Lue keskustelun säännöt.
Miten te jaksatte kuunnella lasten loputonta höpötystä?
Olen tässä viime aikoina tajunnut, että esikoinen on ihan koko ajan äänessä. Oikeasti tuntuu, että vain puhuu päästääkseen ääntä.
Asiaa saa vaikka pilvestä taivaalla, ohhoh onpa tuolla musta pilvi tuleekohan siitä ukkonen ja siitä selostus, kun päivällä jyrisi ja näkivät salaman sen tämän ja tuon kaverin kanssa. Ja sitten jaahkausta ukkosesta ja kerrostalon ylimmässä kerroksessa on vaarallista asua jos sattuu vaikka iskemään salama. Ja onko ukkosella turvallisempaa sisällä vai ulkona?
Ostin lapsille pienet vihkot eilen kirjakaupasta. Oli sitten yhden sivun tehnyt täyteen plus laskuja, ei siinä, kiva kun harjoittelee mutta kun jokainen piti tulla lukemaan ääneen. Samoin oli kirjoittanut koulukavereidensa nimet ylös ja nämäkin piti joka ikinen luetella ääneen.
Jokeen on tulvaveden myötä ilmestynyt koski, tästä hirveät spekulaatiot, että miten se on tullut ja mitähän siellä elää? Onkohan siellä semmonen tai tämmönen? Tai mitä jos siellä on vaikka haita? Illalla puuskahti, että "miksi tuohon piti tulla tuommonen, se joki oli niin kiva ennen" . Siinä vaiheessa (iltapäivästä asti samaa jauhamista kuunnelleena) tiuskaisin jo, että mitä h*lvetin väliä silläkin on onko se siinä vai ei kun se ei yhtään mitään mihinkään vaikuta.
Viime viikolla yhtenä päivänä kuuntelin 10min selostuksen jostain "unesta" jonka oli nähnyt, selvästi joku tv sarja sijoitettuna mummolaan lapset sankareina jotka sammuttivat tulipalon. Ja toisen kerran kun selosti tämän mummolle.
Miksi ei saada hevosta, oliko sulla hevonen pienenä, miksei sulla ollut hevosta, eikö isi ostanut ja eikö sen olis voinu laittaa sinne ja laitumen tuonne. Tätä on jaahkattu miljoona kertaa.
Päivän tapahtumista ja kuulumisista ei saa mitään irti, mutta äänessä on silti koko ajan. Oikeasti aika henkisesti raskasta, jos esim kauppareissulla yrität muistella mitä kaikkea tarvittiin ja toinen selostaa vieressä koko ajan jotain. Puhumattakaan siitä, että haluaisit ihan hetken levähtää sohvalla ja katsoa vaikka netflixiä niin vähän väliä käydään selostamassa jotain. Jos menen makkariin, niin huudellaan katsomaan mitä marsu tekee.
Samoin kaupassa tuntuu kipittävän hyllyltä hyllylle "äiti tuu kattoon, äiti tuu kattoon, äiti tuu kattoon". Aina huutamassa jossain nurkan takana.
Monesti tuntuu, ettei edes kuuntele kun yrittää selittää jotain ja lisäkysymyksiä vain tulee kuin kuularuiskusta.
N vuosi sitten päätti JOKA IKISEN lauseen "Niinhän äiti?". Luojan kiitos saatiin se onneksi loppumaan. Puuh, kylläpä helpotti kun sai avautua..
Kommentit (415)
Me ollaan puheliaita koko perhe. Koko ajan joku puhuu jotain.
Välillä lasten loputon papatus on uuvuttavaa kuultavaa, mutta silti riemuitsen joka ikinen päivä kun tätä höpinää saan kuunnella.
Veljeni on nimittäin yli kolmekymppinen autisti, eikä eläessään ole sanonut sanaakaan. Eli kun tätä pitää vertailukohtana, niin eihän tuosta voi olla riemuitsematta, että omat lapset puhua osaa.
