Lue keskustelun säännöt.
Miten te jaksatte kuunnella lasten loputonta höpötystä?
Olen tässä viime aikoina tajunnut, että esikoinen on ihan koko ajan äänessä. Oikeasti tuntuu, että vain puhuu päästääkseen ääntä.
Asiaa saa vaikka pilvestä taivaalla, ohhoh onpa tuolla musta pilvi tuleekohan siitä ukkonen ja siitä selostus, kun päivällä jyrisi ja näkivät salaman sen tämän ja tuon kaverin kanssa. Ja sitten jaahkausta ukkosesta ja kerrostalon ylimmässä kerroksessa on vaarallista asua jos sattuu vaikka iskemään salama. Ja onko ukkosella turvallisempaa sisällä vai ulkona?
Ostin lapsille pienet vihkot eilen kirjakaupasta. Oli sitten yhden sivun tehnyt täyteen plus laskuja, ei siinä, kiva kun harjoittelee mutta kun jokainen piti tulla lukemaan ääneen. Samoin oli kirjoittanut koulukavereidensa nimet ylös ja nämäkin piti joka ikinen luetella ääneen.
Jokeen on tulvaveden myötä ilmestynyt koski, tästä hirveät spekulaatiot, että miten se on tullut ja mitähän siellä elää? Onkohan siellä semmonen tai tämmönen? Tai mitä jos siellä on vaikka haita? Illalla puuskahti, että "miksi tuohon piti tulla tuommonen, se joki oli niin kiva ennen" . Siinä vaiheessa (iltapäivästä asti samaa jauhamista kuunnelleena) tiuskaisin jo, että mitä h*lvetin väliä silläkin on onko se siinä vai ei kun se ei yhtään mitään mihinkään vaikuta.
Viime viikolla yhtenä päivänä kuuntelin 10min selostuksen jostain "unesta" jonka oli nähnyt, selvästi joku tv sarja sijoitettuna mummolaan lapset sankareina jotka sammuttivat tulipalon. Ja toisen kerran kun selosti tämän mummolle.
Miksi ei saada hevosta, oliko sulla hevonen pienenä, miksei sulla ollut hevosta, eikö isi ostanut ja eikö sen olis voinu laittaa sinne ja laitumen tuonne. Tätä on jaahkattu miljoona kertaa.
Päivän tapahtumista ja kuulumisista ei saa mitään irti, mutta äänessä on silti koko ajan. Oikeasti aika henkisesti raskasta, jos esim kauppareissulla yrität muistella mitä kaikkea tarvittiin ja toinen selostaa vieressä koko ajan jotain. Puhumattakaan siitä, että haluaisit ihan hetken levähtää sohvalla ja katsoa vaikka netflixiä niin vähän väliä käydään selostamassa jotain. Jos menen makkariin, niin huudellaan katsomaan mitä marsu tekee.
Samoin kaupassa tuntuu kipittävän hyllyltä hyllylle "äiti tuu kattoon, äiti tuu kattoon, äiti tuu kattoon". Aina huutamassa jossain nurkan takana.
Monesti tuntuu, ettei edes kuuntele kun yrittää selittää jotain ja lisäkysymyksiä vain tulee kuin kuularuiskusta.
N vuosi sitten päätti JOKA IKISEN lauseen "Niinhän äiti?". Luojan kiitos saatiin se onneksi loppumaan. Puuh, kylläpä helpotti kun sai avautua..
Kommentit (415)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä tässä ongelmaa. Itse olisin ainakin todella onnellinen ja tyytyväinen, jos lapsi puhuisi ja höpöttelisi paljon, mutta ei, kaikki kommunikointi pitää käydä ulinalla/kitisemällä/huutamalla/raivoamalla/kirkumalla. Siis se, jos mikä, on raivostuttavaa! Koitan selittää lapselle, että kerro mikä sinua vaivaa, mikä on ongelma, mikä harmittaa, sano se SANOILLA, mutta ei auta, aina vaan pitää rutista ja ulista ja kiukutella, argh! Tuntuu, että olen tullut yliherkäksi/allergiseksi jo tuolle ulina-ääntelylle. Tuntuu siltä, kun joku iskisi puukolla aivoihin joka kerta. Normaali puhe ja höpöttely ei tietenkään haittaa eikä häiritse, sillon kuuntelen kyllä mielissäni, mutta aina kun se rutina alkaa, tuntuu että sulkeudun jonnekin omiin maailmoihini ja ignoraan lapsen täysin, koska muuten saisin raivokohtauksen.
