Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten te jaksatte kuunnella lasten loputonta höpötystä?
Olen tässä viime aikoina tajunnut, että esikoinen on ihan koko ajan äänessä. Oikeasti tuntuu, että vain puhuu päästääkseen ääntä.
Asiaa saa vaikka pilvestä taivaalla, ohhoh onpa tuolla musta pilvi tuleekohan siitä ukkonen ja siitä selostus, kun päivällä jyrisi ja näkivät salaman sen tämän ja tuon kaverin kanssa. Ja sitten jaahkausta ukkosesta ja kerrostalon ylimmässä kerroksessa on vaarallista asua jos sattuu vaikka iskemään salama. Ja onko ukkosella turvallisempaa sisällä vai ulkona?
Ostin lapsille pienet vihkot eilen kirjakaupasta. Oli sitten yhden sivun tehnyt täyteen plus laskuja, ei siinä, kiva kun harjoittelee mutta kun jokainen piti tulla lukemaan ääneen. Samoin oli kirjoittanut koulukavereidensa nimet ylös ja nämäkin piti joka ikinen luetella ääneen.
Jokeen on tulvaveden myötä ilmestynyt koski, tästä hirveät spekulaatiot, että miten se on tullut ja mitähän siellä elää? Onkohan siellä semmonen tai tämmönen? Tai mitä jos siellä on vaikka haita? Illalla puuskahti, että "miksi tuohon piti tulla tuommonen, se joki oli niin kiva ennen" . Siinä vaiheessa (iltapäivästä asti samaa jauhamista kuunnelleena) tiuskaisin jo, että mitä h*lvetin väliä silläkin on onko se siinä vai ei kun se ei yhtään mitään mihinkään vaikuta.
Viime viikolla yhtenä päivänä kuuntelin 10min selostuksen jostain "unesta" jonka oli nähnyt, selvästi joku tv sarja sijoitettuna mummolaan lapset sankareina jotka sammuttivat tulipalon. Ja toisen kerran kun selosti tämän mummolle.
Miksi ei saada hevosta, oliko sulla hevonen pienenä, miksei sulla ollut hevosta, eikö isi ostanut ja eikö sen olis voinu laittaa sinne ja laitumen tuonne. Tätä on jaahkattu miljoona kertaa.
Päivän tapahtumista ja kuulumisista ei saa mitään irti, mutta äänessä on silti koko ajan. Oikeasti aika henkisesti raskasta, jos esim kauppareissulla yrität muistella mitä kaikkea tarvittiin ja toinen selostaa vieressä koko ajan jotain. Puhumattakaan siitä, että haluaisit ihan hetken levähtää sohvalla ja katsoa vaikka netflixiä niin vähän väliä käydään selostamassa jotain. Jos menen makkariin, niin huudellaan katsomaan mitä marsu tekee.
Samoin kaupassa tuntuu kipittävän hyllyltä hyllylle "äiti tuu kattoon, äiti tuu kattoon, äiti tuu kattoon". Aina huutamassa jossain nurkan takana.
Monesti tuntuu, ettei edes kuuntele kun yrittää selittää jotain ja lisäkysymyksiä vain tulee kuin kuularuiskusta.
N vuosi sitten päätti JOKA IKISEN lauseen "Niinhän äiti?". Luojan kiitos saatiin se onneksi loppumaan. Puuh, kylläpä helpotti kun sai avautua..
Kommentit (415)
Nimenomaan se vastavuoroisuuden puute näkyy yleensä näillä paapattajilla. Se, mikä aluksi näkyy ulospäin sosiaalisuutena, onkin ihan muuta.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hyvä jos lapsella on tuollainen puhelias kausi, siinä äidinkieli ja mielikuvitus kehittyvät mutta eihän sitä kukaan jatkuvasti jaksa kuunnella. Kannattaa miettiä joku keino, jolla saat pari tuntia silloin tällöin nauttia hiljaisuudesta, niin ei tarvitse tiuskia lapselle. Lapsi leikkimään pihalle tai kaverinsa luokse? Joku harrastus lapselle, jossa menee se pari tuntia välillä?
Ongelma tuskin on lapsen puheliaisuus vaan se, ettei siitä saa riittäviä taukoja.
En jaksakaan. vaihdoin alaa. Hoitakoot muut ne kirosanoja sylkevät erityislapsi pas*a räkänokat.