Eilen mietittiin 9v kanssa mm. voisiko mursu olla oikeasti räppäri, entäpä minä? Jos tubetattaisin niin mitähän äitinä olisi kanavan sisältö jne.
5v puolestaan vielä ei ihan kaikkia sanoja hallitse. Vasta ilmoitti, että lääkäri käyttää petoskooppia ja ei ymmärrä vielä moniakaan kielikuvia, josta tulee päivittäin hauskoja tilanteita vastaan.
Ja tämän lisäksi saan töissä (toimistossa) olla ma-pe tauolla tästä höpinästä. En todellakaan 24/7 jaksaisi niin innostua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapsista 4-v ja 13-v tytöt on tuollaisia höpöttäjiä. Ihan todella rasittavaa pitkän päälle, kun ei pysty itse keskittymään mihinkään puhetulvan takia. Sitten lapset riitelevät keskenään kumman vuoro oli puhua ja puhuiko toinen liian kauan omalla vuorollaan.
Yleensä aiheetkin joista he puhuvat ovat sellaisia mitkä minua ei oikeastaan kiinnosta. Pienempi selittää aina itsestään selviä asioita, jotka ovat hänelle uusia tai jotain prinsessa yksisarvisjuttuja ja esikoinen taas höpöttää poptähtien ig-päivityksistä. Yritän vaihtaa keskustelun aina lasten omaan elämään, kuten miten meni koulussa/kerhossa/harrastuksissa tai kavereiden kanssa, mutta silloin vastauksena on vain ”ihan hyvin” tai ”en muista”. Sitten, kun minulla on kiire enkä millään kerkeä kuuntelemaan haluavat lapset kertoa miten heidän päivänsä meni.
Kaikkein pahinta on unet. Ensiksi toinen alkaa kertoa unestaan missä menee ainakin 20min ja toisellekkin tulee tietysti mieleenne oma unensa ja hän odottaa kärsimättömästi tuon 20min, että saa vuoron selittää seuraavat 20min omaa untansa.
Nuorin ei vielä puhu niin hyvin, mutta vaikuttaa aika puheliaalta hänkin.
Käyttäjä9334 kirjoitti:
Hyvin. Suuri osa höpötyksestä on vielä mysteerikieltä, mutta osan jo ymmärtääkin mitä lapsi 16kk tarkoittaa. Odotan ihan hirveästi sitä, että lapsi oppii puhumaan selkeitä lauseita, mutta olenpahan itsekin samanlainen pulputtaja. Ollut heti pienestä asti kun opin puhumaan reilu 1v iässä.
Ainoo mikä käy sääliksi on mies, joka on hiljaisempi ja mä vaan höpötän. Lapsi taitaa olla tässä suhteessa samanlainen kuin minä, joten höpöhöpö vaan. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Ja mies osaa kyllä hakeutua omiin oloihinsa jos ei jaksa kuunnella.
Mies varmaan voikin hakeutua omiin oloihinsa, mutta meillä lapset seuraavat minua perässä.
Tällä hetkellä kuuntelisin mieluummin ihan turhaa höpötystä kuin 1v:n jatkuvaa kitinää ja huutoa...
En ole ihan varma saako hampaita vai onko taas joku "kausi", mutta ihan pienetkin rypyt elämässä saavat aikaan korvia vihlovan huudon, kiemurtelun, kiukuttelun. Koko ajan pitää kantaa sylissä, jos edes hetkeksi laskee alas niin se on maailmanloppu. Tätä jatkunut nyt maanantaista lähtien ja se alkaa n. klo 4 aamulla ja loppuu vasta klo 22. :(
Kerron vaan sen takia, että tuon "toisenlaisen" perspektiivin. Asiat voisi olla ikävämminkin.