Et ymmärrä ongelmaa kun et ole kokenut sitä. Myös jatkuvalla puheella voi riistää toisen tilan omiin ajatuksiin tai osaan vuorovaikutuksessa. Jatkuva keskeyttäminen on uuvuttavaa aivoille, jatkuva vuorovaikutuksen vaatiminen liikaa useimmille meistä (introvertille enemmän, ekstrovertille vähemmän). Kun edes vessassa ei saa istua rauhassa vaan pitäisi oven läpi ottaa kantaa siihen että eikä ookin hieno juttu kun tää legoukko menis tälleen ja sit tää toinen tekis tolleen ja äiti tuu kattoo ja Veetillä on kans sellainen legoukko jolla on kypärä eikä ooki hieno voidaanko meillekin hankkia vaikka synttärilahjaks ja äiti voiks mulla olla päärynäkakku äiti voiko?? Ja olet ehtinyt vetää kolmesti henkeä vastataksesi jotain (esim. "jutellaan kun tulen vessasta") mutta et ole ehtinyt sanoa mitään kun lapsi jo jatkaa. Se on uuvuttavaa.
No meillä lapsi saa raivokohtauksen, jos menen yksin vessaan. Mielummin ottaisin tuon vaihtoehdon, että höpöttelee oven takana juttujaan kuin huutaa kurkku suorana niinkuin sikaa teurastettaisiin. Tosin oma lapseni on vasta 3v. Toivottavasti ei nyt enää kouluiässä raivoa vessan oven takana. Ja kyllä se lapsen raivoaminenkin ajattelun ja tekemisen keskeyttää, mutta v*ttumaisemmalla tavalla kuin normaali puhe. Mitään kotitöitä ei esim. saa tehtyä, kun lapsi huutaa ja raivoaa huomiota juuri sillä hetkellä, vaikka sanon, että odota hetki. Ei minua haittaisi jos juttelisi seurana, kun tiskaan, mutta ei kun pitää siitäkin saada sekopäinen raivari, kun teen kotitöitä. Ylipäätänsä alkaa riehumaan joka kerta, kun sanon rauhallisesti, että odota hetki. Eli joo, edelleenkin olisin iloinen puhuvasta lapsesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä tässä ongelmaa. Itse olisin ainakin todella onnellinen ja tyytyväinen, jos lapsi puhuisi ja höpöttelisi paljon, mutta ei, kaikki kommunikointi pitää käydä ulinalla/kitisemällä/huutamalla/raivoamalla/kirkumalla. Siis se, jos mikä, on raivostuttavaa! Koitan selittää lapselle, että kerro mikä sinua vaivaa, mikä on ongelma, mikä harmittaa, sano se SANOILLA, mutta ei auta, aina vaan pitää rutista ja ulista ja kiukutella, argh! Tuntuu, että olen tullut yliherkäksi/allergiseksi jo tuolle ulina-ääntelylle. Tuntuu siltä, kun joku iskisi puukolla aivoihin joka kerta. Normaali puhe ja höpöttely ei tietenkään haittaa eikä häiritse, sillon kuuntelen kyllä mielissäni, mutta aina kun se rutina alkaa, tuntuu että sulkeudun jonnekin omiin maailmoihini ja ignoraan lapsen täysin, koska muuten saisin raivokohtauksen.