Olen pahoillani, ap. Lapsesi on rasittava ihminen, ja hänestä tulee todennäköisesti myös rasittava aikuinen. Eräs työkaverini on tuollainen. Jatkuva puheripuli jatkuvasti, voi pitää omista asioistaan monologia vaikka 30 minuuttia putkeen. Koko ajan pakko puhua jotain, meinaa pää räjähtää. Tuollaisen ihmisen seura on henkisesti hyvin uuvuttavaa, hän imee kaiken energian ympärillä olevista ihmisistä. Toki voisit yrittää opettaa hänelle hieman sosiaalisia taitoja, jotta oppisi huomioimaan muutkin ja takomaan hänen päähän, että ketään ei kiinnosta kuunnella loputonta puheripulimonologia.
Tiedän joidenkin lasten "ylisosiaalisuudesta" ventovieraille, mutta poikkeuksellinen puheen runsaus omalle vanhemmalle on minulle vieras ilmiö.
Kirjoitit: "Oikeasti aika henkisesti raskasta, jos esim kauppareissulla yrität muistella mitä kaikkea tarvittiin ja toinen selostaa vieressä koko ajan jotain." Tästä tulee vaikutelma, että lapsi on vain välttämättömyydestä mukana oleva rasite - ei ihminen, jonka kanssa olisit tekemässä ostoksia yhdessä. Onko sinulla asenne, että lapsi on kohde, jonka suhteen on tehtävä rutiininomaisia suorituksia velvollisuudesta? Ainoa selitys jonka keksin lapsen käytäkselle, on se että hän kokee sinut etäisenä eli henkisesti poissaolevana, mikä olisi hänelle tietysti hyvin pelottavaa; alituinen puhe torjuu ehkä kaoottisuutta ja hylättynä olemisen kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset puhuvat poikkeuksellisen paljon, kun he ovat kokeneet äärimmäisen pelottavaa hylkäämistä. Kun lapsi kokee, ettei saa kysymyksiinsä vastauksia, hän tuskastuu ja pyrkii automaattisesti vastaamaan niihin itse - siksi että kontaktin puute vanhempaan on tosiaan sietämätön, ja vastaamalla itse lapsi välttyy tunteelta, että "puhuu seinälle".... Lapsi jatkaa tätä käytöstä aikuisenakin, ellei tiedosta tuskastumisensa taustaa. Toisaalta runsas puhe voi juontaa pelosta; jatkuva puhuminen on epäsosiaalista ja itsekästä, mutta antaa hallinnan tunteen ja estää muita esittämästä omia ajatuksiaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani, ap. Lapsesi on rasittava ihminen, ja hänestä tulee todennäköisesti myös rasittava aikuinen. Eräs työkaverini on tuollainen. Jatkuva puheripuli jatkuvasti, voi pitää omista asioistaan monologia vaikka 30 minuuttia putkeen. Koko ajan pakko puhua jotain, meinaa pää räjähtää. Tuollaisen ihmisen seura on henkisesti hyvin uuvuttavaa, hän imee kaiken energian ympärillä olevista ihmisistä. Toki voisit yrittää opettaa hänelle hieman sosiaalisia taitoja, jotta oppisi huomioimaan muutkin ja takomaan hänen päähän, että ketään ei kiinnosta kuunnella loputonta puheripulimonologia.
Hanki langattomat kuulokkeet.
Miksi suomalaisten on niin vaikea sanoa vilpittömästi/huumorilla, että tarvitsee välillä myös rauhaa? Muualla Euroopassa sanottaisiin yhdellä sanalla: "aiheutat minulle huimausta!" Suomessa joko purraan hammasta, tai ollaan töykeitä, ja sellainen luonnollinen tunteiden ilmaisu osittain puuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama,lapsi puhuu kokoajan.Etenkin tulee heti puhumaan,jos olet puhelimessa tai yrität puhua toisten lapsiesi/jonkun muun kanssa.Korottaa ääntä,jos et huomaa.Koko ajan puhuu.Taukoa ei juurikaan ole.Rasittavaa,varsinkin kun yksin saat yleensä kuunnella häntä...Puhunut siitä asti koko ajan kun oppi puhumaan.Täyttää viisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos lapsen sanavarasto on toi, ei ja öhöhöö ja hokee niitä tauotta? Ei ole vielä kahta, mutta Kumpa tulisikin tekstiä eikö pelkkää toi toi toi koko päivän, päivästä toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen päiväkodissa töissä. Itse olen lapselle rehellinen, jos meinaa oikeasti liikaa pulista, niin pysäytän ja sanon suoraan, etä tiedätkös Irma, kun mulla on nyt tällainen homma, että en oikeasti voi samalla kuunnella mitä sanot, sun pitää nyt vähän odottaa/mennä leikkimään, tai vaikka että mun pitää kuunnella vähän mitä asiaa muilllakin on, oot nyt saanut sanoa monta asiaa, joten nyt on muiden vuoro.