Kakkahattutäti kirjoitti:
Kuulostaa ihan as-piirteiseltä lapselta. Niillä on joillain tuollaista jatkuvaa, täysin itsestä lähtevää, täysin epävastavuoroista paapatusta se kommunikointi. Hirveän väsyttävää.
AS-lapset eivät yleensä puhu. Se paapatus tulee kuvioihin vasta aikuisena ja yleensä sitä harrastavat as- miehet. Sanon tämän itse as-naisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän esikoinen on vasta nelivuotias, joten en ole vielä ehtinyt kyllästyä hänen juttuihinsa. Lähikoululta tarttuu kuitenkin melko usein oikeastaan, tuntemattomia eka(-toka?)luokkalaisia kulkemaan koulu/kotimarkaansa vierellämme. Olen jopa alkanut aikatauluttaa niin, etteivät osuisi kohdalle, mutta milloin mistäkin ojasta niitä nappuloita kiipeää ja tarjoutuu lapsenvahdiksi ja avautuu perheen ulkomaanmatkasta tai mummin kesäkissasta jnejnejne..
Sitä vain mietin, että onko yleistä tuollainen tuntemattomille höliseminen? Olen toki asiallisen näköinen nainen liikkeellä pienten lasten kanssa ettei sillälailla ole syytä pelätä ja ymmärrän, että esim. vauva rattaissa voi kiinnostaa. Mutta mielessä on kykkä käynyt, että onkohan noilla kavereita ollenkaan tai kotonakaan kaikki välttämättä ok. Todella ovat avoimia ja rohkeita lähestymään tuntematonta. Onhan lapsia monenlaisia, onko tuo sitten ihan normaalia sen ikäiselle?
Nimimerkillä "en tiedä"
Ovat todennäköisesti vain puheliaita ja pikkukoululaiset yleensä rakastavat pieniä lapsia. Itse en ole koskaan ollut niin suosittu, kun viemällä vauvan tai taaperon isomman sisaruksen kouluun :)
Meidän 4-v on tuollainen. Leikkipuistossa käy jututtamassa aina kaikki aikuiset ja löytää heti uusia kavereita lapsista. Hän tykkää vauvoista ja etenkin hakeutuu puhumaan aina kaikille vauvojen ja taaperoiden vanhemmille. Yleensä kysyy kuinka vanha vauva on ja ihailee vauvan söpöyttä, kyselee kaikkea esim missä vauva asuu ja onko sisaruksia, osaako vauva jo puhua jne. Sitten kertoo oman nimensä ja että hänen pikkusiskonsa oli kanssa ennen vauva, mutta nyt jo taapero, missä me asutaan, mitä hän on tehnyt tai suunnittelee tekevänsä ja jää lopulta leikkimään vauvan kanssa, jos saa vanhemmalta luvan.
Minä tai mies, usein molemmat ollaan aina lasten kanssa ulkona ja puuhaillaan kaikenlaista, lapsi vaan on puhelias ja vaihtelun vuoksi tykkää uusista tuttavuuksista.
Itse juttelen mielelläni vieraille lapsille. Omien lasten höpötys rasittaa enemmän, koska se alkaa heidän herätessään ja loppuu vasta illalla sänkyyn laittaessa.
Se 13- ja 4-vuotiaiden tyttöjen äiti.
Vierailija kirjoitti:
Tällä hetkellä kuuntelisin mieluummin ihan turhaa höpötystä kuin 1v:n jatkuvaa kitinää ja huutoa...
En ole ihan varma saako hampaita vai onko taas joku "kausi", mutta ihan pienetkin rypyt elämässä saavat aikaan korvia vihlovan huudon, kiemurtelun, kiukuttelun. Koko ajan pitää kantaa sylissä, jos edes hetkeksi laskee alas niin se on maailmanloppu. Tätä jatkunut nyt maanantaista lähtien ja se alkaa n. klo 4 aamulla ja loppuu vasta klo 22. :(
Kerron vaan sen takia, että tuon "toisenlaisen" perspektiivin. Asiat voisi olla ikävämminkin.