Et ymmärrä ongelmaa kun et ole kokenut sitä. Myös jatkuvalla puheella voi riistää toisen tilan omiin ajatuksiin tai osaan vuorovaikutuksessa. Jatkuva keskeyttäminen on uuvuttavaa aivoille, jatkuva vuorovaikutuksen vaatiminen liikaa useimmille meistä (introvertille enemmän, ekstrovertille vähemmän). Kun edes vessassa ei saa istua rauhassa vaan pitäisi oven läpi ottaa kantaa siihen että eikä ookin hieno juttu kun tää legoukko menis tälleen ja sit tää toinen tekis tolleen ja äiti tuu kattoo ja Veetillä on kans sellainen legoukko jolla on kypärä eikä ooki hieno voidaanko meillekin hankkia vaikka synttärilahjaks ja äiti voiks mulla olla päärynäkakku äiti voiko?? Ja olet ehtinyt vetää kolmesti henkeä vastataksesi jotain (esim. "jutellaan kun tulen vessasta") mutta et ole ehtinyt sanoa mitään kun lapsi jo jatkaa. Se on uuvuttavaa.
No meillä lapsi saa raivokohtauksen, jos menen yksin vessaan. Mielummin ottaisin tuon vaihtoehdon, että höpöttelee oven takana juttujaan kuin huutaa kurkku suorana niinkuin sikaa teurastettaisiin. Tosin oma lapseni on vasta 3v. Toivottavasti ei nyt enää kouluiässä raivoa vessan oven takana. Ja kyllä se lapsen raivoaminenkin ajattelun ja tekemisen keskeyttää, mutta v*ttumaisemmalla tavalla kuin normaali puhe. Mitään kotitöitä ei esim. saa tehtyä, kun lapsi huutaa ja raivoaa huomiota juuri sillä hetkellä, vaikka sanon, että odota hetki. Ei minua haittaisi jos juttelisi seurana, kun tiskaan, mutta ei kun pitää siitäkin saada sekopäinen raivari, kun teen kotitöitä. Ylipäätänsä alkaa riehumaan joka kerta, kun sanon rauhallisesti, että odota hetki. Eli joo, edelleenkin olisin iloinen puhuvasta lapsesta.
Eli et ymmärtäisi miten jotain voi häiritä yhden käden puuttuminen jos itseltäsi puuttuu kaksi? Usein kuormittuneessa tilanteessa ihmisen kyky asettua toisen asemaan heikkenee, se on ihan ymmärrettävää. Ja kukaan ei varmasti ole väittänyt että se raivarointi olisi jotenkin mukavampi vaihtoehto. Kuulostaa kyllä raskaalta ja huolestuttavalta, toivottavasti saat jostain tukea.
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä tässä ongelmaa. Itse olisin ainakin todella onnellinen ja tyytyväinen, jos lapsi puhuisi ja höpöttelisi paljon, mutta ei, kaikki kommunikointi pitää käydä ulinalla/kitisemällä/huutamalla/raivoamalla/kirkumalla. Siis se, jos mikä, on raivostuttavaa! Koitan selittää lapselle, että kerro mikä sinua vaivaa, mikä on ongelma, mikä harmittaa, sano se SANOILLA, mutta ei auta, aina vaan pitää rutista ja ulista ja kiukutella, argh! Tuntuu, että olen tullut yliherkäksi/allergiseksi jo tuolle ulina-ääntelylle. Tuntuu siltä, kun joku iskisi puukolla aivoihin joka kerta. Normaali puhe ja höpöttely ei tietenkään haittaa eikä häiritse, sillon kuuntelen kyllä mielissäni, mutta aina kun se rutina alkaa, tuntuu että sulkeudun jonnekin omiin maailmoihini ja ignoraan lapsen täysin, koska muuten saisin raivokohtauksen.
Meillä on sama. 3 vuotias joka aloittaa heti huutamaan asiasta jonka saisi kyllä, ei tarvitsisi huutaa. Tyyliin ”MÄ HALUUN SUKKAHOUSUT NYT HETI ANNA SUKKAHOUSUT ÄÄÄÄÄÄ!!!!!” Sanon että joo saat kyllä sukkahousut mutta miksi huudat..? ”KOSKA MÄ HALUAN NE ANNA MULLE ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÖÄ!!!!” En ymmärrä..