Jne. ihan hyvä harjoitella myös mahdollisen ainoan lapsen kanssa sitä, että ei voi olla aina maailmannapana :)
Lapsen jutut on yleensä ihan hauskoja, mutta kohtuus siinäkin, kun niitä lapsia kuitenkin on se 8/aikuinen, niin ei siinä vain voi yhden monologia koko päivää yleensä kuunnella (ellei ole tosi harvinainen tilanne, että se yksi lapsi on esim. viimeisenä hoidossa).
Kuulostaa todella tutulta :D Meillä vanhin lapsi ollut aina tuollainen papupata, edelleen 9v kyselee paljon ja joka välissä ”äiti kato, äiti kato, äiti, äitiiii”. Ja aina vaikka isä olisi lähempänä ”äiti, äiti, kato mua, äitiiiiii”.
Onneksi on hieman kuitenkin rauhoittunut siitä 4-vuotiaasta, jolloin kysely ja pälpätys oli taukoamtonta siitä kun aamulla heräsi siihen saakka kun illalla meni nukkumaan. Ja kyllä, kaikille tuntemattomille meni myös pälpättämään puistoissa, uimahalleissa, kaupan kassoilla juurikin tuollaisia kummin kaiman asumisjärjestelyitä niin että sai välillä hävetä silmät päästään, itse kun olen vielä tällainen introvertti joka ei paljon vieraille innostu juttelemaan. Tämä tuntemattomille juttelu on myös rauhoittunut, vaikka edelleen on sellainen joka saa kavereita heti mentiin minne vaan.
Mutta siis, lapsi muuten ollut aina todella kiltti, tunnollinen, hyvä koulussa jne, joten tämä on melkeinpä lapsen ainoa huono puoli, joten miten voisin häntä siitä rankaista? Osaa kuitenkin luokassa odottaa vuoroaan, eikä ole sellainen joka puhuu muiden päälle jatkuvasti. Ja olihan se hauskaakin, kun sillon 4-vuotiaana oli esim tosi taitava kertomaan vitsejä. Osasi kertoa kymmenittäin vitsejä ja niitä myös auliisti kertoi kaikille tuntemattomille ja muutenkin ne kaikki jutut ja kysymykset maan ja taivaan väliltä :D Ja jossain vaiheessa myös jatkuvasti hoki ”äiti on rakas, äiti on rakas.” Välillä raskasta, mutta toisaalta niin hellyyttävää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitinä olen vain iloinen, jos lapseni höpöttelee ja ihmettelee kaikenlaista. Voisi olla toisinkin, lapsi ei osaisi puhua tai ei olisi kiinnostunut jakamaan huomioitaan (esim. syvästi autistinen lapsi). Se auttaa väsyneenäkin kuuntelemaan, kun tietää, että se on lapsen kasvulle ja kehitykselle äärimmäisen tärkeää.
Jatkuva hölöttäminenkö?
Ei ole.
Voi että tuo aloitus pisti naurattamaan, vaikka ymmärrettävästi on varmasti todella raskasta välillä.
Mulla ei oo omia lapsia mutta veljen kaikki 3 tytärtä on ollu ikänsä papupatoja heti ku oppivat puhumaan. Vanhimmaisesta olivat huolissaan kun alkoi puhua niin myöhään, mutta sen jälkeen ei ookkaan hiljentynyt varmaan kertaakaan.
Toki en ole jatkuvasti heidän kanssaan enkä seuraamassa arkea, mutta vanhemmat (14- ja 16-vuotiaat) käyvät mun luona kesäisin parikin viikkoa kerrallaan. Kyllä introverttitäti on hätää kärsimässä ku aamusta yömyöhään joku höpöttää vieressä. 14v istuu paljon kyllä puhelimella ja juttelee kavereiden kanssa, mutta esim. videopuheluissakin kavereiden kesken pyydetään aina mp siitä ja tuosta asiasta. Meillä siis suht pieni ikäero, itse oon 22v, niin juttelevat kuin kaverilleen (ja se on mahtavaa, tietenkin!).