Niillä, joilla on useita lapsia on usein kaikenlaisia ikävyyksiä samanaikaisesti. Meillä pahassa murrosiässä oleva teini, höpöttävä leikki-ikäinen ja juuri 2-v täyttänyt. Kaikissa omat hyvät ja huonot puolensa, mutta se on vaan totta, että pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet. Meillä teini on ylivoimaisesti raskain tällä hetkellä, huutavan taaperon voi ottaa kainaloon, huutavaa teiniä ei. Taaperolle ei ole velvollisuuksia toisin kuin teinillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä neljä vuotias lukee ja äidin sosiologian kirjoja, ja ymmärtää niistä, hänen kanssaan voi keskustella asioista
Vierailija
klo 13:24 | 15.5.2019
Olin itse samanlainen. Opin lukemaan pari vuotiaana. Minulle luettiin paljon. Luin silloin isin kirjoja, ilman että vanhemmat vaativat. Minulla oli luontainen kiinnostus tieteeseen. Lapset lukevat siis arjen sosiologiaan liittyvää kirjallisuutta, lähinnä niitä kirjoja, joita tarvitsen tutkimukseeni. Lisäksi olen opettanut heille analyysien tekoa, esim lastenohjelmista, näin tehtiin minullekin
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Surullinen
klo 9:25 | 14.5.2019
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka tuo aloitus nyt on tarkoitettu höyrynpoistoksi - niin siitä jotenkin rivien välistä paistaa hyvin huumorintajuinen ja hauska ihminen.
Että lienet ollut itse samankaltainen hassu höpöttäjä. :)
Kai se pitää kestää - mutta voishan sitä välillä kai sanoa, ettet jaksa nyt kuunnella ?
Tai laita höpisijä puoliväkisin ulos ?
Vierailija kirjoitti:
AS-lapset eivät yleensä puhu. Se paapatus tulee kuvioihin vasta aikuisena ja yleensä sitä harrastavat as- miehet. Sanon tämän itse as-naisena.
En ole urani aikana tavannut yhtään puhumatonta as-lasta. Autisteja kylläkin. (Olen erityisope)
Osa as-lapsista vaikuttaa hyvin sosiaalisilta, mutta kun tarkemmin katsoo, se on täysin itsestä lähtevää se puhe. Vastavuoroisuus puuttuu.
Onko Ap tällä sinun lapsella myös toiminnanohjauksessa ongelmaa? Miten sujuu omatoimisuustaidot, siirtymät?
Kerroit, ettei hän osaa kertoa päivästään.
Onko hänellä ikätasoisia kaverisuhteita?
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaapa tutulta! 😀 Meillä viisi vee poika ja voi sitä puheen ja äänen määrää. Vessassakin aina höpöttelee ihan omiaan ja kovaan ääneen. On puhunut pienestä asti tosi hyvin ja omaa laajan sanavaraston, joita sitten auliisti jakaa muillekin. Yleensä tämä puhetulva huvittaa mutta välillä pyydän olemaan hiljaa. MUTTA. Isänsä on sata kertaa pahempi! Ihana ja rakas aviomieheni mutta en ymmärrä mistä sitä juttua riittää jatkuvasti ja aihe vaihtuu lennosta niin monta kertaa ettei muista mistä ekana puhui. Joka asiaan on varmasti mielipide ja sanoo sen aina. Joskus pyydän suoraan olemaan hiljaa, kun tuntuu että pää hajoo.
Olin itse lapsena todella puhelias ja pohtiva ja kiinnostunut kaikesta. Yksinhuoltaja isäni kuunteli juttuja AINA ja opetti keskustelmaan enkä ikinä kokenut, että olisin jäänyt vaille huomiota. Äidilläni kävin parin viikon välein ja siellä äiti ja isosisko aina häpäisivät puhetulvastani keskustelmalla keskenään siitä, kuinka ”taas tolla lapsella on noin paljon asiaa” ja ”alkaa ärsyttämään, eikö toi lopu ikinä”.