Vierailija kirjoitti:
Meillä on lapsille opetettu että tietyissä tilanteissa pitää olla ihan hiljaa kuten silloin kun on kiire ja puetaan ja laitetaan turvavöitä kiinni. Ja silloin pitää mennä eri huoneeseen leikkimään kun äiti pyytää rauhaa laittaa ruokaa.
Mutta joskus noiden hetkien ulkopuolella sitä puhetta tulee niin paljon että pistän tabletin lasten eteen hetkeksi että saa mun aivot levätä. Mäkin tarvitsen siis sen hiljaisen lepohetken ja valitettavasti meidän 4 v ei aina enää nuku päikkäreitä. Enkä edes ole introvertti.
Sepä juuri, kun pystyisivät tekemään kahta asiaa yhtä aikaa, mutta yleensä vain seisotaan tumput suorina selostamassa kun pitäisi pukea ja olla jo menossa
Ap
Antaisin mitä vain, jos voisin hetkeksi palata tuohon aikaan, kun lapset olivat vielä pieniä. Höpötyksineen, riitoineen, ihmettelyineen kaikkineen. Nyt ovat juuri aikuistuneet, ja testataan omien siipien kantavuutta. Huoli lapsista on noussut ihan uusiin ulottuvuuksiin, vaikka tiedän huolen turhaksi, enkä sitä tietenkään heille näytä. Silti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän esikoinen on vasta nelivuotias, joten en ole vielä ehtinyt kyllästyä hänen juttuihinsa. Lähikoululta tarttuu kuitenkin melko usein oikeastaan, tuntemattomia eka(-toka?)luokkalaisia kulkemaan koulu/kotimarkaansa vierellämme. Olen jopa alkanut aikatauluttaa niin, etteivät osuisi kohdalle, mutta milloin mistäkin ojasta niitä nappuloita kiipeää ja tarjoutuu lapsenvahdiksi ja avautuu perheen ulkomaanmatkasta tai mummin kesäkissasta jnejnejne..
Sitä vain mietin, että onko yleistä tuollainen tuntemattomille höliseminen? Olen toki asiallisen näköinen nainen liikkeellä pienten lasten kanssa ettei sillälailla ole syytä pelätä ja ymmärrän, että esim. vauva rattaissa voi kiinnostaa. Mutta mielessä on kykkä käynyt, että onkohan noilla kavereita ollenkaan tai kotonakaan kaikki välttämättä ok. Todella ovat avoimia ja rohkeita lähestymään tuntematonta. Onhan lapsia monenlaisia, onko tuo sitten ihan normaalia sen ikäiselle?
Nimimerkillä "en tiedä"
Ymmärrän niin täysin, ap. Minulla samanlainen suupaltti. Hyvällä tuulella ollessa sen kestää, mutta jos itsellä stressiä niin aivan kamalaahan se on. Ja ekstrakamaluus tulee siitä, että syyllistyn siitä, kun lapseni haluaa vain jakaa elämänsä kanssani. Niin, täytyykö joka sekunti jakaa kaikki mikä päähän pälähtää? Minäkin ajattelin ennen hänen syntymäänsä että totta kai aina kuuntelen lasta ja keskustelen hänen kanssaan ja hyvä vanhempi sitä ja tätä. Mutta rajansa kaikella. Nyt lapsi eskarissa, minä opintojen parissa ja kyllä, nautin SUUNNATTOMASTI kun kuulen omat ajatukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän lapsi puhuu myös muiden päälle koko ajan. Siis saattaa olla vaikka 10min hiljaa ja sitten kun alan puhua miehelle jotain niin lapsi ”arvatkaa mitä sitä ja tätä ja Kalle päläpälä” sitten keskeytän ja sanon että hei älä puhu päälle. ”Miksei? Minulla on asiaa kun Kalle päläpälä” sitten selitän lapselle miksei saa puhua päälle jne unohdin jo mitä olin miehelle edes sanomassa. Monta kertaa päivässä sama juttu.