Nuorimmainen taas (6-vuotias, eri äiti kuin vanhemmilla) käy välillä hoidossa ja tietenkin on hirveästi asiaa ja kerrottavaa kun ei päivittäin nähdä vaikka lähekkäin asutaan. Ruokaa laitetaan, siivotaan tai katsotaan ohjelmaa yhdessä niin jatkuvasti tulee mieleen sitä tätä ja tuota, mistä kehkeytyy tarina, joka johtaa edelleen seuraavaan... Ja lisäksi se kyselyikä, miksi, mitä, miten.
Ainiin, ja jos joskus yritän karata hetken hiljaisuuteen ("käyn ulkona" = tupakalla) niin sillonki kaikki lapset kiekaisee "minä tulen mukaan!". Ja puhetulva jatkuu.
Mutta hauskaahan se on että käyvät välillä juttelemassa koko vuoden asiat, teinidraamat, kaverin kavereiden riidat, uudet poikaystävät... Ja kaiken tyhjänpäiväisenkin! :D
T. Ylempi täti 22v
Vierailija kirjoitti:
Meidän esikoinen on vasta nelivuotias, joten en ole vielä ehtinyt kyllästyä hänen juttuihinsa. Lähikoululta tarttuu kuitenkin melko usein oikeastaan, tuntemattomia eka(-toka?)luokkalaisia kulkemaan koulu/kotimarkaansa vierellämme. Olen jopa alkanut aikatauluttaa niin, etteivät osuisi kohdalle, mutta milloin mistäkin ojasta niitä nappuloita kiipeää ja tarjoutuu lapsenvahdiksi ja avautuu perheen ulkomaanmatkasta tai mummin kesäkissasta jnejnejne..
Sitä vain mietin, että onko yleistä tuollainen tuntemattomille höliseminen? Olen toki asiallisen näköinen nainen liikkeellä pienten lasten kanssa ettei sillälailla ole syytä pelätä ja ymmärrän, että esim. vauva rattaissa voi kiinnostaa. Mutta mielessä on kykkä käynyt, että onkohan noilla kavereita ollenkaan tai kotonakaan kaikki välttämättä ok. Todella ovat avoimia ja rohkeita lähestymään tuntematonta. Onhan lapsia monenlaisia, onko tuo sitten ihan normaalia sen ikäiselle?
Nimimerkillä "en tiedä"
Kuolen nauruun mielikuvalle, jossa kymmeniä polvenkorkuisia ekaluokkalaisia raahautuu ojista, kuin zombeja konsanaan, ja kuinka ne alkavat päällekkäin hölöttää kuin viimeistä päivää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän esikoinen on vasta nelivuotias, joten en ole vielä ehtinyt kyllästyä hänen juttuihinsa. Lähikoululta tarttuu kuitenkin melko usein oikeastaan, tuntemattomia eka(-toka?)luokkalaisia kulkemaan koulu/kotimarkaansa vierellämme. Olen jopa alkanut aikatauluttaa niin, etteivät osuisi kohdalle, mutta milloin mistäkin ojasta niitä nappuloita kiipeää ja tarjoutuu lapsenvahdiksi ja avautuu perheen ulkomaanmatkasta tai mummin kesäkissasta jnejnejne..
Sitä vain mietin, että onko yleistä tuollainen tuntemattomille höliseminen? Olen toki asiallisen näköinen nainen liikkeellä pienten lasten kanssa ettei sillälailla ole syytä pelätä ja ymmärrän, että esim. vauva rattaissa voi kiinnostaa. Mutta mielessä on kykkä käynyt, että onkohan noilla kavereita ollenkaan tai kotonakaan kaikki välttämättä ok. Todella ovat avoimia ja rohkeita lähestymään tuntematonta. Onhan lapsia monenlaisia, onko tuo sitten ihan normaalia sen ikäiselle?
Nimimerkillä "en tiedä"
Kuolen nauruun mielikuvalle, jossa kymmeniä polvenkorkuisia ekaluokkalaisia raahautuu ojista, kuin zombeja konsanaan, ja kuinka ne alkavat päällekkäin hölöttää kuin viimeistä päivää.
Polvenkorkuisia ekaluokkalaisia?
Alue: Aihe vapaa
Sekin on aika jännää, että jo jotkut hyvin pienet lapset kykenevät vuoropuheluun, keskustelemaan. Jotkut lapset vain höpöttävät eivätkä ymmärrä, että se voisi olla kaksisuuntaista.