Äidin ja isosiskon kommentit ja huomioimattomuus johti vuosikymmenien huonoon oloon omasta puheliaisuudesta ja sosiaalisuudesta. Uskoin pitkään olevani kaikista oikeasti ainoastaan ärsyttävä, vaikka ystävät ja seurustelukumppanit sanoivat muuta. Vasta nyt psykoterapia prosessin jälkeen alan olla oppinut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen ja oppinut arvostamaan itseäni.
Kovapäiselle lapselle tuollaiset kommentit eivät välttämättä aiheuta mitään, mutta herkemmälle lapselle voi jäädä elinikäiset haavat. Miettikää tarkkaan miten suhtaudutte lapsiinne, vaikka itseä ärsyttäisikin. Saattaa olla, että lapsenne oppii häpeämään itseään ja koittaa muuttaa itseään joksikin mitä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on samanlainen aiti. Jatkuvaa narraatiota esim. autossa, kun pitaisi keskittya ajamiseen (ruuhkassa). "Jaa onpa huonossa kunnossa taa asfaltti kato koivuissakin jo hiirenkorvat koskahan lehmat paastetaan laitumelle pitais kayda apteekissa ja serkkupojan kissalla on munuaisvaivoja."
Ts. ei edes mitaan jarkevaa sanottavaa, kunhan hopottaa randomilla. Tosi rasittavaa.
Olen työskennellyt erityislasten kanssa, joiden puhetulvassa ei kaiken lisäksi ole mitään järkeä. Jauhetaan esimerkiksi kaivinkoneesta ja kaivinkoneen merkistä kaikki mahdollinen. Kysytään miksi tuo kaivinkonemerkki on tuollainen ja miksi tuo tuollainen? Onko sinulla ollut kaivinkonetta? Millaisen kaivinkoneen haluaisit? Onko tuo kaivinkone? Entä tuo? Onko naapurilla kaivinkonetta? Onko sun isällä kaivinkonetta? Jatkuvaa tuntikausien mittaista jankkaamista ja puhetulvaa yhdestä todella tylsästä aiheesta, joka jostain syystä kiehtoo lasta todella paljon. Kohta se jauhaa kaikki kaivinkoneen tekniset ominaisuudet, mutterit, vaihteistot ja kaiken muun mahdollisen ja kyselee, miksi kaivinkoneessa on sitä tätä ja tuota miksi mutteri on tuossa muttei tuossa.
Todella raskasta. Kauhulla ajattelen, että jos joskus lisäännyn, niin entä jos oma lapsi olisi sellainen. En jaksaisi yhtään, niin valitettavaa kun se onkin. Toisaalta nuo lapset ovat omalla tavallaan tosi ihania ja suloisia, mutta jatkuva puhetulva on kidutukseen verrattavissa. Korvat ei oikeasti jaksa eikä aivot. Tekisi mieli vain teipata suut umpeen.
Minullakin on kaksi puheliasta lasta, esikoinen varsinkin tekee usein ihan tikusta asiaa ja kyselee/kertoo samoja asioita moneen kertaan. Se kuormittaa minua välillä aika paljonkin ja olemme siitä keskustelleet, joten hän ymmärtää nyt jo vähän paremmin että jatkuva puhetulva uuvuttaa äidin. Olen myös selittänyt, että täällä Suomessa ihmiset usein pitävät hiljaisuudesta ja tarvitsevat aika paljon omaa rauhaa. Osa enemmän, osa vähemmän. Ajattelen, että tällaistakin voi olla hyvä kotona oppia.