Odotan kauhulla omaa muksuani. Mies on nimittäin sellainen pulputtaja, ja lähes aina vielä päättää lauseensa "tiäkkö". :D Siis vaikka olisin jo vastannut, että "joo" tai "mm m", niin kysyy vielä uudelleen kommenttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun äiti menee huilaamaan, äidille ei ole muuta asiaa kuin jos talo palaa tai jotain vastaavaa suuruusluokkaa olevat. Tai jos läppärillä maksan laskuja / mietin ostoksia. Alkoi mennä jakeluun joskus 5-vuotiaana.
Ja sitten kun tulen alakertaan, ipana oli joskus listan kanssa vastassa, että mitä kaikkea sillä aikaa olisi pitänyt kertoa.....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä tässä ongelmaa. Itse olisin ainakin todella onnellinen ja tyytyväinen, jos lapsi puhuisi ja höpöttelisi paljon, mutta ei, kaikki kommunikointi pitää käydä ulinalla/kitisemällä/huutamalla/raivoamalla/kirkumalla. Siis se, jos mikä, on raivostuttavaa! Koitan selittää lapselle, että kerro mikä sinua vaivaa, mikä on ongelma, mikä harmittaa, sano se SANOILLA, mutta ei auta, aina vaan pitää rutista ja ulista ja kiukutella, argh! Tuntuu, että olen tullut yliherkäksi/allergiseksi jo tuolle ulina-ääntelylle. Tuntuu siltä, kun joku iskisi puukolla aivoihin joka kerta. Normaali puhe ja höpöttely ei tietenkään haittaa eikä häiritse, sillon kuuntelen kyllä mielissäni, mutta aina kun se rutina alkaa, tuntuu että sulkeudun jonnekin omiin maailmoihini ja ignoraan lapsen täysin, koska muuten saisin raivokohtauksen.
Et ymmärrä ongelmaa kun et ole kokenut sitä. Myös jatkuvalla puheella voi riistää toisen tilan omiin ajatuksiin tai osaan vuorovaikutuksessa. Jatkuva keskeyttäminen on uuvuttavaa aivoille, jatkuva vuorovaikutuksen vaatiminen liikaa useimmille meistä (introvertille enemmän, ekstrovertille vähemmän). Kun edes vessassa ei saa istua rauhassa vaan pitäisi oven läpi ottaa kantaa siihen että eikä ookin hieno juttu kun tää legoukko menis tälleen ja sit tää toinen tekis tolleen ja äiti tuu kattoo ja Veetillä on kans sellainen legoukko jolla on kypärä eikä ooki hieno voidaanko meillekin hankkia vaikka synttärilahjaks ja äiti voiks mulla olla päärynäkakku äiti voiko?? Ja olet ehtinyt vetää kolmesti henkeä vastataksesi jotain (esim. "jutellaan kun tulen vessasta") mutta et ole ehtinyt sanoa mitään kun lapsi jo jatkaa. Se on uuvuttavaa.
Kuulostaa kyllä aivan kamalalta. Itselläni ei ole lapsia, mutta olen joskus miettinyt pitäisikö katua lapsettomuuspäätöstä... Ja tällaiset viestit saavat minut taas arvostamaan päätöstäni. En mitenkään kestäisi tuollaista, en edes lähelle tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, kohtalotovereita <3
Mulla harmittaa välillä ihan hirveästi, että meillä ei ole koskaan juuri edes iltasatuja luettu. Kuopuksen kanssa muutenkin välillä haasteellisia nuo nukkumaanmenot aikoinaan toki..
Mulla ei vaan enää illalla pää kestä niitä jatkuvia keskeytyksiä, kun lähes joka lauseen jälkeen kysellään että "minne meni miksi meni, tuo on toissa noin ja tuo on tuossa näin" Ja kun esikoinen aloittaa niin se oikein lietsoo nuorempaa eikä se ainakaan nukahtamista edistä. Ja sitten kun tuntuu ettei kerta kaikkiaan kuunnella ja jatkuvasti saa toistaa. Lukeminen olisi pitänyt varmaan aloittaa 2h ennen kuin pitäisi olla unessa.
.
Nyt voisi kyllä taas pikkuhiljaa yrittää viritellä tuota iltasatu hommaa uudelleen kun lapset on jo vähän isompia..
