsi huostaanotettu.

Juu, ei lasu- sosiaalityöntekijöitä missään tapauksessa saa arvostella, koska he ovat AINA oikeassa ja TIETÄVÄT PAREMMIN kuin sinä, mikä omille lapsillesi on parasta!

Lapsettomat kukkahattusossut voisivat ottaa osaa tähänkin keskusteluun.

Ei paljon taida kuulua eikä näkyä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat kukkahattusossut voisivat ottaa osaa tähänkin keskusteluun.

Ei paljon taida kuulua eikä näkyä.

Heillä ei tosiaan taida olla lapsia. En usko että kenenkään äiti-ihmisen moraali taipuisi näihin toimiin.

Pahinta on juuri se, että jos uskallat kritisoida väärällä hetkellä, seurauksena on yhä kiristyvä kontrolli, yhä kasvava huostan uhka tai tapaamisten rajoittaminen huostan jälkeen yms. kostotoimenpiteet. Vanhemman ehdoton rakkaus lapseen ja sydäntärepivä menettämisen pelko on se maaperä, jolla on niin otollista mellastaa erinäisin kiristystoimin. Minä uskallan kritisoida, koska olen päässyt lasun kynsistä jo aikoja sitten ja lapseni ovat jo isoja. Ja tiedättekö mitä, en lakkaa saarnaamasta näistä asioista niin kauan kuin henkeni pihisee ja niin kauan kunnes joku muuttuu. En lakkaa vaikka tuuleen huutaisin, huudan silti. Huudan vaikkei kukaan kuulisi.  Huudan niiden lasuperheiden puolesta, jotka käyvät nyt läpi kyynelsumun ja pimeän tunnelin, jonka päässä ei valo kajasta. En nimittäin milloinkaan unohda perheemme kokemuksia ja sitä, miltä ne tuntuivat.

Palaan vielä toimittaja-kirjailija Maria Syvälän teokseen. Syvälä alkoi vuosia sitten tutkia lastensuojelun kenttää, kun joku hänen tuttavansa oli kertonut miten kamala tämä järjestelmä on nykyisin. Syvälällä ei ollut mitään omaa kokemusta aihepiiristä. Hän uskoi että puheet turhista huostaanotoista olivat höpöhöpöä, eihän lapsia nyt turhaan viedä vanhemmiltaan. Uteliaan toimittajan ottein hän alkoi selvitellä asioita. Hänen journalistinen lähtökohtansa oli siis osoittaa tuttavan väite vääräksi.

Seurauksena oli vuosia kestänyt uurastus ja pohjatyö, jonka seurauksena syntyi kirja Hukassa huostassa  -  kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä (Radiumkirjat 2013). Syvälä näki ja koki niin irvokasta viranomaisväkivaltaa, että sai itsekin henkiset haavat prosessin aikana. Hän on nykyisin niitä harvoja media-alan vaikuttajia, jotka puolustavat vääryyksiä kokeneita lastensuojeluperheitä.

Hiljattain Syvälä avautui siitä, kuinka traumaattinen koko prosessi oli hänelle itselleenkin. Hän kohtasi niin paljon lastensuojelun traumatisoimia ja runtelemia perheitä, että ei kertomansa mukaan vieläkään ole toipunut ennalleen. Prosessin kuluessa hän oli joutunut mitätöinnin ja jopa painostuksen kohteeksi monelta taholta. Vielä tuolloin oli nimittäin paljon enemmän niitä, jotka eivät millään voineet uskoa, että lastensuojelu voisi olla bisnestä tai että lapsia voitaisiin ottaa huostaan turhin perustein. Syvälä kertoi, että hänen työnsä oli jatkuvaa taistelua tuulimyllyjä vastaan ja kaiken koetun käsittelyä yksinäisyydessä.  Kun luin hänen kirjaansa, totesin että prologissa olisi pitänyt lukea "Ei sovi herkkämielisille." Minun täytyi pitää runsaasti taukoja lukemisessa. Mieli ei pystynyt ottamaan vastaan kovin paljon kerralla.