Iltasaduista vielä: meillä luetaan lapsille joka ilta, usein pitkästikin (puoli tuntia tai ylikin). Olen opettanut näille puheliaille lapsilleni, että iltasadun aikana ei juuri ollenkaan kommentoida eikä keskeytetä, ei myöskään heiluta tai hypellä tai leikitä samaan aikaan leluilla tms. Muuten lopetan lukemisen siihen paikkaan. On aika vaikeaa uppoutua tarinaan jos tulee jatkuvia keskeytyksiä. Tämä toimii nykyään hyvin, sillä lapset tietävät että tämä on minulle tärkeää, ja luulen että he ovat itsekin oppineet nauttimaan hiljaisista lukuhetkistä, sillä he pyytävät jatkuvasti yhä pidempiä ja pidempiä iltasatuja!
treffit kirjoitti:
Mulla on samanlainen aiti. Jatkuvaa narraatiota esim. autossa, kun pitaisi keskittya ajamiseen (ruuhkassa). "Jaa onpa huonossa kunnossa taa asfaltti kato koivuissakin jo hiirenkorvat koskahan lehmat paastetaan laitumelle pitais kayda apteekissa ja serkkupojan kissalla on munuaisvaivoja."
Ts. ei edes mitaan jarkevaa sanottavaa, kunhan hopottaa randomilla. Tosi rasittavaa.
Turhanpäiväinen kälätys on todella rasittavaa. Jos ihminen pölöttää ääneen kaiken mitä ajattelee ja havaitsee. Se käy ihan oikeasti kidutusmuodosta. Tai se, jos jauhaa tunti kausia yksityiskohtaisesta omasta kiinnostuksen aiheestaan, vaikka tietää, että toista ei sama asia kiinnosta.
Komppaan tuota kidutusmuototeoriaa. :D Kaverin lapsi (nyt jo teini) oli pienenä aivan kestämätön. Huomiota toki halusi ja opetteli sosiaalisia taitoja, mutta ei tullut pahemmin yhdessä kahviteltua, kun tyttö ei sulkenut suutaan. Ikinä. Koskaan. Varmaan hengittikin korvien kautta, että suu sai käydä. Rauhoittui kyllä ihan normaaliksi nuoreksi. :)
Mulla oli viime lennolla takana rouva, joka taas ei ilmeisesti koskaan puheripulistaan toipunut. Oli tosi lähellä järjen lähtö, kun ennen nousua alkaa ihan uskomaton valitus AIVAN KAIKESTA. Penkin väri ei miellyttänyt, se tarjotinpöytäteline oli ruma, varmaan tulee paha olo, tulihan ne lääkkeet mukaan vaikka ei ne kuitenkaan auta, käsimatkatavarat on liian kaukana hyllyllä eikä niitä saa sieltä ikinä pois, ihan hirveän ruma tämä lentokenttä, määränpääkin on varmasti aivan kamala, onpas tämä käsinoja epämukava, kuinkahan pahaa tuokin säämpylä mahtaa olla... Siis ihan. koko. matkan. Onneksi oli vain parin tunnin lento, koska huh nyt hei. :D
Ihanan raivostuttava ikä tuo 6-8v. Mieletön tiedonjano ja oppimisenhalu, puhetta ja kysymystä tulee ennen kuin edelliseen on ehtinyt vastata. Kuuluu lapsen kehitykseen. Minä annoin lapselleni paljon kirjoja siinä iässä, osasikin sitten kaikki maat ja pääkaupungit, liput ja joet ja meret, valaat tunsi kaikki, lintujakin paljon. Kaikkea ei kannata kuunnella ihan 100% keskittyen, riittää kun välillä sanoo oho, ahaa, niinkö, totta. Teini-iän jälkeen toivoisi että joskus puhuisi oma-aloitteisesti jotain eikä tarvitsisi tikulla kaivaa vastausta edes yhteen kysymykseen kerran kuukaudessa. Joskus mietin että missä vaiheessa lapsi on vaihtunut kun on ihan kuin eri ihminen.
Miks, äiti miks...no siks, äitiiii sano miks siks! Tässä vaiheessa olin jo uupunut!