-ap
Meillä ei myöskään voida lukea satuja.. en vaan oikeasti jaksa. Aloitan lukemisen ”olipa kerran pieni lintu jolla..” ja lapsi ”ai toi lintu? Miten pieni se oli? Katso leppäkerttu!” ”Joo. Pienellä linnulla oli ystävä joka..” ja lapsi ”ai mikä ystävä? Ai se leppäkerttu? Onko meillä vielä kakkua kaapissa?” Arrrghhh
Kuulostaa ihan as-piirteiseltä lapselta. Niillä on joillain tuollaista jatkuvaa, täysin itsestä lähtevää, täysin epävastavuoroista paapatusta se kommunikointi. Hirveän väsyttävää.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh. No siten, että lapset ovat minulle maailman rakkaimpia ja he oppivat puhumalla ja ajattelemalla ääneen ja saamalla siihen äidiltään vastakaikua.
Jos mietin jotakin tai vaikkapa luen, sanon siitä ärsyyntymättä ja lapselle kiroilematta: "muruseni, minä luen nyt, jutellaan myöhemmin lisää". Ja en tosiaan vastaa silloin.
Lapsi oppii kyllä, että hänet huomioidaan taas ja äiti on läsnä, kun se äidin huomiota vievä tekeminen on ohitse.
Tuo on peruskasvatusta. Ihan samalla lailla lapsella on oikeus sanoa vanhemmalle, että "juu, mä teen sen, kun olen saanut tämän valmiiksi". Tästä tietysti seuraa, että esimerkiksi päiväkotiin lähtemisestä tai ruualle tulosta annetaan etukäteisvarotus. Että kohta lähdetään, kohta on ruoka valmis, laita itsesi valmiiksi/lopettele leikkiä.
Ja hätätilanteeseen tietysti reagoidaan.
En usko, että minulla on mitenkään poikkeuksellisen nerokkaat lapset, kun heille tuollaisen toisten huomioimisen opettaminen ei ole ollut mitenkään vaikeaa. Toinen lapsistani on jopa asperger, joille semmoinen päällepuhuminen ja muiden näkökulmien ymmärtämisen vaikeus ovat tyypillisiä - ja silti hänKIN on oppinut jo pienestä kunnioittamaan muiden halua keskittyä omaan tekemiseen.
Olen ratkaissut asian in-eareilla ja bookbeatillä. Annan lapsen höpöttää ja ja välillä hymähtelen.
Meidän 8v jää jankuttamaan kysymyksiään kokoajan kovenevalla äänellä jos ei heti voida vastata.
Esim juttelen toiselle lapselle niin tulee puhumaan päälle ja hermostuu kun huomio ei samantien siirry vain hänen asiaansa. Tai kun nukutan kuopusta niin alkaa huutelemaan kysymyksiä toisesta huoneesta eikä mene perille etten voi huutaa vastausta kun vauva on tissillä jne..
Ja sekin että sitten kun vastaan niin eihän se edes kuuntele! Jokaikinen kerta joudun toistamaan vastauksen, kun toisella on niin kova kiire vaan kysellä muttei kuunnella vastausta..
Lapsi on myös yliherkkä, raivoaa, suuttuu ja itkee ihan kaikesta ja kaikki on aina huonosti, kivoistakin jutuista keksii jotain valittamisen aihetta.
Kaikki on aina epäreilua, esim se ettei alle 1vuotiaalta pikkuveljeltä vaadita kaikkea mitä isommilta (huoneen siivoamista, jota pikkuveljellä ei edes ole).. Kuitenkin itse on jatkuvasti epäreilu muita kohtaan.
Pojan mielestä myös kaikesta pienestäkin pitäisi palkita jotenkin, vaikka vaan siitä että ojentaa ketsupin pöydässä...
Onneksi muut lapset on tähän mennessä olleet helpompia, jotenkin luulisi että vanhimman kanssa olisi helpompaa mutta ei..