Kaiken kokemani, näkemäni ja lukemani perusteella varoitan jokaista lapsiperhettä: jos kaipaatte apua lastenne kanssa / helpotusta arkikuormaan, välttäkää lastensuojelua viimeiseen saakka. Älkää pyytäkö mitään apua kunnalta/sosiaalitoimelta. Älkää puhuko väsymyksestänne myöskään neuvolassa, älkää avautuko minkäänlaisissa kasvatusongelmissa ja varokaa myös mitä puhutte päiväkodin tädeille. Ja ylipäätään kaikille joita ette kunnolla tunne. Nimittäin 2000-luvun koitettuahan on ammattilaisten toimesta levinnyt kaikkialle ns. varhaisen puuttumisen malli ; lastensuojeluilmoituksia on kannustettu tekemään herkällä kädellä heti kun vain jossakin haistaa lapsen pahoinvoinnin uhkaa. Pelkkä mutu tai intuitio riittää, mitään perää ei ilmoituksella edes tarvitse olla, koska "parempi ilmoittaa liian aikaisin kuin myöhään".  Tuosta saattaa alkaa vuosien mittainen lastensuojeluhelvetti, jossa vanhemmilla on se uuvuttava käänteinen todistustaakka. On kaikin tavoin pyrittävä todistamaan syyttömyytensä sen jälkeen, kun on saanut stigman otsaansa. Tämä Varpu-mallihan aiheutti lastensuojeluimoitusten räjähdysmäisen kasvun. Sossulat ruuhkautuivat, kun kaikki ilmoitukset pitää käsitellä. Jos vain suinkin on luotettavia ystäviä tai lähiverkostoa, kääntykää avun tarpeessa heidän puoleensa. Kiertäkää lastensuojelu kaukaa!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lastensuojelu ei ole vanhempia varten. Se ei ole vanhempia avustava instituutio, joka toimii vain vanhempien oikeuksien takaajana. Toki varmasti pyritään tukemaan vanhemmuutta, mutta jos edellytykset eivät sillä hetkellä täyty, pitää miettiä jotain muuta. Tarkoitus ei ole turvata ensisijaisesti vanhemman oikeutta toteuttaa vanhemmuutta, vaan suojella lapsia. Se, ettei tämä aina toteudu vanhempien toimesta, on ja tulee olemaan tabu. Silti se on totta.

Vanhempien ego on usein vahvasti läsnä näissä keskusteluissa ja samalla se voi olla syy, miksi lapsen etu ei alun alkaenkaan toteudu. Lopettakaa tappelu instituutioita kohtaan ja keskittykää parantamaan perheenne tilannetta, niillä resursseilla mitä on käytettävissä. Jos niitä ei ole lainkaan, ei niitä kukaan pysty teille tuosta noin taikomaan, se on fakta. Jokaisen kotiin ei voida laittaa heinkilökohtaista avustajaa, siivoajaa ja lastenhoitajaa kokopäiväisesti. Lapsenne eivät ole teitä varten, vaan te heitä. Ja myös lasu heitä varten. Te olette niitä aikuisia ja teillä on aivan erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa elämäänne kuin lapsillanne, se on myös ensisijaisesti teidän vastuullanne.

Lastensuojelulla on velvollisuus tukea vanhemmuutta ja käyttää avohuollon palveluja ennen mitään sijoituksen valmistelua. Toteutuukohan avohuollon palvelujen tarjoaminen hyvin? Pitääkö lastensuojelu huolta, että apu järjestyisi mahdollisimman nopeasti ja aikaisessa vaiheessa?

Määräaikainen sijoitus on nimenomaan avohuollon tukitoimi.

Perhe kriisissä, sossu kuvioihin kun pyydetään apua, lapset varmuuden vuoksi pois, vanhan kriisin lisäksi tällä toimella ISO kriisi lisäksi. Miten tässä nyt ketään autettiin? Lapset saivat eniten vammaa tästä varmuuden vuoksi toiminnasta.

Sossujen toimesta vain vanhempien mitätöintiä, lasten tuskan kylmää arviointia tyyliin; kyllä ne pian unohtaa oman kodin...

Siinäpä olikin sitten uusi käänne, estetään lasten ja vanhempien tapaamiset, jotta unohtavat nopeammin.

Kyllä tämä lasu-systeemi on tunnekuolleiden sadistien suojatyöpaikka!

Ensikodin johtaja uhkaili mua puhelimessa.

Näin Suomessa.

Mitään pahaa enkä väärää ollut tehnyt.

Hoidin lapsen hyvin ja panostin vuorovaikutukseen.

Sossu oli keksinyt muodikkaan jutun eli äidin masennuksen.

Sitä kun ei kaikilla ole.

Nämä ensikodit ja turvakodit ja perhekuntoutukset mitkä lie ovat pahimmillaan vihoviimeisiä helvetin esikartanoita!