Meillä ollaan kaikki puheliaita. Mutta huomaan, ettei työpäivän päätteeksi jaksa semmosta turhaa hömpötystä koko ajan kuunnella, joten keskustelen lasten kanssa oikeista asioita. Jokaisella on vuoronsa. Puhutaan päivän tärkeimmät ja kysyn kysymykset. Sen jälkeen he menevät omaan huoneeseen keskittymään leikkeihin, tai kaverin kans ulos. Ja ilmoitan kyllä, Millon on äidin vuoro levätä tai olla ajattelematta mitään. Pitää ehkä muistuttaa pari kertaa pieniä siitä. Mutta muuten kyllä tietävät. Viereen saa tulla, jos laittaa kuulokkeet tai tabletin ääni on hiljaisella, niin ettei itsellä ole kohta päänsärky. Tämän kun oppivat niin oppivat myös itseään samalla rentouttamaan ja ottamaan omaa aikaa. Äidin täytyy itseäänkin arvostaa. Jos aina sivuuttaa omat tarpeet, lapset luulevat, että se kuuluu mennä niin. Äiti raataa ja on orja vailla tunteita. En halua ainakaan antaa sitä esimerkkiä.
Vierailija kirjoitti:
Et ymmärrä ongelmaa kun et ole kokenut sitä. Myös jatkuvalla puheella voi riistää toisen tilan omiin ajatuksiin tai osaan vuorovaikutuksessa. Jatkuva keskeyttäminen on uuvuttavaa aivoille, jatkuva vuorovaikutuksen vaatiminen liikaa useimmille meistä (introvertille enemmän, ekstrovertille vähemmän). Kun edes vessassa ei saa istua rauhassa vaan pitäisi oven läpi ottaa kantaa siihen että eikä ookin hieno juttu kun tää legoukko menis tälleen ja sit tää toinen tekis tolleen ja äiti tuu kattoo ja Veetillä on kans sellainen legoukko jolla on kypärä eikä ooki hieno voidaanko meillekin hankkia vaikka synttärilahjaks ja äiti voiks mulla olla päärynäkakku äiti voiko?? Ja olet ehtinyt vetää kolmesti henkeä vastataksesi jotain (esim. "jutellaan kun tulen vessasta") mutta et ole ehtinyt sanoa mitään kun lapsi jo jatkaa. Se on uuvuttavaa.
Mahtavasti kirjoitettu.
Meillä on toisin päin, eli äitini on tällainen. Todella sosiaalinen ihminen, joka haluaa jakaa kaiken. Minä ja sisarukseni haluttiin olla omissa huoneissa, äiti tuli aina selostamaan jotain. Veljelläni oli ovessa lukko, olisin halunnut sellaisen minäkin.
Vieläkin, kun menen äidille, hän tulee vessaan mun kanssa ja paapattaa siinä kun käyn pissalla. Jos käyn p*skalla, laitan oven kiinni, mutta hän juttelee oven läpi.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Hyvin. Suuri osa höpötyksestä on vielä mysteerikieltä, mutta osan jo ymmärtääkin mitä lapsi 16kk tarkoittaa. Odotan ihan hirveästi sitä, että lapsi oppii puhumaan selkeitä lauseita, mutta olenpahan itsekin samanlainen pulputtaja. Ollut heti pienestä asti kun opin puhumaan reilu 1v iässä.
Ainoo mikä käy sääliksi on mies, joka on hiljaisempi ja mä vaan höpötän. Lapsi taitaa olla tässä suhteessa samanlainen kuin minä, joten höpöhöpö vaan. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Ja mies osaa kyllä hakeutua omiin oloihinsa jos ei jaksa kuunnella.
Meillä on lapsille opetettu että tietyissä tilanteissa pitää olla ihan hiljaa kuten silloin kun on kiire ja puetaan ja laitetaan turvavöitä kiinni. Ja silloin pitää mennä eri huoneeseen leikkimään kun äiti pyytää rauhaa laittaa ruokaa.
Mutta joskus noiden hetkien ulkopuolella sitä puhetta tulee niin paljon että pistän tabletin lasten eteen hetkeksi että saa mun aivot levätä. Mäkin tarvitsen siis sen hiljaisen lepohetken ja valitettavasti meidän 4 v ei aina enää nuku päikkäreitä. Enkä edes ole introvertti.