Jouduin vuosia sitten lähtemään turvakotiin pienten lasteni kanssa, pakoon parisuhdeväkivaltaa. Olin todella uuvuksissa kriisiytyneestä perhetilanteestamme. Luulin oikeasti pääseväni turvaan ja saavani tukea sirpaloituneen elämän uudelleenrakennukseen. Koko paikka osoittautui vankilaksi ja vakoilulaitokseksi. Sitä kuuluisaa "vanhemmuuden arviointia". Henkilökuntaa oli, mutta vanhemmat eivät saaneet mitään apua esim. lastenhoitoon siellä, että olisivat saaneet hetken hengähtää. Sivusta tulivat kyllä puuttumaan ja komentelemaan miten lapsia ei pidä käsitellä, tiesivät kasvatuksesta kaiken äitejä paremmin. Itselläni jopa asuntohakemuksen täyttäminen viivästyi ja koko turvakotijakso venyi viikkoja, kun olin ihan sumussa, voimat pois eikä ollut tippaakaan aikaa pysähtyä. Lapset olivat pieniä ja vilkkaita.  Henkilökunnan aikahan meni "tärkeämpiin" asioihin, mikä järkytyksekseni selvisi myöhemmin, kun luin minusta laaditut kirjaukset. Huomasin niistä olleeni alusta saakka tämän Stasin vakoilun kohteena, kuten tietysti muutkin äidit. Olivat kirjoittaneet ylös kaikenlaista mistä sai revittyä negativiista.. miten uupunut tämä äiti on...ja miten huolestuttavasti väsymyksessään käyttäytyy...myös esittämäni kritiikki laitoksen henkilökunnan epäinhimillistä käytöstä kohtaan oli toki kirjattu. Nämä kirjaukset lähtivät sitten oman kotikunnan sossuun...sieltä nimittäin sittemmin sain asunnon itselleni ja lapsilleni. Ja lasuasiakkuus jatkui. Kun eläminen turvakodissa oli muutenkin raskasta, niin  tilannetta ei helpottanut se että kyseessä oli ahdas kommuuni ja yksi pieni koppi huoneena. Ei mitään yksityisyyttä, ja joka ikinen poistuminen piti raportoida kuin vankilassa. Kun kerrankin pääsin lasten kanssa sukulaisten luo Helsinkiin (kuin taivaaseen olis päässyt!) sekin nähtiin negatiivisena, koska lapset muka muuttuivat "levottomiksi" maisemanvahdoksen vuoksi. Ei suositeltu enää poistumista ystävien luo...Omat reseptilääkkeet piti nauttia toimistohenkilön silmien alla; nekin oli takavarikoitu. Ei ollut mitään itsemääräämisoikeutta.

Ja se vakoilu. En lakkaa ihmettelemästä, miksi vanhemmuutta arvioidaan (lue: arvostellaan) silloin, kun vanhempi elää keskellä pahinta kriisiä. Miten muka silloin pystytään arvioimaan, miten kyvykäs hän noin yleisesti ottaen on äitinä? 

Täsmennän/korjaan vielä toimittaja Maria Syvälän teoksen lähtökohtia. Syvälän omin sanoin:

"Uskoni sosiaaliviranomaisten moitteettomuuteen oli vahva vuoteen 2008 asti. Tuolloin tuttavani haki apua arjessa jaksamiseen. ADHD-diagnoosin saanut lapsi uhattiin ottaa väkisin huostaan hoidollisista syistä. Äidin oletettua masennusta käytettiin suunnitelmien verukkeena."

"Media uutisoi aika ajoin kyseenalaisin perustein tehdyistä huostaanotoista. Vaikka tunsinkin empatiaa perheitä kohtaan, olin epäileväinen.'

Ei kai nyt kukaan huvikseen lapsia kodeistaan riistä? Sijoituksiahan tehdään nimenomaan liian myöhään ja varovaisesti, perheitä turhan paljon suojellen, ajattelin tuolloin."

"Kyseenalaistin käsitykseni vasta helmikuussa 2012, kun TV2:n Silminnäkijä-ohjelmassa käsiteltiin lastensuojelua bisneksenä ja väärin perustein tehtyjä huostaanottoja. Aloin miettiä, voiko lapsen sijoitus kodin ulkopuolelle toisinaan perustua virhearvioon.

Aloin etsiä tietoa. Luin vanhoja ja uusia tutkimuksia, tilastoja, lastensuojelulakia, uutisia vuosien varrelta. Kahlasin läpi internetin keskustelupalstoja ja blogeja. Ajatus tietokirjan kirjoittamisesta vahvistui keväällä 2012.

Puolentoista vuoden täysipäiväisen tutkimus -ja kirjoitusprosessin aikana kävin lastensuojeluun liittyviä keskusteluja 75 asiantuntijan kanssa. Joukossa oli esimerkiksi virkamiehiä, juristeja, professoreja, eri alojen tutkijoita, pastoreita, lääkäreitä, poliitikkoja, lastensuojelutyöntekijöitä, opettajia, erityisopettajia, psykologeja, terapeutteja, terveydenhoitajia, toimitusjohtajia ja talouspäälliköitä. He, jotka ystävällisesti antoivat luvan käyttää pohdintojaan tässä teoksessa, tarkistivat osuutensa."

"Ennen kaikkea "Hukassa huostassa" on kirja lastensuojelun todellisista asiantuntijoista eli lastensuojeluperheistä."

(Otteita Hukassa huostassa -teoksesta).